Puheenjohtajakauteen kuuluu valmistautua huolella. Puheenjohtajavaltiolta odotetaan selkeitä tavoitteita. Kaikki kuitenkin tietävät, että EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ohjelmaa ei voi etukäteen määritellä. Asialistaa muokkaavat kansainväliset tapahtumat ja kriisit. Jossain määrin toimintaa voi suunnitella ennakkoon, esimerkiksi kolmasmaasopimusten edistämistä ja uusien aloitteiden ajamista. Karkeasti arvioiden, Suomen kaudella ulkosuhteissa ennakolta suunniteltua oli 35 % ja kriisien hoitoa ja yllättäviin tilanteisiin reagoimista 65 %. Kriisitilanteissa muu toiminta sai väistyä.

Edelliseen puheenjohtajakauteen verrattuna EU:n ulkopoliittinen aktiivisuus on lisääntynyt tuntuvasti ja tämä näkyy puheenjohtajavaltion työmäärässä. EU on eri tavoin mukana kaikessa kansainvälisessä toiminnassa. EU on vuonna 2003 hyväksytyn turvallisuusstrategian mukaisesti maailmanlaajuinen toimija ja usein unionilla on jopa johtorooli. Tässä suhteessa muutos on ollut merkittävä. Sivustakatsojasta ja taloudellisen avun antajasta on verraten lyhyessä ajassa kehittynyt keskeinen poliittinen toimija kansainvälisissä suhteissa. Kukaan ei enää väitä, että unioni olisi poliittinen kääpiö ja taloudellinen jättiläinen.

Kuuden kuukauden mittaista rupeamaa on vaikea arvioida kokonaisuutena, eritellä onnistumisia ja epäonnistumisia. Ehkä tärkein mittari on se, miten EU:n kansainvälinen rooli ja painoarvo ovat vahvistuneet ja miten EU:n yhtenäisyys on lisääntynyt. Väittäisin, että Suomen kaudella EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka lujittui. Saimme aikaan ”enemmän Eurooppaa” – mihin pyrimmekin.  

Mielenkiintoista on se, että onnistuimme paremmin siinä 65 %:n siivussa, joka koski äkillisiin haasteisiin reagoimista kuin etukäteen asetettujen tavoitteiden saavuttamisessa. EU:n luotsaamisessa Libanonin sodan ja Lähi-idän kriisin tilanteissa onnistuttiin paremmin kuin EU:n ja Venäjän välisten neuvottelujen käynnistämisessä tai Turkin ja Kyproksen välisten ongelmien purkamisessa. Myös Venäjän ja Georgian välisten suhteiden ajautuessa umpikujaan EU pystyi toimimaan aloitteellisesti ja antamaan yhtenäisiä viestejä.  

Ilman Libanonin sotaa Suomen puheenjohtajakausi olisi ollut hyvin erinäköinen.  

Lähi-idän seuraaminen on toki ollut jo vuosikausia EU:n kestoaiheita. Ei ole ollut kokousta ilman Lähi-idän rauhanprosessia agendalla. Yllätyksiin oli siis varauduttu. Israelin ja Hezbollahin välinen sota loi kuitenkin aivan uuden tilanteen ja kansainvälinen yhteisö empi aluksi suhtautumistaan. Pietarin G 8 -maiden huippukokouksen henkenä oli se, että paluuta ei ole aikaisempaan status quo ante -asetelmaan. Joillakin tahoilla katsottiin, että Israelille tulisi antaa tilaisuus nujertaa sotilaallisin keinoin Iranin ja Syyrian tukema Hezbollah ja muuttaa kerralla Lähi-idän asetelmaa. Tässä epäonnistuttiin. Seurauksena on ollut Libanonin sisäisen tilanteen heikkeneminen ja vaarana on maan ajautuminen sisällissotaan. Israelissa armeijan ja poliittisen johdon asema on heikentynyt historiallisen kehnon sotilaallisen menestyksen johdosta. Iranin vaikutusvalta alueella ei ole vähentynyt, vaan päinvastoin. Syyrialla on tunnetusti historiallisesti vahvat suhteet Libanoniin, eikä vetäytyminen vuonna 2005 katkaissut näitä siteitä. EU päätti siten elokuussa, että on oltava yhteydessä kaikkiin niihin maihin, jotka voivat vaikuttaa kehitykseen Lähi-idässä. Johdollani EU aloitti keskustelut Syyrian kanssa, joissa korostettiin, että Syyrialta odotetaan rakentavaa toimintaa ja että se panee osaltaan täytäntöön asiaankuuluvia YK-päätöslauselmia. 

EU oli ainoita toimijoita, joka kesän kriisissä pystyi kokoamaan politiikkansa ja toimintansa. EU onnistui sopimaan yhtenäisestä linjasta, jossa vaadittiin vihollisuuksien välitöntä lopettamista. YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa tulitauon vaatimus vahvistettiin ja samalla sovittiin UNIFIL-operaation laajentamisesta. Kuten tunnettua EU-maat osallistuvat merkittävällä panoksella operaatioon ja ovat sen johdossa.

Libanonin ratkaisuissa nähtiin EU:n ja YK:n hyvä yhteistyö. YK:n silloinen pääsihteeri Kofi Annan piti tiiviisti yhteyttä ja osoitti tukeaan EU:n aktiivisuudelle osallistumalla Brysselissä henkilökohtaisesti elokuussa ylimääräiseen neuvoston kokoukseen, jossa jäsenmaat ilmoittivat joukoistaan.

