Etusivu 2010
20.5.2010

Glazunov ja Suomi

Tänään avataan Helsingin Kiasmassa näyttely Ilja Glazunov ja Suomi, jossa ovat esillä venäläismaalarin lähinnä 70-luvulle ajoittuvat suomalaisaiheiset työt, alkaen näyttelykutsua koristavasta Urho Kekkosen tunnetusta muotokuvasta. Lehtien etukäteiskommenteista ei ole ihan helppoa päätellä, onko kyseessä taidenäyttely vai suomettumiskauden historiallinen kuvakavalkadi. Tätä epätietoisuutta kuvastaa sekin, että minua pyydettiin esiintymään avajaisissa tämän Kekkosen muotokuvan edelleen omistavan Paasikivi-seuran varapuheenjohtajana.

Mikään taide ei  ole koskaan täysin irrallaan ajastaan tai yhteiskunnallisesta kontekstistaan. Tämän Glazunov-näyttelyn kyseessä ollen voi kysyä mikä arvo jää taiteelle enää sen jälkeen, kun tämä historiallinen ja poliittinen konteksti on siitä riisuttu, vai kuuluvatko ne niin yhteen ettei erillistä arvioita voi esittää? Glazunov-töiden suomalaisten mallihenkilöiden luettelo on sellaisenaan paljon puhuva: Urho Kekkosen ohella Anita Hallama, Armi Ratia, Johannes Virolainen, Seppo Nummi, Valdemar Melanko, Kurt Juuranto, Ville Repo, Timo Sarpaneva ja sokerina pohjalla rauhanpuolustajien monikymmenvuotinen pääsihteeri Mirjam Vire-Tuominen. Suomalaisista maisemakohteista ei voi unohtaa Lepikon torpan maisemaa. Tätä kaikkea voi pitää Kekkosen-Brezhnevin suomettumis- ja pysähtyneisyyden kauden ilmentymänä. Sellaisena se kuitenkin oli harmittomimmasta päästä ja sitä voi tänään muistella ja katsella vähän jo pilkesilmäisellä nostalgialla.  20.5. 2010

17.5.2010

Jotaarkka Pennanen, Elämää pienempi näytelmä, Like, 396 s., Keuruu 2010

1274119113_jotaarkka.JPG

 

Kolmannen polven dissidentti
  
Teatteriohjaaja Jotaarkka Pennanen on ehkä ainutlaatuinen hahmo Suomessa ellei maailmallakin siinä, että häntä voi luonnehtia kolmannen polven dissidenttikommunistiksi. Hänen isoisänsä oli näyttelijä Aarne Orjatsalo, työväenliikkeeseen samastunut näyttelijä, joka otti tämän sukunimen sen jälkeen, kun hänen isänsä muutti alkuperäisen Riddelin -nimen Ritarsaloksi. Punaisiin liittynyt Orjatsalo joutui valkoisten kuolemantuomion uhkaamana pakenemaan sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle. Siellä hän siirtyi Kuolan niemimaalle ja liittyi englantilaisten perustamaan suomalaisista punakaartilaisista koottuun Muurmannin legionaan. Vastaperustettu SKP antoi tästä kuolemantuomion tunnetuimmalle legioonalaiselle Oskari Tokoille ja myös Orjatsaloa uhattiin tällä. Kun legioona hajotettiin hän ei muiden mukana heti palannut Suomeen, elätti itsensä sekalaisissa ammateissa ja sitten näyttelijänä Englannissa ja USAssa, tuli Suomeen 1929 mutta palasi jo muutaman vuoden kuluttua USAhan, jossa eli tilapäistöillä ja kuoli 1941. 
 
Orjatsalon puoliso oli näyttelijä Ain’Elisabeth Pennanen ja heille syntyi poika Jarno vuonna 1906. Jarno Pennanen oli ensin Aamulehden ja Uuden Suomen toimittaja, mutta liittyi sitten 1934 maanalaiseen SKP:hen ja toimitti kommunistien tukemaa Kirjallisuuslehteä. Talvisodan aikana hän valitsi Suomen ja kirjoitti Suomen Sosialidemokraattiin, mutta toimi sitten jatkosodan aikana rauhanoppositiossa, vangittiin ja liittyi sodan jälkeen SKDL/SKPhen ja oli v. 1957 Kansan Uutisten ensimmäinen päätoimittaja, kunnes siirtyi perheineen Moskovaan kirjeenvaihtajaksi. 
 
