Kokoomus kansanliikkeen johdatuksessa

Kokoomuksen historiankirjoitus on edennyt toiseen osaansa, joka epäilyksettä käsittelee nykykokoomuksen näkökulmasta kaikkein hankalinta aikaa sen historiassa, vuosia 1929–1944.  30-luvun alussa kokoomus eli historiansa oikeistolaisinta kautta, joka huipentui siihen, että sen vuoden 1932 puoluekokouksessa hyväksyttiin Edvin Linkomiehen isänmaallista kansanliikettä kiittävä ponsi, jonka mukaan ”puoluetta oli entistä suuremmassa määrässä ja entistä selvemmin johdettava kansanliikkeen hengessä”. Kun lapualaiset olivat ensin  saaneet eduskunnan karkottamaan kommunistit ja estämään heidän osallistumisensa vaaleihin, allekirjoitti puolueen lähes koko eduskuntaryhmä kansanliikkeen hengessä ryhmän välikysymyksen, jossa perättiin hallitukselta toimia sosialidemokraattisen puolueen lakkauttamiseksi.

Lapualaisterrorin sävyttämä oikeistovirta, joka oli vuoden 1930 vaaleissa tuonut puolueelle ennätykselliset 42 paikkaa ja kääntänyt presidentinvaalin niukasti puolueen ehdokkaan P-E Svinhufvudin hyväksi seuraavana vuonna, sai pahan kolauksen jo Mäntsälän kapinassa helmikuussa 1932. Oikealla odotettiin kuitenkin voitokkaan virran voimistumista, mutta vuoden 1933 eduskuntavaaleissa puolueen ja kansanliikkeen yhteinen lista menettikin ensin vaaleissa kymmenen paikkaa, jonka jälkeen kokoomus supistui vain 18 kansanedustajan puolueeksi, kun 14 yhteisiltä listoilta valittua edustajaa liittyi omaksi ryhmäkseen järjestäytyneeseen IKL:n eduskuntaryhmään.

Näiltä harharetkiltä puolue palasi hitaasti kansanvaltaiseen rintamaan, kun Paasikivi valittiin eroa IKL:ään korostavin tunnuksin vuonna 1934 puolueen puheenjohtajaksi ja kun mainittu ponsi seuraavana vuonna nimenomaisesti kumottiin. Kokoomuksen ja kokoomuslaisten puheista ja ohjelmista löytyi vain vähän jos lainkaan suoraan fasismia tai hitlerismiä Suomeen suosittavia lausumia – erotuksena näiden aatteiden pitämiselle Italialle ja Saksalle sopivina, joka oli paljon yleisempää – mutta myös lähes kaikki kokoomuksen ns. maltillisiin kuuluvat johtohenkilöt Paasikiveä myöten pohdiskelivat erimuotoisia demokratian rajoitustapoja, jotka olisivat rajoittaneet vaalioikeutta ja/tai tuoneet eduskuntaan myös korporatiivisia elementtejä.

Vuoteen 1939 ulottuvan osuuden kirjoittaja Vesa Vares on tarkka ja tunnollinen historiantutkija, mutta selvästi näkee, että hänellä on ollut haasteena kuvata näitä vaiheita nykykokoomuksen kannalta parhain päin. On oikein huomauttaa, ettei suomalaisten konservatiivien varovaista fasismin ja hitlerismin myötäilyä voi arvioida sen perusteella, mitä tänään tiedämme Auschwitzista. Sen sijaan ei ole kohtuutonta odottaa, että sitä tarkasteltaisiin sen valossa, mitä tiedämme vuoden 1918 tapahtumista Suomessa ja miten valkoisen terrorin toimeenpanijat katsoivat työnsä jääneen kesken.

