Etusivu 2007
18.5.2007

Per Schybergson, Förvärv och fördärv, Finlands ekonomi i brytningsskedet 1914-1924, Schildts, 143 s., Helsinki 2007

1179477873_forv.jpgSuomen ensimmäinen keinottelukausi

Vanhoja omistajasukuja on ollut tapana jakaa sukupolvittain perustajapolveen, kehittäjäpolveen ja hukkaajapolveen, mikä aika usein on myös osunut karkeasti oikeaan. Teollisuushistoriaan erikoistunut taloushistorian dosentti Per Schybergson ei kuitenkaan varsinaisesti valaise tätä näkökulmaa, vaan ottaa sen eräällä tavoin annettuna sääntönä kirjoittaessaan tiiviin kertomuksen ensimmäisen maailmansodan aikaisesta nousu-uhosta ja sitä seuranneesta tuhosta Suomessa. Tuolloin Suomen talous ajautui BKT-tunnusluvun muutosten perusteella katsottuna 90-luvun lamaakin syvempään kurimukseen, kun kansantulo putosi peräti 35 prosenttia kun se 90-luvulla supistui ”vain” kymmenellä prosentilla.

Kirjan alku kuvaa Suomen sotatalouden yleistä kehitystä ja sodanaikaisen keinottelukuplan syntyä ja puhkeamista, jälkimmäisessä osassa tätä valaistaan neljän kapitalistiyrittäjän – Viktor Hoving, Amos Anderson, Allan Hjelt ja Aleko Lilius – lyhyillä elämäntarinoilla. Heistä vain Hjelt oli jonkinasteinen perijä, yhteistä heille oli vaurauttaan loppuun saakka kasvattanutta Andersonia lukuun ottamatta se, että he liikeuransa aikana ehtivät sekä perustaa, kehittää että hukata silloisissa oloissa mittavan omaisuuden.

Maailmansodan aikaista kiihkeää keinottelutaloutta ruokkivat Venäjän sotatilaukset, inflaatio, markan arvon alennus ja tavarapula. Käsite kasinotalous oli silloin vielä tuntematon, mutta sen ilmenemismuodot nopeasti haalittuine ja nopeasti menetettyine rikkauksineen, pettäjineen ja petettyineen kyllä tunnettiin, myös kirjallisuudessa. Schybergson selostaa Maria Jotunin vuonna 1918 esitettyä näytelmää Kultainen vasikka yhtenä osuvana ja ilmiötä ruoskivana ajankuvana. Sen sijaan Eino Leinon kirjaan Pankkiherroja Schybergson ei viittaa, mikä on vahinko vaikka perusteluna olisikin se, että kirja ilmestyi jo vuonna 1914, jolloin kuplan puhallus oli vasta alullaan. Jotain lisäväriä olisi myös saattanut löytyä Paavo Haavikon kirjasta Suuri keinottelu, Pariisin maailmannäyttelystä Tarton rauhaan, joka ei myöskään esiinny Schybergsonin kirjassa tai sen lähdeluettelossa.

Neljästä Schybergsonin esittelemästä keinottelukauden uusrikkaasta Viktor Hovingin aikanaan kannattavia liiketoimia oli hänen hankkimiensa tulevan Mannerheimintien varrella sijainneiden tonttien myyminen Amos Andersonille, joka kuitenkin jäi kaupan varsinaiseksi voittajaksi. Yksi syy Andersonin menestykseen oli siinä, että hän erotuksena muista liikekumppaneistaan ei uskonut markan sodan jälkeen palaavan edeltäneeseen arvoonsa ja sijoitti varansa sen mukaisesti arvonsa säilyttäneisiin kohteisiin. Anderson päätti päivänsä Hufvudstadsbladetin ympärille kootun vakavaraisen konsernin johtajana ja suurlahjoittajana. Pennittömänä ei näistä neljästä kuollut kukaan, vaikka Lilius päätyikin konkurssiin ja elätti itsensä loppuvuosinaan toimittajana ja Hoving yrityshistorioiden kirjoittajana.

Allan Hjelt oli parhaimmillaan Suomen kolmen-neljän rikkaimman miehen joukossa. Yhden parhaimmista kaupoistaan hän teki kokoamalla parin norjalaisen liikemiehen kanssa välittäjäryhmän, joka hankki Suomen silloisen suurimman metsäteollisuusyrityksen Gutzeitin haltuunsa ja myi sen edelleen Suomen valtiolle vuonna 1918, mikä pitkällä tähtäyksellä osoittautui kuitenkin myös valtiolle edulliseksi kaupaksi. Hjelt menetti valtaosan vauraudestaan hänen arvopaperiyhtiönsä romahtaessa vuonna 1925.

Schybergsonin teksti on varmaa mutta väritöntä, eikä hän kerro ketkä muut mahdollisesti menettivät varojaan näiden herrojen liiketoimissa. Huomio kiinnittyy myös siihen, ettei hän viittaa sanallakaan Suomen kielileirien kilpailuun, joka kuitenkin liike-elämässä oli näinä vuosina kuumimmillaan.

toukokuu 2007

11.5.2007

Keynote speech at the International Conference, Inside Globalization: Interpreting the New order at the University of Helsinki 10.5. 2007

While preparing my remarks here today I happened to find on my ancient computer an earlier lecture on globalization which I delivered from this very same podium slightly over eight years ago.  I was gratified to find that most if not all which I than said remains, to my mind at least, more or less valid today.

