Kun Jaan Tônisson ja Ella Murrik ensimmäisen kerran vuonna 1901 kohtasivat oli 33-vuotias Tõnisson jo tunnettu ja tunnustettu Viron kansallisen ja vapaamielisen liikkeen johtaja, oikeustieteen kandidaatti ja osittain omistamansa Tartossa ilmestyvän Postimees-lehden päätoimittaja. Ella Murrik puolestaan oli 15 vuotias Valgasta Tarttoon kimnaasissa opiskelemista varten muuttanut koulutyttö. jonka virolaisessa kodissa oli Ellan 12 ensimmäisen elinvuoden aikana vielä käytetty saksaa kotikielenä.
 
Hella Wuolijoki on yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin muistelmissaan antanut värikkään kuvauksen ensitapaamisestaan Tõnissonin kanssa. Ella Murrik hakeutui Tõnissonin luokse pyytäkseen hänen ja Postimeehen tukea virolaisten koululaisten toiveille saada kymnaasissa opetusta myös viron kielellä, joka tuolloin ei vielä ollut mahdollista. Samaan aikaan oli Tartossa ajurien lakko, jossa he yrittivät taksojaan nostamalla päästä parempiin ansioihin. Tônisson ja tässä tilanteessa myös nuoren koulutytön sympatiat olivat ajurien asiakkaiden puolella ja Ellan astuessa Postimeehen taloon oli päätoimittaja juuri heittämässä kovaäänisen moitepuheen säestämänä kolmihenkistä ajurilähetystöä ulos toimituksesta.
 
 ”Ja Tõnissonin ääni oli sellainen, että siitä riitti 10 000 ihmisen kansalaiskokoukseen. Ajurit vyöryivät ohitseni kapeissa portaissa minun pienentyessäni seinää vasten, niin että sain hakea itseäni ja ihmetellä, olinko vielä olemassa. Ja Jupiter paukautti sitä paitsi oven kiinni nenäni edestä. Mutta silloin minä suutuin ja päätin, ettei ainakaan minua kohdella kuin punanenäisiä ja lähdin ylös kyselemään päätoimittajaa. [..] Isossa toimitushuoneessa istui monta herraa jotka vain viittasivat päätoimittajan oveen päin nähtävästi itse uskaltamatta avata sitä. Koputin oveen, mutta kun ei kuulunut vastausta, uskalsin avata sen ja astuin sisään. Tõnisson kirjoitti eikä suvainnut katsoa ylös. Minä niiasin, niiasin toisenkin kerran mutta vihaisen miehjen kynä vain lensi paperilla. Minä olin hänelle kuin ilmaa. Silloin minäkin vihastuin, astuin kirjoituspöydän ääreen ja sanoin, että minäkin olen olemassa ja että haluaisin puhutella herra Tõnissonia.
 – Kukas te sitten olette? Tõnisson kysyi ihmetellen.
Minä selitin kuka olen ja millä asialla liikun. Hän tunsi ja muisti isäni, jonka oli tavannut raittiusyhdistysten kongressissa. Molemmat olivat tunnettuja raittiusmiehiä. Minä selitin vakavasti, että isäni ja minä olemme Grenzteinin kannattajia – Grenzstein oli kumminikin – . mutta että minä olin muuttanut mielipiteeni ja pidin Tõnissonin ajamaa politiikkaa oikeana. Grenzstein oli liiaksi liehakoinut tsaarin valtaa. Me, nuoriso, olimme valmiita taistelemaan nousevan Viron puolesta.”
 
Tapaaminen sujui jatkossa hyvin, varhaiskypsä tyttö teki vanhempaan Tõnissoniin vaikutuksen ja Ella ja hänen kymnaasitoverinsa saivat Tõnissonin tuen pyrkimyksilleen ja kutsun jo seuraavana viikonvaihteena Tõnissonin kotiin. Suotta ei Wuolijoki kirjoita, miten ”[M]inulle oli kasvanut siivet, kun tuli ulos Rüütlikadulle. Tõnissonista oli tullut sankarini, enkä voisi parempaa sankaria nuorelle tytölle suositella.”
 
Tämän tulevan kirjailijan tehokeinoin laaditun kuvauksen rinnalle ei ole asettaa Tõnissonin kuvausta samasta tapaamisesta, mutta voi otaksua käynnin jättäneen myös Tõnissoniin pysyvän jäljen. Hänestä tuli nuoren Ellan aatteellinen johtotähti. Hella Wuolijoki kuvaa osuvasti Tõnissonin silloista asemaa Virossa kuin majakaksi, ”joka kokosi ihmisiä ympärilleen ja antoi heille kansallisen itsetietoisuuden ja taistelumielen.” Syntynyttä suhdetta Hella Wuolijoki kertoo johtaneen mm siihen, että ”hän [Tõnisson] saattoi väsyneenä, työpäivänsä jälkeen kävellä minun, koulutytön kanssa, kuunnellen suunnitelmiani jostakin poliittisesta manööveristä koulussa tai juttuja isoisästäni. Hän saattoi tuntikaupalla kertoa minulle omista vaikeuksistaan ja suunnitelmistaan, ja kiirehti sitten yhtäkkiä ajurilla kotiin pyytämään anteeksi joltakin kiukustuneelta ystävältään, joka oli häntä odottanut, mutta joka kuitenkin oli valmis antamaan hänelle anteeksi, sillä Tõnissoniin ei voinut suuttua.”
 
Näin 15-vuotias Ella Murrik tuli vedetyksi Tõnissonin ympärillä kukoistaneeseen lehtimiesten, poliitikkojen ja kirjailijoiden piiriin, johon kuuluivat laajalti Viron koko silloinen älymystö, sekä vanhempaa väkeä että muitakin nuoria, mm. Gustav Suits. Ella imi vaikutteita ja kokemuksia, rohkaistui omissa haaveissaan ja kirjoitti, nimimerkillä, ensimmäiset julkaistut kirjoituksensa Postimeeheen. 
 
Oliko tämä erikoislaatuinen 15 vuotiaan tytön ja 33 vuotiaan miehen ystävyys enemmän kuin vain kahden toistensa lahjakkuutta arvostaneen ihmisen samanmielisyyttä, yhteistä rakkautta Viroon ja sen kulttuuriin sekä älykkään kumppanuuden nostattamaa innostusta? Hella Wuolijoki itse on jatkosodanaikaisissa kuulusteluissaan väittänyt, että hän olisi 15-vuotiaana ollut salakihloissa 15 vuotta vanhemman miehen kanssa. Vaikka hän ei kihlattunsa nimeä maininnut, ei tämä voi viitata kehenkään muuhun kuin Tõnissoniin. Joskus vuoden 1906 aikoihin Hella Murrik – H-kirjain ilmestyi hänen etunimensä eteen Suomeen muuton yhteydessä – oli puolestaan jollekin ystävälle väittänyt olevansa kihloissa Gustav Suitsin kanssa, missä ei kuitenkaan ollut mitään perää ja lienee väite esitetty ohimenevänä kiusoittelevana kehuskeluna. Mutta suhde Tõnissoniin, mikä sen laatu sitten olikin, ei ollut ohimenevää eikä se myöskään jäänyt muilta huomaamatta.
 
Pikainen ihastuminen vanhempiin miehiin ja niistä syntynyt elinikäinen ystävyys on toistuva malli Hella Wuolijoen elämässä, eikä siitä että hänen suhteessaan Tõnissoniin on ollut myös eroottinen lataus ole epäilystä. Se ei jäänyt huomaamatta Ellan kahta vuotta nuoremmalta Salme-sisarelta joka katsoi sisarensa olleen ”hirmus verliebt” eli suuresti rakastunut Tõnissoniin, jota Salme ei sen enempää miehenä kuin yhteiskunnallisena toimijana pitänyt lainkaan ihailun arvoisena.
 