Porvaripuolueen historiankirjoitus ja -tulkinta on erilaista kuin työväenpuolueiden myös siksi, että puoluejärjestöllä ei ollut ollenkaan samanlaista roolia ja merkitystä kuin vasemmistossa. Vares huomauttaa, ettei puolueen linjasta kamppailtu alhaalta ylös järjestöllisiä voimasuhteita mitaten, vaan ylätason johtajien kesken. Tutkimukselle ongelma on myös, että puolueen perus- ja piirijärjestötason aineistoa on säilynyt niukanlaisesti, kun taas 30-luvulla johtajat kirjoittivat paljon kirjeitä ja pitivät päiväkirjaa. Siten Paasikiven päiväkirjat ovat tässäkin tutkimuksessa ahkerasti viitattu lähde. Paljon huomiota kirjassa saa myös puolueen lehdistö ja aivan erityisesti kamppailu Uudesta Suomesta, joka puolueen pää-äänenkannattaja-asemastaan huolimatta jäi radikaalioikeistolaiselle kannalle vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun puolue muutoin oli palautettu konservatiivisille linjoille.

Kokoomuksen nuorten ja naisten toiminnasta ei kirjassa ole paljon kerrottavaa. Naiset olivat kuuliaisia kahvinkeittäjiä, heitä oli eduskuntaryhmässä vain muutama, eikä IKL:ään siirtynyt ”Hurja-Hilja” Riipinen  räväkkyydestään huolimatta ollut samanveroinen vaikuttaja kun puolueen kansanedustajana 20-luvulla toiminut Tekla Hultin, jonka kaltaisia vaikuttajanaisia kokoomukseen ilmaantui uudelleen vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Naisten protesteja ei esim. kuulunut, kun Satakunnan kokoomus vuoden 1930 vaalien alla ei asettanut yhtään naisehdokasta, ”koska pidettiin tärkeänä, että kommunismin vastustamisen merkeissä vaaleihin käytäessä eduskuntaan saadaan miehisiä voimia”.

Nuoret olivat yhtä marginaalisia ja puolue jätti liki suosiolla nuorisokentän IKL:n käsiin. Se saattoi tosin olla puolueen onnikin, sillä muutoin olisi saattanut käydä kuten Ruotsin oikeistopuolueelle. Högerpartietin nuorisojärjestö Sveriges Nationella Ungdomsförbundet alkoi 20-luvun lopulta alkaen kasvaa todelliseksi joukkojärjestöksi, joka ajautui radikaalille kansallissosialistisille linjalle niin, että se vuonna 1934 oli erotettava puolueesta.

Siihen nähden miten tärkeää kokoomuksen tulevaisuudelle rajanveto IKL:ään oli, olisi voinut toivoa vielä perusteellisempaa selvitystä siitä, miten kokoomuslaisuus ja lapualaisuus toimivat yhdessä, miten ero tapahtui ja kuinka yksittäiset kansanedustajat tekivät valintansa jäädäkö kokoomukseen vai  mennäkö IKL:ään. Nyt jako toteutui 18–14 suhteessa, mutta olisi jonkin arvion mukaan voinut toteutua luvuin 13–19 IKL:n hyväksi. Ylipäätään eduskuntaryhmän toiminnasta olisi voinut kirjoittaa enemmänkin ottaen huomioon, että oikeistopuolueessa sen merkitys suhteessa puoluejärjestöön on varhemmin ollut paljon korostetumpi kuin vasemmistopuolueissa.

Ari Uinon kirjoittama osuus kokoomuksesta sotavuosina 1939–1944 on Vareksen kirjoittamaan osuuteen nähden eduskuntapainotteisempi. Muutakaan poliittisen toiminnan foorumia ei sotien aikana ollut, vaikka eduskunta sinänsä suhteessa hallitukseen ja sen sisärenkaaseen oli noina vuosina poikkeuksellisen syrjässä erityisesti ulkopolitiikan osalta. Tästä osuudesta Uino selviää ilman suurempia selittelytarpeita. Kokoomus takertui Saksaan loppuun asti senkin jälkeen, kun sen tappio maailmansodassa alkoi olla kaikkien nähtävissä. Uinon mukaan näin tapahtui siksi, että kokoomuksen rivikansanedustajat hahmottivat vaihtoehtoina vain taistelun ja tuhon. Paasikiven ymmärtämää sopeutumisen vaihtoehtoa ei heidän mielestään ollut, koska vastustaja oli barbaari.

