Norjan entinen ulkoministeri Thorvald Stoltenberg luovutti helmikuussa pohjoismaiden ulkoministereille heiltä saatuun toimeksiantoon perustuneet esityksensä pohjoismaiden ulko- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön kehittämiseksi. Tämä on luontevaa jatkoa sille turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevan pohjoismaisen yhteistyön tiivistämiselle, jota olen itsekin edellisessä hallituksessa ollut käynnistämässä. Näin myös enin osa Stoltenbergin esityksistä käy hyvin yhteen jo aloitetun työn kanssa. Esimerkiksi ehdotukset Pohjoismaisista siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan välineitä käyttävistä vakausjoukoista, arktisten alueiden yhteistyön tiivistämisestä, yhteisestä pelastuspalveluyksiköstä katastrofitilanteita varten, yhteistyöstä nettihyökkäysten torjumisessa jne. ovat hyviä ja sellaisenaan nopeastikin toteuttamisvalmiita.

Kaikki ehdotukset eivät sitä välttämättä ole. Yksi ongelma on se, että Stoltenberg on tarkoituksella tai tiedostamattaan katsellut asioita perin norjalaisesta näkökulmasta ja Norjan intresseistä lähtien, mikä on johtanut vähän erilaisiin painotuksiin kuin jos mietinnön olisi laatinut ruotsalainen tai suomalainen taho. Tämä ei tarkoita että kyse olisi syvistä vastakkaisuuksista – ovathan Suomi ja Ruotsi Arktisen neuvoston aktiivisia jäseniä ja Islanti ja Norja vastaavasti Itämeren maiden neuvostossa – vaan paremminkin vielä tarkistusta vaativista painotuseroista.

Kaksi ehdotusta on kuitenkin sellaisia, joita voi jo nyt pitää epärealistisina ja tarpeettomina. Yksi koskee ehdotusta pohjoismaiden osallistumisesta Islannin ilmatilan valvontaan, sillä se on ja pysyy sotilasliitto Naton tehtävänä, toinen pohjoismaista sotilaallisen avunannon kattavaa solidaarisuusjulistusta. Se on kaiku jo 40-luvulla haudatusta pohjoismaisesta puolustusliittoajattelusta, joka ei ole henkiin herätettävissä. Voi kysyä tuottaisiko tällainen mitään todellista lisäarvoa vai paremminkin lisähämmennystä tilanteessa, jossa pohjoismaista kaksi on Naton jäseniä ja kolme Euroopan unionissa, joka on Lissabonin sopimuksessa virallistamassa vastaavankaltaista solidaarisuusartiklaa.

Ylipäätään Stoltenbergin raportin puutteisiin kuuluu kahden tärkeän asian melkein totaalinen sivuuttaminen. Yksi koskee rahaa ja kustannuksia, toinen Euroopan unionia. Näistä kävin keskiviikkona Tukholmassa Ruotsin riksdagenissa järjestetyssä tilaisuudessa keskustelua Stoltenbergin kanssa ja sitä jatkamme Ulkopoliittisen instituutin Helsingissä kolmen viikon päästä järjestämässä vastaavassa tilaisuudessa.

2.4. 2009

Vuoden 1809 merkkivuoden juhlinta on Suomessa ja Ruotsissa sujunut asiallisissa ja arvokkaissa merkeissä. Niin avaustilaisuus Tukholmassa kuin viime lauantain päätilaisuus Porvoon tuomiokirkossa olivat tyylikkäitä ja oikealla tavalla valistavia. Tiina Puumalaisen käsikirjoittama ja ohjaama juhladraama Laulu Suomelle toimi tuomiokirkossa vielä paremmin kuin televisiossa. Esitystavassa ja -tekniikassa saattoi olla samankaltaisuutta Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan kanssa, mutta Porvoossa ei esityksen tehoa ollut häiritsemässä Linnan klassikon kaltainen teos vertailukohteena.

Historiallisissa näytelmissä oiotaan aina historian mutkia, mutta parhaimmillaan pelkistys korostaa juuri olennaisia asioita. Laulussa Suomelle historioitsija voi kyseenalaistaa Sprengtportenin ylikorostamisen tai sen, että Ruotsin kuninkaasta Kustaa IV Adolfista oli tehty pellehahmo, mutta päälinjat olivat paikallaan.

Isoin korvaan särähtänyt anakronismi on toistuva puhe Porvoon maapäivistä ”valtiopäivinä”, joka on paljon myöhemmin suomalaisten kansallista tietoisuutta korostamaan luotu keinotekoinen konstruktio. Keinotekoisuus korostuu, kun samanaikaisesti kuitenkin ruotsiksi käytetään oikeaa aikalaiskäsitettä lantdag.