Siitä miten Tõnisson suhteen koki on vähemmän tietoa, mutta ei hän ainakaan Ellan nuoruutta voinut vierastaa, sillä hän avioitui itse vuonna 1910 jo varhemmin tuntemansa 20-kesäisen Hilda Lõhmuksen kanssa. Varsinaisia rakkauskirjeitä ei Wuolijoen ja Tõnissonin laajasta kirjeenvaihdosta ole löytynyt, mutta ne kertovat kuitenkin selvästi arvostusta syvemmästä kiintymyksestä.
 
Tõnissonin piiriin Tartossa kuuluivat myös Ellan opettaja Oskar Kallas ja hänen suomalaissyntyinen vaimonsa Aino, joiden avulla Ellalle suotiin mahdollisuus ylittää kuuluisa Suomensilta, tutustua Suomeen ja päästä opiskelemaan Helsingin yliopistoon ja lopulta jäädä suomalaiseksi. 
 
Suomalaistuminen ei kuitenkaan katkaissut Tõnissonin ja Hella Murrikin yhteyttä, ei myöskään kummankaan avioliitot eikä sekään, että Suomessa Hella Murrikista vuonna 1905 tuli suurlakon jälkeen sosialisti. He tapasivat myös joulukuussa 1905 Pietarissa, jossa Tõnisson johti virolaista maalleen täyttä autonomiaa vaatinutta valtuuskuntaa ja Murrik oli kaupungissa Työmieheen kirjoittavana toimittajana. Tõnisson kutsui Murrikin luokseen ja he kävivät liki yön kestäneen keskustelun, jossa Tõnisson oli ottanut tehtäväkseen pelastaa lahjakkain opetuslapsensa ”Marxin uskonnonhulluudesta”, kuten Wuolijoki muistelmissaan asiasta kertoi. ”[K]aikki mitä hän elämän varrella oli Kantin avulla koonnut maailmankatsomusta, kohdistui minun sinisilmäistä, itsepäistä, yhdeksäntoistavuotiasta sosialismiani vastaan. Kello 8 aamulla palatessaan setä Jansson löysi Tõnissonin vielä kävelemästä ja iskemästä minua kategorisilla imperatiiveillaan, vaikkei minusta ollut paljoa muuta jäljellä kuin läjä kurjuutta, josta silloin tällöin pisti esiin kaksi sisukasta, itsepäistä nyrkkiä.”
 
Tämä Wuolijoen kuvaus kohtaamisesta vastannee ainakin lopputuloksen osalta tapahtunutta. Kumpikaan ei käännyttänyt toista, mutta molemminpuolinen ystävyyden ja kunnioituksen sävyttämä yhteydenpito jatkui. Se kesti myös Hella Wuolijoen ensimmäisen näytelmän, viroksi kirjoitetun ja vuonna 1912 julkaistun ja yhden kerran ennen viranomaisten kieltoa Tallinnassa 1923 esitetyn Talulapsed aiheuttaman kohun. Näytelmä oli uusi versio Wuolijoen jo v. 1906 kirjoittamasta, mutta julkaisematta jääneestä ja sittemmin hävinneestä Madonna Marianna näytelmästä. Sitä oli myös edeltänyt jo vuonna 1903 Postimeehessa anonyymina julkaistu kaksiosainen novelli ”Haavakuru-Leeni nelipühäd”, jossa teemana on nuoren tytön rakkaus vanhempaan oikeustieteilijään, mitä sitäkin on pidetty Murrikin rakkaudentunnustuksena Tõnissonille. 
 
Talulapsed-näytelmässä tämä rakkaus ei enää ole yhtä kritiikitöntä. Näytelmän kantavana teemana oli nuoren radikaalin naisen ja vanhemman porvarillisen valtiomiehen suhde. Jos Hella Wuolijoki usein kirjoitti omakuvaansa niihin vahvojen naisten sankarihahmoihin, joita kaikki hänen näytelmänsä sisälsivät, niin mieshahmoillekin oli usein esikuvansa. Talulapsed-näytelmässä sen miespäähenkilön, kansansa johtajaksi pyrkivän maisteri Peeterin, jolle sankaritar lopuksi julistaa ”En voi kunnioittaa työtäsi, en voi tehdä työtä yhdessä kanssasi Peeter”,  esikuvaksi arvioitiin melko yleisesti Tõnissonia, jonka politiikan arvosteluksi koko näytelmä tulkittiin. Tulkitsiko Tõnisson näytelmän samoin ei ole tiedossa: Postimeehessä näytelmä sai tylyn teilauksen, mutta muutoin ei ole mitään jälkeenjääneitä osoituksia siitä, että näytelmä olisi jättänyt mitään säröjä Tõnissonin ja Wuolijoen suhteeseen.
 
Vaikka Hella Wuolijoki vielä tuolloin piti itseään vironkielisenä kirjailijina ja julkaisi myös ensimmäisen romaaninsa Udutagused viron kielellä sekä kokelman virolaisia sotaa käsitteleviä kansanrunoja nimellä Sõja laul, oli hän kuitenkin jo hyvää vauhtia suomalaistumassa, mille lopullisen sinetin antoin avioutuminen nuoren sosialidemokraattisen kansanedustajan Sulo Wuolijoen kanssa vuonna 1908. Wuolijoki elätti ajatuksia paitsi kirjailijan urastaa myös väitöskirjatyöstä, mutta joutui perheen tyttären syntymisen jälkeen luopumaan toiveistaan ja ryhtymään maailmansodan sytyttyä kokonaan uudelle alalla. Hän meni ensin konttoristiksi Kontro ja Kuosmasen kauppaliikkeeseen, osoitti nopeasti kyvykkyytensä kaupantekijän sukkuloiden Helsingin, Tukholman ja Pietarin välillä ja ryhtyen lopulta itsenäiseksi liikenaiseksi, joka lyhyessä ajassa onnistui kokoamaan miljoonaomaisuuden ennen Suomen sisällissodan alkua, jota hän ja Sulo Wuolijoki pitivät onnettomuutena ja joista he pysyivät erossa.
 
Virossa Tõnisson oli valittu v. 1906 Venäjä duumaan ja toimi siellä kadettien ryhmässä. Taantumuksen vahvistuminen Venäjällä asetti hänen poliittiselle toiminnalleen ahtaat rajat ja Tõnisson oli v. 1908 kolme kuukautta vangittuna ja Postimees lakkautettuna. Tämä vain vahvisti Tõnissonin asemaa Viron kansallisen liikkeen johtohahmona ja perustamansa Viron kansallisen edistyspuolueen puheenjohtajana. Helmikuun vallankumouksen 1917 kaadettua tsaarinvallan heräsi poliittinen toiminta vapautui Virossakin. Vielä syksyllä 1917 bolsevikeilla oli suuri kannatus myös Virossa, mutta tammikuussa 1918 toimitetuissa vaaleissa he olivat jo sitä menettäneet. Helmikuussa ei-sosialistiset voimat julistivat maan itsenäiseksi, mutta jo seuraavana päivänä viikkoa aikaisemmin sotatoimet uudelleen aloittanut Saksa otti Tallinnan haltuunsa ja miehitti maata aina Saksan romahdukseen saakka.
 
Tõnisson oli tuolloin Viron väliaikaisen hallituksen edustaja Skandinavian maissa. Hän ja Wuolijoki olivat myös maailmansodan aikana jatkuvassa yhteydessä ja kun Hilma Tõnisson tarvitse turvapaikan Viron saksalaismiehityksen aikana niin Hella Wuolijoki tarjosi sen hänelle sisällissodan aikana Helsingissä. Viikkoa ennen itsenäisyysjulistusta Tõnisson oli kirjoittanut Wuolijoelle ja kertoi tulevasta julistuksesta. Suomalaistuneelle Hella Wuolijoelle oli selvää, että hän antoi tukensa Viron itsenäistymiselle. Lontoossa oleva Viron edustaja Ants Piip kirjoitti hänelle toukokuussa 1918 ja toivoi, että Wuolijoki voisi osallistua Viron Lontoon edustuston kustannusten kattamiseen. Tiedossa ei ole miten Suomen sisällissodasta irti pysyttäytynyt, väkivaltaa ja sotaa inhonnut Wuolijoki tähän pyyntöön vastasi, mutta kaksi vuotta myöhemmin asemansa vakiinnuttanut Viron hallitus pyysi häntä Lontoon läöhetystönsä lehdistöattaseaksi. 
 
