Otto Katzin yhdeksän henkeä ja kaksikymmentä peitenimeä
 
Michael Curtizin ohjaamassa klassikkoelokuvassa Casablanca vuodelta 1942 on Paul Henreiden esittämä hahmo Victor Laszlo, keskitysleiriltä paennut natseja vastaan taisteleva tshekki, joka yrittää päästä Yhdysvaltoihin. Laszlolla on elokuvan roolihahmoa tuntemattomammaksi jäänyt aito esikuva, tshekinjuutalainen toimittaja ja komintern-agentti Otto Katz, joka eläissään käytti monia peitenimiä, kuten mm. Rudolf Breda ja Andre Simon.
 
Katz oli kulissimies joka ei, etenkään omalla nimellään, julkisuutta tekemisilleen toivonut. Suomessa hänen kynänjälkensä tunnetaan meilläkin vuonna 1933 julkaistusta natsien terrorista kertovasta  Ruskeasta kirjasta. Se oli Katzin toimittama ja suurelta osin kirjoittama teos, jossa hänen nimensä ei kuitenkaan esiinny. Kirja onkin usein pantu sen esipuheen allekirjoittaneen  ”Hitlerin fascismin uhrien avustamiseksi toimivan yleismaailmallisen komitean” puheenjohtajan brittilordi Marleyn nimiin, baikka hänen osuutensa rajoittui enintään esipuheen kirjoittamiseen. Pääosin Katzin kynäilemä teos oli aikanaan vaikuttava väline 30-luvun propagandasodassa, eikä kirjassa juurikaan olisi tarvinnut liioitella natsien väkivaltaa vaikutuksen aikaansaamiseksi. 
 
Vuonna 1895 Itävalta-Unkarin tshekkialueilla syntynyt Katz liittyi vuonna 1922 Saksan kommunistiseen puolueeseen. Hänen toimialueekseen vakiintui kultuurityöntekijöiden joukossa vaikuttaminen. Jo ennen maailmansotaa hän oli tuntenut mm. Franz Kafkan, Berliinissä hän tutustui mm. Bertolt Brechtiin, Egon Erwin Kischiin jonka kanssa hän oli läheisessä ystävyysuhteessa, sekä Marlene Dietrichiin, jonka rakastaja hän oli. Hän toimi myös läheisessä yhteistyössä punaisen miljonäärin ja kominternin julkaisutoiminnan ja kansanrintamajärjestöjen monitaitoisen organisaattorin Willy Münzenbergin apulaisena, mutta ei hakeutunut samalla tavoin julkisuuteen kuin tämä. 30-luvun alussa Katz eli runsaan vuoden Moskovassa, missä hän sai myös OGPU:n agenttikoulutuksen.
 
Hitlerin valtaannousun jälkeen Katz siirtyi Pariisiin ja sitten Espanjaan, jonka sisällissodan aikana hän hoiti kominternin eli Stalinin intressejä. Vuoden 1939 lopulla hän siirtyi Yhdysvaltoihin ja liikkui sujuvasti saksalaisemigranttien joukossa ja Hollywoodin piireissä. Hän siirtyi myöhemmin Meksikoon, ja vaikka tämä tapahtui vasta kolme kuukautta Trotskin murhan jälkeen epäiltiin hänenkin olleen osallisena Trotskin salamurhasuunnitelmissa. Mitään näyttöjä ei tässä eikä muissakaan tapauksissa ole siitä, että Katz olisi suoraan sekaantunut mihinkään tällaisiin neuvostotiedustelun ”märkiin” operaatioihin. Hän oli seurapiireissä sujuvasti liikkunut junailija ja vaikuttaja-agentti, jonka ei tarvinnut osallistua tavallisiin vakoilutehtäviin.
 
Sodan jälkeen Katz palasi Eurooppaan ja kotimaahansa Tshekkoslovakiaan, jossa toimitti kommunistilehtiä ja oli ulkoministeriön pressipäällikkönä. Paljon ulkomailla liikkuneena, jo 30-luvulla Moskovan kirouksen saaneen Münzenbergin kumppanina, Espanjan sisällissodassa toimineena ja syntyperältään porvaristaustaisena juutalaisena Katz kuului korkeaan riskiryhmään, kun Stalin 50-luvun alussa ryhtyi puhdistamaan uusien kansandemokratioiden kommunistipuolueita epäilyttävistä aineksista. Hänet vangittiin kesäkuussa 1952 ja tuomittiin puolueen entisen pääsihteerin Rudolf Slanskyn ja kahdentoista muun syytetyn kanssa näytösoikeudenkäynnissä hirtettäväksi, mikä tuomio pantiin toimeen joulukuussa samana vuonna. Tätä prosessia ja syytettyjen kidutuksella saatuja tunnustuksia on käsitelty prosessista hengissä säilyneen Artur Londonin kirjassa Tunnustus ja siitä tehdyssä Costa-Gavrasin samannimisessä elokuvassa.
 
Jonathan Miles on tunnontarkasti tutkinut ja kertonut Otto Katzin värikkään elämän monet vaiheet ja nähnyt myös vaivaa torjuakseen hurjimmat Katzin toimista esitetyt väitteet ja syytökset. Silti hänenkään tekstinsä ei ole täysin vapaa pienistä ylilyönneistä ja jaksoista, joissa faktan fiktiivinen kuvaaminen alkaa erkaantua tiukimman historiantutkimuksen vaatimuksista, mutta tämän ei tarvitse antaa liiaksi häiritä mielenkiintoisen kirjan lukemisen nautintoa.
 
