Viisikko seikkailee

SDP:n puheenjohtajakierroksen aikana olin Miapetra Kumpula-Natrin kanssa lentokoneessa matkalla Joensuuhun. Käytävän toisella puolella Miapetra valmistautui illan ehdokaspaneeliin lukemalla huomiokynällä alleviivauksia tehden SDP:n puoluekokousaloitekirjaa, toisella puolella minä valmistauduin seuraavan päivän ”kymmenen kirjaa lapsuudesta”-ohjelman nauhoitukseen lukemalla Enid Blytonin Viisikko aarresaarella-kirjaa.

Itse asiassa juuri Aarresaari-kirja ei ollut tuttu lapsuudestani, mutta Enid Blyton ja erityisesti hänen seikkailu-sarjansa kirjat tulivat tutuiksi ja läheisiksi vuosina 1955-1957 jolloin asuin Lontoossa ja opin sekä kieltä että englantilaisuutta paljolti näiden kirjojen avittamana. Yksi näistä seikkailu-sarjan kirjoista, The Island of Adventure, löytyi vieläkin kirjahyllystäni. Itse asiassa luulin alun perin, että kyse olisi ollut yhdestä ja samasta kirjasta, sillä molemmissa seikkailee kaksi noin kymmenvuotiasta tyttöä ja poikaa ja koira ja vielä aivan samalla lailla salaperäiseen pieneen saareen ja sen raunioista löytyvään yllätykseen tutustuen.

Laskutavasta riippuen Enid Blytonin tuotantoon mahtuu 600–800 kirjaa joten niiden samankaltaisuus ei yllätä. Yhteen viisikko-kirjan tekemiseen Blytonilta kului noin neljä ja puoli päivää, joka siis jätti hyvin aikaa pitkän viikonlopun viettämiseen. Kaikkiaan on Blytonin kirjoja yli kahdeksallekymmenelle kielelle käännettynä myyty noin neljäsataa miljoonaa kappaletta, mikä nostaa hänet maailman kaikkien aikojen kuudenneksi eniten myydyn kirjailijan joukkoon, vain vähän Leninin ja Shakespearen jäljessä.

Aarresaari on viisikko-kirjoista ensimmäinen ja se ilmestyi jo vuonna 1942. Mutta Blytonin kirjat ovat ajattomia, sotaa ei näy missään eivätkä mitkään muutkaan isommat huolet koskaan heijastu Blytonin hyvin perusturvalliseen maailmaan, jossa nokkelat lapset joutuvat jännittäviin – mutta ei liian pelottaviin tai painajaisia synnyttäviin – seikkailuihin joista aina selviävät tavalla, joka siinä sivussa ratkaisee heidän vanhempiensa mahdolliset rahahuoletkin.

Suurta kirjallisuutta Blytonin kirjat eivät ole. Niistä ei löydä hakemallakaan piilotettua syvällisyyttä, mutta lastenkirjallisuudessa ne ovat säilyttäneet asemansa iättöminä klassikoina, jotka kaikki kieli- ja  kulttuurirajat ylittäen ovat monen vuosikymmenen ajan olleet noin kymmenvuotiaitten lasten ahminnan kohteena. Tämä kieli- ja kulttuurirajojen ylittäminen on yllättävää, koska olen aina itse pitänyt – kuten varmaan kaikki näitä kirjoja  lukeneet englantilaiset lapset – niitä hyvin perusenglantilaisina sillä tavoin kuin BBC:n standard english ja muut keskiluokkaiset arvot ja asenteet ovat tämän käsitteen määrittäneet.

Blytonin kirjojen suosioon ei ole vaikuttanut se, että ne joutuivat jo viisikymmenluvulta alkaen monenlaisen kritiikin kohteeksi erityisesti kirjallisen ja kielellisen yksinkertaisuutensa, vanhoillisten asenteittensa, perinteisiin sukupuolirooleihin sidonnaisuutensa ja piilorasisminsa vuoksi.  Kaikki tämä poliittisen korrektiuden puutteeseen kohdistuva kritiikki on sinänsä totta ja perusteltua, mutta ei kuitenkaan tee hänen tuotantonsa sensuuripyrkimyksistä oikeutettuja. Blytonin epätodellista mutta viatonta lasten maailmaa on vaikea pitää jotenkin erityisen vahingollisena kenellekään, varsinkaan verrattuna monenlaiseen muuhun lapsille nykyään tarjottuun – tai ainakin heidän ulottuvilleen saatettuun – usein väkivaltaa ja toisenlaista seksismiä tihkuvaan roskakulttuuriin.