Merkillepantavaa on, että Wuolijoki ei antanut tukeaan ainoastaan Saksan miehityksestä vapautumiseksi, vaan myös silloin kun Neuvosto-Venäjä Saksan romahduttua yritti palauttaa Viron Venäjän yhteyteen. Bolshevikkien miehittäessä maan Saksan romahduttua marraskuussa 1918 Tõnisson lähetti hätäviestin Tukholmasta pyytäen tätä kääntymään brittiedustajien puoleen tuen saamiseksi bolshevikkien hyökkäystä vastaan, minkä toiveen Wuolijoki heti toteutti.
 
20-luvun alussa Hella Wuolijoki ryhtyi jälleen liiketoimiin, harjoitti laajaa idänkauppaa ja toimi sahayhtiö Aunuksen Puun pääjohtajana. Tämä jakso päättyi Aunuksen Puun joutumiseen pankin haltuun vuonna 1931, jolloin Wuolijoki ryhtyi jälleen tuotteliaaksi näytelmäkirjailijaksi. Jaan Tõnisson oli koko 20- ja 30-luvun aina Konstantin Pätsin vallankaappaukseen saakka jatkuvasti Viron politiikan keskiössä puoluejohtajana, toistuvasti Riikikogun puhemiehenä, kahteen otteeseen samanaikaisesti valtion päämiehenä toimineena pääministerinä (riigivanem) ja kerran ulkoministerinä. Wuolijoki puolestaan tunnettiin Suomessa salonkikommunistina, joka piti etäisyyttä maanalaiseen SKP:hen mutta sitäkin läheisempää yhteyttä Neuvostoliiton lähetystöön, mutta hänen ja Tõnissonin ystävyys ja yhteydenpito jatkui koko ajan.
 
Pitkässä kirjeessään Tõnissonille tammikuussa 1925 Wuolijoki tilitti näkemyksiään politiikasta ja yhteiskunnasta ja otti etäisyyttä sekä Viron kommunistien edellisen vuoden joulukuussa toimeenpanemaan vallankaappausyritykseen että sen seurauksen langetettuihin satoihin kuolemantuomioihin ja neuvoi virolaisia sovintopolitiikkaan. Hän myös nimenomaisesti kirjoitti, että ”niin kauan kun terrorin valta jatkuu Venäjällä, en voi kannattaa hallitusta, vaikka se kohtelisikin minua ystävällisesti”.

Tosiasiassa Wuolijoki kuitenkin jo tuolloin oli tämän hallituksen kanssa laajassakin yhteistyössä ja yhteydessä nuoruudenrakastettunsa ”Anatolin” eli Meier Trilisserin kanssa. He olivat tavanneet Suomessa Viaporin kapinan aikoihin ja rakastuneet tulisesti. Anatoli toimi tuolloin kapinan taustalla bolshevikkien maanalaisena organisaattorina, mutta joutui sen jälkeen vangituksi piileskeltyään lyhyen aikaa mm. Murrikien kotona Valgassa ja kymmeneksi vuodeksi Siperiaan. Sieltä hän palasi lokakuun vallankumouksen jälkeen ja nousi nopeasti korkeaan asemaan Neuvosto-Venäjän turvallisuuspalvelussa ja ulkomaantiedustelussa, mikä ei voinut olla Wuolijoelle salaisuus enää silloin, kun Anatoli uudella peitenimellä v. 1921 vieraili Wuolijoen luona Marlebäckissä.
 
30-luvun talouskriisi aiheutti vaikeuksia myös Tõnissonille, joka jo vuonna 1929 pyysi Wuolijoen apua saadakseen suomalaispankeilta luottoa Postimeehen pelastamiseksi. Wuolijoki puhui asiasta kansallispankin ja Suomen Pankin pääjohtajille Paasikivelle ja Rytille, mutta tuloksetta. Hänen omat liiketoimensa huojuivat jo sen verran pahasti että hänen puoltolauseensa tuskin lisäsi suomalaispankkien halukkuutta luotottaa Tönissonia. Postimees selvisi kuitenkin kriisistä, mutta Pätsin vallankaappauksen jälkeen uusi vaikenemisen ajan autoritaarinen hallitus pakotti Tõnissonin eroamaan päätoimittajan tehtävistä. Tõnissonia ei kuitenkaan vangittu ja häntä siedettiin eräänlaisena vaiennettuna oppositiojohtajana, jonka jopa sallittiin vuoden 1938 ohjatuissa vaaleissa tulla valituksi uuteen riikikoguun oppisition edustajana.
 
30-luvun lopulla Hitlerin Saksan oletetut laajentumissuunnitelmat itään saivat Neuvostoliiton aktivoitumaan Suomen ja Baltian maiden suunnassa tarkoituksenaan saada nämä maat sitoutumaan jonkinasteiseen turvallisuusyhteistyöhön Saksan hyökkäyssuunnitelmien varalta. Pyrkimys johti Neuvostoliiton edustajat samankaltaisiin yhteydenottoihin sekä Suomessa että Virossa, osittain saman agentin eli Suomessa lähetystösihteerin peitevirassa toimineen NKVD:n residentin Boris Jartsevin (oikealta nimeltään Boris Rybkin) välityksellä. Suomessa Jartsev pääsi 1938 alkaneissa keskusteluissa pääministeri Cajanderin sekä ministereiden Holsti, Erkko ja Tanner puheille, mutta keskustelut eivät johtaneet tulokseen ja Holstia ulkoministerinä seurannut Erkko asiallisesti katkaisi ne. Jartsevin muita yhteyshenkilöitään olivat Suomessa Hella Wuolijoki ja Virossa Jaan Tõnisson. Viimemainitut olivat myös keskenään suhteellisen tiiviissä yhteydessä, joista Wuolijoki raportoi edelleen Jartseville.
 
Wuolijoki luonnollisesti neuvoi suomalaisministereitä tarttumaan Moskovan tarjouksiin. Ne kuitenkin torjuttiin Suomessa, mutta Virossa Tõnisson oma-aloitteisesti haki samanlaisia järjestelyjä. Hän oli tuolloin Viron opposition johtaja Pätsin autoritaarista hallintoa vastaan, jolla kuitenkin oli omat kontaktinsa myös hallituspiireihin. Kun hän tammikuussa 1939 kävi Helsingissä hän tapasi mm presidentti Kallion, pääministeri Cajanderin sekä Hella Wuolijoen. Viimemainitun tästä Moskovaan toimittaman raportin mukaan Tõnisson suhtautui pessimistisesti Baltian maiden turvallisuustilanteeseen Saksan laajentumispyrkimysten vuoksi ja kertoi Viron hallitsevien piirien pelkäävän itsenäisyytensä menettämistä jonka vuoksi Tõnisson oli päättänyt tutkia mahdollisuuksia Neuvostoliiton avun ja suojeluksen saamiseksi Saksan agressiota vastaan. Mielenkiintoista on, että hän antoi ymmärtää puhuvansa myös presidentti Pätsin ja Viron asevoimien komentajan kenraali Laidonerin puolesta. Tõnisson oli myös pyytänyt Wuolijokea Moskovassa tunnustelemaan virolais-neuvostoliittolaisten neuvottelujen mahdollisuutta ja viitannut siihen, että Viro voisi olla valmis vuokraamaan Neuvostoliitolle Suomenlahdella sijaitsevan Vilsandin saaren. Tällaista vierailua Moskovaan Wuolijoki ei kuitenkaan tehnyt.  

