Olof Palme aikansa hallitsijana
 
Olof Palme toimi Ruotsin pääministerinä kahteen otteeseen, ensin vuodet 1969-1976 ja sen jälkeen vuodesta 1982 alkaen siihen asti, kunnes edelleen selvittämättömän salamurhaajan luodit hänet vuonna 1986 tappoivat. Hän oli sekä elinaikanaan että myös sen jälkeen ehkä kaikkien aikojen kiistellyin ja eniten mielipiteitä jakava pohjoismainen huippupoliitikko. Jo Olof Palmen tausta Tukholman hienostokaupunginosassa kasvaneena Palmen arkkiporvallisen suvun sosialidemokraatteihin loikanneena jälkeläisenä merkitsi sitä, että monet oikeistossa suhtautuivat häneen luopiona, mutta myös monet pitkän linjan sosialidemokraatit epäluuloisesti. Vielä enemmän Palme nostatti tunteita hyökkäävällä ja itsevarmalla, ironiaa viljelevällä esiintymistyylillään, joka ei vastustajia säästänyt. Tätä korosti myös Palmen terävä katse ja hänen huulillaan herkästi kareileva vino hymy, jota oli helppo pitää vähän ylimielisenä, vaikkei se sellaiseksi olisi ollut tarkoitettukaan.
 
Tämä Palme-elämäkerran ensimmäinen osa kattaa ajan ennen Palmen nousua pääministeriksi. Ministerinä Palme tunnettiin tiukkana Vietnamin sodan vastustajana ja kansallisten vapautusliikkeiden tukijana ja näihin liittyen myös suorasanaisena Yhdysvaltain politiikan kriitikkona. Kuitenkin sodanjälkeinen Ruotsi oli koko kylmän sodan ajan ja myös Palmen kaudella puolueettomuudestaan huolimatta todella pitkälle integroitu yhteistyöhön läntisen puolustusliiton Naton kanssa ja oli eräänlainen Yhdysvaltojen puoliliiittolainen.
 
Nuori Olof Palme, jonka työhistoriaan kuului myös lyhytaikainen pesti siviilinä Ruotsin sotilastiedustelun palveluksessa, oli tästä Ruotsin todellisesta asemasta hyvin tietoinen. Ylioppilasjohtajana, joka vastasi Ruotsin ylioppilaskuntien liiton ulkosuhteista 50-luvun alussa hän oli itsekin aktiivinen kylmän sodan soturi, jolla oli keskeinen osuus ruotsalaisten irtaantumisessa Moskova-vetoisesta IUS-järjestöstä ja sen läntisen vastapainon ISC:n perustamisessa. Amerikkalaiset olivat tässä hyvin keskeisesti taustalla ja Palme heidän kanssaan yhteistyössä. ISC oli yksi niistä monista järjestöistä, joiden rahoitus 60-luvulla paljastuneella tavalla oli erilaisten säätiöiden kautta kanavoidusta CIA-rahasta riippuvaista.
 
Palme oli tietoinen amerikkalaisista kytkennöistä ja mitä ilmeisimmin osasi myös arvata, että Yhdysvaltain veronmaksajat osallistuivat talkoisiin, vaikka ei ehken juuri CIA:n osuutta tuntenut. Amerikkalaiset arvostivat Palmen panosta niin korkealle, että jopa ulkoministeri Acheson pantiin v. 1952 asialle vetoamaan Ruotsin ulkoministerin kautta Palmeen, jotta hän ottaisi vastaan ISC:n pääsihteerin paikan. Tästä Palme kuitenkin kieltäytyi.
 
Kun Palmea sitten keväällä 1953 suositeltiin Tage Erlanderille avustajaksi pääministerin kansliaan, oli Erlanderin ensi reaktio vähän hämmästelevä kysymys ”O fan, är han socialdemokrat?”.  Sitä Palme oli kuitenkin ollut jo jonkin aikaa, ja vaikka hänen maailmankatsomuksensa ei ennen puolueeseen liittymistä ollut vielä kovin vakiintunut, niin ei ole mitään todisteita siitä, että hänellä olisi ollut jotain sukuperinnäisiä oikeistosympatioita. Vielä vähemmän hänestä löytyy yhteyksiä natsismin suuntaan, kuten Jonas Gummessonin sensaatiohakuisessa kirjassa  nuoresta Palmesta joitain vuosia sitten yritettiin antaa ymmärtää.
 
