Etusivu 2007
19.9.2007

Wolfgang Brenner, Walter Rathenau, Deutscher und Jude, Piper, 519 s, Leck 2007

1190180097_rathenau.jpgUlkoministeri murhataan

Kun Saksan ulkoministeri Walter Rathenau kesäkuussa 1922 ammuttiin autoonsa Berliinin keskustassa ei se tullut kenellekään yllätyksenä, tuskin liioin jatkuviin murhauhkauksiin fatalistisesti suhtautuneelle Rathenaulle. Weimarin tasavallan vuodet Saksassa olivat rauhattomia ja poliittinen väkivalta jokapäiväistä. Valtiopäivillä äärioikeiston edustaja ja sodanaikainen finanssiministeri Karl Helfferich oli suorastaan yllyttänyt käyttämään väkivaltaa Rathanaun ja edellisenä vuonna murhatun Mathias Erzbergerin toiminnan lopettamiseksi.

Rathenau ei kuitenkaan ollut mikään vasemmistopoliitikko, vaan keskustaoikeistolainen suurkapitalisti, joka toimi hallituksen puheenjohtajana isänsä perustamassa jättimäisessä AEG-konsernissa. Maailmansodan aikana hän oli jonkin aikaa vastannut Saksan sotatalouden johtamisesta – ja soveltanut näkemyksiä, joista Albert Speer seuraavan sodan sotatalouspäällikkönä häntä kiitti – ja suunnitellut myös työntekijöiden tuomista Saksan miehittämästä Belgiasta pakkotyöhön Saksaan. Toteutuessaan tämä olisi vienyt Rathenaun sodan jälkeen oikeuteen sotarikollisena, jollaiseksi häntä epäiltiin. Rathenau oli kuitenkin realisti, joka muita aiemmin ymmärsi sodan hävityksi ja sen, että Saksan oli sodan jälkeen pakko sopeutua voittajien sanelemiin toimintaraameihin, mistä äärioikeisto häntä vihasi. Vähän ennen murhaansa Rathenau oli Saksan nimissä allekirjoittanut Rapallossa Neuvostoliiton kanssa sopimuksen, jossa nämä kaksi hylkiövaltiota löysivät toisensa ja joka sopimus avasi tien myös salaiselle Reichswehrin ja puna-armeijan yhteistyölle.  Vaikka osa armeijan oikeistovoimista piti tätä tervetulleena sopimus paremminkin kasvatti kuin vähensi Rathenauhun kohdistuvaa vihanpitoa. Tosiasiassa Rathenau itsekin suhtautui epäilevästi virkamiesten valmistelemaan ja neuvottelemaan sopimukseen.

Rathenau oli myös homoseksuaali ja juutalainen. Edellinen oli kriminalisoitu keisarillisessa Saksassa, mutta homoerotiikka ei ollut äärioikeistossa mitenkään harvinaista eikä siitä ihmisiä yleensä aktiivisesti vainottu.  Juutalaisilla oli taas täydet kansalaisoikeudet ja talouselämässä heidän asemansa oli vahva  mikä antoi polttoainetta vainoharhaiselle antisemitismille  mutta käytännössä heitä syrjittiin monin tavoin. Tästä Rathenaullakin oli kokemuksia. Juutalaisuus oli paha vika äärioikeiston silmissä, eikä siellä myöskään pidetty Rathenaun kirjallisia ja muita harrastuksia sen enempää arvossa.

Wolfgang Brenner ei ole varsinainen historioitsija vaan kirjailija, journalisti ja elokuvantekijä. Siksi hän kirjassaan keskittyy Rathenaun kompleksisen persoonallisuuden analyysiin sinänsä mielenkiintoisella tavalla. Hän käsittelee laajasti Rathenaun suhdetta isäänsä, joka nosti Walterin nuoremman veljen AEG:n kruununprinssiksi kulttuuria harrastavan Walterin asemesta tämän liikkeenjohdollisista näytteistä huolimatta. Nuorempi veli kuitenkin  kuoli ennen isäänsä, ja vasta isänsä kuoltua Walter sai taisteltua itselleen AEG:n kiistattoman johtajan aseman. Tätä AEG:n valtataistelua komplisoi se, että Waltherilla oli samanaikaisesti hänen ainoaksi naissuhteekseen jäänyt suhde yhtiön kakkosmiehen vaimon kanssa.

