Etusivu 2010
9.5.2010

EU kriisissä

Kriisipäätöksenteossa tuntuu olevan sääntö, että mitä suurempi rahasumma sen suurempi kiire sen päättämiseen, sitäkin lyhyemmillä ja pintapuolisemmilla perusteluilla. Kun tämä koskee jo kotimaista päätöksentekoa ja satoja miljoonia, niin Euroopan Unionissa se pätee miljardeihin. EU:n valtiovarainministerien ECOFIN neuvosto kokoontuu tänään iltapäivällä Brysseliin päättämään taas uudesta komissiossa parhaillaan kuumeisen kiireisesti valmisteltavasta mahdollisesta miljardipaketista, josta useimpien jäsenmaiden kokoukseen menevillä ministereillä ei ole yksityiskohtaista tietoa ennen kokouksen alkua.

Jos monet hallitukset ovat ulkoavaruudessa sen suhteen mitä tapahtuu ja mitä valmistellaan, niin sitäkin etäämmällä ovat EU-maiden parlamentit. Suomessa eduskunnan suuren valiokunnan oli kuitenkin mahdollista hallituksen antaman, sen itsensäkin käytettävissä olevan niukan tiedon pohjalta eilen kirjallisessa yhteydenpidossa hyväksyä lausuma, jonka mukaan ”valiokunta yhtyy valtioneuvoston kantaan välttämättömyydestä ryhtyä kaikkiin tarvittaviin käytännön toimenpiteisiin rahoitusvakauden turvaamiseksi euroalueella ja koko unionissa. Valiokunta toteaa kuitenkin, että Suomen sekä hallituksen että eduskunnan kannanmuodostus perustuu toistaiseksi epätäydelliselle tiedolle sekä epävarmoille oletuksille. Valiokunta edellyttää, että sille toimitetaan tiedoksi komission ehdotus välittömästi, kun valtioneuvosto on sen saanut sekä että ministeri informoi valiokuntaa neuvottelujen edistymisestä noudattaen samaa menettelyä, kuin tähänkin asti. Valiokunta pitää tärkeänä, että valtioneuvosto myös esittää arvionsa ehdotuksen aiheuttamista taloudellisista vastuista Suomelle.  Valiokunnalla on valmius jäsentensä informoimiseen ja niiden kantojen kuulemiseen kuluvan viikonlopun aikana.”

”Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että unionin on poikkeustilanteissakin kyettävä perussopimusten määräysten mukaiseen sekä kaikkien jäsenvaltioiden tasa-arvoisuutta kunnioittavaan päätöksentekoon siten, että jäsenvaltioiden kannanmuodostus voi tapahtua niiden valtiosääntöjen edellyttämässä, demokraattisessa järjestyksessä. Valiokunta arvostaa valtioneuvoston menettelyä tässä suhteessa.”

Hätä ei lue lakia ja siihen on ollut tässäkin alistuminen. Perjantai-iltana kokoontuneet euroalueen hallitusten päämiehet olivat melkoisessa paniikissa ja harsivat kasaan korkealentoisen julistuksen tulevista toimista siinä toivossa, että se konkretian ja sitovuuden puutteessa riittäisi rauhoittamaan maanantaina kokoontuvat markkinavoimat. Kun sitten katsotaan tulevaisuuteen ja etsitään tapoja, jolla tällaisten paniikkitilanteiden toistuminen voitaisiin estää, ovat EU-maiden julkisen talouden vakautta koskevat toimet tietenkin keskeisiä. Yhtä tärkeätä on kuitenkin päästä kuromaan umpeen sitä kasvavaa kuilua, joka erottaa työhön, osaamiseen ja yrittämiseen perustuvan reaalitalouden omassa hallitsemattomassa kvartaalispekulaation maailmassaan toimivasta finanssitaloudesta. Se tarkoittaa mm. rahoitusmarkkinoiden tiukkaa valvontaa ja ohjausta, riskikasautumien synnyn ennaltehkäisyä sekä spekulatiivisen finanssirahoituksen hillitsemistä finanssitransaktioveron kaltaisilla toimilla.

Nyt kehitettyjen pelastuspakettien suurin heikkous on siinä, että ne ruokkivat markkinatalouden moraalikatoa – jossa riskinottajat ja sijoittajat eivät enää vastaa itse riskeistä niiden realisoituessa – ja ovat muuttaneet sen suoranaiseksi moraalituhoksi. Sellaista kvasimarkkinataloutta, jossa voitot ovat yksityisiä mutta tappiot sosialisoituja, ei enää saa jatkaa.