Kyse oli tosiasiassa eräänlaisesta karkotuksesta, sillä Pennanen kuului kuitenkin samaan Mauri Ryömän ja Elvi Sinervon lähipiiriin, jossa oli vähitellen Stalinin kuoleman jälkeen alkanut itää neuvostokommunismin johtoroolin ja saavutusten epäily. Jotaarkka Pennasen mukaan isän epäilyt olisivat alkaneet jo sodan jälkeen, kun hän Vapaan Sanan kirjeenvaihtajana seurasi Nürnbergin oikeudenkäyntiä ja sai silloin jo toisenlaista tietoa neuvostotodellisuudesta. 
 
Kolme vuotta Pennanen ja hänen kirjailijavaimonsa Anja Vammelvuo kuitenkin viettivät Moskovassa, jossa Jotaarkka viihtyi erinomaisesti neuvostoliittolaisessa eliittikoulussaan. Suomeen palattuaan Jarno Pennanen perusti itseään riippumattomana, sosialistisena ja humanistisena aikakauslehtenä mainostaneen Tilanne -lehden, joka kokosi avustajakuntaansa läntisestä New Leftistä vaikutteita välittäneitä nuoria ja vanhempia kiilalaisia dissidenttikommunisteja. Aikanaan huhuttiin lehden saaneen välikäsien kautta CIA:lta rahoitusta, mutta siitä ei Jotaarkka Pennanen enempää tiedä, tai ainakaan kirjassaan kerro, mutta kirjoittaa että alussa Kekkonenkin olisi Kustaa Vilkunan välityksellä lehteä jollain tavoin tukenut.
 
Jotaarkka Pennanen ei kirjoita isovanhempiensa tai vanhempiensa elämäkertaa, mutta kertoo heistä ja omasta suhteestaan heihin laajasti, hyvin lämpimästi ja ymmärtävästi. Ymmärrys ulottui myös vanhempien vapaan rakkauden periaatteisiin, joskin vanhempana Jotaarkkakin on, myös omien kohtuullisten avoimesti kertomiensa kokemusten valossa, alkanut epäillä sekä opin yleispätevyyttä että sitä, mahtoiko se sittenkään toimia niin ongelmattomasti hänen vanhempiensa ja Elvi Sinervon yhteisössä. Ei se toiminut Jotaarkka Pennasellakaan, joka mm. kirjoittaa häpeävänsä sitä, ettei tavannut omaa yhdestä lyhyeksi jääneestä suhteestaan syntynyttä tytärtään kuin kerran ennen kuin hän täytti kymmenen vuotta.
 
Jotaarkka Pennanen orientoitui jo varhain sekä vasemmalle että teatterin piiriin. Hänestä ei kuitenkaan tullut koskaan taistolaista toisin kuin melkein kaikista muista ikäpolvensa vasemmistolaisesta teatteriväestä. Ylioppilasteatterin jälkeen hänen ensimmäinen ammattiteatterinsa oli tv-teatteri, jossa hän toimi Timo Bergholmin kakkosmiehenä. Pennanenkin liittyi SKP:hen, mutta erosi jo viiden vuoden päästä, eikä hän koskaan lipsunut taistolaisten leiriin.
 