Tammikuu 2008

Nixon ja Kissinger – kumppanit vallassa ja rikoksessa

Richard Nixonin valinta Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1968 avasi tien valtaan myös Harvardin yliopistosta jo jonkin aikaa politiikkaan havitelleelle kunnianhimoiselle professorille Henry Kissingerille. Ennen vaaleja Kissinger pelasi kaksilla korteilla ja hänellä oli keskeinen, suorastaan maanpetosta lähentelevä osuus Lyndon Johnsonin viimeisten kuukausien Vietnamin rauhantunnustelujen sabotoinnissa, sillä niiden onnistuminen olisi todennäköisesti estänyt Nixonin niukan voiton demokraattien Hubert Humphreysta. Mutta julkisesti Kissinger ei republikaaneja tukenut, sillä hän elätti myös toivetta päästä asemiin, jos Humphrey olisikin voittanut vaalit.

Nixon otti Kissingerin valkoiseen taloon kansalliseksi turvallisuusneuvonantajakseen ja antoi hänelle paljon tärkeämmän aseman ja valtuudet kuin ulkoministerilleen William Rodgersille, jolta Nixon ja Kissinger suorastaan pimittivät tärkeitä tietoja neuvotteluistaan ja toimistaan. Toisella kaudellaan Nixon vuonna 1975 teki Kissingeristä ulkoministerin pitäen samalla hänet poikkeuksellisesti myös turvallisuusneuvonantajanaan. Yhteistyö päättyi Watergate-skandaalin ajettua Nixonin eroamaan, Kissinger jatkoi vielä kaksi vuotta presidentiksi nousseen Gerald Fordin ulkoministerinä.

Nixon ja Kissinger Yhdysvaltain ulkopolitiikan johtajaparina muodostivat tehokkaan ja suveereenin voimakaksikon, mutta kahden särmikkään ja omasta asemastaan äärimmäisyyksiin saakka mustasukkaisen persoonan yhteensovittaminen ei suinkaan ollut helppoa. Epäluuloinen ja omasta asemastaan aina epävarma Nixon suhtautui kanssaihmisiin sekä halveksivasti että pelokkaasti ja turvautui kuvitteellisten tai todellisten vastustajiensa nujertamiseksi keinoihin, joiden hän itselleen uskotteli olevan vain hyvien tarkoitusten pyhittämiä, mutta joka sekä lakien että ihmisten oikeustajun vastaisina lopulta katkaisivat hänen uransa.

Jos Nixonia raastoivat alemmuudentuntoa ruokkivat demonit niin Kissingerin ego ei mahtunut mihinkään normaaleihin puitteisiin. Kissinger selvisi Watergatesta kuivin jaloin, mutta ei hänenkään moraalinsa kovin paljoa päämiestään korkeammalle tasolle yltänyt. Miehet tarvitsivat ja tukivat toisiaan, mutta mikään lämmin ystävyys tai varaukseton luottamus ei heidän välillään vallinnut. Kissinger, joka Nixonin edessä alentui kuolaavaan päämiehensä ylistelyyn ei lähipiirissään vaivautunut peittämään käsitystään Nixonin vähäisistä lahjoista. Nixon oli perillä Kissingerin kaksinaamaisuudesta ja saattoi pompottaa häntä alaisenaan muiden edessä ja nimitellä häntä selän takana ”jutskuksi”, mutta ymmärsi kuitenkin Kissingerin arvon ja sen, että aina välillä julkisuuteenkin putkahtaneesta keskinäisestä kateudesta ja kilpailusta huolimatta Kissinger oli valmis noudattamaan päämiehensä kyseenalaisimpiakin ohjeita. Kun Nixonin suosio lähti alamäkeen alkoi Kissingerin vastaavasti nousta, mutta siinä vaiheessa ei Nixonilla enää ollut mahdollisuutta erottaa ainoata hallituksensa laajempaa luottamamusta nauttinutta edustajaa vaikka häntä olisi kuinka kadehtinutkin.