9.5. 2010

6.5.2010

Eduskunnan superviikot

Eduskunta joutuu jo ensi keskiviikkona ratkaisemaan kantansa Kreikalle esitettyyn lainapakettiin. Ennuste näyttää siltä, että hallituspuolueet olisivat tämänkin valmiit nielemään, sen sijaan oppositio äänestänee yksimielisesti vastaan. Tämä ei ainakaan sosialidemokraattien osalta johdu vastuun puutteesta tai haluttomuudesta osallistua euroalueen kriisin ratkaisemiseen. Kriisiä ja sen ulottumista Suomeen emme pääse pakoon, mutta kyse on siitä millä tavoin suojaamme itseämme tarpeettomilta menetyksiltä. Ja kun kyse on paketista, joka ei enää Suomen voimin miksikään muutu, on siihen pakko ottaa kyllä tai ei -kanta.  On katteetonta naiiviutta tai tietoista epärehellisyyttä väittää, että syvässä kriisissä oleva Kreikka pystyisi koskaan maksamaan kaikkia velkojaan korkoineen takaisin. Velkasaneeraus on joka tapauksessa edessä, ja on parempi tehdä se nyt, jolloin myös Kreikalle riskiluottoja myöntäneet pankit ja rahoituslaitokset joutuvat täysmääräisesti kantamaan vastuunsa. Jos jotkut pankit sen seurauksena ajautuvat tilanteeseen, jossa rahoitusmarkkinoiden toimivuuden varmistaminen edellyttää niille julkista pankkitukea, niin sen on oltava avointa, kohdennettua ja vastikkeellista.  Ennen Kreikka-äänestystä aloitetaan eduskunnassa myös keskustelu hallituksen ydinvoiman lisärakentamisesityksistä risulisukkeineen. Jotkut toivovat, että tämä kokonaisuus saataisiin myös ulos eduskunnasta ennen kesälomia, mutta se vaikuttaa epärealistiselta ainakin, jos asian suuruusluokan edellyttämästä perusteellisesta käsittelystä halutaan pitää kiinni. Ja kaiken muun ohella valmistaudumme ennen kesälomaa myös hallituksen vaihdokseen, kun kepu puoluekokouksensa jälkeen tulee tarjoamaan uuden pääministerin hyväksymistä eduskunnalle. 6.5. 2010

6.5.2010

Puhe sosialidemokraattien vappujuhlissa Kotkassa ja Haminassa 1.5. 2010

 

1272727724_kotka2.jpg

Koko 2000-luku on ollut kriisien aikaa: ruokakriisi, energiakriisi, ilmastokriisi, finanssikriisi, talouskriisi? Onko

 meillä kaikkien muiden kriisien lisäksi myös demokratian kriisi? Tämän pohtiminen on monestakin syystä ajankohtaista ja aiheellista.
 
Suomi on Transparency Internationalin korruptioarvioissa viime vuonna pudonnut aiemmalta pitkään hallussaan pitämältään paikalta maailman vähiten korruptoituneena maana kuudennelle sijalle. Vielä vähän aikaa sitten olisin kuitannut tämän toteamalla, että se on kiusallista, mutta ei vielä hälyttävää. Vaikka ero kärkeen on pieni voi se nykyisin Suomesta maailmalle leviävän uutisoinnin valossa paremminkin laajentua kuin supistua sitä mukaa kun kaksi vuotta vellonut keskustelu vaalirahoituksesta tuo uusia mätäpaiseita julkisuuteen ja tuottaa kuvia kiemurtelevista, huonomuistisista ja ahneista poliitikoista.  


On totta, että verrattuna vaikkapa ranskalaisiin vaalirahaskandaaleihin tai siihen, millaista meno Berlusconin Italiassa on, nämä kehittyvien maakuntien Suomen pojat ovat lähinnä kakkosdivaritason nappikauppiaita. Sama pitää paikkansa myös siihen nähden, millaista peliä koti- ja ulkomaisella hämärärahalla Suomessa 50- ja 60-luvulla harjoitettiin, mistä historiantutkijat ovat vähitellen alkaneet tuoda yksityiskohtaista tietoa. 
 