Se että hän samanaikaisesti teki teatteria yhdessä taistolaisherätyksen saaneiden painostavien tovereiden kanssa ei ollut helppoa. Pennanen kirjoittaa sen vaikuttaneen häneen siten, että revisionistisia näkemyksiään puolustaessaan hänkin dogmatisoitui marxilais-leninistiseen muottiin. Se että yhteistyö sujui ilman ainakaan ulospäin näkyneitä ristiriitoja on silti pienoinen ihme siihen nähden, että hegemoniaa tavoitellessaan taistolaiset yleensä pitivät ”revareita” eli enemmistöläisiä pahimpina vihollisinaan. Yksi selitys tähän on siinä, että vahvasta vasemmistoaatteestaan huolimatta Pennanen ei koskaan alistanut taidetta politiikalle. Tämä oli kodin perintöä: hänen riideltyään isänsä kanssa, joka Peyton Placea katsellessaan nyyhkytti, jätti isä hänelle suljetun kirjekuoren, jonka hän avasi isän kuoleman jälkeen vuonna 1969. Siinä luki ”Kaikki taide ei ole poliittista, kaikki viihde ei ole poliittista. Ihminen tarvitsee mm. paljon rakennusaineita kasvaakseen poliittiseksi ihmiseksi. Ihminen tarvitsee myös tuutulauluja uniinsa”. Opetus, joka heijastuu Jotaarkka Pennasen pitkässä ja ansiokkaassa teatteriohjaajan urassakin, josta kirja myös laajasti ja yksityiskohtaisesti perinteisemmän teatterimuistelmakaavan mukaan kertoo.
 
Kannattaa kuitenkin muistaa, että kommunistit eivät olleet ainoita, jotka 70-luvulla politisoivat teatterimaailmaa. Kun Pennasen kiinnitys Jyväskylän kaupunginteatterin johdossa oli katkolla, tarjottiin hänelle jatkosopimusta palkankorotuksen kera ehdolla, että hän kiinnittäisi teatteriin kolme sosialidemokraattista näyttelijää! Pennanen sanoi kiitos ei ja jatkoi menestyksekästä uraansa Turussa, Helsingissä ja Lahdessa.
 
 Toukokuu 2010

16.5.2010

Kuka enää vahtii markkinavoimien valtaa?

Helsingin Sanomien päätoimittajan vaihdos on tuonut mukanaan lehden linjaan selvän käänteen oikealle ja lehden perinteinen, parhaimmillaan sosiaalistakin sävyä saanut liberalismi on vaihtumassa uusliberalismiin. Sitä kuvaa erinomaisesti päätoimittaja Mikael Pentikäisen tämän päivän lehteen kirjoittama markkinvoimien ylistyslaulu. Pentikäinen hehkuttaa, miten ”markkinavoimista on tullut vallan todellinen vahtikoira”.

Mutta kysehän ei ole vallan vahtimisesta, vaan vallan käyttämisestä. Markkinavoimat toimivat anonyymeinä, mutta edustavat omistavan luokan intressejä ja valtaa, joka varallisuuden kasaantuessa on yhä pahempi uhka demokratialle. Kun Pentikäinen kirjoittaa välttämättömyydestä saavuttaa markkinavoimien luottamus tarkoittaa se sitä, että rahanvalta korvaa kansanvallan. Ja kun Pentikäinen kirjoittaa markkinavoimien vipuvaikutuksesta, hän ei tarkoita sitä miten finanssimarkkinoiden säätelemättömyys on johtanut siihen, että markkinavaltaa käyttävät operaattorit voivat moninkertaistaa vaikutuksensa vipurahastojen ja muiden johdannaisten kautta. Siten markkinavoimien antamilla epäluottamuslauseilla on usein enintään hyvin etäinen yhteys reaalitalouteen.

Pentikäisen yksinkertaista uusliberalistista maailmankuvaa heijastaa myös se, miten hän käsittää julkisen talouden alijäämän olevan aina ja kaikissa oloissa ongelma ja merkki yli varojen elämisestä. Sitä se epäilemättä on Kreikassa ja muuallakin Etelä-Euroopassa, mutta ei niissä maissa, joissa harjoitetaan vastuullista vakaaseen kasvuun ja kaikkien voimavarojen tehokkaaseen käyttöön pyrkivää suhdannepolitiikkaa. Sitä paitsi epäterve tasapainottomuus ei suinkaan johdu aina liiallisista menoista, vaan myös yrityksiä ja suurituloisia hemmottelevista veronalennuksista.

Pentikäinen kirjoittaa myös miten media on markkinavoimien rinnalla kovin säyseä ja hampaaton vallan vahti. Tämä on valitettavan totta niiden tiedotusvälineiden osalta, jotka heittäytyvät läähättäen selälleen markkinavoimien edessä ja odottavat niiden rapsuttavan masuaan.

16.5. 2010

Sos.dem. ryhmäpuheenvuoro eduskunnassa 12.5.