Kun kirja kuitenkin on myös periaatteessa kattava elämäkerta, jättää se tässä suhteessa paljon toivomisen varaa. Rathenaun elämänvaiheet käydään pääsääntöisesti kronologisesti, mutta usein myös aukkoja jättäen  ja laajemmat yhteydet sivuuttaen lävitse. Kronologisesta järjestyksestä tehdyt muutamat poikkeamat enemmän sekoittavat kun selvittävät asioita. Kirja myös päättyy Rathenaun elämäkerran kannalta irrallisella tavalla. Viimeinen luku kuvaa yksityiskohtaisesti äärioikeistolaisia vapaajoukkoja edustaneiden murhaajien jäljittämistä ja sitä tulitaistelua, jossa he lopulta saivat poliisin luodeista surmansa, mutta Rathenaun murhan laajemman merkityksen ja vaikutuksen arvioinnin Weimarin Saksan kohtaloihin Brenner sivuuttaa täysin.

Syyskuu 2007

15.9.2007

Mihin oikeisto tarvitsee sosialidemokraatteja? Kolumni Seura-lehdessä 14.9.2007

Max Jakobsonin kaksi vuotta sitten ilmestyneessä jäähdyttelyteoksessa hahmoteltiin seitsemän viisaan miehistä salaseuraa ajamaan uusliberalistisen ohjelman toteuttamista Suomessa. Kokoonpanoon kuuluivat Matti Vanhanen, Esko Aho, Jorma Ollilla, Christoffer Taxell, Eero Heinäluoma, Lauri Ihalainen ja Erkki Liikanen. Joukkoon mahtui peräti kolme sosialidemokraattia.

Tämä ei perustu Jakobsonin rakkauteen SDP:n ohjelmaan vaan siihen, että hän näkee uusliberalistisen politiikan toteutumisen Suomen kaltaisessa maassa edellyttävän ammattiyhdistysliikkeen ja sosialidemokraattien neutraloimista. Eikä tällainen politiikka myöskään voi perustua demokraattiseen kansalaisvaikuttamiseen vaan siihen, että annetun viisauden omaava eliitti ajaa sen lävitse hankkimalla sille tavalla tai toisella riittävästi kannatusta heikolta ja ymmärtämättömältä poliittiselta johdolta. Kokoomusta ei tällaisessa ryhmässä tarvita, se kun on joka tapauksessa oikeilla linjoilla.

Avoimeen keskusteluun perustuva konsensus ja kompromissit eivät ole sosialidemokratialle vieraita. SDP on ollut suunnannäyttäjä laajassa yhteistyössä, jolla hyvinvointivaltio rakennettiin. EVA-ajattelu uskoo tämän olevan mennyttä ja että demareiden suuntavaiston kadottua liike saataisiin porvarillisen politiikan takuumieheksi. Jakobsonin tähän tarkoitukseen nimeämillä tovereilla on siihen yhtä vähän omaa osuutta kuin ns. Tiitisen listalle joutuneilla Stasi-epäilyilläkin.

Nyt vaalien jälkeen vasemmiston kannatus on alempi kuin milloinkaan eduskunnassa, vallassa on voimansa tunnossa uhoava porvarihallitus ja työmarkkinoilla on jo luovuttu keskitetyistä sopimusratkaisuista. Sosialidemokraatteja ei enää haluta eikä tarvita sosiaaliturvan suurremontin valmisteluun mukaan. On ihan kuin oikeisto olisi jo alkanut uskoa SDP-vapaan politiikan mahdollisuuteen. Vastakohtaisuuksien aika on ohitse julisti kokoomus vielä pressanvaaleissa, mutta nyt se näyttää päinvastoin päätyneen paremminkin konfrontaation kuin konsensuksen hakemiseen.

Kun kokoomus nyt hakee vastakkainasettelua myös ja nimenomaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa se saattaa kuitenkin jäädä yksin. Suomalaiset tukeutuvat mieluummin aitoon konsensukseen kuin turvallisuuspoliittisiin seikkailuihin puolustusministeri Häkämiehen viitoittamalla tiellä. Sellainen olisi nykytilanteessa myös Nato-jäsenyys. Ei siis ihme, että uuden turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon ja siihen liittyvän Nato-selvityksen valmisteluun on otettu mukaan poikkeuksellisen paljon SDP:n jäsenkirjan omaavia virkamiehiä. Hyvä niin, mutta puolueen edustajia he eivät kuitenkaan ole.