EU:ssa tarvitaan johtajuutta. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa se on perussopimuksen mukaan kulloisellakin puheenjohtajavaltiolla. Näin oli tilanne myös kesän konflikteissa. Puheenjohtajavaltion tulee olla aloitteellinen, huolehtia yhtenäisten kantojen muodostumisesta ja neuvotella EU:n puolesta ulkopuolisten tahojen kanssa.

Jotta unionin ulkopolitiikka ei näivettyisi kompromissien leipomisessa pienimmän yhteisen nimittäjän toiminnaksi, puheenjohtajalla tulee olla rohkeutta ajaa EU:lle politiikka, jolla on todellista vaikutusta tilanteeseen, eikä tyytyä vesitettyihin positioihin. Tämä oli tavoitteemme ja tässä onnistuimme. Täytyy myöntää, että jouduimme vähän oikomaan menettelytavoissa, mikä ärsytti valmisteluportaan virkamieskuntaa. Ministereiden kesken yhteisymmärrys saavutettiin hyvin. Tämä edellytti asioiden pohjustamista etukäteen, mihin osallistuin pitäen suoraan yhteyttä kollegoihin.

Mikä oli EU:n ulkopoliittisen edustajan, Solanan rooli? Hän oli tiiviisti mukana, mutta johtorooli oli kuitenkin puheenjohtajavaltiolla – kuten kuuluukin, sillä puheenjohtaja johtaa neuvoston toimintaa. Kriisin alkuaikoina Solana oli kiinni Iran-neuvotteluissa, eikä voinut samassa määrin omistautua Lähi-idän tilanteelle.

Solana pitää yhteyksiä kolmansiin maihin. Hän on luonut kattavan verkoston, jota kautta tekee tunnetuksi EU:n kantoja. Vaikeampi haaste on EU:n sisäinen vaikuttaminen tilanteissa, joissa jäsenvaltioilla on eriäviä näkemyksiä. Uuden ulkoministerin tulisi olla riittävän vahva myös jäsenvaltioiden suhteen, jotta EU:n ulkopolitiikka olisi näkyvää ja tehokasta, eikä pelkästään 27 jäsenvaltion kantojen summa. Muussa tapauksessa puheenjohtajavaltion poistuminen YUTP:n toimintakentästä saattaa heikentää EU:n kansainvälistä roolia.  

Äkillisiin kriiseihin olimme varautuneet, vaikka emme olleetkaan harjoitelleet kaikkia mahdollisia skenaarioita varten. Järjestelmä oli valmiina. Vahvuutemme oli se, että emme olleet luoneet raskasta ja moniportaista organisaatiota puheenjohtajuutta varten. Asioita hoidettiin joustavasti ja kykenimme reagoimaan uusiin tilanteisiin verraten nopeasti. Yhteistyö Brysselin kanssa sujui. Siellä etulinjassa olivat poliittisten ja turvallisuusasiain komitea ja keskeiset työryhmät. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan asioista vastaavalla Teemu Tannerilla ja työryhmien puheenjohtajilla oli valtuudet neuvotella kannoista. Helsingistä käsin tuettiin, mutta ei puututtu yksityiskohtiin.

EU:n roolin vahvistaminen oli Suomelle luontevaa. Kuulumme niihin maihin, joiden mielestä on itsestään selvää, että vaikuttaminen kansainvälisiin kysymyksiin tapahtuu EU:n kautta. Joillekin isommille jäsenvaltioille EU on vain yksi foorumi muiden joukossa. Ne voivat valita, toimivatko turvallisuusneuvostossa, G 8:n puitteissa, kansallisesti tai pienemmässä ryhmässä jopa unionin ulkopuolisten maiden kanssa. Suomen mielestä unioni ei ole vain jostain työkalupakista otettava väline, jota käytetään, kun sille nähdään tarvetta. Suomi korostaa jäsenvaltioiden sitoutumista yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämiseen – ei valikoiden vaan integraatiota syventäen.

Usein puhutaan kolmen suuren maan direktoraatista. Kolme suurinta ovat olleet johtoroolissa Iranin ydinohjelmaa koskevissa diplomaattisissa ponnisteluissa, kaikkien jäsenvaltioiden hyväksymällä mandaatilla. Merkillepantavaa on, että Solana neuvotteli Iranin kanssa, ei pelkästään EU:n vaan myös Kiinan, Venäjän ja Yhdysvaltain nimissä. Lähi-idän asioissa johtoroolissa ovat olleet Espanja, Italia, Ranska ja monet muut maat. Entisiä IVY-maita koskevissa kysymyksissä aktiivisimmat maat löytyvät uusien jäsenvaltioiden joukosta. Ryhmittymien muodostuminen vaihtelee siis asioiden mukaan, mitään pysyvää johtoryhmää ei EU:n ulkopolitiikassa voida määritellä.

Solanaa lainatakseni EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikka – ESDP- etenee valon nopeudella, melkein yhtä huomaamattomasti. Paljon on saatu aikaan lyhyessä ajassa. Nostaisin esiin viime syksyltä onnistuneen operaation Kongossa. EU pystyi nopeasti käynnistämään sotilaallisen kriisinhallintaoperaation ja tuki näin YK:a. Kuluvan vuoden alussa on saavutettu nopean toiminnan joukkojen valmius. Ensimmäisessä vuorossa on mukana myös Suomi osana Saksan johtamaa taisteluosastoa, johon myös Hollanti osallistuu. Nyt ei ole syytä väkisin etsiä mitään kriisiä toiminnan testaamiseksi. EU:n toimintakyky on osoitettu jo Kongossa ja muualla. Lähdetään, jos on tarvetta.