Kesäkuu 2008

Kun demarinuoret sosialismiin pyrkivät

Sosialidemokraattiset nuoret (ent. SNK, ent. Sosialidemokraattinen nuorisoliitto, ent. Sosialidemokraattinen työläisnuorisoliitto) juhlistivat pari vuotta sitten satavuotissyntymäpäiväänsä julkaisemalla uuden historiateoksen nykyisestä nuorisoliitosta ja sen välittömistä edeltäjistä. Ensimmäinen v. 1906 perustetun liiton valtasivat kommunistit kansalaissodan jälkeen ja se lakkautettiin v. 1921, sen jälkeen perustettu uusi liitto jäi skogilaisten käsiin puolueen hajaantuessa v. 1959.

Kuten esipuheessa mainostetaan, on kyseessä ensimmäinen kattava historiateos sosialidemokraattisista nuorista. Aiemmista yritelmistä paras on Aimo Kairamon Sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen historia vuoteen 1922, joka ei koskaan saanut valitettavasti jatkoa. Kairamon ansioihin kuului hyvä työväenliikkeen aatehistorian yleistuntemus ja nuorisoliiton asettaminen niihin puitteisiin.

Mitä lähemmäksi omaa aikaamme tullaan sen vaikeammaksi tehtävä olisi käynyt Kairamollekin. Jo puoluehajaannuksen selittäminen ja syvätrendien erottaminen puhtaasta valtataistelusta on ylivoimainen haaste. Omalla tavallaan selkein selitettävä jakso kattaa 60-luvun, jolloin SNK oli aika yksiselitteisesti puolueen (vanha)leskisläisen oikeiston väline ja jolloin silloiseen opiskelijaliikkeeseen pitkälti nojautunut puolueen ja Rafael Paasion valinnasta puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1963 voimansa ammentanut vasemmisto-oppositio alkoi järjestäytyä vieden lopulta voiton 1970 liittokokouksessa.

Näin kai voi sanoa, vaikka ratkaisu tapahtui tiukassa puheenjohtajavaalissa, jossa uusia voima edustava Ulf Sundqvist voitti Risto Laakkosen vain saatuaan vanhan oikeistokaartin tuen taakseen. Silloisia asetelmia kuvaa sekin, että nuorisoliiton entinen pääsihteeri, tiukasti pitsinkiläinen Aulis Leppänen kävi kysymässä minunkin käytettävyyttäni puheenjohtajavaalissa, jos Sundqvistin vetovoima ei olisi riittänyt Laakkosta tukeneen ja puolueen oikeistossa syvästi pelätyn vasemmiston pysäyttämiseksi. Tätä detaljia ei historiassa mainita, mutta kylläkin se että tuin liittokokouksessa kolmatta ehdokasta Matti Ahdetta, joka kuitenkin jäi näiden taistelevien metsojen jalkoihin ja vetäytyi ennen äänestystä.

Tämän jälkeen nuorisoliiton vastakkainasettelujen ymmärtäminen käy entistä vaikeammaksi. Tämä kulminoitui kenties vuoden 1979 liittokokouksessa, jossa äänin 183-152 ratkenneessa puheenjohtajavaalissa vastakkain olivat Jorma Bergholm ja Folke Sundman. Minulla oli silloin vaikeuksia hahmottaa mistä on kysymys, enkä myöhemminkään ole täysin ymmärtänyt, vaikka olen samanaikaisesti molemmilta koettanut saada siihen vaaliryhmäni illanistujaisissa selvyyttä. Kirjassa on kuitenkin hyvä yritys selvittää tätä otsikolla ”Bergholm vs. Sundman”.

Siitä ei myöskään voi lähteä, että tämä teos olisi 400 sivustaan ja huolitellusta ja värikkäästä taitostaan ja kuvituksestaan huolimatta lopullinen sana. Etenkin teoksen viimeistä 25 vuotta kattava osio, josta vastaa Veijo Åberg, jää enemmän historiikin kuin varsinaisen tutkimuksen tasolle. Se perustuu myös suurelta osin asianosaisten haastatteluihin, jotka ovat historiantutkimuksessa tärkeä ja hyödyllinen aineisto, mutta tässä sitä on käytetty enemmän journalistisella kuin myös riittävää lähdekritiikkiä harjoittavan tutkimuksen otteella. Puutteistaan huolimatta – joihin kuuluu myös henkilöhakemiston puuttuminen – Laakson ja Åbergin työ on niin nykypolven lukijoille hyödyllinen kuin myös tulevalle tutkimukselle välttämätön, ja tärkeä sosialidemokraattisen liikkeen menneisyyden tuntemiselle ja ymmärtämiselle laajemminkin.

Kesäkuu 2008