Pääministerin kansliassa Palmesta tuli lyhyessä ajassa Tage Erlanderille korvaamaton avustaja, jolle uskottiin yhä vastuullisempia ja vaikeampia tehtäviä. Kansliassa Palme viipyi kaikkiaan kymmenen vuotta, kunnes hänet nimitettiin Ruotsin hallitukseen ensin salkuttomaksi ministeriksi, sitten kulkulaitosministeriksi ja lopulta opetusministeriksi, miltä paikalta hän v. 1969 siirtyi pääministeriksi. Erlanderin suosikki sai koko ajan myös yhä vastuullisempia puoluetehtäviä: ABF:n (Ruotsin työväen sivistysliiton) ja SSU:n hallitusten jäsenyydet 50-luvulla, ensimmäisen kamarin jäsenenä valtiopäiville 1958 ja Ruotsin sd-puolueen puoluehallituksen varajäsenyys vuodesta 1963. Puolueen puheenjohtaja hänestä tuli samalla kuin pääministeri. Tähän tultaessa Erlanderin jo pitkään seuraajakseen kasvattamalla Palmella ei enää ollut puolueessa avointa vastustusta.
 
Kjell Östberg on pätevä historiantutkija ja alan professori Södertörnin korkeakoulussa. Teoksen ansioihin kuuluu se miten Palmen ideologian ja ajatusten kehitystä ja hänen poliittista toimintaansa on kuvattu erinomaisesti aikansa taustaa vasten. Palmen erityinen ominaisuus oli kyky elää ja ymmärtää oikein aikaansa, minkä vuoksi hän sopeutui paremmin kuin kukaan muu aikansa poliitikko 60-luvun radikalismiaallon myötäilijäksi ja niin pitkälle kuin mahdollista sen haltuunottajaksi. Kansainvälisyys ja tahtopoliitikko ovat jo aikalaisten Palmeen liittämät ominaisuudet ja näihin Östberg vähän yllättäen lisää hyvin perustelemansa toteamuksen Palmesta aikansa amerikkalaisimpana poliitikkona.
 
Östbergin teos on ensimmäinen kattava ja kokonainen elämäkerta Olof Palmesta ja sillä on ensimmäisen osan perusteella hyvät mahdollisuudet jäädä pitkäksi aikaa ohittamattomaksi referenssiksi kaikkea Palmea koskevalle tulevalle tutkimukselle ja arvioinnille.
 
Heinäkuu 2008

Ruotsin talvisota

Leif Björkman väitteli jo vuonna 1971 nuorena tutkijana historian tohtoriksi Ruotsi toisessa maailmansodassa -projektiin liittyneestä teemasta. Hän ei kuitenkaan jatkanut tutkijanuraa vaan siirtyi toimimaan journalistisena ja yritysjohtajana. Nyttemmin hän on palannut historian piiriin ja julkaissut pari vuotta sitten kirjan Ruotsin turvallisuuspoliisin sodanaikaisesta toiminnasta, mutta nyt käsillä oleva ilman lähdeviittauksia tehty talvisotakirja ei kuitenkaan ole varsinaista akateemista tutkimusta.

Ruotsissa oli 20- ja 30-luvulla etenkin armeijan piirissä paljon pyrkimystä etsiä keinoja Suomen puolustuksen vahvistamiseksi niin pitkälle kun se ilman varsinaisen sotilaallisen liittosuhteen muodostamista oli mahdollista. Tiiviimmät neuvottelut käytiin Ahvenanmaan linnoittamisesta, mikä nähtiin molemmin puolin avauksena myös mahdolliseen laajempaan yhteistyöhön. Näyttävillä solidaarisuudenosoituksilla Ruotsi pyrki talvisotaa edeltäneiden neuvottelujen aikana tukemaan Suomea, antamatta kuitenkaan missään vaiheessa todellisia lupauksia sotilaallisesta avunannosta.