Perhaps this need to be said because for a rather long time we have been talking about globalization as something completely new and stressing the new nature of the challenges it poses, while already we are seeing the emergency of a new generation in our universities and elsewhere who are much more familiar with globalization and all sorts of things global, while the Cold War and Soviet Communism, to mention two items which dominated the thinking and discourse of my generation, are just ancient history as far as they are concerned.

But, contrary to what Henry Ford claimed, history is not bunk. As a historian myself I always stress the vital importance of knowing one’s history, because those who do not know where from and how they have arrived where they are, will be able to see or influence their future either. This does not mean that one should become a prisoner of your history, but those who do not know it and recognize their history will have even more difficulties in liberating themselves from its shackles.

Thus it is important to recognize, that the consequences of a global market, the growth of multinational corporations, the internationalization of capital markets and the increasing flows of transnational financial transactions, all of which lead ti a growing interdependence between countries and peoples, is not a new phenomenon. This kind of internationalization has taken place for centuries, even if it has not always progressed evenly – remember the over 30 year setback after 1914.

Nevertheless I think that it does make sense to talk about globalization as something, or at least somewhat distinct from the internationalization we have known for centuries. Already the accumulated quantitative changes in terms of trade interdependence, transnational investment and money flows can arguably be presented as having been transformed into qualitative change. And whereas the former forms of internationalization occurred in a pre-industrial or industrializing world, we are now living in an increasingly post-industrial world where the influence of new information and communication technology (ICT) has in many ways changed our societies as well as the nature of transnational exchange.

If I had to state the powerful factor behind the fall of the Soviet Empire and the collapse of communism I would opt for the micro-chip.

The old bogey of the power wielded by large-scale corporations has also receded,  as we are witnessing the emergence of truly global companies, not only in terms of their trade and production but also  in terms of ownership. And even those companies who still have a clearly identified home country are progressively less able and interested in resorting to the resources of their home governments to safeguard and further their interests, which of course was the norm during the heyday of gunboat diplomacy.

Last but not least I want to point to the decisive way in which population growth has changed the world. During my own lifetime I have seen the growth of the world’s population from 2,3 billion people to 6,3 billion today. And even if the rate or growth has started to decrease this figure will have reached at least 9 or even 10 billion before a levelling off will occur.

This has obviously had enormous consequences for the relationship between Humankind and his environment. With the accumulation of centuries of waste and pollutants into our environment we cannot

even know for certain what all the consequences will be, but it is safe to assume that we cannot hope to have more than a few decades at best to change the nature of Man’s interaction with his environment to meet the requirements of socially, economically and ecologically sustainable development.

Likewise population growth has also had vast implications for how human societies – states and nations – interact and work with each other. The option of going it alone with disregard for the interests of others is no longer available. Interdependence has, for better or worse, made this impossible.

For this reason it does not make sense to discuss globalization without taking into account the number one challenge of sustainable development we face in the world: Climate Change, diminishing fresh water resources and other environmental issues. Already it is difficult to discuss these without talking about the economy and social issues, but tomorrow we will be talking also about security – including hard military security – in connection with global environmental issues.

Neither does it make much sense to continue debating whether globalization is good or bad. It is an inevitable fact of life and rather than discussing the inherent ”good ”or ”bad ”in it, we should concentrate on gaining better understanding of the dynamics behind globalization and the practical and pragmatic issues of managing globalization. But for the record I can say that I regard globalization as something which is, on balance, a positive rather than a negative phenomenon, as measured by the potential it has for enhancing human security and the quality of life.

Increasing and deepening the international division of labour can bring concrete benefits in terms of enhanced growth, strengthened potential for the realization of Human Rights and better environmental management, increasing wealth and wellbeing. And this is not something which has been limited to the already more better off parts of the world. Perhaps the most overlooked  item of good news in the world has been the fact that hundreds of millions of  people have been lifted out of abject poverty and living in the shadow of recurring famines, particularly in China and India and elsewhere in Asia. This would not have been possible without taking advantage of the global markets created and opened by globalization

The challenge is, however, that these benefits are not distributed equally around the world or inside different societies with many people becoming distinctly losers in this development. On the contrary it seems that income and wealth differentials are increasing, both within countries and regions and between them.

The second huge challenge is exercising democratic control over the processes involved in globalization. In a sense this means giving an adequate answer to the question ”who is in charge?”.  While democracy has never in history been so widespread in terms of the absolute number of people and the relative proportion of all people in the world who can elect or dismiss their governments in more or less free and fair elections, there is also a growing feeling, particularly in the older and established democracies, that democratic elections have become irrelevant as those elected are not really in charge and increasingly resort to mouthing  the slogans of TINA – meaning  ”there is no alternative”-doctrine used to justify whatever is the current neo-liberal programme of the government in office.