13.5.2010

Eduskunta äänesti Kreikka-luotoista

Sosialidemokraattien päätös äänestää eduskunnassa Kreikan tukipakettia vastaan on herättänyt tavallista raivokkaampia reaktioita. Myös mediassa on kompattu kokoomuksen ja Kataisen kovasanaista sosdem-kritiikkiä vastuuttomuudesta, populismista ja ties mistä. Pohjavireenä on ollut väite, että jos SDP olisi hallituksessa, tai jos esityksen läpimeno muutoin olisi todella ollut meistä kiinni, niin olisimme äänestäneet paketin puolesta.

Näin varmaan suurella todennäköisyydellä olisi ollutkin. Mutta tuossa tilanteessa olisi myös ollut mahdollista jo hallituksessa tai todellisissa neuvotteluissa saada hyväksyttyä joitain sellaisia lisiä, joilla suomalaisrahoittajiakin olisi sitoutettu vastuuseen sekä konkreettiset sitoumukset siitä, miten Suomi toimii finanssimarkkinoiden paremman säätelyn ja uusien pankkivero- ja rahoitusmarkkinaverojen toteuttamiseksi. Olisiko näillä enempää kuin marginaalinen merkitys on vaikea sanoa. Parhaimmassa tapauksessa olisi, huonoimmassa ne olisivat jääneet vain näennäisiksi eleiksi. Näinhän ministeri Katainen kuvasi Saksassa pankkien hallitukselle antamia lupauksia, joiden epämääräisyys oli vaikuttamassa siihen, etteivät sosialidemokraatit Saksassakaan äänestäneet Kreikan tukipaketin puolesta.

Todellinen vaihtoehto Kreikan kriisin hoitamiseen olisi ollut Kreikan laskeminen hallittuun velkasaneeraukseen, mutta siihen Euroopan johtajilla ollut valmiutta eikä uskallusta. Nyt ratkaisulla ostettiin kalliilla rahalla aikaa ennen kuin tämä useimpien asiantuntijoiden mukaan todennäköinen velkasaneeraus on joka tapauksessa edessä. Tätä voi perustella sillä, että jos muut alijäämätaloudet ryhtyvät uskottaviin ja vaikuttaviin toimiin taloutensa tervehdyttämiseksi niin uusi 750 miljardin tukipaketti riittää markkinavoimien rauhoittamiseen, jolloin Kreikka voidaan ilman laajempia heijastusvaikutuksia päästää hallittuun velkasaneeraukseen, mikä ei olísi Kreikallekaan huonoin vaihtoehto. Silloin kuitenkin myös Suomen nyt antamista lainoista leikataan jokin osuus luottotappioina.

Kreikka-ratkaisun tekeminen oli tietenkin välttämätöntä. Ei voi kuitenkaan olla niin, että juuri se yksi ratkaisu, johon öisissä paniikkitunnelman sävyttämissä kriisikokouksissa on päädytty olisi ainoa oikea ja toimiva vaihtoehto. Saattaa olla, että SDP:nkin arvio tilanteesta on väärä, sillä sekin on tehty samanlaisessa epävarmuudessa kuin hallitustenkin ratkaisut. Mutta se mistä on syytä olla huolissaan on se, mitä raivoisimmat reaktiot sosialidemokraattien kannanottoon viestivät politiikan ja päätöksenteon kulttuurista

Vaikeissa tilanteissa on aina suuri houkutus esittää ratkaisut ainoana mahdollisena vaihtoehtona. Tämä TINA-doktriini –  There Is No Alternative –  on vaarallinen. Sen hyväksyminen loukkaa sekä tervettä järkeä että demokratiaa, ja on esteenä vielä parempien, tai tässä tapauksessa edes vähemmän huonojen vaihtoehtojen esittämiselle ja käyttämiselle. Demokratiassa on tärkeää saada esittää toisten mielestä vääriä vaihtoehtoja ilman, että tämä leimataan suorastaan valehteluun perustuvaksi opportunistiseksi vastuunpakoiluksi ja populismiksi.

13.5. 2010

12.5.2010

Sosialidemokraattien ryhmäpuheenvuoro eduskunnassa 12.5.2010

Erkki Tuomioja
 
Sosialidemokraattien ryhmäpuheenvuoro pääministerin eurooppalaista vakauspakettia koskevasta ilmoituksesta ja lisäbudjetista 12.5. 2010 käytävässä keskustelussa
 

Herra Puhemies!
 