30.3. 2009

Vielä ennen finanssikriisiä Euroopan unionilla oli korkea käsitys itsestään maailman pelastajana. Se oli ylimitoitettua hybristä, mutta ei siinä suhteessa kokonaan katteetonta, että EU oli ainoa kansainvälinen toimija, joka näytti ottaneen ilmastonmuutoksen pysäyttämisen vakavasti. EU on päätöksillään sitoutunut huomattaviin uusiin päästöjen vähentämistavoitteisiin jo ilman kansainvälisiä sopimuksia ja vielä suurempiin, jos sellainen syntyy.  EU:n todellista kykyä saavuttaa asetetut tavoitteet on koko ajan voitu epäillä ja sen energia- ja päästöpaketit ovat reikineen kuin sveitsinjuustoa. Nyt finanssikriisistä alkanut lama on tuotannon ja kulutuksen kääntyessä kaikkialla laskuun parantanut ennakoimattomalla tavalla unionin kykyä saavuttaa tavoitteensa. Samalla voi kuitenkin epäillä, onko EU:n tahtotila tavoitteiden läpiviemiseen enää yhtä vahva kuin mitä kaikki toistaiseksi vakuuttavat.  Monet maailmalla ovat nähneet kriisissä myös mahdollisuuden ekovihreään elvytykseen. Yhdysvalloissa puhutaan ”Green New Dealistä”, YK:n pääsihteeri ja monet muut puhuvat vihreästä elvytyksestä ja käsite on löytänyt tiensä suomalaisiinkin puheisiin. Tämä kuulostaa hienolta ja siinä tavoitellaan aivan oikeaa uutta linjausta, jossa keskeistä ovat elvyttävät investoinnit energian säästöön ja uusiutuviin energiamuotoihin. Hyvien puheiden realisoituminen oikeiksi toimiksi ei silti ole ihan helppoa, kun ensimmäisiksi elvytysinvestoinneiksi näyttävät päinvastoin nousevan moottoritieinvestointien nopeuttaminen sekä vääränlaisia autoja tuottavan teollisuuden pelastaminen.  Sama oikeiden puheiden ja toistaiseksi vaatimattomien toimien ristiriita näkyy myös finanssikriisin käsittelyssä. Kaikki puhuvat finanssimarkkinoiden paremmasta ja tehokkaammasta säätelystä, mutta toimia vielä odotetaan. Nyt katseet kohdistuvat erityisesti ensi kuun G-20 kokoukseen.  Valtiota huudetaan kaikkialla apuun ja miljardeja onkin jo pantu vauhdikkaasti palamaan pankkijärjestelmän romahtamisen estämisen merkeissä. Muutama iso konkurssi ja kansallistaminen on myös nähty, mutta pelastusveneisiin on silti suomalaiseen pankkikriisimallin mukaisesti toistaiseksi annettu etusija osakkeenomistajille ja annettu velallisten hukkua. Vaikka erilaisia pelastusoperaatioitakin tarvitaan, niin tässä on todella niiden kuuluisien ”rakenteellisten uudistusten” paikka. Sellaisilla en perinteisen uusliberalismin tavoin tarkoita hyvinvointivaltion alasajoa, vaan sitä vahvistavia uudistuksia, joilla pysyvästi estetään paluu holtittomaan keinottelukapitalismiin, jonka laskuja nyt kaikkialla maksetaan.  Suomen rooli on ollut toistaiseksi toimia varoittavana esimerkkinä kalliisti hoidetusta pankkikriisistä. Tämänhetkisen kriisin hoitamisessa ei hallitus ole EU:ssakaan osoittanut erityistä aktiivisuutta. Valtavirtamyötäilyä on korkeintaan säestetty varoituksilla liian pitkälle menevistä elvytys- ja säätelypyrkimyksistä. Sitä onko EU:sta maailman pelastajaksi emme vielä tiedä. Vaikka sosiaalisen Euroopan, korkeamman verotuksen ja paremman kriisinkestävyyden malli on osoittautunut paremmaksi kuin amerikkalainen uusliberalistinen malli, jota vielä vuosi sitten kaikkialle maailmaan tyrkytettiin, ei se riitä. Mikään business-as-usual -ajattelu ja entisen menon tavoittelu ei pelasta meitä sen enempää sosiaaliselta kuin ekologiselta katastrofilta.

28.3. 2009

(Julkaistu kolumnina Hiekanjyvät-lehdessä)

Suomen kohtuullisen hyvistä taksioloista, joita kilpailuasiamies Purasjoki ei ole vielä päässyt sotkemaan, Ruotsiin matkustaneet ovat jo pitkään joutuneet ensimmäisenä tulikokeenaan selviytymään Tukholman ”vapaiden taksimarkkinoiden” kaaoksesta tulematta huijatuiksi. Seuraavaksi he saavat opetella tulemaan toimeen yksityistetyn rautatieliikenteen kanssa. Näin ainakin, jos Ruotsin porvarihallituksen suunnitelmat toteutuvat. Jos ei muuta niin aie ainakin osoittaa ihailtavaa uskollisuutta kilpailun ja yksityistämisen onnen satumaalle ja luottamusta siihen, ettei tässä käy samoin kuin Englannin tai Viron rautateiden yksityistämisinnossa, joiden laskuja edelleenkin maksetaan.

27.3. 2009