Robert Dallekin kirja Richard Nixonin ja Henry Kissingerin yhteisestä ajasta Yhdysvaltain ulkopolitiikan johdossa ei sisällä uusia tietoja ja paljastuksia. Daller käy läpi sekä kaksikon julkisen että kulissientakaisen yhteistyön ja keskinäiset suhteet ja arvioi myös laajasti ja pätevästi heidän ulkopolitiikkansa tuloksellisuutta ja vaikutusta. Arvio on murskaava, oikeastaan vain avaus Kiinaan jää Dallerin mielestä historiaan kiitettävänä ja kestävänä saavutuksena, kun taas lähi-idässä kaksikon politiikka ei tuonut mitään tuloksia, kuten ei suhteiden hoito Neuvostoliitonkaan kanssa, jonka lisäksi Nixonin ja Kissingerin ikuiseksi häpeäksi – ettei sanoisi rikokseksi – jää Chilen sotilaskaappauksen provosoiminen ja hyväksyminen. Eniten kaksikkoa kuitenkin työllisti Vietnam, jossa suunnatonta tuhoa aiheuttaneista ja sotaa pitkittäneistä salaisista ja julkisista Vietnamin ja sen naapurimaiden pommituksista ei jäänyt amerikkalaisille mitään käteen, kuin lopulta vetäytymisen oikeuttanut rauhansopimus, jonka sen arkkitehdit tiesivät hyvin johtavan kommunistien voittoon viimeistään kahden vuoden sisällä.

Oma mielenkiintonsa on Dallekin kertomuksilla siitä, miten runsaasti aikaa ja vaivaa Nixon ja Kissinger yhdessä käyttivät oman julkisuuskuvansa kiillottamiseen ja toimittajien manipulointiin. Se että he tätä harrastivat ei tietenkään edes silloin ollut uutta ja yllättävää ja nyt se on jo maan tapa kaikkien maiden politiikassa. Enemmän jää ihmettelemään sitä, miten alttiisti toimittajien ja median valtavirta sille ilman suurempia omantunnontuskia altistuu.

Liitteineen ja hakemistoineen Dallekin kirja jää amerikkalaisittain kohtuullisen tiiviiksi vain 740-sivuiseksi (haalarin)taskukirjaksi. Se on kuitenkin hyvin ja sujuvasti kirjoitettua ja luotettavasti dokumentoitua lähihistoriaa, jonka tunteminen on edelleen hyväksi näinä aikoina, kun huoli transatlanttisten suhteiden kehityksestä on niin monen mielessä.

Tammikuu 2008

Viron, ja vähän Suomenkin, historiaa laajasti

Seppo Zetterbergin jo neljäs Tieto-Finlandiaa tavoitellut teos Viron historia on 2,4 kiloa painava järkäle – parikin kirja-arvostelijaa on tämän oikein vaa’alla tarkistanut – ja varmasti kattavin ja paras suomenkielinen yleisesitys Viron historiasta, ja tuskinpa viroksikaan on ilmestynyt vielä yhtä kattavaa esitystä. Tällaisena kirja tulee olemaan pitkään peruslähdeteos Viron historiasta. Oikeammin kirja kertoo virolaisten ja heidän asuttamansa alueen historiasta, sillä Viro käsitteenä ja kansallisen tietoisuuden kohteena on paljon Suomeakin nuorempi ilmiö. Ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen mahdollistamien Suomen ja Viron itsenäistymisjulistusten väliin ei jäänyt kuin alle kolme kuukautta, mutta Suomessa sitä oli kuitenkin edeltänyt varhaisempi ja syvempi kansallisen heräämisen ja valtiomuodostuksen vaihe.