Euroopan yhteisen valuutan euron käyttöönotto on ollut merkittävimpiä ja myönteisimpiä virstanpylväitä Euroopan yhdentymisen kehityksessä. Se oli tärkeä edistysaskel, joka on alusta alkaen euroalueeseen liittyneelle Suomelle merkinnyt vakautta ja mahdollisuutta nauttia muiden vakaiden maiden tavoin Euroopan alhaisimmista koroista.
 
Sosialidemokraatit korostavat, että eurooppalaisen rakennustyön on kuitenkin menestyäkseen aina perustuttava demokraattisesti sovittuihin yhteisiin sääntöihin, joita oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti valvotaan ja sovelletaan samalla tavoin kaikissa maissa ja kaikissa tilanteissa. Ilman sitä ei saavuteta sellaista keskinäistäen luottamusta ja solidaarisuutta, johon Eurooppa-projekti perustuu. Se että näin ei ole ollut on Euroopan rahoitusjärjestelmää ravisuttavan kriisin perimmäinen syy.
 
Viime viikonvaihteessa ajauduttiin tilanteeseen, jossa markkinavoimien spekulaatio ja epäluottamus olisivat voineet kaataa koko euroalueen ja katkaista Euroopan talouden nyt orastavan nousun heti alkuunsa. Nopeat ja riittävän vakuuttavat toimet olivat tarpeen ja on annettava täysi tunnustus sunnuntaiyönä päätetylle massiiviselle vakauspaketille, joka ainakin toistaiseksi näyttää palauttaneen yleisen luottamuksen euroon ja pysyttäneen rahoitusmarkkinakriisin syvenemisen. Oleellista paketissa on, että se on riittävän suuri vakuuttamaan markkinavoimat siitä, että kaikki potentiaaliset kriisivaltiot pysyvät sitoumustensa takana.
 
Näin se parhaassa tapauksessa on sellaisenaan riittävän ennaltaehkäisevä yhteinen sitoumus, jolloin sitä ei koskaan tarvitse ottaa käyttöön. Sitoumus on saanut voimaa ja uskottavuutta siitä, että myös kansainvälinen valuuttarahasto IMF on 250 mrd eurolla mukana, samoin kuin Euroopan Keskuspankki, joka on tehnyt sen ratkaisun, että se vastaisuudessa voi ottaa salkkuunsa myös euromaiden valtiollisia velkasitoumuksia.
 
Sosialidemokraatit arvioivat tätä nyt nopeasti kriisitunnelmissa koottua pakettia sen merkityksen tunnustaen. Tämä ei silti voi tarkoittaa sitä, että eduskunta antaisi avoimen valtakirjan sen täytäntöön viemiselle ilman, että jokaista askelta ja tänne tulevaa hallituksen esitystä arvioidaan huolellisesti niiden toimivuuden ja hyväksyttävyyden kannalta. 
 
Nyt hyväksytyn ratkaisun kestävyys riippuu ratkaisevasti siitä, miten vakuuttavasti pahiten velkaantuneiden ja alijäämätaloudessa elävien euro-maiden uudistus- ja vakautusohjelmia viedään täytäntöön. Vaikka toimenpiteiden perustana on lähinnä luonnonkatastorien varalta kirjoitettu EU:n taloudellista tukea tällaisen kohteeksi tai muulla tavoin omaa syytään vaikeuksiin joutuneelle maalle lupaava artikla 122, on kyse kuitenkin itse leväperäisesti talouttaan hoitaneiden maiden tukemisesta ehdolla, että ne sitoutuvat tarvittaviin tervehdyttämisohjelmiin.
 
Tästä on yksiselitteisesti kyse kriisin laukaisseen Kreikan osalta, jossa kestämätöntä taloudenpitoa on kaiken lisäksi jatkettu väärennetyillä tiedoilla. Oikeusvaltiossa tästä tulee koitua siihen syyllistyneille myös seurauksia. Helpolla eivät ketkään kreikkalaiset tästä selviä, eikä tavallisten kreikkalaisten osaa ole mitään syytä kadehtia.
 