14.9.2007

Vastine Raimo Luomalle: Köyhyys on aina suhteellista. Mielipidekirjoitus Uutispäivä Demarissa 3.8.2007

Parin viikon takainen kirjoitukseni tässä lehdessä on kirvoittanut joitain kommentteja. Raimo Luoma puuttuu sellaisiin keskeisiin kysymyksiin, joihin on syytä vastata. Minä pyrin välttämään oikeisto- tai vasemmisto-leimoja, koska pidän niitä epäoleellisina. Jos julkisen sektorin työn asettaminen yksityisen edelle on Luoman mielestä sosialismia niin olkoon. En kuitenkaan itse asettanut julkisen sektorin kasvattamista tai ylläpitämistä itsearvoiseksi tavoitteeksi, saatikka puolueen aatteelliseksi lähtökohdaksi, mutta tunnistin kyllä yksityisen ensisijaisuuden meille vieraaksi ideologiseksi linjaukseksi.

Tämä yksityistämisen, ulkoistamisen ja kilpailuttamisen vimma on ollut monissa maissa vallitseva ja ideologisesti motivoitunut suuntaus. Vaikka Suomessa on toistaiseksi säästytty pahimmilta ylilyönneiltä on meilläkin riittävästi kokemusta sen kielteisistä seurauksista. Niiden pitäisi vähintäänkin johtaa siihen, että sosialidemokraatit nostavat kysymyksenasettelun kriittiseen tarkasteluun, vaikkapa juuri Luoman itse esittämien kysymysten pohjalta. Myös Luoman kannattamien universaalipalvelujen toteuttaminen ei tietenkään edellytä sitä, että kaikki kyseiset palvelut tuotetaan julkisella sektorilla – olen itse tätä monimuotoisuutta hyvin varhain myös puolustanut − mutta kylläkin sitä, että torjutaan eriarvoistavien ja luokkajakoa luovien rinnakkaisjärjestelmien muodostuminen.

Luoma vierastaa tavoitteenasettelua kansalaisten “suhteellisen” aseman mittaamisesta. Tämän nimittäminen “marksilaiseksi” hämmästyttää varmasti EU:ta ja kaikkia muita kansainvälisiä järjestöjä, jotka käyttävät juuri tällaisia suhteellisia vertailuja arvioimaan köyhyyttä, yleisimpinä määritteenä niiden kotitalouksien osuus, joiden tulot jäävät alle 60 prosentin kaikkien tulojen mediaanista. Köyhyyttä ja syrjäytymistä tulee tietenkin arvioida myös muilla tavoin, mutta sitä ei voi tehdä kokonaan tulonjaosta irrallisena asiana.

On ensinnäkin niin, että yhtäällä köyhyysasteen ja myös kaikkien muiden köyhyysilmiöiden laajuuden ja toisaalla tulonjaon tasaisuuden tai epätasaisuuden välillä on erittäin vahva korrelaatio. Köyhyyttä ei ole pystytty missään kestävästi vähentämään olosuhteissa, joissa tuloerot kokonaisuudessaan kasvavat samanaikaisesti vahvasti.

Tulonjakokeskusteluun liitetään monesti amerikkalaisen filosofin John Rawlsin oikeudenmukaisuuperiaate. Sen mukaan vain sellainen eriarvoisuus on hyväksyttävää, joka tuottaa yhteiskunnan huonoimmassa asemassa oleville suurimman mahdollisen hyödyn. Näin määriteltynä vain harva − tuskin Luoma sen enempää kuin minäkään − on tästä eri mieltä. Ongelmana on, ettei ole esitetty tapaa , jolla tätä voitaisiin toimivasti soveltaa käytännön ratkaisuihin.