Diminishing belief in the possibilities of democracy has led to growing voter apathy on the one hand, and increasing belief in the necessity of and justification for extra-parliamentary activism.

Democracy has been essentially a national project, and when the power of national governments to steer the economy have been eroded and taken over by international agreements and organisations and/or anonymous global market forces, they have been perceived to have become impotent. This perception corresponds to reality, even if this impotence has often been exaggerated with the intention of getting electorates to acquiesce more easily in what governments actually have themselves chosen and/or to dismiss the possibility for alternative choices.

Globalization calls for global democracy. I don’t mean that this could begin with a globally elected world parliament or even end in one, but national democratic institutions – which are still far from universal in member states of the UN – have not been able to come up with meaningful mechanisms for supernational democracy into the sphere of what necessarily is and will for the foreseeable future remain inter-governmental cooperation in international organisations. Only the European Union can with any credibility claim to have tried to address the issue of bringing democracy into its intergovernmental supernational decision-making. And in the EU it is, in my opinion, rather the efforts to involve the national parliaments of the members states in exercising control over the proceedings and decision-making in the Council more than the European Parliament as it exists today, that can enhance the inadequate democratic legitimacy of the union.

Democracy needs stable and legitimate institutions, but they are not enough. A vibrant civil society, free and accessible media and a fair distribution of resources for civic and political participation are also necessary. Here the globalization of civil society can be seen as having developed in some respects further than transnational institutions.

I make a specific point of mentioning the European Union because I regard the EU at present, with all its well-known faults and shortcomings ,as our best available instrument in endeavouring to achieve better management of globalization.

You may have noted, that I have said little about Interpreting the New Order, which is the subject of this conference, at least in comparison with managing globalization. As a lapsed social scientist I don’t want in any way to underestimate the importance of studying and interpreting globalization, or perhaps I should say different globalizations. I have, on many occasions, lamented the insufficient use of social sciences as an aid in decision-making. But this may not always be the fault if politicians, social scientists should also ask themselves, are they really engaged in producing the kind of knowledge and contributing to the kind of understanding which is needed if we wish to understand and manage globalization.

Ans what does managing globalization actually entail? One way of approaching the answer is to divide the fields of global management into issues related a) to the environment, b) to security, peace and crisis management, c) to human rights, democracy and the rule of law and d) to trade, development and the economy. This can be a helpful tool a kind of check-list although trying to separate these four fields from each other is of course misleading, as they all interact and influence each other. Although one can argue that dealing with the environment is the most important one as failure to address it will sooner or later make all the issues irrelevant, it is also true that we cannot deal with climate change and other environmental challenges unless we also approach them as security, democracy and economic issues.

 I think it is to the credit of the European Union that it can be identified as the international actor that has best understood the interdependence of all these aspects of globalization, and the need for a comprehensive approach to all of these at the same time.

This understanding is also necessary in order to avoid a one-sided dependence on only military instruments to provide security and as a tool in crisis management, or a misguided belief that democracy as such (and much less as an export article) is a panacea to all the ills affecting poor and/or culturally complex countries, or thinking that all you need is more development assistance and money to solve problems. If the Americans are good at using guns and missiles and the Europeans in writing cheques neither alone or even the two together are sufficient tools for crisis management

European thinking on security and globalization issues as embodied in the Union’s Security Strategy and other strategies and Finnish thinking as embodied in our White Paper on Security and Defence or in the Helsinki Process on Globalization and Democracy we have launched go well together.

7.5.2007

Greg Palast, Armed Madhouse, Allen Lane, 366 s., St.Ives 2006

1178518088_madhouse-164.jpgToisen Amerikan ääni

  

Greg Palast on se amerikkalainen journalisti, joka yksityiskohtaisesti kertoi ja dokumentoi sen, miten republikaanit vääristivät Floridan vaalituloksen vuoden 2000 presidentinvaaleissa niin, että Yhdysvaltain korkein oikeus saatiin republikaanienemmistön äänin julistamaan vähemmän ääniä  kuin kilpailijansa Al Gore (koko maassa kiistattomasti ja Floridassa kiistanalaisesti) saaanut George W. Bush presidentiksi. Tämän Palast kertoi jo aikalaisraporteissaan ja myöhemmin vuonna 2003 julkaistussa kirjassaan The Best Democracy Money Can Buy.

Uusimmassa kirjassaan Armed Madhouse, johon on koottu kirjaa varten päivitettyjä ja muokattuja Palastin aikaisempia artikkeleita ja reportaaseja, Palast pyrkii osoittamaan, että myös vuoden 2004 presidentinvaaleissa Bush saatiin voittajaksi vain vaalituloksia manipuloimalla. Tällä kertaa asiasta ei noussut samanlaista viikkoja jatkunutta ja vasta korkeimmassa oikeudessa ratkennutta kiistaa kuin neljä vuotta aiemmin, sillä manipulointi tapahtui pääsääntöisesti jo ennen ääntenlaskentaa.