Myös Kreikan tukipaketti jouduttiin päättämään nopeasti kriisikokouksissa, joihin ei voitu valmistautua normaalien menettelytapojen mukaisesti. Siten eduskunnassa suuri valiokunta saatikka sosialidemokraattinen ryhmä ei ole voinut ottaa ennakkoon kantaa nyt käsiteltävään esitykseen.
 
Kun nyt käsittelemme Kreikalle jo ennen viikonvaihdetta tehtyä luotonantoesitystä, ei sitäkään tehdä vain Kreikan pelastamiseksi, vaan paljon laajemmista, myös meidän vakauteemme ja talouteemme ulottuvista syistä. Tarkoitus on näiltä osin oikea ja hyväksyttävä, mutta sitä ei tule toteuttaa tavalla, jossa pankit ja rahoittajat ovat ne joiden saatavien turvaaminen asetaan ensi sijalle.
 
Esitystä arvioitaessa on ratkaisevaa onko se oikeudenmukainen ja tasapuolinen yhtä lailla kuin toimiva ja kestävä. Sosialidemokraatit, jotka kantavat huolta ja vastuuta Euroopan Unionin kehityksestä ja kestävyydestä, tunnustavat että ratkaisun tekeminen oli välttämätöntä. Ei voi kuitenkaan olla niin, että juuri se yksi ratkaisu, johon kriisikokouksissa on päädytty, olisi aina ainoa oikea ja toimiva vaihtoehto.
 
Me emme hyväksy ainoan vaihtoehdon politiikkaa. Sen hyväksyminen loukkaa sekä tervettä järkeä että demokratiaa, ja on esteenä vielä parempien, tai tässä tapauksessa edes vähemmän huonojen vaihtoehtojen esittämiseen ja käyttämiseen.
 
Arvioinnin ytimessä on kysymys vastuusta ja sen kohdentamisesta. Aidossa markkinataloudessa jokainen yrittäjä ja jokainen liikeyritys toimii aina omalla riskillään. Onnistuneet menestyvät ja vääriä ratkaisuja tehneet saavat kärsiä tappion. Silloinkin sivistyneessä hyvinvointiyhteiskunnassa huolehditaan siitä, ettei kukaan ihminen joudu toivottomaan ahdinkoon riskien toteutuessa.
 
Markkinatalous voi toimia hyväksyttävästi ja menestyksekkäästi vain silloin, kun toimijat kantavat itse riskinottonsa seuraukset. Kun näin ei tapahdu, vaan valtio ottaa toteutuneen riskin kannettavakseen ja jättää onnistuneen toiminnan tuotot yksityiselle, on seurauksena moraalikato. Voitot privatisoidaan, tappiot sosialisoidaan.
 
Korruptiivisessa kaverikapitalismissa, jollaiseen tilaan vaalirahaskandaalit Suomeakin olivat johtamassa, tämä on maan tapa. Se tuntuu olevan vahvasti mukana myös kokonaisella toimialalla, nimittäin pankki- ja rahoitusmarkkinoilla. Monet viime aikaiset hätätilassa tehdyt ratkaisut, joihin myös tämä Kreikka-paketti lukeutuu, eivät enää ole johtaneet vain moraalikatoon vaan suoranaiseen moraalituhoon.
 
Näin ei saa jatkua. Me emme halua elää toistuvien finanssikriisien maailmassa, on saatava järjestelmämuutos Euroopan sosialidemokraattien viitoittamalla tavalla. Sosialidemokraatit haluavat EU:n osoittavan maailman finanssijärjestelmän peruskorjaamisessa samanlaista johtajuutta kun ilmastomuutoksen torjunnassa.
 
On välttämätöntä kuroa umpeen sitä kasvavaa kuilua, joka erottaa työhön, osaamiseen ja yrittämiseen perustuvan reaalitalouden omassa hallitsemattomassa kvartaalispekulaation maailmassaan toimivasta finanssitaloudesta. Se tarkoittaa mm. rahoitusmarkkinoiden tiukkaa valvontaa ja ohjausta, riskikasautumien synnyn ennaltehkäisyä sekä spekulatiivisen finanssirahoituksen hillitsemistä rahoitusmarkkinaveron kaltaisilla toimilla. 
 