Seuraavan kerran Tõnisson ja Wuolijoki jatkoivat keskustelua aiheesta huhtikuussa Virossa, mistä Wuolijoki jälleen raportoi eteenpäin Moskovaan. Raportin mukaan Tõnisson oli kertonut edellisestä keskustelusta Laidonerille, joka myös oli ilmaissut valmiutensa epävirallisiin keskusteluihin Neuvostoliiton kanssa, vaikka samalla olikin epäillyt Neuvostoliiton sotilaallista kykyä avustaa Viroa. Tõnisson myös tarjoutui tapaamaan neuvostoedustajia Helsingissä tai Tukholmassa. Tõnisson oli edelleen viitannut myös siihen, että Vironkin oli tarvis auttaa Leningradin puolustusta ja halusi hankkia aseita Neuvostoliitosta. Tõnisson oli myös vakuuttanut, että vaikka Viron pääesikunnassa oli Saksan vaikutusvallan alaisia upseereita, niin armeija kokonaisuudessaan oli Saksaa vastaan. 

Saksan hyökkäysaikeita vakavasti pelännyt Tõnisson oli ilmeisesti jatkanut keskustelujaan Wuolijoen kanssa vielä kesälläkin kahdella Suomen vierailullaan, ja tällä kertaa läsnä olisi ollut myös Neuvostoliiton lähetystön edustaja. Tällöin oli Neuvostoliiton mahdollinen sotilaallinen avunanto Virolle samoin kuin tukikohtien luovuttaminen ollut esille, ja jälleen niin että Tõnisson olisi informoinut keskustelusta presidentti Pätsin ja pääministeri Eenpalun. Georg von Rauchin Baltian historiassa väitetään lisäksi, että samassa yhteydessä Hella Wuolijoki olisi välittänyt myös latvialaispoliitikkojen vastaavia neuvostokosketuksia. Näistä keskusteluista ei kuitenkaan ole niin varmaa lähdettä kuin Wuolijoen aiemmista tapaamisistaan Moskovaan toimittamat raportit.
 
Suomessa neuvostolähettiläs jatkoi vielä keväällä 1939 tunnusteluja, mutta Viron ja Venäjän välillä ei näytä tällaisia kosketuksia enempi olleen. Yhtenä syynä oli se, että Tõnissonin huomattavan pitkälle menevään valmiuteen turvallisuusyhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa ei luotettu Moskovassa, jossa häntä vanhastaan pidettiin Puolaan ja reunavaltiopolitiikkaan orientoituneena neuvostovastaisena nationalistina. Tällaisella ei-julkisella tunnustelurintamalla ei siten edetty asiallisesti lainkaan, ennen kuin Neuvostoliitto avasi pelin kaikille Baltian maille ja Suomelle syys-lokakuussa osoitetuilla kutsulla neuvotella konkreettisista poliittisista kysymyksistä. Näihin neuvotteluihin, joiden sisältö, tulokset ja seuraukset ovat hyvin tunnettuja, eivät Wuolijoki tai Tõnisson enää olleet suoraan osallisia. Tõnisson oli kuitenkin Viron riigikogun ulkoasiainvaliokunnassa yksinäisenä oppositioedustajana kritisoinut Pätsin hallituksen menettelytapaa ja sen antaman informaation puutteellisuutta.
 
Talvisodan sytyttyä Wuolijoella oli kuitenkin oma roolinsa Suomen ja Neuvostoliiton neuvottelukosketuksen avaamisessa ohi Terijoella puna-armeijan paraatimarssia Helsinkiin odottaneen Kuusisen ns. kansanhallituksen. Jouluna 1939 hän tarjoutui talvisodan alettua muodostetun uuden hallituksen ulkoministeri Tannerille matkustamaan Tukholmaan ja käyttämään vanhaa ystävyyttään Neuvostoliiton Tukholman lähettilään Aleksandra Kollontain kanssa avatakseen neuvottelukosketuksen. Tukholmaan oli jo joulukuun lopulla lähetetty Moskovasta Boris Jartsev ja hän olikin Wuolijoelle vähintään yhtä tärkeä neuvostokontakti kuin Kollontai. Jartsev myös matkusti yllättäen helmikuussa Tallinnaan tapaamaan Tõnissonia, jolle hän ehdotti matkaa Tukholmaan jossa hän voisi vaikuttaa Suomen rauhanneuvottelujen hyväksi. Tõnisson suostui aluksi, mutta perui lupauksensa jo kahden päivän päästä, eikä Jartsevin seuraavakaan ehdotus että Tõnisson lähettäisi  jonkun soveliaan journalistin Helsinkiin tunnustelutehtävissä johtanut mihinkään.

Myös suomalaiset olivat jo aiemmin ajatelleet Tõnissonia yhtenä mahdollisena rauhankontaktin avaajana. Professori Lauri Kettunen tapasi Tõnissonin Tartossa ja pyysi häntä Tallinnassa puhumaan asiasta hallituspiireille, minkä Tõnisson tekikin, ilman erityisempää tulosta. Tästä yrityksestään hän myös raportoi kirjeitse Hella Wuolijoelle. Viimeinen tieto Wuolijoen ja Tõnissonin kontakteista on heidän 29.5. 1940 käymänsä puhelinkeskustelu. Valtiollinen poliisi, joka tarkoin kuunteli kaikki Wuolijoen puhelut, ei kuitenkaan rekisteröinyt tästä muuta kuin että asianomaiset ”juttelivat jonninjoutavia”. Ajankohdan huomioonottaen molemmilla oli varmasti paljonkin asioita puhuttavana  merkintä todennäköisemmin selittyy sillä, ettei asianomainen salakuuntelija ymmärtänyt viron kieltä.
 
Viron kohtalonhetket olivat käsillä ja kesäkuussa 1940 se Latvian ja Liettuan tavoin joutui alistumaan neuvostomiehitykseen, toimeenpanemaan manipuloidut vaalit joissa valitut kommunistien hallitsemat uudet edustajat anoivat maittensa liittämistä Neuvostoliittoon. Tõnisson osallistui yrityksiin saada vaaleihin muitakin kun kommunistien hyväksymiä ehdokaslistoja, mutta tämä sallittiin vain yhden ehdokkaan osalta ja hän joutui katsomaan sivusta maansa itsenäisyyden hävittämistä. Vapaana hän sai olla joulukuuhun 1940 saakka, sen jälkeen häntä pidettiin Tallinnassa vangittuna operaatio Barbarossan alkuun saakka kunnes hänet mitä ilmeisimmin jo heinäkuussa 1941 teloitettiin.
 
Hella Wuolijoelta ei ole rekisteröity mitään julkisia kuin yksityisiäkään kommentteja Viron sovjetisoimisestä kesällä 1940. Vielä 1918 hän oli aktiivisesti puoltanut ”porvarillisen” Viron itsenäisyyttä bolshevikkien interventiota vastaan. 30-luvun lopulla ja sotavuosina Hella Wuolijoki ei kuitenkaan ollut suinkaan ainoa, joka katsoi maailmaa lähestyvän kansallissosialistisen Saksan ja Neuvosto-Venäjän välienselvittelyn näkökulmasta. Tästä näkökulmasta pienet kansat saattoivat turvata asemansa vain ryhmittymällä Neuvostoliiton turvallisuusintressien vaatimalla tavalla. Ei ole todennäköistä, että hän lähtökohtaisesti toivoi Viron liittämistä Neuvostoliittoon – eikä ole merkkejä siitä että hän sitä ainakaan Suomelle olisi toivonut – mutta hyväksyi sen historiallisena välttämättömyytenä, samalla myös ummistaen silmänsä sille miten ja minkälaisin kustannuksin se toteutettiin.