Lokakuu 2010

Ikonin nuoruuskuva riisuu sädekehää
 
Nelson Mandelan elämänkaaren vaiheet tunnetaan laajasti. Valkoisten viranomaisten viraltapaneman heimopäällikön poika Rolihlahla – Nelson nimi hänelle annettiin vasta koulussa – kohosi jo 50-luvulla Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmää vastustaneen African National Congressin tosiasialliseksi johtajaksi. Toiminta järjestön johdossa teki hänestä etsinkuulutetun ja vei hänet maan alle, kunnes hän ja valtaosa ANC:n johdosta saatiin kiinni. Mandela tuomittiin ensin viideksi vuodeksi vankeuteen 1962 ja kaksi vuotta myöhemmin uudessa oikeudenkäynnissä elinikäiseen vankeuteen pahamaineiselle Robben Islandin vankilasaarella.
 
27 vuotta vankeudessa vietettyään Mandela vapautettiin vuonna 1990. Valkoinen hallitus oli jo vuosia aikaisemmin aloittanut salaiset neuvottelut Mandelan kanssa ymmärrettyään, että apartheid ei voisi enää kestää ja että oli parempi purkaa järjestelmä ilman väkivaltaa. Mandelasta tuli demokraattisen Etelä-Afrikan ensimmäinen presidentti. Oli Mandelan ansiota, että siirtyminen demokratiaan kyettiin toteuttamaan ilman laajaa väkivaltaa ja että hän kykyni voittamaan myös valkoisen vähemmistön luottamuksen sovintopolitiikallaan.
 
Tänään 92-vuotias Mandela on kunnioitettu ja rakastettu väkivallattomuuden ja oikeudenmukaisuuden yleismaailmallinen ikoni. Siksi onkin ollut vain ajan kysymys, milloin joku ottaa tehtäväkseen myytin purkamisen ja Mandelan palauttamisen inhimillisiin mittasuhteisiin. Tehtävään on tarttunut brittijournalisti David James Smith, jonka kriittinen Mandela-elämäkerta ulottuu vuoteen 1964 saakka. Siinä verrataan Mandelan haamukirjoitetusssa omaelämäkerrassa ja muussa hänet virallisen myytin asemaan nostaneessa kirjallisuudessa esitettyä kuvaa siihen, mihin Smith omassa perusteellisesti haastatteluihin ja aikalaislähteisiin perustuvassa työssään on päätynyt.
 
Kyllähän eroja todella löytyy, alkaen siitä että Mandelan ensimmäinen avioliitto ennen Winnien kanssa solmittua toista avioliittoa ja ensimmäisessä avioliitossa syntyneet lapset ovat ikoni-kuvasta lähestulkoon häivytettyjä. Mandela ei ollut ensimmäisen ja tuskin toisenkaan avioliittonsa aikana mikään malliaviomies, vaan harrasti muita suhteita ja laiminlöi lapsiaan, ja mahdollisesti myös löi ensimmäistä vaimoaan. Ainakin väite on rekisteröity kirjassa, joskaan pitävää näyttöä sille ei esitetä. Mandelalla, jolla nuorempanakin oli kyky kommunikoida empaattisesti hyvin erilaisten ihmisten ja myös poliittisten vastustajiensa kanssa, ei edes vanhempana ollut samaa taitoa kaikkien perheenjäsentensä kanssa.
 
Iso osa kirjasta on tätä Mandelan henkilökohtaisen elämän selvittämistä. Näin Smith täydentää ja tasapainottaa sinänsä tervetulleella tavalla liiankin kiiltokuva-ikoniksi korotetun Mandelan kuvaa, mutta ei kuitenkaan niin että se oikeastaan missään kohtaa vähentäisi Mandelan ansioita ja osuutta niissä asioissa, joista häntä ansaituisti kunnioitetaan. Kirjassa käydään myös läpi Mandelan osuus ANC:n ja sen käynnistämän aseellisen vapaustaistelun – joka tosin koskaan ei ylätnyt yksittäisiä sabotaasitekoja laajempiin mittoihin – johtajana. Tämä osuus kertoo kyllä monista Mandelan ja muun ANC:n johdon tekemistä virheistä, mutta se paremminkin korostaa kuin vähentää Mandelan ansioita vapautussankarina.
 
Yksi kirjassa läpkäyvä teema on ANC:n ja Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen keskinäinen täysin symbioottinen suhde. Aika ajoin on väitetty, että Mandelakin olisi salaa ollut kommunistisen puolueen jäsen, mutta tälle väitteelle ei kirjasta löydy tukea, vaikka se hyvin kuvaakin Mandelan läheiset suhteet kommunistipuolueen etupäässä valkoisiin johtajiin. Sekin on osoittautunut Etelä-Afrikan onneksi, sillä se esti ANC:tä liukumasta mustien afrikanistien joukkoon, jotka halusivat muiden väestöryhmien sulkemista vapautustaistelun ulkopuolelle.
 
Elokuu 2010