Ei ole silti mitään syytä väheksyä saatikka puolustella esiin tulleita väärinkäytöksiä. Suomi ei ole politiikan Italia, ja on oltava varuillaan, ettei siitä sitä etäisestikään muistuttavaa maata tule. On siis erinomainen asia, että kuohuttavien vaalirahoituskäytäntöjen julkitulo on johtamassa lainsäädännön selventämiseen ja tiukentamiseen. Vaikka esitetyt tiukennukset eivät olekaan vielä riittäviä, niin oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa. 
 
Sosialidemokraattien ei kuitenkaan tule tuudittautua siihen, että kahden suuren porvaripuolueen vaalirahasekoilut sellaisenaan lisäisivät kannatustamme. Kun Suomessa jo nyt noin 35 prosenttia ihmisistä ei gallupeissa osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta jota voisivat kannattaa, niin tämä luku voi näiden sekoilujen vuoksi vain kasvaa. 
 
Luonnollista olisi, että sosialidemokratia  kanavoisi politiikkaan kohdistuvan kasvavan tyytymättömyyden määrätietoiseksi poliittiseksi muutosvoimaksi. Kuitenkin on varauduttava siihen, että tämä tyytymättömien luku vain nousee niin kauan kun oppositiokaan ei pysty muuhun kuin lyhytnäköiseen kvartaalipolitikointiin. Kvartaalitalouden lyhytnäköinen tilapäisen edun maksimointi on siirtynyt myös politiikkaan silloin, kun puolueet suunnittelevat esiintymisensä ja ulostulonsa sen mukaan, minkä viimeisimpien gallupeiden valossa ja tiedossa olevassa uutisvirrassa uskotaan keräävän eniten julkisuutta ja saavan myönteistä vastakaikua. Tähän kuuluu myös se, miten yhtä tärkeäksi kuin omien vahvuuksien ja ajatusten esittely on noussut vastustajien heikkouksien ja motiivien parjaaminen, jonka varmin seuraus on koko poliittisen järjestelmän arvostuksen ja uskottavuuden heikkeneminen.

Nämä politiikan täyskodittomat ihmiset ovat valtaosaltaan sellaisia, joiden näkemykset siitä mitä yhteiskunnassamme on väärin ja mitä näille vääryyksille tulisi tehdä, ovat lähestulkoon yhtenevät sosialidemokratian kanssa. Jos heille esitellään vaikka SDP:n uutta visio-ohjelmaluonnosta niin tuskin heillä on siitä eriävää mielipidettä, ainakaan niin kauan kun ei kerrota kenen ohjelmasta on kyse. Kun näin on tehty nousee ongelmaksi sanojan uskottavuus, jonka puute romutti toiveemme menestyksestä viime vaaleissa.
 
Nytkin visio-ohjelmamme ja muun sanomamme uskottavuus joutuu koetukselle, kun samassa ohjelmassa  kuvaus lähimenneisyydestä huipentuu toteamukseen sosialidemokraattien 12 vuotta kestäneen hallituskauden saavutuksista, jolloin ”maamme nousi niin koulutuksessa, talouskasvussa kuin onnellisuudessa Euroopan ja maailman kärkeen”. Tällaiseen menneisyysvisioon ei puolella sanallakaan ole mahtunut havaintoja siitä, että myös tällä kaudella perusturvaa heikennettiin, suurituloisten veroja kevennettiin, tuloeroja kasvatettiin ja kansalllisvarallisuutta siirrettiin pörssispekulanttien käsiin. 
 
Ei meillä tietenkään ole tarvetta eikä syytä kieltää itseämme tai olla tuntematta aiheellistakin ylpeyttä siitä, mitä 90-luvun vaikeimpina vuosina teimme pelastaaksemme Suomen talouden syöksymästä mustaan aukkoon. Mutta niissä talkoissa kävi niin, että välttämättömyydestä tehtiin hyve, emmekä ajoissa osanneet vapautua talouden asettamasta pakkopaidasta, vaan pidimme kiinni veroalennusohjelmista, yksityistämisistä ja ylitiukoista menokehityksestä silloinkin, kun talouden kasvavaa liikkumatilaa olisi tullut tehokkaammin käyttää hyvinvointivaltion alasajon ja tuloerojen kasvun pysäyttämiseen. Kun tämän rehellisesti ja avoimesti nyt tunnustamme on meillä myös paremmat mahdollisuudet olla uskottavia uusien, aivan oikein painottuvien ohjelmiemme kanssa. 
 