Palast perustaa näkemyksensä siihen, että potentiaalisia demokraattisia äänestäjiä estettiin jo ennakolta äänestämästä tai heidän äänensä jätettiin laskematta. Virallisestikin eri perustein laskemattomia ääniä oli koko maassa kolme miljoonaa. Tasaisimmin jakaantuneissa osavaltioissa, kuten Ohiossa jota ilman Bush ei olisi saavuttanut vaalikollegiossa enemmistöä, näitä oli enemmän kuin mitä virallisesti Bushille laskettu äänten enemmistö John Kerryyn nähden. Kirjassaan Palast käy yksityiskohtaisesti läpi sen, miten tämä käytännössä tapahtui.

Avain menettelyssä on se, ettei yhtään äänestyslippua tarvinnut ensin avata ja sitten hylätä Kerrylle annettu ääni, vaan ryhmäkohtaisesti mitätöidä sellaisilla äänestysalueilla annettuja ääniä, joissa asukkaat olivat mustia ja/tai köyhiä ja sen vuoksi todennäköisiä Kerryn äänestäjiä. Amerikkalaisessa luokkayhteiskunnassa,  jossa sosiaalinen ja edelleen myös de facto rodullinen segregaatio on aivan eri luokkaa kuin Euroopassa, tällainen ennakointi on suhteellisen helppoa. Samoin perustein voidaan tehdä ja tehtiin äänestäminen mustien ja köyhien asuttamilla alueilla monin tavoin vaikeammaksi kuin vaurailla äänestysalueilla. ChoicePoint yhtiö, jonka keskeisen roolin Floridan vaaleissa Palast edellisessä kirjassaan jo dokumentoi, esiintyy monissa näissäkin eri osavaltioiden vaalimanipulaatioissa tärkeänä toimijana.

Kirjassa käsitellään myös Irakin sodan taustoja ja öljyteollisuuden roolia – Palast argumentoi, ettei amerikkalainen öljyteollisuus suinkaan halunnut ottaa Irakin öljyä haltuunsa ja murtaa OPECin kartellivaltaa, vaan päinvastoin pönkittää sitä rajoittamalla tuotantoa ja ylläpitämällä sille itselleen edullista korkeaa hintatasoa. Tämän tueksi Palast esittelee käsiinsä saamia mielenkiintoisia tietoja ja asiakirjoja USA:n hallinnon sisäisestä kädenväännöstä Irakin suhteen. Yhteistä eri näkemyksille kuitenkin on, ettei kukaan vakavissaan uskonut Irakin olevan terrorismin keskus tai muutoin uhka Yhdysvaltain turvallisuudelle.

Muissa kirjan artikkeleissa käydään läpi Bushin perheen ja Saudi-Arabian insestisiä suhteita, joihin Osama Bin Ladenkin alunperin liittyi sekä Yhdysvaltain luokkasotaa, jota Bush Palastin mukaan talous- ja sisäpolitiikassa johtaa miljonäärien puolesta köyhiä vastaan. Tähän kuuluu yleisen eläketurvan romuttaminen, työntekijäin oikeuksien rajoittaminen ja erilaiset rikkaita suosivat veroalennukset ja voucher-järjestelmät. Koulupolitiikasta Palast esimerkiksi kertoo sen, miten Bushin ”no child left behind”-tunnuksella markkinoitu kouluohjelma tarkoittaa lasten luokkapohjaista erottelua antamatta mitään lisätukea sitä tarvitseville epäedullisista oloissa eläville ja koulussa huonommin menestyville lapsille.

Palastin kirjoituksia ei juurikaan voi lukea mistään amerikkalaisista valtavirtamedioista, vaan netistä ja joistain pienlehdistä. Palastin henkireikä onkin BBC:n kirjeenvaihtajana toimiminen ja sellaisten brittiläisten laatulehtien kuten Guardianin ja Observerin avustaminen. Onneksi toinen Amerikka näyttää edes Euroopassa  pääsevän jollain tavoin esille. Voin tässä toistaa saman kuin Palastin edellisen kirjan arviossani: kaikkia hänen väitteitään ei tarvitse tarkistamatta allekirjoittaa eikä hänen mielipiteitään sellaisena niellä, mutta hänen julkistamansa tiedon ja esittämänsä analyysin sivuuttamiseen ei ole aihetta.

toukokuu 2007

1.5.2007

Vappupuhe Riihimäellä ja Vantaalla 1.5.2007

Vasemmisto ei Suomessa ole vielä koskaan yksikamarisen eduskunnan sadan vuoden aikana ollut niin heikoissa asemissa kuin tänään. Emme ole myöskään ennen nähneet näin vahvaa ja voimansatunnossa uhoavaa porvarihallitusta.

Kun hallitusohjelman riisuu jokaiseen hallitusohjelmaan kuuluvista kauniista fraaseista – monet tällaiset asiat ovat kuin lainauksia sosialidemokraattien vaaliohjelmasta – ja tarkastelee sitä, mihin talous- ja yhteiskuntapolitiikan linjauksiin ollaan todella sitouduttu, alkaa kylmä kouria.