Maailmantaloudessa on koettu viimeisen 30 vuoden aikana 120 eriasteista pankkikriisiä. Ne yleensä alkavat yhden rahoituslaitoksen maksukyvyttömyydestä tai koko alan altistumisesta samanlaiselle systeemiriskille, kuten v. 2007 alkaneessa USA:n asuntolainamarkkinoiden kriisissä. Useimmissa muissa maissa, toisin kun 90-luvun Suomen pankkikriisissä, on pankeille rahoitusjärjestelmän toimivuuden turvaamiseksi osoitettu tuki ollut vastikkeellista.
 
On siten välttämätöntä, että rahoituslaitokset itse osallistuvat tappioiden kattamiseen eivätkä yksin eri maiden veronmaksajat. Tähän suuntaan vieviä uudistuksia olisivat Ruotsin mallin mukainen pankkivero, samoin kuin mahdollisimman laajasti myös euroalueen ulkopuolella käyttön otettava rahoitusmarkkinavero. Näillä sekä ennalta ehkäistään kriisejä synnyttävää käyttäytymistä että kerätään varoja niiden seurausten hoitoon. Muunlaisen tuen on oltava aina avointa, kohdennettua ja vastikkeellista.
 
Näin tulisi nytkin olla. Kreikalle annettavat tukiluotot eivät kuitenkaan ole sen enempää ensisijaisia kuin vakuuksilla turvattuja useimpien asiantuntijoiden vähintäänkin mahdollisena ellei todennäköisenä pitämää velkasaneeraustilannetta ajatellen. Tämä tarkoittaa luottoa antavien valtioiden osallistumista rahoittajien tappioihin, samalla kun nyt rakennetulla paketilla pankit ja sijoittajat saavat mahdollisuuden käyttää saamaansa lisäaikaa vastuittensa vähentämiseen ennen mahdollista velkasaneerausta.
 
On selvää että Kreikan joutuminen velkasaneeraukseen aiheuttaisi pahoja markkinahäiriöitä ja kenties kohtalokkaita menetyksiä joillekin pankeille. Jos ne silloin ovat perustelluksi katsotun tuen tarpeessa se olisi kuitenkin kussakin maassa hoidettavissa avoimen ja vastikkeellisen tuen periaatteita soveltaen.
 
Emme esitä näitä epäilyjä siksi, että toivoisimme tämän toteutumista. Toivomme päinvastoin että virallinen optimismi osoittautuisi sittenkin oikeaksi ja Kreikka selviäisi ahdistavan tiukaksi viritetystä sopeutumiskuuristaan joutumatta velkojensa uudelleen järjestelyyn, jolloin kaikkien luotonantajien saatavat olisivat turvattuja ja ne maksettaisiin sovittujen korkojen takaisin; siis myös euromaiden lainat jolloin todella toteutuisi varomaton tokaisu siitä, että tämä olisi Suomelle kannattava liiketoimi.
 
Osaltaan tämän toivottavimman mahdollisuuden toteutumistakin pitäisi kaikissa euromaissa tukea vähintään senkaltaisella järjestetyllä, jolla Saksassa on pyritty turvaamaan saksalaisten sijoittajien sitoutuminen Kreikan luototukseen ja pankkien osallistuminen myös Saksan lainaosuuden osittaiseen kattamiseen. Saksassa sosialidemokraatit ovat pitäneet tätä riittämättömänä. mutta ainakin siellä hallitus on, toisin kuin Suomessa, nähnyt tarpeelliseksi saattaa saksalaisrahoittajat edes pieneltä osin mukaan vastuun kantamiseen. 
 
Siihen miten Kreikan tukipaketti on rakennettu, emme enää voi valitettavasti vaikuttaa, se on jaa tai ei -ratkaisu. Sosialidemokaarit esittivät hallitukselle keskusteluja siitä, miten pankit ja rahoituslaitokset olisivat veronmaksajien rinnalla saatu myös Suomessa mukaan vastuun kantamiseen, mutta tämäkin torjuttiin. Näistä syistä ei ole mahdollista eikä perusteltua tukea hallituksen esitystä vaan kannatamme sen hylkäämistä.