Siviilikriisinhallinnan puolella on valmisteilla mittava poliisimissio Kosovossa. Niin ikään on tarkoitus käynnistää poliisisektoria ja oikeusvaltiota tukeva operaatio Afganistanissa. Suomi ehdotti hanketta jo pari vuotta sitten ja nyt operaatioon ryhdyttäneen. Afganistanin tilanteeseen haetaan kokonaisvaltaista lähestymistapaa yhteistyössä Naton ja muiden toimijoiden kanssa samalla korostaen YK:n koordinoivaa roolia siviilitoiminnoissa.

Syyskauden puheenjohtajuutta leimaa YK:n yleiskokous, jossa EU-koordinaation pyörittäminen on mittava urakka. Satoihin päätöslauselmiin valmistellaan EU:n yhteinen kanta, ja puheenjohtajavaltio neuvottelee EU:n nimissä. EU on avainasemassa lähes kaikissa neuvotteluissa – neuvottelukumppanina on koko maailma. EU on monenkeskisen järjestelmän vankin tukija ja YK-reformeissa ei olisi edetty ilman unionin panosta. EU toimii merkittävänä sillanrakentajana maaryhmien välillä ja pyrkii lähentämään hyvinkin erilaisia kantoja toisiinsa. EU-puheenjohtajamaa työskentelee perinteisesti läheisessä yhteistyössä myös YK:n pääsihteerin kanssa, joka luottaa unionimaiden tukeen kuten myös kulloinenkin yleiskokouksen puheenjohtaja. Tätä sillanrakentajan roolia pyrittiin Suomenkin puheenjohtajuuskaudella vaalimaan.

EU:lla on YK:ssa vaikutusvaltaa ja sen näkemyksiä seurataan. EU:n yhteinen kanta yleiskokouksessa toi mukanaan noin 60 unionin ulkopuolisen maan äänet. Suomen kaudella onnistuttiin saamaan unionin rivit kasaan vaikeassa Lähi-idän päätöslauselmassa, vaikka useimmiten äänet ovat jakaantuneet. Tätä voi pitää melkoisena suorituksena.

Suomen puheenjohtajuuskaudella YK-edustustossa pidettiin 592 koordinaatiokokousta. Koordinaatio kattaa komiteatyöskentelyn kokonaisuudessaan. Sen sijaan turvallisuusneuvoston jäsenet toimivat kansalliselta pohjalta. Varsinkin pysyvät jäsenet pitävät kiinni tästä oikeudesta mustasukkaisesti. Turvallisuusneuvostossa käsiteltäviä kysymyksiä ei siis koordinoida EU-rakenteissa. TN:n vaihtuvat EU-jäsenet olisivat tähän valmiimpia kuin pysyvinä jäsenmaina toimivat Ranska ja Iso-Britannia. Kuluvan vuoden alussa toimikautensa aloittanut Italia on painottanut useaan otteeseen EU-näkökulman vahvistamista turvallisuusneuvostossa.

Turvallisuusneuvoston työn seuraaminen ei välttämättä ole helppoa TN:n ulkopuoliselle EU-puheenjohtajamaalle. Suomi onnistui toimimaan koko kautensa ajan aktiivisena ja informatiivisena puheenjohtajana. Suomen kaudella vakiintui myös käytäntö, jonka mukaan EU:n puheenjohtajamaa osallistuu mahdollisimman usein myös neuvoston suljettuihin istuntoihin. Suomi vakiinnutti myös käytännön, jonka mukaan EU käytti puheoikeuttaan kaikissa TN:n istunnoissa, missä se oli mahdollista. Tämä oli merkittävä läpimurto EU:n näkyvyyden kannalta. Samalla käytäntö edistää turvallisuusneuvoston avoimuutta arvona.

YK-työryhmässä (CONUN) käynnistettiin Suomen pj-kaudella työ kansainvälisten järjestöjen EU-koordinaation kehittämiseksi ja EU-kantojen koherenssin parantamiseksi.

Ulkoisen toiminnan kehitystyö jatkuu Saksan ja Portugalin pj-kausilla tänä vuonna. Jatkotyöskentelyn pohjana on viisi asiakokonaisuutta: YK-työryhmän yhteistyö muiden työryhmien kanssa, EU-koordinaation edistäminen mm. turvallisuusneuvostossa ja YK:n erityisjärjestöissä, Exchange of views-mekanismin kehittäminen YK:n rahastoissa ja ohjelmissa, vaikuttavuuden parantaminen outreach-toimintaa kehittämällä ja EU:n näkyvyyden parantaminen YK:ssa (esimerkiksi yhteinen nimikyltti rauhanrakentamiskomissiossa).

EU:n ja Venäjän suhteiden edistäminen kuului etukäteen määriteltyihin prioriteetteihin. Tavoitteemme olivat kunnianhimoisia: pyrimme käynnistämään ja vahvistamaan näillä EU:n ja Venäjän kesken kaupan ja taloussuhteiden, oikeus- ja sisäasioiden, ulkoisen turvallisuuden sekä koulutuksen ja kulttuurin alueilla sovittujen yhteisten tavoitteiden, ns. tiekarttojen, toimeenpanoa useissa käytännönläheisissä kysymyksissä, valmistelemaan EU:n ja Venäjän uuden perussopimuksen neuvottelumandaatin sekä uudistamaan Pohjoisen ulottuvuuden politiikan. Julkisuudessa näistä kysymyksistä huomattiin vain se, että EU-maiden kesken syksyn aikana valmiiksi neuvoteltua sisäistä neuvottelumandaattia ei voitu hyväksyä Puolan vastustuksen takia, koska sen ja Venäjän kahdenväliset vientiongelmat olivat ja ovat edelleen auki, eikä päätöstä EU:n ja Venäjän neuvottelujen aloittamisesta näin ollen voitu tehdä Helsingin huippukokouksessa.

