Etusivu 2007 marraskuu 2007
29.11.2007

Turkki – Euroopan rajalla? Toimittaneet Anu Leinonen, Tuula Kojo, Mervi Nousiainen, Sampsa Peltonen ja Lauri Tainio, Gaudeamus, 411 s., Tampere 2007

1196322655_turkki.jpgTurkkilaiset oven takana

Turkki on toistamiseen Euroopan porteilla. Monien mielestä tilanne on Euroopan kannalta yhtä uhkaava kuin vuonna 1688 kun ottomaanien armeija piiritti Wieniä, mutta tuli sillä kertaa torjutuksi. Tällä kertaa turkkilaisarmeija ei kuitenkaan ole kolkuttelemassa portteja, vaan Turkilla olisi ilman armeijaansa paremmat mahdollisuudet päästä sisälle, eli tulla hyväksytyksi Euroopan unionin jäsenvaltioksi.

Jo kaksi vuotta Euroopan talousyhteisön EEC:n perustamisen jälkeen Turkki vuonna 1959 ensimmäisen kerran haki yhteisön jäsenyyttä. Sotilasvallankaappaus vuonna 1960 ja seuraava kaappaus 20 vuotta myöhemmin panivat tällaiset pyrkimykset vuosikymmeniksi jäihin, mutta vuonna 1999 oli edetty niin pitkälle, että Turkki EU:n Helsingin huippukokouksessa hyväksyttiin jäsenehdokkaaksi ja jäsenyysneuvottelut sen kanssa aloitettiin vuonna 2005.

EU-maiden yksimielisyys oli edellytys neuvottelujen avaamiselle, mutta Euroopassa on paljon sellaista näkemystä – myös joidenkin hallitusten keskuudessa – ettei Turkki koskaan sovi EU:n jäseneksi. Kaikki ovat sitä mieltä – myös Turkin hallitus – että Turkilla on vielä pitkä matka ennen kuin se täyttää kaikki jäsenyyden ehdot erityisesti demokratian ja ihmisoikeuksien suhteen, mutta jotkut sanovat suoraan, ettei Turkkia koskaan hyväksytä unioniin siitä riippumatta miten se kriteerit täyttää. Syynä on Turkin hallitseva islamin uskonto ja kuuluminen vieraaseen kulttuuripiiriin, tätä kielteisyyttä perustellaan myös sillä että Turkki on liian iso ja väkirikas maa mahtuakseen unioniin, jota paitsi se ei valtaosaltaan edes sijaitse maantieteellisessä Euroopassa.

Suomessa on vähemmän Turkinvastaisuutta kuin monissa muissa EU-maissa, ja meillä ollaan valmiita hyväksymään Turkki unioniin edellyttäen että se aikanaan kaikki kriteerit täyttää. Siitä miten kaukana ja miksi Turkki näiden kriteereiden täyttämisestä on kertoo viiden suomalaisen toimittama artikkelikokoelma, jonka kirjoittajat ovat – jälkisanoja kirjoittanutta laajentumiskomissaari Olli Rehniä lukuun ottamatta – kaikki itse turkkilaisia. Parempaa johdatusta Turkin historiaan, nykyisyyteen ja ristiriitaisuuksiin tuskin löytyy suomen kielellä. Koska artikkelikokoelma on hyvin toimitettu ja koostuu suurelta osin nimenomaan tätä teosta varten kirjoitetuista artikkeleista ei siinä ole juurikaan päällekkäisyyksiä tai muutoin lukemista haittaavaa epätasaisuutta.