Matti Klingen tahallisen provokatorisen väitteen mukaan se mitä joulukuussa 1917 tapahtui oli muuttuneen Venäjän ero Suomesta, joka jatkoi omaa kehitystään, mutta Viron kohdalla ei tällaisesta voi puhua. Niinpä maitten kehitys ja historia kulkivat myös itsenäistymisen jälkeen eri tahtia. Tämä käy hyvin ilmi myös Zetterbergin teoksesta.

Zetterberg on toiminut Viron Suomi-instituutin johdossa ja on aiemminkin kirjoittanut useita Viron historiaan liittyviä teoksia. Vakuuttavimmillaan Zetterberg on kirjoittaessaan Viron muinas- ja itsenäisyyttä edeltävästä historiasta. Ne muutamat pikkuvirheet ja huomautukset lähdeviitteistä, jotka minua paremmin asiaa tuntevat ovat kirjasta löytäneet, kohdistuvat lähinnä myöhäisempään aikaan, mutta nekään eivät ole sen mittaluokan kysymyksiä, että ne teoksen luotettavuutta ja ansiota yleisenä lähdeteoksena kyseenalaistaisivat.

On myös helppo ennustaa, että teos saa Virossa hyvän ja kiitollisen vastaanoton, siksi mutkattomasti se myötäilee virolaisten omia tuntoja Viron ensimmäisen itsenäisyysajan ja neuvostomiehityksen vuosilta. Kirjoittaja pitää etäisyyttä virolaisen historiankirjoituksen kuviensärkijän Magnus Ilmjärven ja häneen vahvasti nojaavan Martti Turtolan käsityksiin Konstantin Pätsistä, jonka autoritaarista hallintoa hän käsittelee lempeästi. Mitään lempeyttä hän ei osoita, eikä siihen ole toki syytäkään, käsitellessään neuvostovallan vuosikymmeniä ja sen jättämää perintöä. Historiankirjoittajalta ei tarvitsekaan edellyttää neuvoja vaikeiden vähemmistökysymysten käsittelystä, mutta sen voi todeta, että sitä tuskin helpottaa suoraviivainen tapa jaotella Viron asukkaat virolaisiin ja epävirolaisiin.

Jyväskylän yliopiston emeritusprofessori Pekka Liljan ja virolaisen toimittajan kirja Urho Kekkosesta ja Virosta jakaantuu selvästi kahteen osaan, edellisen tekijän kirjoittamaan katsaukseen Urho Kekkosen suhteista Viroon ja virolaisiin toisen maailmansodan päättymiseen asti sekä jälkimmäisen kertomukseen Kekkosen historiallisesta vierailusta Viron neuvostotasavaltaan maaliskuussa 1964. Zetterbergin kirjaan Kekkonen mahtuu vain lyhyessä referaatissa hänen Pekka Peitsi-nimimerkillä elokuussa 1942 kirjoittamastaan Viroa käsittelleestä artikkelista, sekä ohimenevässä sivulauseessa, jossa todetaan että Kekkosen epävirallinen vierailu 1964 olisi eräillä tahoilla tulkittu Viron Neuvostoliittoon liittämisen viralliseksi tunnustamiseksi. Liljan ja Raigin kirjan perusteella tämä Viron vierailu olisi ansainnut vähän laajemman käsittelyn myös Viron historiateoksessa.

Kekkosen Viron matka synnytti paljon anekdootteja turvallisuus- ja muista, myös kulissienpystyttämisestä muistuttaneista järjestelyistä. Nekin saavat osansa Raigin tekstissä, jossa kuitenkin oikaisunluonteisesti samalla latistetaan värikkäämpiä tarinoita. Kirjan ansio ei ensi sijassa olekaan tämänkaltaisessa kerronnassa – vaikka senkin mukanaolo on teoksessa tärkeätä – vaan Kekkosen vierailun kattavassa taustoituksessa ja arvioinnissa.