Siitä milloin ja miten Hella Wuolijoki sai tietää Tõnissonin kohtalosta ei ole tietoa, eikä liioin siitä, että hän asian perään olisi kysellyt. Sitä hän ei tehnyt myöskään 30-luvun loppuvuosina, kun monet hänen henkilökohtaisesti tuntemansa suomalaiskommunistit katosivat Stalinin puhdistuksissa. Puhdistuksissa vangittiin myös hänen nuoruudenrakastettunsa Trilisser syksyllä 1938. On epävarmaa saiko hän koskaan tietää Trilisserin todellisesta kohtalosta, sillä vielä kesällä 1940 hänelle toimitettiin välikäsien kautta tarkoituksella harhaanjohtavasti terveisiä Trilisseristä, joka todellisuudessa oli jo saman vuoden helmikuussa teloitettu Ljubjankassa.
 
Voi myös kysyä, oliko Wuolijoen tosiasiallinen liikkumatila itsenäisiin kannanottoihin enää sama kuin 20 vuotta aikaisemmin sen johdosta, että hän oli liian syvällisesti kietoutunut Neuvostoliiton ulkomaantiedustelun verkkoon sen tahtoa toteuttavaksi agentiksi, vaikka hän ei sitä itse olisi tällaista riippuvuutta tunnistanut ja tunnustanut.

Jatkosodan päätyttyä Wuolijoki vapautui vankilasta, jonne hänet oli passitettu elinkautisvankina Kerttu Nuortevan desanttijutun vuoksi. Hyvien neuvostosuhteittensa ansiosta hän nousi heti vaikutusvaltaiseen asemaan välirauhan ehtoihin sopeutuvassa Suomessa: kulissientakaiseksi hallituslistan kirjoittajaksi, uuden Suomi-Neuvostoliitto-Seuran keskusjohdon jäseneksi, SKDL:n kansanedustajaksi ja Yleisradion pääjohtajaksi vuosina 1945-1949.

Sotavuosina Yleisradio oli luonnollisesti ollut sotapropagandan palveluksessa, nyt Hella Wuolijoen johtamassa radiossa ääneen pääsivät myös aiemmin vaiennetut tahot. Pääjohtaja näki myös radion tehtäväksi uuden ulkopolitiikan tukemisen ja hyvien suhteiden rakentamisen Neuvostoliittoon. Ohjelmistoon tuli nyt Neuvostoliittoa ja sen kulttuuria monipuolisesti esittelevää aineistoa. Osana tätä radiossa tehtiin myös ohjelmia Neuvosto-Virossa, pääjohtajan ollessa usein itse näissäkin ohjelmissa äänessä.

Nämä ohjelmat kuulostivat kuulijoiden enemmistön korvissa alastomalta ja yksipuoliselta neuvostopropagandalta. Ne kertoivat kuitenkin myös siitä, millaista kehitystä hän toivoi Virossa näkevänsä. Hän toivoi virolaisen kulttuurin kunnioittamista, jonkinlaista rajojen avaamista – hän korosti sitä että Viron sosialistisella neuvostotasavallalla oli oma ulkoministerinsä ja ulkoministeriönsä – ja pikaista suorien yhteyksien palauttamista Suomenlahden yli, mitä saatiin kuitenkin aina vuoteen 1964 saakka. Emme tiedä uskoiko hän itse Neuvosto-Virosta maalaamansa ihannoivaan kuvaan, mutta ainakin hän olisi halunnut uskoa.

Onkin liian helppoa ja yksipuolista luonnehtia Hella Wuolijokea synnyinmaalleen selkänsä kääntäneeksi opportunistiseksi neuvostopropagandistiksi. Ehkä selvimmän viitteen siitä, ettei hän sittenkään sellaisenaan hyväksynyt Moskovan näkemystä Virosta ja virolaisista antaa myötämielinen lehtiartikkeli jonka hän kirjoitti v. 1950 Hilda Tõnissonin 60-vuotispäivän johdosta, jota tämä vietti maanpakolaisena Tukholmassa. Kirjoitus on täynnä henkilökohtaisia muistikuvia Tõnissoneista ja ihailua Hilda Tõnissonin kestävyydestä monien vastoinkäymisten ja Jaan Tõnissonin kokeman kohtalon paineissa.

VTT, dosentti Erkki Tuomioja
 
 
Juhlaesitelmä Tampereen historiallisessa seurassa 20.11. 2008
 

Esitelmän laatimisessa on käytetty mm seuraavia teoksia ja niissä käytettyjä lähteitä:

Ilmjärv, Magnus, Silent Submission. Formation of Foreign Policy of Estonia, Latvia and Lithuania. Period from mid 1920’s to Annexation in 1940, Tallinn 2004

Mamers, Oskar,  Hädä voidetuile, Stockholm 1958

Raag, Arno, Saatuslikus kolmnurgas. Mälestusi 1939-1944, Lund 1974

Rauch, George von, Balti riikide ajalugu 1918-1940,  Tallinn 19915

Tuomioja, Erkki, Häivähdys punaista. Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa, Hämeenlinna 2006

Wuolijoki, Hella, Koulutyttönä Tartossa, Helsinki 1945

Wuolijoki, Hella, Yliopistovuodet Helsingissä, Helsinki 1945

  

The setting for discussing the theme of my lecture has significantly changed since last June, when I accepted the invitation to address the given topic. With the ongoing financial crisis and a worldwide economic depression looming the question no longer is, whether politics can or should influence international trade – or, as I would prefer to formulate the issue in much broader terms – can or should politics influence the way the international economy works – but rather how can politics do so.
 
At best we may be living through one of those great sea changes in world history when the ruling paradigm no longer works and a new one is emerging. With the old paradigm I am referring to the so-called Washington consensus, the short-hand term for a set of neoliberal theses which, with the heavy guiding hand of the IMF and the World Bank, became the generally, if not exactly accepted then at least imposed, set of recommended principles which governments and international organisations were supposed to follow in the name of sound macroeconomic policy.
 
As originally set out by the American economist John Williamson from the Institute for International Economics, the Washington consensus included ten broad sets of recommendations
 

 Fiscal policy discipline; Redirection of public spending from subsidies (”especially indiscriminate subsidies”) toward broad-based provision of key pro-growth, pro-poor services like primary education, primary health care and infrastructureinvestment;    Tax reform – broadening the tax base and adopting moderate marginal tax rates;     Interest rates that are market determined and positive (but moderate) in real terms; Competitive exchange rates;   Trade liberalization – liberalization of imports, with particular emphasis on elimination of quantitative restrictions (licensing, etc.); any trade protection to be provided by low and relatively uniform tariffs;   Liberalization of inward foreign direct investment;    Privatization of state enterprises;               Deregulation – abolition of regulations that impede market entry or restrict competition, except for those justified on safety, environmental and consumer protection grounds, and prudent oversight of financial institutions; and, Legal security for property rights.

There was, of course, never any real consensus behind these principles, but there was enough political support from those with the most resources and influential positions to marginalize its criticism – this was still the time when the successors to Ronald Reagan and Margaret Thatcher were continuing the monetarist, neoliberal policies which had become dominant in most market economies in the 80’s.
 
Now, with the present financial crisis, open free-market fundamentalism has very few, if any, open defenders. Everyone is talking about the need not only for more regulation of the financial sector, but for more government intervention in the economy as a whole. It is as if we were, once again ”all Keynesians now”.
 
This sounds too good to be true, and it is. It is still much to early to say what this talk will actually lead to, or how the new paradigm which will rule international economic decision-making will look like. What he have seen so far in concrete terms, is a set of measures taken by the leading economies of the world to set aside huge amounts of money – literally trillions, and with more zeroes to them than most citizens can count – to prevent a total collapse of the banking system, including guarantees, capital infusions to distressed financial institutions and also direct government takeovers of banks to prevent their bankruptcy.
 
This may prevent the most feared collapse – although this is far from certain as yet – but without a follow-up of stringent and far-reaching reforms it will not prevent a repetition of the crisis we have seen in say 10 to 15 years time. And without active Keynesian intervention in the world economy we could be heading to at least as difficult and dangerous a recession as the one we experienced in the 30’s.
 