Hyvinvointipolitiikan tulevaisuudelle seuraavat vaalit voivat olla todella ratkaisevia: jatkuuko porvarillinen meno Suomessa, vaikka muualla maailmassa on jo käännytty pois uusliberalismista ja finanssikriisin jälkeiseen lamaan haetaan jälleen ratkaisuja keynesiläisestä elvytyspolitiikasta. Monien porvarillistenkin hallitusten sokea luottamus kaikkivoimaisten markkinavoimien siunauksellisuuteen on kadonnut. Finanssikriisien uusiutumista halutaan nyt estää lisäämällä avoimuutta, tiukentamalla rahoitusmarkkinoiden valvontaa ja veronkierron vähentämisellä. Niin G20 kuin EU ovat hyväksyneet tästä lupaavia lausumia ja tavoitteita, joiden täytäntöönpano on kuitenkin vielä hyvin kesken. 
 
Monet katsovat jälleen pohjoismaiden suuntaan hyvinvointipolitiikan esimerkkeinä. Maailmanlaajuisista markkinoista riippuvaiset, mutta osaamisensa ansiosta globalisaatiossa voittajiin kuuluvat pohjoismaat eivät ole välttyneet kriisin ulottamisesta niihin, mutta ne ovat muita maita paremmin valmistautuneita siitä selviämiseen. Tämä koskee myös uusliberalismin ahneususkon jättilaskua maksavaa Islantiakin, jolla on edessä olevan tiukan sopeutumiskuurin jälkeen kuitenkin edellytykset palata osaamiseen ja yhteisvastuuseen perustuvaan kestävään hyvinvointipolitiikkaan.
 
Koskeeko se myös Suomea onkin jo vaikeampi kysymys. Suomessa Vanhasen hallitus on erottautunut yhä selvemmin pohjoismaisesta viiteryhmästä suurituloisia suosiviin veroalennuksiin painottuvalla ja siksi tarpeettoman tehottomaksi jääneellä elvytyspolitiikallaan, jättämällä kunnat ahdinkoon sekä antamalla eriarvoisuuden kasvun ja hyvinvointipalvelujen rappeutumisen jatkua. Kasvavan työttömyyden edessä se on pysynyt passiivisena. Passiivisuus on ulottunut myös Suomen toimintaan Euroopan unionissa, jossa olemme niin ympäristöasioissa kuin talouden tervehdyttämistoimien suhteen asettuneet jarrumiesten joukkoon.
 
Ihmisten osaamista, yrittämiskykyä ja tasa-arvoa vahvistava hyvinvointivaltio ei ole tuloksellisuuteensa nähden kallis, mutta ilmainen se ei ole. On avoimesti todettava, että sen alasajon pysäyttäminen ja jatkuva kehittäminen edellyttää valmiutta veroasteen nostamiseen. Tämä ei ole kuitenkaan ongelma maan talouden kilpailukyvylle eikä verotuksen hyväksyttävyydelle silloin, kun pidämme kiinni ja laajennamme universaalimallin mukaista sosiaalipolitiikkaa, jossa kaikki ovat sekä maksajia että edunsaajia. Tämä edellyttää myös sitä, että julkiset palvelut ovat niin laadukkaita ja kaikkien saatavilla ettei pohjaa laajoille yksityisille palveluille synny.
 
Olemme jo pitkään eläneet maassa, jossa jo kohta 50 vuotta sitten viimeisen vasemmistoenemmistöisen eduskunnan aikana aloitettu luokkayhteiskunnan pahimmat ilmentymät tehokkaasti hävittäneen hyvinvointivaltion vahvistaminen on pysähtynyt ja jossa päinvastoin luokkayhteiskunta tekee paluuta.
 
 Dramaattisin ilmaus tästä on tuloerojen 1990-luvulla alkanut raju kasvu yleensä ja köyhyysrajan alle pudonneiden ihmisten osuuden uusi kasvu. Vertailukelpoisten mittareiden mukaan suhteellinen köyhyysaste oli Suomessa lähes 20 % vuonna 1966 ja laski tasaisesti aina vuoteen 1993 saakka ollen alimmallaan alle 7 prosenttia. Nyt se on taas kivunnut takaisin lähelle 15 prosenttia.
 