Suurin osa EU-Venäjä -yhteistyöstä on hiljaista ja johdonmukaista puurtamista, jonka tulokset näkyvät vasta vuosien päästä. Suomen puheenjohtajuuskaudella käynnistetyistä prosesseista otan esimerkiksi ympäristön, liikenteen ja tulliyhteistyön, jotka molemmat ovat meille kahdenvälisestikin tärkeitä asioita.

Suomen vahvuus EU:n ja Venäjän yhteistyön edistämisessä on siinä, että meidän omilla viranomaisillamme on omilla aloillaan runsaasti kokemusta ja toimivat suorat suhteet Venäjän viranomaisiin ja Suomen pienessä hallinnossa viranomaisten keskinäinen koordinaatio toimii saumattomasti. Komissio tukeutuu mielellään tähän kokemukseen. Kaudellamme järjestettiinkin useita asiantuntijakokouksia. Esimerkiksi näistä otan opiskelijoiden ja akateemisen henkilöstön liikkuvuutta käsitelleen konferenssin, joka myötävaikutti siihen, että EU kymmenkertaistaa tukensa ohjelmalle, joka antaa venäläisopiskelijoille mahdollisuuden opiskella EU-maissa. Uutta tässä työskentelytavassa on se, että olemme voineet helpottaa Venäjän eri alojen viranomaisten suoraa osallistumista EU-Venäjä yhteistyöhön.

EU:n ja Venäjän strategisen kumppanuuden testi on sen käytännön tuloksissa. Tulevassa perussopimuksessa on tarkoitus sopia niistä menettelytavoista, joilla yhteisiin tuloksiin pyritään ja institutionaalista rakennetta täydennetään sitä mukaa kuin päästään sektorikohtaisiin sopimuksiin. Tällaisen kehityksen myötä EU:n ja Venäjän yhteistyö ja vuorovaikutus helpottuu ja Venäjä lähentyy eurooppalaisia standardeja ja menettelytapoja. Tulokset tuntuvat ihmisten arjessa ja saamme lisää ennakoitavuutta ja selkeyttä.

Pohjoisen ulottuvuuden uudistamisen lasken onnistumisten joukkoon. Venäjä antoi täyden tukensa uudelle toimintamallille, joka rakentuu siis EU:n, Venäjän, Norjan ja Islannin yhteiselle politiikalle. Yhteisen politiikan myötä kaikkien osapuolten poliittinen sitoutuminen on vahvistunut. Toivomme, että tämä heijastuu käytännön yhteistyöhön mm. PU:n kumppanuuksien, rajat ylittävän yhteistyön ja muun alueellisen yhteistyön voimistumisena ja kehittymisenä. Pohjoisen ulottuvuuden raameissa voidaan jatkossa ajaa sisään alueellisten hankkeiden kautta yhteistyötä, jota laajennetaan koko unionia kattavaksi. Pohjoinen ulottuvuus toimii mallina muille alueellisen yhteistyön järjestelyille mm. Mustalla merellä.  

EU:n muissa kuin Venäjää koskevissa itäsuhteissa tapahtuva myönteinen kehitys jää helposti katveeseen. Kaudellamme esimerkiksi EU:n suhteet Etelä-Kaukasian maihin saatiin sisällöllisesti uudelle tasolle, kun naapuruuspolitiikan toimintaohjelmat Georgian, Armenian ja Azerbaidzhanin kanssa saatiin sovituiksi. Keski-Aasian viisi maata pyrkivät aktiivisesti lähentämään EU-suhteitaan. EU vastasi sopimalla uudesta avustusstrategiasta, tiivistämällä energiayhteistyötä sekä aloittamalla kokonaisvaltaisen Keski-Aasia -strategian valmistelut. Sekä Etelä-Kaukasian että Keski-Aasian mailla on tunnetusti sisäisiä ongelmia ja keskinäisiä jännitteitä. EU pyrkii osaltaan lähestymään niitä paitsi maakohtaisesti myös alueellisen yhteistyön keinoin ja edistämään niiden keskinäisten suhteiden kehittymistä.

EU:n kaikkiin ulkosuhteisiin on sisäänrakennettu transatlanttinen yhteistyö, Kosovosta Pohjois-Koreaan, asevalvonnasta ihmisoikeuksiin. EU:n ja USA:n suhteet ovat arkipäiväistä kanssakäymistä kaikilla tasoilla. Suomen kaudelle ei osunut EU:n ja USA:n välistä huippukokousta ja siihen liittyviä korkean tason valmistelukokouksia.

EU:n ja USA:n suhde on muuttunut viime vuosien aikana. Yhdysvallat näkee EU:n merkityksen kumppanina maailmanlaajuisiin haasteisiin vastaamisessa. Aiemmin EU jätti aloitteen ja toiminnan amerikkalaisille, mutta nyt EU:n odotetaan ottavan suuremman roolin. EU ei vielä täysin käytä vaikutusvaltansa potentiaalia, vaikka odotuksia aktiivisuuteen on niin kolmansissa maissa kuin EU-kansalaistenkin keskuudessa. Tätä työtä tulevien puheenjohtajamaiden tulee jatkaa.