Kekkosen Viron vierailun taustaa ja merkitystä ei voi ymmärtää oikein, ellei tunne Kekkosen aiempaa suhdetta Viroon. Kekkonen oli tunnetusti AKS:läinen heimoaktivisti, eikä hän Viro suhteitaan katkaissut samalla kun vuonna 1932 erosi seurasta. Kekkonen toimi myös sodan aikana Suomi-Viro-Seuran puheenjohtajana ja teki aina syksyyn 1944 saakka aktiivisesti työtä Viron ja virolaisten pakolaisten hyväksi. Nuorempana urheilujohtajana Viro-suhteet olivat Kekkoselle myös läheisiä, paljon läheisempiä kuin suhteet Ruotsiin.

Kekkosen vierailua suunniteltiin Helsingissä, Tallinnassa ja Moskovassa tarkoin. Eniten siihen kuitenkin vaikutettiin Helsingissä, jossa Kekkonen esikuntineen piti suunnittelun tiukasti käsissään. Vierailun epävirallinen luonne – jonka korostamiseksi Kekkosen mukana Varsovasta virallisella vierailulla mukana olleen ulkoministeri Hallaman sallittiin vain piipahtaa Tallinnassa ennen kuin hän jatkoi takaisin Suomeen presidentin vuokrakoneella – huolellisesti harkittu ohjelma tapaamisineen ja ennen kaikkea se seikka, että Kekkonen keskusteli virolaisten isäntiensä ja tuttaviensa kanssa vapaasti viron kielellä ja piti myös matkan tärkeimmän puheensa Tarton yliopistossa viron kielellä, noteerattiin erittäin tarkoin Virossa, jossa virallisen tiedonvälityksen tarkoitushakuisesta ohjauksessa huolimatta vierailu ja vieraan sanoma ymmärrettiin elintärkeäksi tueksi ja rohkaisuksi virolaisuuden säilyttämispyrkimyksille myös Neuvostoliiton olosuhteissa. Sekin noteerattiin, että Kekkosen puheissa puhuttiin lähinnä Virosta ja virolaisuudesta ja mainittiin Viron Neuvostotasavalta vain silloin, kun täsmällistä käsitettä ei voitu välttää.

Kekkosen puheissa ja teoissa ei kuitenkaan edes rivien välissä vilautettu ajatusta Viron itsenäisyyden palautumisesta. Kekkosella oli vahva usko Neuvostoliiton pysymiseen ja siihen, että yhteiskuntien yleinen kehitys vie jonkinlaiseen sosialismiin ja että Viron ja virolaisuuden säilyminen turvattiin parhaiten tämän realiteetin puitteissa. Kekkosella oli myös vankka käsitys siitä, että virolainen kulttuuri voitiin säilyttää vain Virossa ja että sitä ei ollut mahdollista tukea ulkoa ellei oltu valmiita tarvittaessa katkaisemaan perinteisiä suhteita lännen emigranttivirolaisten järjestöihin. Tämän hän toi selvästi esiin valikoidulle suomalaiselle kutsuvierasjoukolla Tamminiemessä kaksi kuukautta Viron-matkansa jälkeen pitämässään puheessa, mikä myös on julkaistu Liljan ja Raigin kirjan liitteenä.

Kekkosen vierailu toteutui liki optimaalisena ajankohtana, sillä syksyllä 1964 Hrutshev syrjäytettiin ja hänen aikansa,vallinnut suojasää alkoi pakastua, eikä Kekkonen koskaan saanut luotua hänen seuraajiinsa sellaisia suhteita, jotka olisivat mahdollistaneet tämänkaltaisen vierailun toteuttamisen. Kekkosen julkinen mielenkiinto ja mahdollisuudet vaikuttaa Viron tilanteeseen ehtyivät, mutta 60-luvulla alkanut turistiliikenne suoraan Suomenlahden yli merkitsi rajallisen, mutta sitäkin tärkeämmän pysyvän henkireiän avautumista virolaisille, jotka osaavat arvostaa Suomen ja suomalaisten roolia uudelleenitsenäistymiseen johtaneessa kehityksessä ohi ja yli sen, mitä virallisen Suomen pakotettu pidättyvyys näennäisesti viestitti.

Tammikuu 2008