Ei rikkaidenkaan rikastuminen ole sosialidemokraattien tavoittelemassa yhteiskunnassa pahasta, kunhan se ei tapahdu yhteisöllisyyden, tasa-arvon ja köyhempien kustannuksella ja yhteiskunnan kokonaishyvinvointia heikentäen. Ei suuria tuloja sinänsä tule vastustaa vaan sitä, jos ne ovat kasvaneet tavalla jota ei koeta ansaituksi ja oikeudenmukaiseksi. Viime vuosien tuloerojen kasvu ja varsinkin sen edistäminen veroratkaisuin ovat olleet ristiriidassa sosialidemokraattisten solidaarisuutta korostavien arvojen kanssa. Oleellista on myös se, että kasvava eriarvoisuus heikentää yhteisöllisyyttä ja johtaa erilaisiin ihmisten arjen turvallisuutta heikentäviin seurauksiin.

11.9.2007

Bengt Jangfeldt, Med livet som insats. Berättelsen om Vladimir Majakovskij och hans krets, Wahlström & Widstrand, 591 s., Tangen 2007

1189489555_medlivetsominsats.jpgAnanasta ahmi, hotkaise pyy, loppusi porvari lähestyy

Runoudella ja runoilijalla on harvassa maassa ollut yhtä suuri merkitys kuin Venäjällä. Niinpä kun maan tunnetuin runoilija Vladimir Majakovski vain 36-vuotiaana ampui itsensä Moskovan asunnossaan huhtikuussa 1930 ei tapahtumaa voitu pimittää, vaan se oli otettava nopeasti haltuun ja selitettävä henkilökohtaisten ongelmien aiheuttamaksi. Niitäkin Majakovskilla oli riittämiin, mutta myös yhteiskunnallisia syitä sillä virallisesti kohtuudella juhlittu ja suosittu runoilija oli neuvostovaltion uskollinen airut, mutta tosiasiassa jo pitkään ollut hakauksessa virallisen vallankäytön kanssa.

Georgiassa venäläis-ukrainalaisille vanhemmille v. 1893 syntynyt Majakovski oli radikaali ja mukana bolshevikkien vallankumouksellisessa toiminnassa jo ennen lokakuun vallankumousta ja hän ehti istua jonkin aikaa Moskovassa vankilassakin vuonna 1909, missä kirjoitti ensimmäiset runonsa. Vapauduttaan Majakovski hakeutui taidekouluun, josta hänet kuitenkin parin vuoden jälkeen erotettiin poliittisen aktivisminsa vuoksi. Majakovski oli kuitenkin aina enemmän taitelija kuin poliitikko, lähempänä anarkisteja kuin bolshevikkeja,  jotka eivät koskaan oikein hyväksyneet Majakovskin edustamaa futurismia. Majakovski kirjoitti paitsi futuristisia runoja, myös näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia sekä piirsi futuristisia julisteita, mutta vain hänen runonsa ovat saaneet pysyvää tunnustusta.

Majakovskin läpimurtoteos oli vuonna 1915 julkaistu Pilvi housuissa, josta löytyy myös otsikossa lainattu 60-luvulla Suomessakin ahkerasti siteerattu säe. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Majakovskista tuli eräänlainen vallankumouksen hovirunoilija, mutta hänen suhteensa bolshevikkeihin oli kuitenkin aina dialektinen ja ongelmallinen. Välittömästi vallankumousta seuranneina vuosina pääsivät erilaiset vanhan perinnäisen kulttuurin kyseenlaistaneet vallankumoukselliset taidevirtaukset joksikin aikaa suhteellisen vapaasti kukoistamaan. Se ei kuitenkaan tapahtunut puoluejohdon tuella, vaan itse Lenin v. 1920antoi kulttuuriministeri Lunatsharskille sapiskaa futurismin sallimisesta ja siitä, että Majakovskin teoksesta 150 000 000 oli otettu aivan liian suuri 5000 kappaleen painos. Majakovski otti tästä ainakin sen verran opiksi että kirjoitti Leninin kuoltua tästä ylistysrunon, mutta se ei häntä ja yhä taiteellisesti vanhoillisemmaksi käyvää puolue-eliittiä lähentänyt.

Majakovski nautti kuitenkin suurta suosiota ja kansainvälistä mainetta, ja hänelle sallittiin sellaisia vapauksia ja etuoikeuksia joista muut kirjailijat tavallisista neuvostokansalaisista puhumattakaan eivät voineet uneksiakaan. Ennen kaikkea Majakovski sai matkustaa varsin vapaasti lännessä, vieraillen pitkiä aikoja ennen muuta Ranskassa ja Saksassa, ja tehden myös 1925 matkan Yhdysvaltoihin. Ranskasta hänen sallittiin myös tuoda käyttöönsä Renault-henkilöauto, jollaista yksityisautoa ei voinut olla monenkaan  puoluejohdon ulkopuolisen venäläisen käytössä.