Kun talvisota alkoi oli kuitenkin selvää, ettei Ruotsin hallitus tai ruotsalaisten enemmistö sen enempää kuin kunigas Kustaa V – jolla sodan ja rauhan kysymyksissä oli enemmän vaikutusvaltaa kuin mitä parlamentaarinen valtiosääntö olisi edellyttänyt – ollut valmis mihinkään sellaisiin toimiin, jotka olisivat voineet vetää Ruotsin mukaan sotaan. Tätä ei halunnut myöskään sosialidemokraattinen ulkoministeri Rickard Sandler, vaikka joutui eroamaan liiallisen Suomi-aktiivisuutensa vuoksi, kun Ruotsin hallituspohjaa laajennettiin.

Ruotsin intressissä oli Suomen vastarinnan tukeminen niin kauan kun se oli tarpeen ennen Suomen itsenäisyyden säilyttäneen rauhansopimuksen aikaansaamista. Ruotsi pyrki aktiivisesti toimimaan rauhanvälittäjänä ja painosti Suomea raskaitten rauhanehtojen hyväksymiseen, sillä viimeinen mitä Ruotsi halusi oli Suomen suostuminen Englannin ja Ranskan avuntantotarjouksen hyväksymiseen ja kannanottaminen siitä seuraavan kauttakulkupyyntöön. Se olisi voinut toteutuessaan monin jälkeenpäinkin arvaamattomin tavoin muuttaa koko maailmansodan kulkua ja hyvin todennäköisesti merkinnyt myös Ruotsin vetämistä sotatoimiin.

Talvisodan jälkeen Suomessa esiintyi ymmärrettävää joskin perusteetonta katkeruutta Ruotsia kohtaan. Ruotsi ei rikkonut mitään sopimuksia tai lupauksia, eikä sen avunanto Suomelle ollut merkityksetöntä. Toisin kun maailmansodan syttyessä syyskuussa Ruotsi ei talvisodan aikaa julistautunut puolueettomaksi vaan jäi ei-sotaakäyväksi maaksi ja toimitti laajalti taloudellista ja materiaaliapua Suomeen. Se myös salli 8000 mieheen nousseen vapaaehtoisjoukon varustamisen ja lähettämisen Suomeen. Sitä mitä tämä merkitsi Suomen puolustustaistelulle Björkman ei kuitenkaan yritäkään arvioida.

Talvisodan diplomatian ja Ruotsin politiikan ohella Björkman käsittelee myös muuhun kirjaan nähden sangen laajasti mutta irrallisesti kahden ruotsalaisen vapaaehtoisen Lapissa alasammutun ja neuvostoliittolaisten vangiksi joutuneen lentäjän Arne Jungin ja Per Sternerin seikkailuja ennen kuin heidät muutama kuukausi sodan päättymisen jälkeen palautettiin Ruotsiin heidän jouduttuaan sitä ennen aika kovakouraisen kohtelun ja neuvostotiedustelun värväyksen kohteeksi. Ruotsiin palattuaan he kertoivat tästä viranomaisille avoimesti, mutta tapaus jäi siitä huolimatta varjostamaan molempien myöhempää uraa Ruotsissa.

Jungin ja Sternerin kokemukset Neuvostoliitosta olivat ruotsalaisittain jokseenkin ainutkertaisia. Suomalaisista – olivat he sitten kommunisteja, rajaloikkareita, heimosoturerita, sotavankeja tai muutoin vain väärään aikaan väärään paikkaan joutuneita – on tällaisia tositarinoita Venäjälle juuttumisesta tuhatmäärin. Tälläkin erolla Ruotsin ja Suomen välillä on oma historiankäsityksiimme vaikuttanut merkityksensä.

Heinäkuu 2008

Viisikko seikkailee

SDP:n puheenjohtajakierroksen aikana olin Miapetra Kumpula-Natrin kanssa lentokoneessa matkalla Joensuuhun. Käytävän toisella puolella Miapetra valmistautui illan ehdokaspaneeliin lukemalla huomiokynällä alleviivauksia tehden SDP:n puoluekokousaloitekirjaa, toisella puolella minä valmistauduin seuraavan päivän ”kymmenen kirjaa lapsuudesta”-ohjelman nauhoitukseen lukemalla Enid Blytonin Viisikko aarresaarella-kirjaa.