Jos porvarihallitus saa neljän vuoden ajan toteuttaa ohjelmansa mukaista politiikkaa, on sen lopputulemana entistä eriarvoisempi ja jakaantuneempi Suomi, jossa tulo- ja varallisuuserot sekä köyhyys ja syrjääntyminen ovat lisääntyneet ja jossa julkisia hyvinvointipalveluja on kuristettu ja ajettu alas, ja jossa yksityistämistä ja valtion omaisuuden myyntiä kiihdyttämällä on kansallisvarallisuutta hukattu.

Erimuotoisen perusturvan jälkeenjääneisyyteen ei tule parannuksia, opintotuen 15 % korotus koko vaalikauden tavoitteena tai. kansaneläkkeiden luvattu 20 euron korotus eivät riitä pysäyttämään näiden suhteellisen jälkeenjääneisyyden kasvua. Terveydenhuollossa luvataan lisää voimavaroja yksityissektoria lihavoittaviin tarkoituksiin samalla kun terveyskeskusmaksuja korotetaan. Voidaan jo nyt nähdä, että tämä tie merkitsee myös terveyserojen kasvua ja on vauhdittamassa luokkayhteiskunnan paluuta.

Kovat sitoumukset hallitusohjelmassa koskevat verotuksen keventämistä ja menotalouden kurissapitoa. Edellinen tarkoittaa lisää kevennyksiä parempituloisille ja jälkimmäinen sitä, että julkista sektoria ja sen tarjoamia palveluja ajetaan alas ja tulonsiirtoja tosiasiassa leikataan.

Yksi hallitusohjelman avainlauseista on se, jossa sanotaan, että ”hallitusohjelman mukaisia toimenpiteitä toteutetaan siinä määrin, kuin se on kehyspäätöksen puitteissa mahdollista”, eli ne saavat jäädä vain korulauseiksi. Toinen paljastava avainlause on lupaus, ettei ”valtiontalouden alijäämä edes poikkeuksellisen heikon talouskehityksen oloissa saa ylittää 2 ½ prosenttia bruttokansantuotteesta.” Jos näin uhkaa tapahtua ryhdytään viipymättä uusiin menoleikkauksiin. On siis toivottava, että kansainvälinen suhdannekehitys ei tuo uutta lamaa Suomeen, sillä silloin porvarihallitus ryhtyisi heti toimiin laman syventämiseksi ja lisätyöttömien tuottamiseksi.

Jos nämä linjaukset olisivat vain valtiovarainministeriön vanhan kamreeriajattelun tuotoksia, niitä voisi pitää vain tyhmyytenä, jota vastaan jumalatkin tunnetusti taistelevat turhaan. Kyse on kuitenkin enemmästä, eli selkeän ideologisesta uusliberalistisesta linjanvedosta, jolla halutaan supistaa julkista sektoria ja sen työpaikkojen määrää, myös jatkamalla tuhoisaa ”tuottavuusohjelmaa” ja joka tulee jatkuessaan romuttamaan sen mitä laaja-alaisesta pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta on jäljellä.

Luokkayhteiskunnan paluuta edistävä ohjelma voisi saada lempeämmän vastaanoton, jos se merkitsisi talouskasvun huomattavaa vahvistumista ja työllisyyden kohentumista. Osa ohjelman laatijoista varmaan ihan vilpittömästi voi tähän uskoakin. Mikään ei kuitenkaan perustele tällaista uskoa. Kilpailukykyämme ei kestävästä paranneta Suomen ja pohjoismaiden keskeisimmän menestystekijän eli hyvinvointivaltion heikentämisellä, eikä työllisyys parane köyhien kurittamisella ja aktiivisen työvoimapoltiiikan alasajamisella ja markkinavoimiin sokeasti luottavalla politiikalla.

* *

Tällaisten näkymien edessä vasemmistopuolueiden ei auta jättäytyä vain porvarihallituksen esityksiä kritisoivaan oppositioon, eikä tuudittautua sellaisiin odotuksiin, että oppositioasemamme seuraavissa vaaleissa automaattisesti palauttaisi meille menetetyt asemamme korkojen kera.

Sosialidemokraattien ja vasemmistoliiton vaaleissa kärsimään tappioon ei ole vain yhtä ainoata syytä, eikä sitä voida tarkastella vain vaalikampanjassa ja mainonnassa tehtyjen virheiden valossa. Kaikki kampanjan kokemukset ja virheet on tietenkin käytävä läpi ja otettava niistä opiksi, mutta perusongelmat ovat syvemmällä.

Paremmin hoidettu mainonta ja miellyttävämpi julkisuuskuva eivät välttämättä olisi kovin paljoa tilannetta parantaneet. SDP:lle olisi voinut syntyä uusi ongelma: puolueen hyvännäköisen julkisuuskuvan ja sen todellisen luonteen välinen ristiriita, joka olisi yhtä lailla voinut karkoittaa äänestäjiä.