Useimpien eurooppalaisten silmissä suurin este Turkin EU-jäsenyydelle on sen väestön islamilaisuus, mutta tosiasiassa Turkin tie unioniin on tasoittunut merkittävästi vasta sen jälkeen, kun Recip Tayyed Erdokanin ja Abdullah Gülin johtama maltillinen islamistinen puolue voitti vaalit vuonna 2002. AKP-puolueen hallitus on sen jälkeen viidessä vuodessa toimeenpannut enemmän demokratiaa vahvistavia ja EU-valmiuksia parantavia uudistuksia kuin edeltäneet hallitukset vuosikymmenien aikana. Suurin uhka Turkin demokratialle ja EU-jäsenyydelle ei ole islamismi – eikä radikaalilla fundamentalismilla ole Turkissa mitään merkittävämpää kannatusta – vaan Turkin armeija, joka on aikanaan kirjoittanut itselleen sopivan perustuslain ja nauttii sellaista erityisasemaa jossa sen omasta mielestään kuuluu valvoa poliitikkojen toimintaa sen sijaan että olisi itse siviilien valvonnassa (kuten Turkin Nato-jäsenyyskin nykyisin edellyttäisi).

Turkissa armeija pitää itseään maata vuosina 1923-1938 hallinneen Mustafa Kemal Atatürkin mukaan nimensä saaneen kemalismin perinnön vaalijana. Atatürk aikanaan pelasti Turkin eheyden ja pakotti varsin autoritaarisella tavalla Turkin lähtemään modernisaation ja länsimaistumisen tielle. Kuten yksi kirjan kirjoittajista professori Baskin Oran huomauttaa, tämän kemalistisen modernisaation esikuvana ei ollut nykyinen liberaalidemokraattinen EU vaan 30-luvun Eurooppa, jossa autoritaariset ja militaristiset mallit olivat useammin suunnannäyttäjiä.

Baskin Oranin oma tausta kertoo paljon Turkista. Arvostettu valtiotieteilijä oli usein vaikeuksissa sotilaiden kanssa, mutta vuonna 2001 hänet kutsuttiin Turkin pääministerin kanslian alaisuuteen perustetun ihmisoikeuskomitean raportööriksi. Kun hän vuonna 2004 esitti kirjoittamansa raportin kulttuurisista ja vähemmistöoikeuksista pidettiin sitä niin vaarallisena ja ”turkkilaisuutta loukkaavana”, että häntä vastaan nostettiin syyte tuomioistuimessa. Syyte on sen jälkeen kertaalleen hylätty, mutta prosessi on edelleen kesken. Raportti on yksi tämän teoksen artikkeleista.

Turkin ja sen EU-jäsenyyden tiellä vielä olevien esteiden ymmärtäminen ei aina ole helppoa vaan edellyttää hyvin laajaa ja syvällistä maan historian ja maassa vaikuttavien voimien tuntemusta, jollaista ei ole kovin helposti löydettävissä. Tässä suhteessa Turkki – Euroopan rajalla? on erittäin tervetullut ja hyvä tiedon tarpeen tyydyttäjä, ja vielä suomenkielellä. Artikkelin lomaan sijoitetut toimittajien laatimat faktalaatikot lisäävät erinomaisesti teoksen luku- ja käyttökelpoisuutta.

Marraskuu 2007

19.11.2007

Hans Olav Lahlum, Oscar Torp. En politisk biografi, Cappelen, 560 s., Falun 2007

1195458316_torp.jpg 

Norjan tuntematon pääministeri

Norjan työväenpuolue on ollut Norjassa hyvin samankaltaisessa hegemonia-asemassa jo 30-luvulta alkaen kuin Ruotsin sosialidemokraattinen työväenpuolue omassa maassaan. Puolueiden tie pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentajiksi ja valtionhoitajiksi on ollut kuitenkin hyvin erilainen. Siinä missä Ruotsin puolue jo varhain ennen ensimmäistä maailmansotaa luopui kaikista kumoushaaveista ja suuntautui johdonmukaisen reformismin kannalle, istuivat Norjan työväenpuolueen edustajat Oscar Torpin johdolla vielä vuonna 1922 Kominternin kongressissa. Tosin jo silloin oli nähtävissä, että ero olisi edessä ja se toteutuikin jo seuraavana vuonna. Seurauksena oli vasemmistosiiven ero puolueesta ja järjestäytyminen kommunistiseksi puolueeksi, jonka jälkeen työväenpuolueen Kominterniin liittymisen johdosta puolueesta eronneet sosialidemokraatit palasivat työväenpuolueeseen. Mutta puolueen ohjelma ja retoriikka jäivät vielä pitkäksi aikaa radikaalin sosialismin kannalle eikä se jättänyt kenttää kommunisteille suosiolla, vaan puolueen nuorisojärjestön nimeksi otettiin joksikin aikaa Vasemmistokommunistinen nuorisoliitto.