 Kaikissa yhteiskunnissa ja yhteisöissä on lakeja ja säännöksiä, jotka määrittävät mikä on hyväksyttävää käyttäytymistä ja mikä ei, ja miten näiden rikkomisesta sanktioidaan. Kaikkea inhimilliseen käyttäytymiseen liittyvää  ei kuitenkaan voida eikä pidä kirjallisin määräyksiin säädellä ja sanktioida. Yhteiskunta jossa näin tehtäisiin olisi tietenkin sietämätön.

Mutta nykyajan ihmisten näkökulmasta sietämättömänoloisen, aina yksityiselämän valintoihin ja toimintoihin saakka ulottuvan kontrollin ei ole tarvinnut perustua vain kirjoitettuihin lakeihin. Vanhoissa gemeinschaft-tyyppisissä yhteisöissä oli vähän lakeja, mutta sitäkin enemmän muita kirjoittamattomia normeja ja tapasääntöjä. Nämä olivat usein mutta ei välttämättä aina tai yksinomaan uskontoihin liittyviä. Näissä yhteisöissä elämä oli ennustettavaa ja turvattua, mutta valinnanvapaus oli ankarasti rajoitettua. Kun gemeinsachaft-tyyppiset yhteisöt renessanssin ja industrialismin läpimurron myötä korvautuivat gesellschaft-tyyppisillä yhteisöillä, saattoi kirjallisen säännöstön määrä huomattavastikin kasvaa. Samalla kuitenkin epävirallisen käyttäytymistä ohjaavan normiston määrä tai ainakin sen kunnioittaminen ja noudattaminen väheni ja ihmisten elämäntapa- ja muiden valintojen vapaus kasvoi. Tätä ei mitätöi se, että voidaan kysyä miten paljon maaorjuuden korvaantuminen palkkaorjuudella kapitalismin alkuaikoina proletariaatin todellisia valinnanvapauksia lisäsi.

Kaikki mitä lait ja asetukset eivät nimenomaisesti kiellä ei ole missään yhteisössä edelleenkään sallittua ja hyväksyttyä. Suvaitsevaisuus sellaisia elämäntapa- ja muita valintoja kohtaan, joiden seurauksista vastaavat asianomaiset ihmiset itse on kasvanut, mutta yhteisössä eläminen edellyttää aina toisten ihmisten huomioonottamista ja heille tahallisesti aiheutetun haitan tai mielipahan välttämistä.  Kaikissa demokraattisissa yhteiskunnissa käydäänkin jatkuvaa keskustelua siitä, missä hyväksytyn ja ei-hyväksytyn välisen käyttäytymisen raja kulkee ja tulisiko ei-hyväksytyn, mutta sanktioimattoman käyttäytymisen joitain ilmentymiä niiden yleistyessä siirtää ei-sallitun ja sanktioidun käyttäytymisen piiriin.

Suomestakin löytää yllin kyllin esimerkkejä tällaisesta keskustelusta ja pyrkimyksistä uusiin rajanvetoihin, joita voidaan perustella periaatteessa vaikeasti yhteensovitettavin, mutta silti joskus käytännössä yhteensattuvin uskonnollis-moraalisin tai seuraus-rationaalisin argumentein.

Elinkeinonharjoittamista ja yritystoimintaa säätelivät pitkään samankaltaiset kirjoitetut lait ja kirjoittamattomat normit kuin yksilöllistäkin käyttäytymistä.  Gemeinschaftista gesellschaftiin siirtyminen merkitsi kuitenkin yritystoiminnalle huomattavasti nopeampaa ja laajempaa normeista vapautumista kuin yksilöille. Industrialismin ja kapitalismin alkuaikoina laissez-faire henki oli vallitseva, mutta sen aikaansaamat todennetut epäkohdat synnyttivät myös vastareaktion, joka vaati yhteisöllisen, valtiovallan kautta toteutetun ja valvotun, nimenomaisesti sanktioidun yritystoimintaa säätelevän normiston vahvistamista. 1900-luku oli viimeisiä vuosikymmeniä lukuunottamatta tällaisen laajenevan normisäätelyn kautta, jota uusliberalismi on useimmissa maissa jälleen halunnut ja pystynytkin vähentämään. Huomattakoon, että kyse ei  käytännössä yleensä ollut (retoriikka puolin ja toisin on asia erikseen) valinnasta markkinatalouden ja sosialismin välillä, vaan eriasteisesta säätelystä perustaltaan markkinatalouteen nojautuvissa yhteiskunnissa.

Yritysten käyttäytyminen ei kuitenkaan ole perustunut yksinomaan kirjoitettuihin sääntöihin. Kapitalismiin liittyi monin paikoin ja monissa maissa vahva patriarkaalinen perinne, jossa esim. ruukkien ympärille oli rakentunut pitkälti enemmän gemeinschaft kuin gesellschaft-tyyppinen yhteisö, jossa patruunan odotettiin vastaavaan työntekijöittensä (moraalisesta ja sosiaalisesta) hyvinvoinnista sekä laajemminkin niiden yhdyskuntien kehityksestä, joissa ne toimivat ja vaikuttavat, ohi ja yli sen, mitä vähäinen ja kehittymätön lainsäädäntö edellytti.