Tämä johtuu osaltaan tietenkin työttömyydestä ja siitä, miten kasvava osa ihmisistä on kohta kokonaan syrjäytetty työelämästä. Nopeasti heikkenevä työllisyystilanne jota hallitus lähinnä vain passiivisesti seuraa, tulee tätä lisäämään. Kansainvälisille suhdanteille ei Suomen hallitus yksin voi paljoa mitään, mutta meidän oma valintamme on ollut kieltäytyminen harjoittamasta senkaltaista aktiivista työvoimapolitiikkaa, jonka ansioista muissa pohjoismaissa on kaikissa tilanteissa voitu pitää avoin työttömyysaste kaksi prosenttiyksikköä pienempänä ja estää ihmisten luisuminen pitkäaikaistyöttömyyden luomaan toivottomuuteen.

On myös huomattava, ettei työllisyyden paraneminen enää kaikilta osin torju köyhyyttä, ellei myös aktiivista työvoimapolitiikkaa kohdisteta niihin ihmisiin, joilla on kuumimman nousukaudenkin aikana suurimmat vaikeudet tulla markkinaehtoisesti työllistetyksi.
 
Eniten köyhyyden lisääntyminen kuitenkin johtuu siitä, että verotuksen ja tulonsiirtojen tasaavaa vaikutusta on tehdyillä poliittisilla päätöksillä vähennetty. Menojen leikkauksista julmimpia ovat olleet leikkaukset eri muotoiseen perustoimeentuloon, jotka kaikki ovat jääneet useita kymmeniä prosentteja jälkeen yleisestä ansiotason ja ansiosidonnaisten etuisuuksien kehityksestä. Suomalaisen sosiaalipolitiikan lähtökohtana on ollut, että erimuotoisen syyperusteisen perusturvan tulee olla sillä tasolla, että ihminen voi normaalitilanteessa elää sen varassa joutumatta turvautumaan toimeentulotukeen.
 
Siksi nopein tapa, jolla voisimme välittömästi nostaa ihmisiä pois köyhyysloukusta olisi työttömyysperuspäivärahan ja alimman sairausvakuutuspäivärahan nostaminen 120 eurolla kuukaudessa. Tällaisen uudistuksen nettokustannus olisi reilusti alle 200 miljoonaa euroa, eli murto-osa siitä mitä jokainen hallituksen enimmäkseen suurituloisia suosinut viime vuosien verouudistus on maksanut. Yksinomaan työnantajien kela-maksun poistossa heitettiin 800 miljoonaa euroa menemään. Rahasta tällaisen korjauksen toteuttaminen ei ole ollut kiinni vaan puutteellisesta poliittisesta tahdosta hoitaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten asiaa. 
 
Pienimmän ja pahiten jälkeenjääneen perusturvan nostamisen olisi myös ollut tehokkainta mahdollista elvytystä, toisin kuin hallituksen suurituloisille suuntaamat lisähelpotukset.

Luokkayhteiskunnan paluuta ennakoi myös julkisten palvelujen rappeutuminen. Näkyvintä tämä on terveydenhuollossa, jossa julkinen terveydenhuolto kituu kuntien talousahdingon jatkuessa, samalla kun yksityisiä terveyspalveluja lihotetaan kasvavassa määrin verovaroilla. Tilanne vaihtelee paikkakunnittain suurestikin, mutta yhä useammin alkaa olla niin, että ei-kiireisen vaivan kanssa terveyskeskukseen menevälle potilaalle sanotaan, ”kyllä sinulla on oikeus saada tämä vaivasi kuntoon, mutta jonotuslista on niin ja niin monta viikkoa tai kuukautta. Mutta kadun toisella puolella on yksityinen lääkäriasema. Maksat siellä vähän enemmän, mutta saat vaivasi kuntoon silloin kun se sinulle sopii.” Kun yhä useampi, jolla tähän varaa on sitä mahdollisuutta myös käyttää, olemme saamassa rinnakkaisjärjestelmän, jossa hyvin resurssoidut ja työterveyshuollon, palvelusetelien ja sairausvakuutuksen kautta myös julkista tukea nauttivat yksityiset lääkäriasemat ja sairaalat hoitavat paremmin toimeen tulevan väen, kun taas työttömät, maahanmuuttajat ja pienituloiset jäävät heikkenevän julkisen terveydenhuollon piiriin.