SDP:n julkisuuskuva kertoo: ikääntyvästä ja nuhraantuneesta, ylimielisestä ja sisäänpäinkääntyneestä, omasta erinomaisuudestaan ja vallassaolonoikeutuksestaan vakuuttuneesta , pelotteluun ja negatiiviseen kampanjointiin turvautuvasta, SAK:hon nojaavasta ja uudistuksia karttavavasta johtajakeskeisestä valtionhoitajapuolueeesta. Tiedämme, ettei todellisuus toki näin synkeä ole, mutta kuva on kuitenkin kiusallisen suuressa määrin totuudenmukainen. Siksi on tunnustettava, etteivät ongelmamme ratkea vain kosmeettisilla muutoksilla ja mainostoimistoa vaihtamalla.

Tarvitaan syvälle organisaatioon ja toimintatapoihimme ulottuvia muutoksia. Puolueorganisaatio näyttää paperilla edelleen komealta, mutta jäsenistöstämme noin puolet on jo vapaajäseniä ja keski-ikä on yli kuudenkymmenen. Useimmat jäsenemme ovat kirjoilla osastoissa, joiden toiminta on lähes nimellistä. Siksi on välttämätöntä, että olemme avoimia uudistuksille ja uusille jäsenille, joita nykyinen seisahtunut puoluekulttuuri ei houkuttele.

Vasemmistoliiton tilanne ei ole paljoa parempi, mutta siellä ollaan jo niin totuttu peräkkäisiin vaalitappioihin ettei siellä ole ainakaan ulospäin syntynyt sitäkään pohdintaa, joka SDP:ssä on lähtenyt liikkeelle.

Jos puolueen kuva ja todellisuus liiaksikin vastaavat toisiaan, niin politiikan osalta saamme törmätä sanojen ja tekojen ristiriitaan. Näissä vaaleissa meillä oli harvinaisen hyvä, selkeä ja oikeisiin asioihin ratkaisuja esittävä vaaliohjelma. Näin sen myös kokivat puolueen ehdokkaat ja aktiivit. Olin siihen itsekin hyvin tyytyväinen ja esittelin sitä hyvällä omallatunnolla eri tilaisuuksissa.

Harvalla kansalaisella oli myöskään mitään huomautettavaa siihen mitä ohjelmassa esitimme, päinvastoin. Yleisin vaihtelevalla kärjekkyydellä esitetty kommentti kuitenkin oli, että kyllä te nyt painatte jarrua veronalennuksille, esitättä satsauksia palveluihin ja vaaditte perusturvan parantamista, mutta mitä te olette tehneet viimeisen kahdentoista vuoden ajan hallituksissa, kun hyvinvointivaltiota on ajaettu alas, tuloerot kasvaneet ja suurituloisia lihoitettu optioilla ja varallisuusveron poistolla.

Vaikka vaaliohjelmamme olikin hyvä, niin ei se kuitenkaan ollut kovin syvällinen eikä visionäärinen. Sen hyvät ajatukset näyttivät liian usein vastauksilta viimeisimmän gallupin antamaan vinkkeihin ihmisten huolista. Kun ohjelmasta puuttui yhteiskunnan tilan ja kehityksen analyysi ja menneen politiikan tarvittaessa krittinenkin ariviointi – minkä puutteesta saimme tätä rajua palautetta – ei se auennut uskottavasti tulevaisuuteenkaan.

On odotettua, että tällainen tappio synnyttää vaatimuksia puolueen linjan tarkistamisesta. Pinnallisin ja yksinkertaisin tapa reagoida on sanoa, että kun virta näytti vievän näin oikealle tulee SDP:nkin kannatuksensa palauttamiseksi kääntyä oikealle. En kuitenkaan näe, millä tavoin tällainen linjaus edes toimisi kannatuksen kasvattamiseksi. Mitä me hyödymme B-kokoomuksena esiintymisestä, kun ihmiset voivat halutessaan valita suoraan A-kokoomuksen?

Ja vaikka näin olisikin, en sitä voi sosialidemokraattina kannattaa. Tätä puoluetta ei ole perustettu eivätkä sen jäsenet ja kannattajat ole sitä pitäneet pystyssä vain sitä varten, että se hinnalla millä hyvänsä ja takkiaan tuulten mukaan kääntäen yrittää maksimoida vaalikannatuksensa. Emme me tehneet näin myöskään vuoden 1995 vaaleissa, joissa olisimme populismilla silloisen porvarihallituksen epäsuosiota hyödyntäen varmasti voineet saada vieläkin suuremman vaalivoiton kun saimme.

Astetta raaemmassa muodossa tämä asia on esitetty silloin, kun jopa omista riveistämmekin on esitetty ettei meidän tulisi puhua niin paljon köyhistä ja syrjäytyneistä, kun nämä ihmiset eivät edes äänestä. Kauniit, rohkeat ja rikkaat menestyjät käyvät ahkerimmin äänestämässä, ottakaamme siis heidän asia omaksemme! Kuitenkin sosialidemokraattinen liike on perustettu tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi ja yhteiskunnan vähäosaisimpien aseman parantamiseksi. Mitään muuta olemassaolon oikeutusta ja perustaa ei puolueella edelleenkään ole.