Suomen metsäteollisuus kantoi ja toteutti vielä 50-luvulle saakka monilla paperitehdaspaikkakunnilla tämänkaltaista yhteiskuntavastuuta. Se merkitsi työläisille tarkoitettujen kohtuutasoisten asumismahdollisuuksien luomista kaavoituksella, tonteilla ja lainoilla, kehittävien ja hyväksi katsottujen vapaa-ajan viettämismuotojen ja kulttuuririentojen tukemista, huolenpitoa vanhoista ja vanhenevista työntekijöistä jne. Poliittisesti aktiivisiin vasemmistolaisiin tämä patriarkaalinen vallankäyttö ei suhtautunut suopeasti, mutta asemaansa sopeutuneet työläiset pääsivät osallisiksi yhtiöiden tarjoamista tuohon aikaan edistyksellisistä sosiaalisista eduista. Valtakunnan urheilukin hyötyi – suojeluskuntien, ei TUL:n kautta – kuten Valkeakosken ja Myllykosken edelleenkin jatkuva jalkapallohengemonia osoittaa. Samoin hyötyi arkkitehtuuri ja yhdyskuntasuunnittelu erityisesti Alvar Aaltoa työllistäneen Ahlströmin pääjohtajan Harri Gullichsenin ja tämän vaimon Mairen (os. Ahlström) suojeluksessa.

Tätä patriarkaalista yhteiskuntavastuuta ei pidä ihannoida eikä siihen tietenkään ole paluuta. Yhtiöiden valikoivakin sosiaalipolitiikka oli parempaa kuin sen kokonaan puuttuminen, mutta se oli vain välivaihe kunnes yhteiskunta pystyi ottamaan sille kuuluvan vastuun terveydenhoidosta, asuntopolitiikasta, sosiaalihuollosta, eläketurvasta, peruskoulusta, kirjastoista, liikuntatiloista jne. Yhtiöt eivät kuitenkaan olleet enää yhtä halukkaita osallistumaan näiden kustantamiseen verovaroin kuin silloin, kun ne harjoittivat samaa toimintaa omissa nimissään.

Tähän vanhaan yhteiskuntavastuuseen liittyi vahva paikallisuus. Toisin kuin monissa muissa maissa suomalainen metsäteollisuus ja iso osa muustakin teollisuudesta ei alun perin saanut nimeään perustajaomistajien vaan perustamispaikkansa mukaan: Kajaani, Kemi, Oulu, Walkiakoski, Nokia, Enso, Wärtsilä, Myllykoski, Kaukas, Kymin,  Rauma, Outokumpu, Raahe jne. Perhe- ja sukuomisteisuus ylläpiti myös sellaisia yhteiskuntavastuuta ylläpitäviä siteitä ja käyttäytymisnormeja, joita AA-liikkeen– Anonymous Aliens – omistamat  monikansallistuneet suuret pörssiyritykset eivät enää tunnusta eivätkä tunnista.

Yhteiskuntavastuu tarkoittaa laajaa vastuunkantoa yritysten päätösten ja toimien seurauksista. Joissain asioissa se toimii paremmin kuin toisissa, parhaiten silloin kun asiasta on selvä, valvottu ja sanktioitu normisto. Huonoimmin se toimii kun yritykset tekevät kauskantoisia päätöksiä toimintojensa uudelleenjärjestelyistä. Viimeisin esimerkki on Perlos, jonka päätös Pohjois-Karjalan toimintojen lopettamisesta aiheuttaa huomauttavasti laajempia ja suurempia yhteiskunnallisia seurauksia kuin vain jokaisen yksilön kohdalla  työpaikan ja työn antaman toimeentulon menetys. Kukaan ei kuitenkaan edes ihmettele enää sitä, että valtio ja veronmaksajat saavat rientää ”piikki on auki” lupauksin hoitamaan seurauksia.

Tämä yhteiskuntavastuun ulkoistaminen on asetettava vertailuun sen kanssa, miten yritykset samanaikaisesti ovat avokätisesti saaneet ja kernaasti vastaanottotaneet investointiavustuksia, tuotekehitystukea, työvoima- ja koulutuspolitiikan etuisuuksia ja myös mielellään nähneet, että niiden investoinneista ja työpaikoista kiinnostuneet kunnat ovat tarjoneet monenlaisia tosiasiallisia tukia niiden houkuttelemiseksi. On myös otettava huomioon, miten yhteiskunta on turvannut yrityksille työvoimaa, jonka tiedot, taidot ja tuottavuus ovat Suomessa maailman huippuluokkaa, seurauksena pitkäjänteisistä investoinneista sosiaali- ja koulutuspolitiikkaan. Yhteiskunta on kasvattanut vastuutaan työvoiman tarjonnasta ja laadusta, samanaikaisesti kun kansainvälistyvät yritykset ovat omaksuneet myös työvoiman käytössä uuden, joustavuutta korostavan strategian ,joka on saanut vanhan hokeman siitä, miten ”henkilöstä on yrityksen arvokkain voimavara” joskus aika irvokkaalta.

Globalisoituminen näkyy niin metsäteollisuuden toimintojen maantieteellisessä laajentumisessa kuin omistuspohjan hajautumisessa ja kansainvälistymisessä. Kapitalismille ominaiset kansalliset traditiot ja erityispiirteet katoavat. Ihan uusi asia tämä ei kuitenkaan ole.

”Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, iäinkuinen epävarmuus ja liikkeellä oleminen erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat menevät hajalle, kaikki vastamuodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään ja ihmisten on lopulta pakko katsoa asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.”

”Yhä laajemman  menekin tarve tuotteilleen ajaa porvariston yli koko maapallon. Kaikkialle sen täytyy pesiytyä, kaikkialle kotiutua, kaikkialla solmia suhteita.”