It would be comforting to think that we already have enough knowledge and experience to avoid this worst-case scenario, and as far as economics are concerned I would agree that we do, but staying alive in today’s world is much more complicated than that. I am referring to all the cumulated effects that human activities have had on our environment during the centuries that we have overstepped the boundaries of sustainable development. Now with climate change as the most urgent and biggest challenge finally breaking through into our consciousness we have had to recognize, that the way we have used scarce natural resources has not taken into account their non-renewability nor husbanded our renewable resources in a sustainable fashion.
 
We also have to recognize what is the most irreversible and far-reaching change we have experienced in our lifetime, namely the growth of the world’s population. Since the end of WWII we have seen the world’s population grow from 2,3 billion people to 6,3 billion today, and even if this growth looks like evening, there will be at least 9 – 10 billion people in the world before we can reach zero growth.
 
We are living in a world where mankind may have, at best, only a few decades time to change our ways to meet the standards of ecologically, socially and economically sustainable development. No-one can know for certain that we can succeed in this, or indeed if is any longer possible at all. I think it is vital to stress this, because as the world’s economic outlook darkens there will be increasing demands for ”re-estimating” at least ”postponing” our goals on stopping climate changes as they will be deemed too costly and harmful for economic recovery.
 
These appeals have to firmly rejected, as the economic consequences of continuing business-as-usual policies with increasing energy use, greenhouse gas emissions and other ecological hazards will in the not too long run be much more costly. And should someone recall Keynes’s famous dictum about all of us being dead in the long run, the difference is, that in today’s world this may apply not only to us personally, but to mankind as a whole already in what is commonly referred to as the foreseeable future.

To repeat what I said in the beginning: politics has to be able not only influence, but change the way the international economy works. In this respect the main challenges are, after the absolutely overriding one of slowing down and ultimately stopping humanly caused climate change
 
 – implementing the Millennium Development Goals agreed in 2000
 – reforming the international financial institutions, (A new Breton Woods system under UN auspices)
 – introducing total transparency and effective supervision of financial markets,
 – a world-wide currency transaction tax
 – taxing stock-market transactions to reduce purely speculative de-stabilizing trading
 – achieving better regulation of hedge funds, private equity funds and markets in derivates,
 – setting tougher standards for the behaviour of trans-national corporations,
 – eliminating tax-havens, Offshore Banking Centres and other means of tax evasion, with the aim of i.e. capital income being subject to minimum taxation everywhere
 – making bail-outs and subsidies for banks and companies who have through their own mistakes and recklessness brought themselves to the brink of collapse strictly conditional and with public ownership
 – agreeing on a new multilateral agreement on investment (MAI mark 2) 
 
Recalling the tough battles needed to scuttle the draft MAI treaty formulated in the OECD, this last point requires a clarification. That the world needs clear and universally applied rules for foreign investment is not in doubt. However the draft MAI treaty which the campaigns of the international NGO community helped to stop would have been a step in the wrong direction, as it would have radically changed the existing balance of rights and obligations between governments and trans-national corporations radically in favour of the latter and could have led to a significant weakening of labour and environmental standards and the possibilities for governments to monitor and set the ground rules for foreign investment. An acceptable MAI treaty which would strengthen the role governments and safeguard labour, environmental and other important standards of behaviour for companies cannot be negotiated in the OECD from which all developing countries are excluded, and the right forum for agreeing on such a treaty would also have to include representatives of the social partners and the NGO community.
 
Some of this can and should be done at the national level through legislation and government activities. A lot also needs and can be done through the efforts and decisions of the European Union. But without effective and better global governance the most important parts of this agenda cannot be implemented. There the EU is again in a key position and it has, particularly on climate change, shown the kind of leadership needed. Also in many other issues Europe could be a positive influence, provided it gets and keeps its act together. 
 
Nor should one underestimate the possibilities the Nordic countries taking the lead on global governance issues, not least because of the relative and often envied success of the Nordic model of a welfare state in combining global competitiveness with high social welfare standards and a more equal distribution of income then is found elsewhere. The fact that our societies too are feeling the negative effects of unbridled globalisation with for example income and wealth differentials again growing indicates that we also should have a self-enlightened interest in a better and more equitable management of globalisation.

Now I will address some of the issues relating to trade. I do not share the views of those who demonise the concept of free trade and/or the WTO. I believe that both the example of the Nordic countries as well as some of the Third World countries who have benefited from their participation in the world economy indicate, that a free trade regime does not necessarily carry negative social costs and that in can enhance the welfare of the population as a whole. And conversely, protectionism is often promoted by uncompetitive and cosseted special interests, seeking to maximise monopoly rents at the cost of the broader interest.
 
Flexisecurity is one answer to the adjustment costs that trade liberalisation imposes on many. Even if those who gain by the new, more productive and better-paid employment opportunities created by trade liberalisation clearly outnumber those who lose out in structural change, those who will end up in the more numerous winning group will not necessarily know this beforehand, whereas the immediate losers are easy to identify and to mobilize. In these situations there should be generous adjustment compensation with relocation and retraining support available for those who are the immediate losers. Such flexisecurity will enable people to be more ready to welcome changes which benefit the economy as a whole without having fear being condemned to a minority of losers in the process.
 
Flexisecurity is easier to effectuate and finance in more prosperous and developed countries with advanced social security provision, if the political will exists, but less developed countries lack the resources to do so. Funding from the developed countries for implementing and financing flexisecurity in the LDCs should be part of any agreement on further trade liberalisation.
 
A basically positive approach to free trade does not mean that we should always and unconditionally favour futher liberalisation. Even if the estimates stating the world wide gains that futher trade liberalisation can bring about are often exaggerated they are real enough, but do not mean that everyone will share the benefits equally.
 
This is why a conditions for further liberalisation should include, in addition to funding flexisecurity measures, many other provisions that recognize and address the concerns of the developing countries, including accepting long transition periods and even more permanent asymmetry. After all, there is a certain intellectual weakness in the general arguments of free trade enthusiasts when they demand full reciprocity in free trade agreements. If they really believe their own arguments they should know what every aspiring economy student is taught in their first year that unilateral tariff reductions will benefit the liberalizer irrespective of whether there is full reciprocity or not.
 
The WTO is a far from perfect organisation and is more attuned to the demands of the richer countries rather than to the needs of the developing ones. But if the WTO did not exist it should be immediately recreated, as a rules-based multilateral organisation setting and supervising equal rules for all countries, big and small, rich and poor, is surely better than a system of bilateral or regional agreements where the stronger more easily will prevail. There are not many places where Burkina Faso, for example, can call for the United States to answer charges of bending the rules in its favour in trade dispute panel and be awarded with a decision in its favour. That this does not happen as often as it should is partly because poorer countries lack the capacity to look after their rights against bigger countries which can always employ a battalion of high-priced lawyers to argue their case and intimidate weaker parties. Therefore support for such capacity-building for the LDCs has to supported with development aid. 
 
But for free trade to be fair it needs a better-balanced set of rules, which are lacking today. This balance must include clearly defined provisions that allow for the protection of the environment, consumer protection, labour standards, safeguarding minority cultures and languages with rules which are exceptions to the general principle of free trade.

Such a hierarchy of rules already exists, when for example the Montreal Protocol on ozone-layer destroying substances, the CITES agreement on trade in endangered species or the Oslo Convention on cluster weapons exclude or severely limit trade in certain goods, but this needs to be developed and extended. The WTO is the right organisation for drawing the general rules on trade, but not for rulings on labour standard, the environment and so on. There organisations such as the ILO and a World Environmental Organisation have to take the lead. There is also a strong case for removing the responsibility for drafting the rules for Intellectual Property Rights from the WTO to some other better-suited forum. 