Tämä on jo sellaisenaan riittävä arvopohja politiikkamme linjauksille. Voimme kuitenkin osoittaa, että yhteiskunta jossa tuloerot ovat pieniä ja jossa heikommassa asemassa olevien ihmisten hyvinvointi on politiikan keskeisin kriteeri, on myös kaikille turvallisempi ja viihtyisämpi paikka elää. Tällaisen hyvän sosialidemokraattisen kansankodin, ruotsalaiskäsitettä lainatakseni, vastakohta on yhteiskunta, jossa vankilat ovat tosiasillisin köyhäinhoidon muoto ja jossa turvallisuutta haetaan yksityisten vartioliikkeiden suojeluksesta, ja jossa ihmiset eivät enää kohtaa toisiaan tasa-arvoisina kansalaisina.

Sosialidemokratian arvopohjassa ei siis ole mitään tarkistettavaa, eikä hyvinvointivaltion kannattamisessa mitään hävettävää. Tietenkin politiikkaa on osattava tehdä globalisoituneen maailman olosuhteet tuntien ja huomioon ottaen, eikä sosiaaliturvan ja hyvinvointipalvelujen tarjonnassa tai julkisten tehtävien hoidon tarvitse jämähtää kiinni juuri niihin muotoihin, joihin 60- ja 70-luvulla päädyimme hyvinvointivaltion perurakennuskaudella. Mutta tätä sopeutumisen ja uusiutumisen itsestäänselvyyttä ja pohjoismaisen sosialidemokratian myös käytännössä toteuttaman pienten tarkistusten politiikkaa ei meillä tarvitse eikä pidä esittää minään ”kolmannen tien” nimikkeillä tai vastaavien aikaisempaan nähden eroja korostavien uusien iskulauseiden kautta.

Sosialidemokratian tasa-arvo- ja hyvinvointipolitiikkaa ei siis tarvitse hylätä, vaan päinvastoin sitä tulee vahvistaa ja rohkeasti haastaa uusliberalistinen oikeistoajattelu päävastustajana. Mutta se mitä tarvitsemme on valmius uusia kaikki politiikan ja vaalityön muodot ja menettelytavat vastaamaan tämän päivän maailmaa ja ympäristöä. Siinä uudistuksessa on syytä siirtää moni perinteinen asia ja toimintamuoto kunniakkaiden perinteiden säilytystiloihin. En tarkoita niinkään soppatykkejä – niillekin on tilaa vaaleissa kunhan ne eivät jää näkyvimmäksi tai peräti ainoaksi torinäkyvyytemme ilmenismuodoksi – vaan kaikkea muuta vanhaa rekvisiittaa, joka aivan liian usein ovat alkaneet näyttää vanhakantaiselta ja joskus tahattoman koomisiltakin.

* *

Vasemmistopuolueiden on myös kyettävä tuomaan ohjelmansa kansainvälinen ulottuvuus paremmin esiin. On totta, että globalisaatio ja kasvava keskinäinen riippuvuus rajoittavat kansallisen tason poliittista liikkumatilaa. Tätä kuitenkin liioitellaan ja käytetään perustelemaan väitteitä, ettei meillä olisi todellisia valintamahdollisuuksia, vaan pakko seurata ja toteuttaa uusliberalismin määrittämää ainoan vaihtoehdon politiikkaa.

Osaaminen, yrittäminen, yhteistyö ja pohjoismaisen mallin mukainen hyvinvointivaltio ovat ne avainasiat, joilla jatkossakin vastaamme globalisaation haasteisiin. Hyvinvointivaltion on myös taattava nykyistä vahempi muutosturva; ei muutosten estämiseksi, sillä niistä riippuu menestyksemme, vaan siksi että ne voitaisiin toteuttaa turvallisesti ja ilman pelkoja laskujen maksattamisesta heikoimpaan asemaan jäävillä.

Strategiamme globalisaation haasteiden edessä ei saa jäädä pelkäksi passiiviseksi ja väärinymmrärretyksi sopeutumiseksi, kuten keskusta-oikeiston ajatelussa. Siksi meidän on jatkettava sitä myös maailmanparantamiseksi leimattua aktiivista työtä globalisaation paremmaksi hallitsemiseksi siinä tarkoituksessa, että vahvistamme demokratiaa ja toimimme globalisaation hyötyjen nykyistä tasaisemman ja oikeudenmukaisemman jakaantumisen hyväksi.

Tässä työssä on käytettävä Euroopan unionia, vaikuttamalla sen omiin linjauksiin Euroopan sosiaalisen mallin turvaamiseksi ja kehittämiseksi, sekä käyttämällä sitä välineenä maailmanlaajuisessa yhteistyössä. EU:lla on näyttöjä globalisaation haasteiden vastaamisessa. On monia asioita, joissa kansainvälisen yhteistyön eteneminen riippuu ratkaisevasti juuri EU:n johtajuudesta. Ilmastomuutoksen pysäyttäminen on näistä haasteellisin, ja siinä EU on osoittanut kiitettävää johtajuutta.