Neuvosto-Venäjän kulttuuripoliittinen ja poliittinen ilmapiiri alkoi Kronstadin kapinan kukistamisen v. 1921 kiihtyvästi kiristyä. Kaikki ei-bolshevistinen poliittinen toiminta oli jo sitä ennen kielletty, nyt kontrolli kiristyi myös taiteissa ja kommunistisen puolueen jäsenistön keskuudessa.  Vuonna 1921 Nikolai Gumilovista tuli ensimmäinen vastavallankumouksellisuuden vuoksi teloitettu kirjailija, sairastunut runoilija Alexander Blok kuoli kun häneltä evättiin hoito, joka olisi voinut hänet pelastaa. Seuraavana vuonna karkotettiin lähes kaksi sataa filosofia, kirjailijaa ja intellektuellia. Majakovski oli perustamassa futuristista LEF-ryhmää ja sen lehteä, mutta vuoteen 1928 mennessä ne joutuivat lopettamaan. Boris Pasternak ja monet muut olivat tehneet johtopäätöksensä jo aiemmin eivätkä seuranneet Majakovskia kun tämä hakeutui proletaarikirjailijoitten liittoon, jossa hän ei kuitenkaan viihtynyt ja jossa hän edelleen syrjittiin.30-luvun alkaessa ei Majakovskinkaan enää sallittu matkustaa omillaan länteen.

Ruotsalainen Bengt Jangfeldt on yksi parhaita Majakovskin tuntijoita ja tulkitsijoita maailmassa ja hänen kirjansa Med livet som insats on ensimmäinen ei-neuvostoliittolainen elämäkerta Majakovskista, tai oikeammin Majakovskin piiristä. Majakovskia ei voi käsitellä ilman tätä erikoislaatuista symbioottista yhteisöä, jossa hän eli. Kyse oli ennen kaikkea Majakovskin suhteesta Lili Brikiin, joka oli hänen elämänsä nainen vaikka olikin avioliitossa Osip Brikin kanssa. Kolmikko eli eräänlaisessa menage à trois suhteessa, jossa kaikilla oli vaihtelevassa määrin myös muita suhteita, joita he eivät yrittäneetkään salata toisiltaan.  Muita Majakovskin rakastajattaria olivat Elly Jones  jonka Majakovski tapasi New Yorkissa ja jonka kanssa hän sai myös Ellyksi nimetyn tyttären  Tatjana Jakovleva ja Nora Polonskaja.  Piiriin kuuluivat myös Lilin pikkusisar Elsa, joka avioitui ensin ranskalaisen insinöörin André Triolet’n ja tämän liiton purkauduttua ranskalaisen kommunistikirjailija Louis Aragonin kanssa.

Myös Lili Brikillä oli omat rakastajansa. Yksi heistä oli Alexander Krasnosthekov. Hän oli tsaarinajan maanpakolaisena suorittanut Chicagon ylipistossa oikeus- ja taloustieteen tutkinnot, toiminut USA:n vasemmistoliikkeessä ja palannut lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjällä, jossa oli päätynyt muodollisesti itsenäisen ja vähän vapaampaa sosialismia toteuttaneen Kauko-Idän tasavallan presidentiksi. Kun tasavalta vuonna 1922 liitettiin Neuvostoliittoon Krashnotshekov toimi valtionpankin johdossa, joutui syytteeseen korruptiosta ja tuomittiin vankilaan, mutta armahdettiin pian, kunnes hän sitten 30-luvun puhdistuksissa kokonaan katosi.

Piirissä pyörivät myös suurin osin ajan merkittävimmistä kulttuurityöntekijöistä, joista Pasternak ja ohjaaja Vsevolod Meierhold olivat Majakovskille läheisimmät. Piiriin ei kuitenkaan kuulunut Maksim Gorki, joka suhtautui Majakovskiin vihamielisesti ja levitti tästä perättömiä jouruja. Piiriä valvottiin myös Tshekan ja sen seuraajajärjestöjen toimesta ja Osip Brik oli itsekin jonkin aikaa Tshekan palveluksessa. Mitä GPU Majakovskista tiesi ja miten se häntä valvoi ja ohjasti ei ole vieläkään läheskään kattavasti selvitetty.