”Maailmanmarkkinoita hyväkseen käyttäen porvaristo on muuttanut kaikkien maiden tuotannon ja kulutuksen yleismaailmalliseksi.”

Näin kirjoittivat Karl Marx ja Friedrich Engels kohta 160 vuotta sitten julkaistussa Kommunistisessa manifestissaan.

Maassa maan tavalla oli pitkään periaate, joka vaikutti myös kansainvälistä toimintaa harjoittavien yritysten käyttäytymiseen. Nyt tällaisten kansallisten erityispiirteiden – esim. pohjoismaissa vahvan työmarkkinakumppanuuden ja kolmikannan sekä tasa-arvoa korostavan suhtautumisen, joka paheksui niin liiallista köyhyyttä kuin liiallista rikkauttakin – kunnioittaminen ja huomioon ottaminen, tai eurooppalaisessa liikemaailmassa luottamusta ohi kirjallisten sopimusten ylläpitäneiden herrasmiessääntöjen mukaan toimiminen ovat katoavaa kansanperinnettä.

Rheinland-kapitalismin tilalle ovat tulleet Wall Street-kapitalismin Corporate governance periaatteet, joiden mukaan kaikki mikä ei ole kiellettyä – tai peräti kaikki mistä ei jää kiinni – ei ole vain sallittua, vaan  suoranainen velvoite Shareholder valuen, osakkeenomistajien sijoituksen arvon maksimoiseksi. Tätä ei tarvitse tässä enempää kuvata tai analysoida, riittää kun toteaa, ettei se tunnusta mitään erityistä yhteiskuntavastuuta.

Todellisuudessa monikansalliset yhtiöt eivät tietenkään näin suoraviivaisesti voi irtaantua yhteiskuntavastuusta. Oikeudellisesti sitovien sääntöjen  puutteessa on turvauduttu vapaaehtoisiin ja suositusluonteisiin käyttäytymissäännöstöihin. Laajimmat ja tunnetuimmat näistä ovat vuonna 2000 pääsihteeri Kofi Annanin aloitteen pohjalta synnytetty YK:n Global Compact ja OECD:n monikansallisia yrityksiä koskeva käyttäytymissäännöstö.

Näiden lisäksi on myös erittäin paljon muita alueellisia-, ala- ja/tai asiakohtaisia koodeja, asiakirjoja ja säännöstöjä, osin myös yritysten aloitteesta syntyneitä. Ja tuskin löytyy enää ainuttakaan isompaa monikansallista yhtiötä, jolla ei olisi minkäänlaista omaa, tavalla tai toisella yhteiskuntavastuun alle kuuluvia toimintaperiaatteita esittelevää asiakirjaa. Yrityskohtaisesti kyse voi olla aidosta sitoutumisesta, välttämättömyyden tunnustamisesta, muodin seuraamisesta tai vain suojanokituksesta.

Ilman idealismiakin suuryrityksissä – etenkin niissä jotka ovat nähneet paljon vaivaa rakentaakseen tunnettuja ja arvostettuja brandeja – ymmärretään, että yhteiskuntavastuun laiminlyönti voi tulla joskus arvaamattoman kalliiksi. Yhdelläkään brandi-riippuvaisella yrityksellä ei ole varaa tulla assioiduksi räikeitten ihmisoikeusloukkauksien, onnettomuuksiin johtavien työsuojelulaiminlyöntien tai ympäristötuhojen kanssa. Mutta työntekijöitten aseman heikentämiseen tai irtisanomisiin löysin perustein ei samankaltaisia pidäkkeitä ole kohdistunut . Tunnettua päinvastoin on, miten ns. markkinavoimat yleensä palkitsevat rajut saneerausohjelmat kurssinousuilla, jotka puolestaan tuottavat sievoisia optiovoittoja yritysten johtajille.

Jos yrityksellä edelleen on omistuksellisia ja muita voimakkaita siteitä kotimaahansa niin se hillitsee jonkin verran kotikentällä tehtäviä toimia ja esim. suhtautumista yhteistyöhön ammattijärjestöjen kanssa. Tämänkin vuoksi yritysten omistuksellisella kotimaisuudella on edelleen tietty merkitys. Meilläkin on esimerkkejä siitä miten jotkut Suomeen ostojen tai uusinvestointien kautta hakeutuneet  monikansalliset yritykset yrittävät tuoda mukanaan suomalaisia tasa-arvo- ja reiluuskäsitteitä loukkaavia menettelytapojaan. Toisin päin on myös niin, että suomalaisyritykset saattavat ulkomaaninvestoinneillaan tuoda paikallisiin olosuhteisiin ja normeihin nähden parempia käytäntöjä mukanaan.

Metsäteollisuuden yhteiskuntavastuu

Edellä sanottu koskee kaikkia yrityksiä, eikä ole mitenkään metsäteollisuusspesifiä. Joku voi ajatella että metsäteollisuudella ei ole brandi-riippuvuudesta aiheutuvaa riskiä joutua kuluttajaboikottien kohteeksi, mutta viime kädessä tulokseen vaikuttavia harmeja syntyy jo siitä, jos esim. vahvat ympäristöjärjestöt ottavat ne negatiivisen kampanjointinsa kohteeksi. Yksittäinen keskieurooppalainen lehdenlukija ei tiedä mistä metsästä ja miltä yhtiöltä hänen aamulehtensä paperi on peräisin, mutta suurten kustantamojen täytyy se tietää ja olla siitä myös kiinnostunut, kuten suomalainenkin metsäteollisuus Saksassa on saanut havaita.