Meidän ei tule unohtaa eikä väheksyä sitä, että EU on ollut ehkä maailmanhistorian menestyksekkäin rauhanprojekti, ja toivon että koko vasemmistokin olisi tämän valmis jo tunnistamaan ja tunnustamaan. Siksi on tärkeätä että Suomi on jatkossakin aktiivisesti ja keskeisesti mukana EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamisessa, sillä moninkeskiseen yhteistyöhön sitoutunutta ja laaja-alaisesti turvallisuuden, kehityksen, demokratian ja ihmisoikeuksien keskinäisen riippuvuuden toimintansa lähtökohtana pitävä EU on maailmanlaajuista vaikutusvaltaa omaavista toimijoista parhaiten kykenevä tuomaan ja toteuttamaan toivoa siitä, että toisenlainen maailma on mahdollinen.

30.4.2007

Angela Bennett, The Hidden Origins of the Red Cross, Sutton Publishing, 234 s., Sprakford 2006

1177909845_redcross.jpgHenri Dunant ja kansainvälinen Punainen Risti

Enin osa lukijoista osaa yhdistää Punaisen Ristin sveitsiläis-ranskalaiseen Henri Dunant’iin, jonka aloitteesta saivat alkunsa niin kansainvälinen Punainen Risti kuin myös pyrkimykset kirjoittaa sodankäynnille tietyt siviilien ja sotavankien kohtelua koskevat säännöt ja saattaa ne kansainvälisin sopimuksin kaikkia valtioita velvoittaviksi. Aiemminkin humanitääriseen työhön orientoitunut Dunant oli vapaaehtoisen lääkintajoukon kanssa seuraamassa Solferinon taistelua Itävallan ja Italian ja sen liittolaisen Ranskan välillä vuonna 1859. Taistelu vaati lähes 100 000 uhria, joista suuri osa olisi voitu asianmukaisella läääkintähoidolla estää. Kokemuksistaan Dunant kirjoitti vuonna 1862 pienen kirjan ”Solferinon muistio”, joka mobilisoi yleistä mielipidettä poikkeuksellisen voimakkaasti ja johti Punaisen Ristin perustamiseen 1863. Myöhemmin Dunant joutui vaikeuksiin ja unohduksiin, mutta hänen maineensa palautui kun hänelle myönnettiin Nobelin ensimmäinen rauhanpalkinto vuonna 1901.

Angela Bennettin kirja kertoo poikkeuksellisen ihmisen poikkeuksellisen elämäntarinan tiiviisti ja juoheasti, tekemättä Dunant’ista mitään pyhimyshahmoa. Dunant’illa oli omat heikkoutensa, mutta niistä kertominen ei vähennä hänen ansioitaan kansainvälisen humanitäärisen oikeuden alullepanijana. Dunant’ia syytettiin myös aikanaan talousrikoksista, mutta Bennettin mukaan tämä oli enemmänkin kateellisten panettelua, jolla ei ollut muuta pohjaa kuin se, että Dunant’in liiketoimet eivät menestyneet ja aiheuttivat myös muille sijoittajille ja velkojille tappioita ilman, että tähän liittyi mitään rikollista hyötymistarkoitusta Dunant’in taholta.

Vaikka Bennett keskittyy Dunant’iin, ei hän unohda muitakaan Punaisen Ristin perustajia. Näistä tärkein oli sveitsiläinen lakimies Gustave Moynier, joka henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan poikkesi suuresti herkästi innostuvasta ja idealistisesta Dunant’ista, mutta jonka panos Punaisen Ristin synnyttämisessä ja sen aseman vakiinnuttamisessa oli aivan ratkaisevaa laatua. Ystävyys ja yhteistyö Dunant’in kanssa katkesi kuitenkin Dunant’in vararikkoon, jota Moynier käytti hyväkseen loitontaakseen Dunant’in järjestöstä.

Bennett kertoo kirjassaan myös tiiviissä muodossa sen, miten nykyiset neljä kansainvälistä humanitääristä oikeutta koskevat Geneven sopimukset ovat syntyneet, ja siinä yhteydessä vähän laajemminkin kansainvälisten sodankäyntiä ja aseistariisuntaa koskevien sopimusten kehityksestä. Vaikka kirja ei ole systemaattista tai dokumentoitua historiantutkimusta, on se Dunant’in ja Punaisen Ristin historiasta kiinnostuneelle sujuvasti journalistisella otteella kirjoitettu hyvä johdatus aiheeseen.

Bennett ei ulota kirjaansa nykyaikaan asti, mutta kiinnittää esipuheessaan aiheellisesti huomiota siihen, että Geneven sopimusten säädöstö on jälleen uhanalainen, kun George W. Bushin hallinto ja erityisesti sen oikeusministeri Alberto Gonzales ovat vähätelleet sopimusten merkitystä ja sitovuutta ja myös Guantanamossa ja muualla toimineet niiden vastaisesti perustellen tätä terrorismin vastaisen sodankäynnin luomalla uudella tilanteella. Muitakin kansainvälistä oikeutta rikkovia valtioita on maailmassa, mutta ne yleensä luetaankin ns. roistovaltioiden joukkoon.

huhtikuu 2007