Itse asiassa juuri Aarresaari-kirja ei ollut tuttu lapsuudestani, mutta Enid Blyton ja erityisesti hänen seikkailu-sarjansa kirjat tulivat tutuiksi ja läheisiksi vuosina 1955-1957 jolloin asuin Lontoossa ja opin sekä kieltä että englantilaisuutta paljolti näiden kirjojen avittamana. Yksi näistä seikkailu-sarjan kirjoista, The Island of Adventure, löytyi vieläkin kirjahyllystäni. Itse asiassa luulin alun perin, että kyse olisi ollut yhdestä ja samasta kirjasta, sillä molemmissa seikkailee kaksi noin kymmenvuotiasta tyttöä ja poikaa ja koira ja vielä aivan samalla lailla salaperäiseen pieneen saareen ja sen raunioista löytyvään yllätykseen tutustuen.

Laskutavasta riippuen Enid Blytonin tuotantoon mahtuu 600–800 kirjaa joten niiden samankaltaisuus ei yllätä. Yhteen viisikko-kirjan tekemiseen Blytonilta kului noin neljä ja puoli päivää, joka siis jätti hyvin aikaa pitkän viikonlopun viettämiseen. Kaikkiaan on Blytonin kirjoja yli kahdeksallekymmenelle kielelle käännettynä myyty noin neljäsataa miljoonaa kappaletta, mikä nostaa hänet maailman kaikkien aikojen kuudenneksi eniten myydyn kirjailijan joukkoon, vain vähän Leninin ja Shakespearen jäljessä.

Aarresaari on viisikko-kirjoista ensimmäinen ja se ilmestyi jo vuonna 1942. Mutta Blytonin kirjat ovat ajattomia, sotaa ei näy missään eivätkä mitkään muutkaan isommat huolet koskaan heijastu Blytonin hyvin perusturvalliseen maailmaan, jossa nokkelat lapset joutuvat jännittäviin – mutta ei liian pelottaviin tai painajaisia synnyttäviin – seikkailuihin joista aina selviävät tavalla, joka siinä sivussa ratkaisee heidän vanhempiensa mahdolliset rahahuoletkin.

Suurta kirjallisuutta Blytonin kirjat eivät ole. Niistä ei löydä hakemallakaan piilotettua syvällisyyttä, mutta lastenkirjallisuudessa ne ovat säilyttäneet asemansa iättöminä klassikoina, jotka kaikki kieli- ja  kulttuurirajat ylittäen ovat monen vuosikymmenen ajan olleet noin kymmenvuotiaitten lasten ahminnan kohteena. Tämä kieli- ja kulttuurirajojen ylittäminen on yllättävää, koska olen aina itse pitänyt – kuten varmaan kaikki näitä kirjoja  lukeneet englantilaiset lapset – niitä hyvin perusenglantilaisina sillä tavoin kuin BBC:n standard english ja muut keskiluokkaiset arvot ja asenteet ovat tämän käsitteen määrittäneet.

Blytonin kirjojen suosioon ei ole vaikuttanut se, että ne joutuivat jo viisikymmenluvulta alkaen monenlaisen kritiikin kohteeksi erityisesti kirjallisen ja kielellisen yksinkertaisuutensa, vanhoillisten asenteittensa, perinteisiin sukupuolirooleihin sidonnaisuutensa ja piilorasisminsa vuoksi.  Kaikki tämä poliittisen korrektiuden puutteeseen kohdistuva kritiikki on sinänsä totta ja perusteltua, mutta ei kuitenkaan tee hänen tuotantonsa sensuuripyrkimyksistä oikeutettuja. Blytonin epätodellista mutta viatonta lasten maailmaa on vaikea pitää jotenkin erityisen vahingollisena kenellekään, varsinkaan verrattuna monenlaiseen muuhun lapsille nykyään tarjottuun – tai ainakin heidän ulottuvilleen saatettuun – usein väkivaltaa ja toisenlaista seksismiä tihkuvaan roskakulttuuriin.

Kesäkuu 2008

Kun demarinuoret sosialismiin pyrkivät

Sosialidemokraattiset nuoret (ent. SNK, ent. Sosialidemokraattinen nuorisoliitto, ent. Sosialidemokraattinen työläisnuorisoliitto) juhlistivat pari vuotta sitten satavuotissyntymäpäiväänsä julkaisemalla uuden historiateoksen nykyisestä nuorisoliitosta ja sen välittömistä edeltäjistä. Ensimmäinen v. 1906 perustetun liiton valtasivat kommunistit kansalaissodan jälkeen ja se lakkautettiin v. 1921, sen jälkeen perustettu uusi liitto jäi skogilaisten käsiin puolueen hajaantuessa v. 1959.