Metsäteollisuuden erityinen yhteiskuntavastuualue koskee kestävää kehitystä ja metsänhoidon, luonnonsuojelun, biodiversiteetin ja ilmastomuutoksen suhdetta. Metsäteollisuuden oma käsitys vastuunkannostaan on kiittävä, ei vain suomalaisen vaan koko maailman metsäteollisuuden osalta. Metsäteollisuuden oman asiakirjan mukaan vain valtiolliset yhtiöt voivat joissain paikoin edesauttaa negatiivista kehitystä, ”mutta suurilla kansainvälisillä yhtiöillä ei nykyaikana ole varaa menettää mainettaan ja markkinoitaan metsänhävitykseen osallistumalla”.

Uskottavammaksi käsitys muuttuu silloin, jos yritykset saavat myös ulkupuoliset arvioijat ja erityisesti ympäristöjärjestöt yhtymään tähän käsitykseen. Vaikka jokaisen ympäristöjärjestön jokainen väite ja vaatimus ei olisikaan aina perusteltu, on tällaista yhteisen näkemysten hakemista pidettävä tavoiteltavana. Minullakin on se käsitys, että suomalainen metsäteollisuus on varmasti keskimääräristä paremmin omaksunut kestävän metsätalouden periaatteet ja toteuttaa niitä, mutta en osaa uskoa, että se jo olisi sellaisella tasolla kuin tulevaisuudessa täytyy edellyttää.

Ei ole toki perusteita väittää, että metsäteollisuus olisi ensisijainen tai muutoinkaan mikään suuri uhka kestävälle kehitykselle, mutta tästä on vielä pitkä matka siihen että se olisi sen edelläkävijä. On naiivia kuvitella, että mikään omistuksellisesti ja toimintakentältään monikansallinen yhtiö voisi olla sitä nykyisen pörssietiikan maailmassa. Kestävään kehitykseen ja yhteiskuntavastuun kantamiseen johtavat impulssit tulevat muilta tahoilta: kuluttajilta, ympäristöliikkeiltä, politiikalta ja lainsäätäjiltä, mutta on tietysti tervetullutta, jos myös omistajavaltaa käyttävät alkavat enemmän arvostaa ja vaatia näitä samoja asioita.

Vaikka vapaaehtoiset, suositusluonteiset ja ei-sanktioituihin normistoihin perustuvat yritysten yhteiskuntavastuun toteuttamiseksi tehdyt sopimukset ja menettelyt voivat parhaimmillaan merkittävästikin ohjata yritysten käyttäytymistä hyväksyttävämpään ja vastuulliseen suuntaan, pidän yksiselitteisesti selvänä, että ne eivät sellaisenaan ole riittäviä vaan tarvitsemme myös sitovampia, sopimuksiin ja lainsäädäntöön perustuvia normeja yhteiskuntavastuusta. Vaikka yritysten on vaikeata sitä sanoa, on myös vastuullisemmin käyttäytyvien yritysten intresseissä saada vähemmän vastuulliset kilpailijat kuriin sitovammalla säännöstöllä, sillä pelkkään moraaliin vetoamisella ei saada vapaamatkustajia muuttamaan käyttäytymistään silloin, kun julkinen paheksunta tai kuluttajien kielteiset reaktiot jäävät kustannuksiltaan vähäisemmiksi kun vapaaehtoisten suositusten piittaamattomuudesta syntyvä taloudellinen hyöty. Kyse on myös aikaperspektiivistä. Kvartaalikapitalismi voi palkita myös niitä jotka ulosmittaavat nopeat voitot ja vähät välittävät pidemmän aikavälin menestyksestä, jota normipiittaamattomuus voisi jo vaarantaa.

Vaatimusten ja säännöstelyn eriasteisuus ja vaihteluväli globalisoituvassa maailmantaloudessa osoittaa myös, ettei kansallinen säätely yksin riitä. Globaali talous edellyttää myös globaaleja, sitovia ja valvottuja normistoja.

Yksi yritys tällaisten luomiseen oli kymmenkunta vuotta sitten OECD:ssä pitkälle viety työ moninkeskisestä investointisopimuksesta. Esitys MAI-sopimukseksi (Multilateral Agreement on Investment) kaatui lopulta kansalaisyhteiskunnan nostamaan vastarintaan ja kritiikkiin. Kritiikki oli perusteltua eikä tuon MAI-sopimusluonnoksen kaatuminen ollut mikään menetys, sillä sopimus olisi muuttanut hallitusten ja monikansallisten yhtiöiden velvollisuuksien ja oikeuksien tasapainoa melko radikaalisti yhtiöiden hyväksi.

Vaikka MAI-sopimus joutikin kaatua, on ajatus tällaisesta maailmanlaajuisesta sopimuksesta kuitenkin oikea ja tarpeellinen. On kaikille osapuolille parempi, että investointien kohtelua säädellään yhtenäisin universaalein perustein kuin vain kahdenvälisten sisällöltään vaihtelevien sopimusten puitteissa. Ongelma oli sekä sopimusluonnoksen sisällössä, mutta myös siinä että sitä valmisteltiin kehitysmaat ulosjättäneen vauraiden maiden OECD-järjestössä. Yhtiöille on tärkeätä selkeitten ja tasaveroisten toimintamahdollisuuksien turvaaminen ja diskriminatorisen kohtelun estäminen, hallituksille tärkeätä että investointisäännöt eivät muodosta estettä ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen politiikalle.