Kuollut Majakovski palveli Neuvostoliittoa lojaalimmin ja ongelmattomammin kuin elävä. Ajan pseudotieteellisen tavan mukaan neuvostotutkijat punnitsivat ruumiinavauksessa runoilijan aivot  ne painoivat 1700 grammaa, mikä oli kiusallinen tulos koska se oli 300 grammaa enemmän kuin Leninin… Majakovskin nostamisen neuvostojalustalle sinetöi Stalin, joka v. 1935 raapusti Lili Brikin Majakovskin teosten saannin rajoittamista valittaneen kirjeen päälle politbyroon sihteeristössä istuneelle ja parin vuoden päästä GPU-päälliköksi nostetulle Nikolai Jezoville ohjeen, jonka mukaan ”Majakovski oli ja on edelleen neuvostoajan lahjakkain runoilija. Välinpitämättömyys hänen teoksiaan kohtaan on rikos”.

Tätä kommenttia seurannutta Majakovskin stalinistista kanonisointia Boris Pasternak kutsui runoilijan toiseksi kuolemaksi. Bengt Jangfeldt on tehnyt suuren palveluksen herättäessään kirjallaan Majakovskin uudelleen henkiin.

Syyskuu 2007

11.9.2007

”Sverige, Finland och EU:s gemensamma utrikes och säkerhetspolitik” Inledningstalet i ABF-Stockholms och Palme-centrets diskussion, Tukholma, 11.9.2007

Som det ofta har sagts – inte minst från min sida – har Sverige och Finland aldrig stått så nära varandra i utrikes- och inrikespolitiken som idag. Vi är båda alliansfria i den meningen, att vi inte tillhör någon militärallians och har inte heller några planer att ansluta oss till en sådan. Däremot kan vi  knappast betraktas som neutrala. Neutralitet är ett ord vi har inte använt i Finland sedan vi anslöt oss till den Europeiska Unionen.

Vi vill båda utveckla och förstärka EU:s gemensamma utrikes- och säkerhetspolitik. Det är och förblir Finlands huvudlinje som också vår kommande säkerhets- och försvarspolitiska redogörelse kommer att bekräfta. Den kommer också i en mera

utarbetad form än tidigare att analysera och ge svar på de nya typer av säkerhetshot som globaliseringen har medfört. Var vi skiljer oss åt är, att vi i Finland fortfarande kommer att hålla fast vid den allmänna värnplikten och också upprätthålla  ett trovärdigt territoriellt försvar. Det oaktat kommer vi samtidigt också att satsa mera på det internationella krishanteringssamarbetet, där vi har en lång och av andra uppskattad tradition av aktivit deltagande i fredsbevarande operationer. Att detta deltagande förutsätter ett FN-mandat förblir den självklara utgångspunkten också i framtiden, även om vi har ändrat vår lagstiftning så, att det är också möjligt att ta del också i operationer utan FN-mandat. Avsikten är inte att förbigå FN utan att kunna agera också i en brådskande situation där FNs säkerhetsråd p.g.a. något icke-politiskt skäl inte har tagit ställing till en eventuell operation.

Traditionellt har vi i Finland dryftat utrikes- och säkerhetspolitik i en bred konsensusanda. Det tycker jag har varit en tillgång för vårt land, men nu finns det tecken på att samstämmigheten håller på att spricka. Orsaken är, att samlingspartiet i Finland med sin nya NATO- och USA-orienterade politik medvetet har valt en väg vars logiska konsekvens är ett avståndstagande från konsensuspolitiken. Då partiet har både utrikes-och försvarsministerposten i den nya borgerliga regeringen har särskilt försvarsministerns uppseendeväckande uttalanden, som han har gett med sin partiordförandes stöd, orsakat förvirring om var Finland egentligen står.  Man kan säga att försvarsministern med en del av sina uttalanden ställt sig i opposition mot det rådande säkerhetspolitiska tänkandet i Finland. Att bedriva oppositionspolitik från en regeringsposition  kan knappast vara någon långvarig företeelse i en levande demokrati. ”Förvarsministern avgår” är därför en rubrik som jag skulle välkomna också i Finland. Men det förestående arbetet med den säkerhets- och försvarspolitiska redogörelsen får väl utvisa var det officiella Finland står i dessa frågor.