Seuraukset näkyvät jo nyt siinä, miten pitkään Suomessa tasaantuneet terveyserot eri tuloluokkien välillä, ovat jälleen alkaneet kasvaa. Se on puhuvin esimerkki luokkayhteiskunnan paluusta. Huolestuttavaa on myös, miten sama trendi näkyy myös koulutuspolitiikassa, jossa koko ajan pikkuhiljaa tehdään tilaa rinnakkaiskoulujärjestelmän palauttamiselle ja lukukausimaksujen käyttöönotolle. Porvarihallitus on neljässä vuodessa vakavasti jo horjuttanut ja heikentänyt pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointivaltion toimivuutta. Jos tämä saa jatkua vielä neljä vuotta tulevat vahingot olemaan pitkäksi aikaa peruuttamattomia. Toivottavasti suomalaiset tämän ensi kevään vaaleissa torjuvat.

3.5.2010

Kreikan ja euron kriisiin etsittävä vähiten huono ratkaisu

Yksi finanssimarkkinoiden ja uhkapelin hyvä sääntö on, että hyvää rahaa ei kannata heittää huonon perään, eli tappiot on osattava kuitata ajoissa. Nyt Kreikan kanssa ollaan samassa tilanteessa. Ne jotka korkeiden korkojen houkuttelemina ovat sijoittaneet rahansa Kreikkaan ovat tehneet sen siinä uskossa, että muut euromaat kuitenkin –  EU:n sääntöjen ja vakuuttelujen vastaisesti –  pelastavat heidät pulasta. Vaikka EU:n ja IMF:n 110 miljardin lainatukipaketti ei tähän riittäisikään, auttaa velkasaneerauksen ja velkojen leikkauksen vähäinenkin lykkääminen heitä vähentämään tappioitaan, joita jakamaan muut euromaat nyt ovat heittäytymässä.

Tukipaketin hyväksyminen voisi olla jollain tavoin perusteltua, jos euromaiden saatavat olisivat ensisijaisesti turvattuja, mutta näin ei ole. Selvää on, että paketin hylkääminen merkitsisi välitöntä velkasaneerausta ja Kreikan lähtöä rahaliitosta, jonne sitä ei koskaan olisi pitänyt hyväksyä. Välittömin ja suurin kysymysmerkki on, miten sen jälkeen kävisi Portugalin, Espanjan ja muiden heikkojen euromaiden. Jos se johtaisi näidenkin lähtöön euroalueesta niin olkoon niin.

Kriisi ei kuitenkaan tähän pysähtyisi, vaan seuraavaksi on kysyttävä miten käy niiden pankkien ja luotottajien, jotka joutuvat kirjaamaan isoja tappioita Kreikan luotoista. Monissa maissa se merkitsisi valtiolle pakkoa tukea näitä, jotta koko rahoitusjärjestelmä ei romahtaisi, mutta siitä on jo kokemusta ja varasuunnitelmia. Hyvää ei tästäkään seuraisi, mutta nyt on kyse vähiten huonon vaihtoehdon hakemisesta. Riskejä sisältyy kaikkiin vaihtoehtoihin, mutta välittömän velkasaneerauksen etuna on se, että kustannukset jakaantuisivat oikeudenmukaisemmin niiden kannettaviksi, jotka ovat suurimmassa vastuussa.

3.5. 2010

2.5.2010

Kari Enqvist, Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat, WSOY, 205 s., Juva 2009

kansikuva

Enqvist popularisoi ja polemisoi
 
Kosmologian professori Kari Enqvist on ollut Suomen eturivin tieteen popularisoijia jo viidentoista vuoden ajan. Enqvistin kirjoja voi lukea jokainen, joka haluaa perehtyä kosmologian ja ydinfysiikan uusimpiin saavutuksiin, niin fysiikkaa hallitsevat kuin kaltaiseni fysiikan analfabeetikotkin, jotka pystyvät hyvin luettavassa muodossa etenevää kerrontaa seuraamaan ja aina välillä ehkä vähän ymmärtämäänkin. Ne eivät ole mitään kosmologian oppikirjoja, vaan teoksia joiden kautta Enqvist johdattelee lukijoita sellaisten perimmäisten kysymysten äärelle kuin millainen maailmankaikkeus on ja miten se on syntynyt ja kehittynyt, samoin kuin mistä ihminen on tullut ja mikä on elämän ja kuoleman asema tässä kaikkeudessa.
 