Kuten esipuheessa mainostetaan, on kyseessä ensimmäinen kattava historiateos sosialidemokraattisista nuorista. Aiemmista yritelmistä paras on Aimo Kairamon Sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen historia vuoteen 1922, joka ei koskaan saanut valitettavasti jatkoa. Kairamon ansioihin kuului hyvä työväenliikkeen aatehistorian yleistuntemus ja nuorisoliiton asettaminen niihin puitteisiin.

Mitä lähemmäksi omaa aikaamme tullaan sen vaikeammaksi tehtävä olisi käynyt Kairamollekin. Jo puoluehajaannuksen selittäminen ja syvätrendien erottaminen puhtaasta valtataistelusta on ylivoimainen haaste. Omalla tavallaan selkein selitettävä jakso kattaa 60-luvun, jolloin SNK oli aika yksiselitteisesti puolueen (vanha)leskisläisen oikeiston väline ja jolloin silloiseen opiskelijaliikkeeseen pitkälti nojautunut puolueen ja Rafael Paasion valinnasta puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1963 voimansa ammentanut vasemmisto-oppositio alkoi järjestäytyä vieden lopulta voiton 1970 liittokokouksessa.

Näin kai voi sanoa, vaikka ratkaisu tapahtui tiukassa puheenjohtajavaalissa, jossa uusia voima edustava Ulf Sundqvist voitti Risto Laakkosen vain saatuaan vanhan oikeistokaartin tuen taakseen. Silloisia asetelmia kuvaa sekin, että nuorisoliiton entinen pääsihteeri, tiukasti pitsinkiläinen Aulis Leppänen kävi kysymässä minunkin käytettävyyttäni puheenjohtajavaalissa, jos Sundqvistin vetovoima ei olisi riittänyt Laakkosta tukeneen ja puolueen oikeistossa syvästi pelätyn vasemmiston pysäyttämiseksi. Tätä detaljia ei historiassa mainita, mutta kylläkin se että tuin liittokokouksessa kolmatta ehdokasta Matti Ahdetta, joka kuitenkin jäi näiden taistelevien metsojen jalkoihin ja vetäytyi ennen äänestystä.

Tämän jälkeen nuorisoliiton vastakkainasettelujen ymmärtäminen käy entistä vaikeammaksi. Tämä kulminoitui kenties vuoden 1979 liittokokouksessa, jossa äänin 183-152 ratkenneessa puheenjohtajavaalissa vastakkain olivat Jorma Bergholm ja Folke Sundman. Minulla oli silloin vaikeuksia hahmottaa mistä on kysymys, enkä myöhemminkään ole täysin ymmärtänyt, vaikka olen samanaikaisesti molemmilta koettanut saada siihen vaaliryhmäni illanistujaisissa selvyyttä. Kirjassa on kuitenkin hyvä yritys selvittää tätä otsikolla ”Bergholm vs. Sundman”.

Siitä ei myöskään voi lähteä, että tämä teos olisi 400 sivustaan ja huolitellusta ja värikkäästä taitostaan ja kuvituksestaan huolimatta lopullinen sana. Etenkin teoksen viimeistä 25 vuotta kattava osio, josta vastaa Veijo Åberg, jää enemmän historiikin kuin varsinaisen tutkimuksen tasolle. Se perustuu myös suurelta osin asianosaisten haastatteluihin, jotka ovat historiantutkimuksessa tärkeä ja hyödyllinen aineisto, mutta tässä sitä on käytetty enemmän journalistisella kuin myös riittävää lähdekritiikkiä harjoittavan tutkimuksen otteella. Puutteistaan huolimatta – joihin kuuluu myös henkilöhakemiston puuttuminen – Laakson ja Åbergin työ on niin nykypolven lukijoille hyödyllinen kuin myös tulevalle tutkimukselle välttämätön, ja tärkeä sosialidemokraattisen liikkeen menneisyyden tuntemiselle ja ymmärtämiselle laajemminkin.

Kesäkuu 2008