Jag beklagar situationen, men ministerns uppträdande är inte något som regeringen i Finland har omfattat, än mindre presidenten eller folkopinionen. Socialdemokratins ställningstaganden är de mest representativa för den finska folkopinionen. Ett förvånande drag i samlingspartiets partiledares linjetal häromveckan var, att han inte hade något väsentligt att säga om EU. Detta motsvarar inte alls den finska politikens utgångspunkter.

Vi lever i en värld där hotet för traditionella mellanstatliga krig  avsevärt har minskat, särskilt i Europa. Att vi inte nödvändigtvis känner oss tryggare än tidigare grundar sig på de nya säkerhetshot som växt fram som allt större utmaningar. Med dessa avser jag naturkatastrofer, miljoförstörelse och miljökriser,  nya epidemier och smittosjukdomar, ökade oreglerade flyttningsrörelser, droger och organiserad gränsöverskridande kriminalitet , spriding av massförintelsevapen, de olika hot och den internationella instabilitet som svaga och sammanbrytande stater har medfört, samt illegal vapenhandel och terrorism.

Det som är gemensamt för alla dessa hot är, att varken en unilateralistisk eller en isolationistisk hållning  utgör ett fungerande försvar gentemot dem. Samtliga hot kräver tvärtom en ökad satsning på och ett ökat engagemang i effektivt multilateralt samarbete. Kännetecknande för dessa hot är också, att de sällan kan bekämpas med militära medel, och att även i de fall där dessa är nödvändiga, är de aldrig tillräckliga  för att avvärja dem.

Detta är också utgångspunkten för EUs gemensamma säkerhetstrategi. För oss i Finland och Sverige är det lika självklart att EU bör och kommer att spela en alltmera växande och viktigare roll som den enastående internationella organisation som  effektivt kan arbeta mot alla dessa nya typer av säkerhetshot.

Utgångspunkten för utvecklandet av GUSP är bra såtillvida, att i samtliga medlemsländer – också i de länder där opinionen annars präglas av t.o.m. växande euroskepticism – har kravet på att förstärka EUs globala roll ett brett understöd.  Därtill kan vi  notera, att förväntningarna också i den övriga världen  är att  EU bör utgöra en allt starkare global aktör. Det finns en utbredd otrivsel med en unipolar värld och människor anser att det är bättre att ha ett större antal  likvärdiga partners i världen. Inte för att vi behöver utmana den enda supermakten, som vi också måste kunna samarbeta konstruktivt med, men för att ge en bättre balans. Och här är Europa den stora majoritetens favoritkandidat till att spela den rollen.

Här tänker man inte i första hand på EU som en blivande militär supermakt. Det är varken möjligt, önskvärt eller nödvändigt att försöka utveckla unionen i en sådan riktning. Det arbete som pågår för att utveckla unionens och dess medlemsländers militära krishanteringsförmåga är viktigt, men ingen tänker sig att det skulle leda till en union med en verklig krigsföringsförmåga. Men många av de kriser och hot mot vår säkerhet som vi måste kunna bemöta kräver också militära medel, även om de inte är de enda eller ens de viktigaste medlen i krishanteringen. Därför är det nödvändigt, att EU också satsar minst lika mycket på att utveckla samtliga krishanteringinstrument från civil krishantering – inklusive poliser, räddningspersonal, juridiska experter m.fl, till återuppbyggnadsuppgifter – och ekonomisk bistånd, precis som Sverige och Finland tillsammans har arbetat för. Samtliga instrument kan och bör användas endast med utgångspunkt i ett orubbligt tillämpande av rätssstatsprincipen och i respekt för mänskliga rättigheter och demokrati.

Samma gäller naturligtvist också sådana Nato-ledda operationer, där Sverige och Finland kan vara med. Vi har båda meddedlat, att vi är i princip intresserade att också kunna medverka i sådana Nato-operationer där man änvänder sk. NRF-trupper, om vi efter att ha analyset i frågavarande operation anser det berättigad och förnuftig att vara med. Men för närvarande måste vi ännu vänta före vi kan ta nya beslut tills Nato har kunnat komma själv komma överens om hur dess styrkor skall samlas.