What possibilities do politics have to implement such a program? Democracy has so far been a national project. While the number of democratically ruled countries is today bigger then ever before in history, the possibilities for nationally elected politicians to deliver what their electorates expect has actually diminished by globalisation and the lack of democratic control over international trade and the international economy. 

Erkki Tuomioja MP, PhD

17.11.2008

 

Sekularismi tarkoittaa periaatetta, että valtiollisten käytäntöjen ja instituutioiden tulee toimia irrallaan kaikista uskonnoista ja uskonnollisista näkemyksistä ja olla niiden suhteen neutraaleja. Se voidaan kuitenkin ymmärtää myös katsomuksena, jonka mukaan ihmisten toimintojen ja tekojen tulee perustua vain ja ainoastaan tietoon eikä uskonnollisiin näkemyksiin. Jälkimmäisessä muodossaan se voidaan nähdä vapaa-ajattelun ja ateismin yhteiskunnallisena pyrkimyksenä. Näin sen näkevät usein ne amerikkalaiset kristityt fundamentalistit, jotka surutta samastavat sekularismin ja ateismin, ja vastustavat myös sitä sekularismia, joka haluaa pitää valtion ja uskonnot toisistaan erossa.
 
Googlaamalla saadut artikkelit sekularismista kertovat siitä, ettei ole olemassa yksiselitteisesti sovittua ja hyväksyttyä sekularismin määritelmää, vielä vähemmän jotain ”oikeata” määritelmää. Tämä ei sinänsä ole ainutlaatuista, vaan paremminkin yleistä useimpien yhteiskunnallisten/poliittisten käsitteiden osalta.
 
Käsitteen ensimmäisenä käyttäjänä pidetään brittikirjailija George Holyoakea vuonna 1846. Holyoake kiteytti periaatteensa näin: ”Sekularismi ei ole argumentti kristinuskoa vastaan, se on siitä riippumaton, Se ei aseta kristinuskon väitteitä kyseenalaiseksi: se antaa tilaa muillekin. Sekularismi ei  sano ettei valoa tai johdatusta löydy muuallakin, mutta katsoo että valo ja johdatus ovat sekulaarisessa totuudessa, jonka edellytykset ja vahvistus ovat itsenäisenä olemassa, ja vaikuttavat ikuisesti. Sekulaarinen tieto on tietoa, jonka perusta on tässä elämässä, joka vaikuttaa tämän elämän kulkuun ja tukee tämän elämän hyvyyttä, ja on testattavissa tämän elämän antaman kokemuksen pohjalta.”
 
Vaikka henkilökohtaisesti olen ateistina valmis yhtymään tähän Holyoaken näkemykseen, pidän kuitenkin tärkeänä, että yhteiskunnallisena periaatteena sekularismi ymmärretään ja sitä käytetään sillä tavoin suppeammassa ja täsmällisessä mielessä, että se viittaa valtiollisten rakenteiden ja toimintojen neutraalisuuteen kaikkien uskontojen samoin kuin uskonnottomuudenkin suhteen. Puhun siis sellaisesta sekulaarisesta yhteiskunnasta, jota myös monet eri uskontojen kannattajat voivat tukea ja pitää tärkeänä.

Valtioiden ja uskontojen eroaminen on ollut pitkä trendi historiassa ja toivoisin myös voivani luottaa siihen, että se pitkällä aikavälillä jatkuu ja voimistuu. Osana omaa uskonnottomuuttani on ollut myös kasvava skepsismi edistysuskoakin kohtaan – vaikka sille on vahvoja sekularistisia perusteita – enkä siksi voi varmuudella väittää, että näin kuitenkaan aina kävisi. Ja vaikka trendi jatkuisikin, niin kyse ei koskaan ole suoraviivaisesta lineaarisesta prosessista, vaan matkalla voi monin paikoin ja ehkä maailmanlaajuisestikin tulla myös taantumuskausia. Ja missään tapauksessa sekularismin voittokulku ei ole sillä tavoin automaattinen – joku muu voisi sanoa kirkossa kuulutettu – etteikö sen puolesta olisi aina ja kaikkialla syytä aktiivisesti toimia, joskus jopa kamppailla.

Ja onhan tämä työ edelleen kesken myös Euroopassa ja meillä Suomessa. Ruotsissakin valtiokirkon purkaminen saatiin päätökseen vasta uuden vuosituhannen alussa, Suomessa tuntuu olevan vaikeata edes saada koko aihetta asialliseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Se ei ole siis välittömässä yhteydessä siihen ns. maallistumiseen, joka näkyy uskonnollisten tapojen ja uskonnollisen retoriikan vähittäisenä heikkenemisenä ja valtiokirkon jäsenyyden laskuna. Itse asiassa tällainen maallistuminen on voinut jopa vankistaa valtiokirkon asemaa, jota saatetaan pitää tuttuna ja harmittomana verrattuna niihin fundamentalistisiin trendeihin, joita esim. valtiollistettujen teologisten tiedekuntien valvonnan ulkopuolella tapahtuva pappiskoulutus voisi vahvistaa.
 
Jos jokin seikka lyhyellä aikavälillä tulee sekularistisia vaatimuksia kasvattamaan niin se on paremminkin kasvava uususkonnollisuus, jossa valtiokirkko ja valtauskonto saavat uusia kilpailijoita sekä uusista kristillisistä liikkeistä että islamilaisuudesta ja muista uskonnoista. Siten voi havaita, että tiettyjen piirien kiinnostus ja innokkuus peruskoulun kanssa kilpailevien ns. kristillisten koulujen verovaroista tapahtuvaan tukemiseen on osin laantunut sen vuoksi, että kristillisten koulujen tukeminen nostaa välittömästi kysymyksen siitä, eikä samoin perustein tulisi tukea myös islamilaisia kouluja.

Monikulttuurisuus ja kilpailevien uskontojen ilmaantuminen vanhojen valtauskontojen reviirille ei ole vain jälkimmäisten haaste vaan voi olla uhka myös sekulaarisuudelle. Ajankohtainen esimerkki on se, miten poikien ympärileikkauksen nimellä tunnettu lasten pahoinpitely halutaan uskonnollisen tradition hyväksymisen nimissä legalisoida. Ja miksi yksiselitteisesti tieteenvastaisten uskomusten kuten esim. kreationismin opettaminen lapsille (jota tekevät muutkin kuin vain kristityt fundamentalistit) pitäisi hyväksyä silloinkaan kun se tapahtuu ilman julkista avustusta toimivissa yksityisissä kouluissa? Entä huntujen tai muiden uskonnollisten tunnusten käyttö oppilaitoksissa? Tai uskontoperusteinen vaatimus sukupuolten erottamisesta uimahalleissa?
 
Tällaisia kysymyksiä ja uskontopohjaisia sekularismin haastavia yhteentörmäysmomentteja on Euroopassakin kasvava määrä. Niitä ratkottaessa on tärkeätä, ettei monikulttuurisuuden ja uskonnonvapauden nimissä tehdä sekulaarin yhteiskunnan kanssa ristiriitaisia ratkaisuja. Todettakoon, että nämä olisivat haasteita myös ilman lisääntyvää maahanmuuttoa ja etteivät ne tee maahanmuuttajavihamielistä saatikka rasistista politiikkaa millään tavoin hyväksyttäväksi.

Sekulaaristen periaatteiden toteuttamisessa maailman maat jakaantuvat hyvin laajaan kirjoon. Sekularismistaan perustuslaillisella tasolla tunnetuimmat maat ovat ehkä Ranska, Turkki, Yhdysvallat ja Intia. Näistä vain Ranskassa periaatteen voi katsoa olevan sekä käytännössä toteutettu että vähiten uhanalainen.