Tämä pitää eritoten paikkansa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoihin, jossa Enqvist jättää kosmologian melko vähälle ja pohtii mielenkiintoisella ja vähän provokatorisellakin tavalla elämän ja kuoleman peruskysymyksiä. Provokatorisesti Enqvist ei myöskään anna paljoa arvoa muiden tieteiden harjoittajille kuin oman alansa ydinfyysikoille ja kosmologeille. Armoa eivät saa sen enempää tähtitieteilijät kuin matemaatikotkaan, puhumattakaan humanisteista. Eräässä vanhemmassa kirjassaan Enqvist on kirjoittanut, miten ”humanisteista puhuttaessa olen tuuliajolla. Tässä lähestymme kartoittamatonta mannerta, jonka viidakoista kuuluu kyllä rytmikästä rummutusta merkkinä jonkinlaisesta järjellisestä elämästä, mutta viidakkoheimojen edustajia tavatessaan fyysikko usein kummastelee heidän taikauskoisia käsityksiään. Siksi moni luonnontieteilijä ei tälle mantereelle ja näihin viidakoihin uskaltaudukaan, vaan pysyttelee mieluummin rationaalisuuden saarellaan”.
 
Tosiasiassa Enqvistissä kuitenkin piilee pientä suurempi humanisti, minkä voi päätellä hänen muuhunkin kuin omaan tieteenalaansa kohdistuvasta laajasta lukeneisuudestaan. Välillä lukeneisuutta osoittavat muiden ajattelijoiden ja kirjailijoiden lainaukset vain tuntuvat turhalta briljeeraamiselta, joka ei tuo Enqvistin omaan kiitettävän loogiseen ja selkeään tekstiin lisäarvoa.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat koostuu neljästä vähän erillisen tuntuisesta osiosta, joista ensimmäinen käsittelee Nagasakin atomipommitusta. Se on esimerkki elämän ja kuoleman sattumanvaraisuudesta –ensisijainen kohde, Kokuran kaupunki, säästyi tuholta, kun pilvipeite esti pommituksen, mutta varamaalin Nagasakin yllä se rakoili juuri sopivasti niin, että pommi päästiin pudottamaan – mutta siitä heijastuu myös Robert Oppenheimerin sanoiksi pukema tuska tieteen käytöstä tuhon tuottamiseen. Toinen osio ”molekyylitehtaan varjossa” on hyvin henkilökohtainen kuvaus Enqvistin vanhemmista ja äidin vähittäisestä katoamisesta altzheimerin taudin hämärään. Tätäkin voi lukea kovin eri lailla, joku on voinut kokea sen kylmänä ja etäisenä, toinen oman sukulaisensa menettänyt lohduttavana kertomuksena.

Eniten huomiota kirjassa on saanut sen uskontoa käsittelevä osuus, jossa Enqvist asettuu vankasti samaan rintamaan Richard Dawkinsin, Daniel Dennetin ja Christopher Hitchensin kanssa, kuitenkin sillä erotuksella, ettei halua kutsua itseään ateistiksi vaan mielummin uskonnottomaksi. Syy tähän semanttiseen eroon ei oikein aukea kirjasta ja epäilen, että siinä on osin kyse siitä, että jälkimmäistä ei uskovaisten piirissä koeta aivan yhtä haastavana ja hedelmättömään väittelyyn houkuttelevana. Toisaalta ei voi sanoa, että Enqvist tällaista polemiikkia kaihtaisi. Hän ei esimerkiksi tyytynyt vain kirjassaan kyseenalaistamaan kirkon lapsikastetta vaan kirjoitti siitä myös poleemisen mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin.
 
Vuonna 1999 Enqvist sai Tietofinlandia-palkinnon teoksestaan Olemisen porteilla. Silloinen palkinnon jakaja Leena Palotie perusteli valintaa sillä, miten kirja ”haastaa lukijan pohtimaan tieteen totuuksia, itsestäänselvyyksiä ja näennäisiä ristiriitaisuuksia. Vaikeasta tekstistä huolimatta Enqvistin teksti elää ja hengittää ja viettelee uuden maailmankäsityksen pohdintaan.” Saman voi sanoa tästä uusimmastakin Enqvistin kirjasta.
 
Toukokuu 2010