Turkissa periaatteesta pidetään kiinni, vaikkakin demokratian kannalta hyvin kyseenalaisesti luottamalla armeijaan sen viimesijaisena puolustajana. Maan hallituksen muodostanut maltillinen islamistipuolue on ilmoittanut kunnioittavansa periaatetta, mutta sitä epäillään todellisen agendansa piilottamisesta ja puolue välttyi niukasti lakkauttamiselta äskeisessä niukasti perustuslakituomioistuimen käsittelyssä. Armeijaakin merkittävämpi ja paljon hyväksyttävämpi turva sekularismin kunnioittamiselle Turkissa on kuitenkin jäsenyysperspektiivi Euroopan Unionissa, ainakin niin kauan kuin Turkin jäsenyysneuvottelut Euroopan unionin kanssa jatkuvat eikä ovea suljeta turkkilaisten enemmistön edelleen kannattamalta toiveelta päästä aikanaan unionin jäseneksi. Jos neuvottelut katkeavat tulevat antisekulaariset voimat Turkissa vahvistumaan. EU-jäsenyyden pitäisi toteutuessaan olla varmin tae Turkin sekulaarisen yhteiskunnan säilymiselle, mutta aivan varmaa se ei ole. Eihän EU ole kyennyt vaatimaan sekularismin johdonmukaista toteuttamista esim. sellaisissa vahvoissa katolisissa jäsenmaissaan kuin Irlanti ja Puola, ja yritettiinhän EU:n perustuslakisopimukseenkin ympätä julistuksellista uskonnollisiin (kristillisiin) arvoihin sitoutumisesta.

Harvassa maassa perustuslaille osoitetaan yhtä paljon muodollista kunnioitusta kuin Yhdysvalloissa – voisi jopa sanoa sen olevan jumaloidussa asemassa. Yhdysvaltain perustuslaista tuli 1700-luvun lopun aikaansa nähden – ja myös sen perustajaosavaltioiden omiin perustuslakeihin nähden – poikkeuksellisen puhdas sekulaarinen dokumentti. Kuinka tarkoituksellisesti näin tapahtui on jatkuvan historiallisen väittelyn kohde Yhdysvalloissa. Suuri torjunta kohdistuu väitteeseen, että Thomas Jefferson ja monet muutkin USA:n perustuslain isistä olisivat olleet kaappi-ateisteja, mutta kiistattomia teokratian vastustajia ja uskonnonvapauden kannattajia he ainakin olivat.

Jumalvapaasta perustuslaistaan huolimatta Yhdysvallat on tänään maailman uskonnollisimpia maita. Maan rahassa lukee lukee ”In God we trust”, kongressin istunnot aloitetaan rukoushetkellä, kreationismi on saamassa kouluopetuksessa tasavaeroisen aseman evoluutio-opetuksen rinnalla, korkeimman oikeuden jäsen perustelee kuolemanrangaistuksen vaatimusta Raamatun tekstillä ja kristityllä fundamentalismilla on ollut todellista vaikutusta myös maan ulkopolitiikkaan. Mielellään luottaisi siihen, että Obaman valinta olisi katkaissut tämän sekularismoa uhkaavan kehityksen Yhdysvalloissa, mutta varma siitä ei voi olla.

Intian perustuslaki on nimenomaisesti sekulaari, mutta maassa vaikuttaa hindu-enemmistöön vetoava voimakas hindifundamentalismi sekä muslimivähemmistön keskuudessa vastareaktiona voimistuva islamilainen fundamentalismi. Molemmat ovat myös ruokkineet terrorismia. Tosiasiassa Intia ei ole koskaan ollut sekulaari valtio, sillä se mm hyväksyy erilaisen siviilioikeuden soveltamisen eri uskontokuntien jäsenille. Monissa Intian osavaltioissa myös rajoitetaan uskonnonvapautta.

Valtioiden jatkumon toisesta päästä löytyy erittäin pitkä lista valtiouskontoa ylläpitäviä maita. Jokseenkin kaikki islamilaisenemmistöiset maat ovat tällaisia. Muita valtiouskontojen maita ovat monet katolisenemmistöiset maat, Pohjolan luterilaiset maat (Ruotsia lukuunottamatta), Kreikka ja Kypros ortodoksisina maina sekä buddhalaisuuden valtionuskonnoksi määritellevät maat Bhutan, Kambodža ja Thaimaa. Israel on juutalaisvaltio, mutta juutalaisuuden kriteeri ei ole vain uskonnollinen.

Itse asiassa sellaisten maiden lista, joissa ei jokin uskonto olisi perustuslaillisesti tai muuten lainsäädännöllisesti jossain erityisasemassa, on lyhyempi kuin em. valtiouskonnollisten maiden lista. Toisaalta ihmisten arkielämän sekulaarisuuden ja todellisen uskonnonvapauden kannalta tilanne voi monissa em. valtiouskontojen maissa olla paljon parempi kuin joissain virallisesti sekulaarisissa valtioissa.

Oma lukunsa ovat sitten nimenomaisesti teokraattiset valtiot, joista kaksi selvintä tapausta ovat YK:n jäsenvaltioista Vatikaani ja Iran, joissa poliittinen valta on kokonaan tai viime kädessä uskonnollisilla johtajilla.

Mitä on ajateltava siitä, kun valtiot joista vain harvat täyttävät sekularistiset kriteerit, ryhtyvät yhdessä sponsoroimaan kulttuurien, sivilisaatioiden tai uskontojen vuoropuheluna markkinoituja tapahtumia ja prosesseja? Tietenkin kaikki sellainen toiminta joka tähtää ja myös johtaa uskontoihin tai kulttuurieroihin liittyvän terrorismin tai muun avoimen väkivallan käytön tuomitsemiseen ja vähenemiseen on tärkeätä ja tervetullutta. Mutta yhtä lailla täytyy kysyä, miten hyväksyttävää ja aitoa voi olla sellainen kulttuurinen vuoropuhelu, jonka yhtenä sponsorina – kuten nyt New Yorkissa YK:ssa pidettävälle kokoukselle – on Saudi-Arabia, yksi maailman räikeimmin ihmisoikeuksia ja uskonnonvapautta loukkaavista maista.

Sekulaarin yhteiskunnan puolustajien on pidettävä huoli siitä, että myös uskontoja tunnustamattomat ihmiset otetaan tasaveroisina mukaan kaikkiin tällaisiin vuoropuheluihin. Uskonnonvapauteen sekulaarisessa yhteiskunnassa kuuluu paitsi oikeus valita mikä uskonto tahansa ja harjoittaa sitä – niin kauan kun sen harjoitus ei loukkaa kenenkään ihmisoikeuksia ja demokraattisen yhteiskunnan lakeja – samoin kuin oikeus tulla tasaveroisesti kohdelluksi siitä riippumatta mitä uskontoa tunnustaa, myös se että samat oikeudet on tunnustettu niillekin, jotka nimenomaisesti eivät mitään uskontoa tunnusta.

On erittäin tärkeää, että Suomen kaltaiset vankasti ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ja niiden edistämiseen kaikkialla maailmassa sitoutuneet maat arvioivat niitä myös siinä valossa, miten sekulaarin yhteiskunnan periaatteita kunnioitetaan ja toteutetaan. Kun maailmassa on monia kiitettävää työtä tekeviä kansainvälisiä ja kansallisia kansalaisjärjestöjä, jotka tekevät jatkuvasti ja julkaisevat säännöllisesti arvioita ja vertailuja niin ihmisoikeuksien kunnioituksen, sananvapauden täytäntöönpanon, ympäristönhoidon tason, korruption esiintymisen tai tasa-arvon toteutumisen suhteen, niin olisi tärkeätä että näiden rinnalle saataisiin myös luotettava arviointi- ja vertailuprosessi siitä, miten sekulaarin yhteiskunnan periaate eri maissa toteutuu. Sellainen antaisi tulevaisuudessa nykyistä paremman pohjan arvioida sekulaarin yhteiskunnan tilaa ja tulevaisuutta.

VTT, dosentti Erkki Tuomioja
Darwin-symposio 14.11. 2008, Helsingin normaalilyseo