Puolue menestyi hyvin vuoden 1927 vaaleissa ja muodosti Christopher Hornsrudin johdolla vähemmistöhallituksen, joka ei kuitenkaan saanut istua kuin 17 päivää. Kun puolue sitten seuraavan kerran palasi hallitukseen vuonna 1935 se istui sen johdossa lähes keskeytymättä seuraavan kolmenkymmenen vuoden ajan.

Tämä pitkä valtakausi yhdistetään kahteen nimeen, Johan Nygardsvoldiin, joka istui pääministerinä vuoteen 1945 (siitä sotavuodet pakolaishallituksen johdossa Lontoossa) ja häntä seuranneeseen Einar Gerhadseniin. Muista puolueen tuon ajan johtajista muistetaan lähinnä ay-johtaja Martin Tranmael, ulkoministerit Tryggve Lie ja Halvard Lange sekä  puoluesihteeri Haakon Lie. Jos tietokilpailussa kysyttäisiin, kuka norjalainen poliitikko on toiminut pääministerinä, Stortingetin puhemiehenä, puolueen puheenjohtajana ja eduskuntaryhmänsä johtajana sekä maan hallituksen jäsenenä yli kymmenen vuoden ajan, niin oikea vastaus ei ole yksikään edellä mainituista vaan Oscar Torp, joka Norjan ulkopuolella lienee tuntemattomampia maansa pääministerinä toimineita henkilöitä.

Oscar Torp syntyi köyhään työläisperheeseen eikä hänellä ollut mahdollisuutta pidempään koulunkäyntiin. Isänsä hän menetti jo varhain, kun tämä neljän vuoden Yhdysvalloissa tehdyn työrupeaman jälkeen kuoli paluumatkalla Norjaan hakemaan perhettään länteen. Oscar joutui jo lapsena hakeutumaan töihin ja jo 14-vuotiaana hänestä tuli ammattiosastonsa sihteeri. Tästä alkanut ura teki hänestä Norjan työväenpuolueen puheenjohtajan vuonna 1923 jo ennen kun hän oli täyttänyt 30 vuotta. Puheenjohtajana hän oli luotsaamassa puoluetta keskemmälle ja pohjustamassa sen nousua hallituspuolueeksi. Nuorena puoluejohtajana Torp joutui lyhyeksi ajaksi vankilaan asevelvollisten yllyttämisestä aseistakieltäytymiseen, Nygardsvoldin hallituksessa hän kymmenen vuotta myöhemmin puolustusministerinä aloitti puolueen luotsaamisen pois pasifistisista kannoista, ja oli sen jälkeen ensin sosiaaliministerinä ja sitten valtiovarainministerinä panemassa alulle Norjan kehitystä pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Kun saksalaiset huhtikuussa 1940 miehittivät Norjan osoitti Torp tilanteen hallintaa ja järjesti Norjan valtiopankin kullan turvaan Lontooseen, jonne hän myös itse kuninkaan ja muun hallituksen kanssa joutui pakenemaan.

Kun hallitus sitten keväällä 1945 pääsi palaamaan Norjaan oli aika ajanut pakolaispoliitikkojen ohi. Vallan työväenpuolueessa ottivat Norjaan jääneet tai Ruotsiin paenneet vastarintamiehet, joista monet joutuivat saksalaisten keskistysleireille. Näin puolueen puheenjohtajuus siirtyi keskistysleiristä vapautuneelle varapuheenjohtaja Einar Gerhardsenille, josta tuli myös vaalien jälkeen uuden hallituksen pääministeri. Sodan aikana Lontoossa puolustusministerinä toiminut Torp jatkoi kansanhuoltoministerinä vuoteen 1948 ja siirtyi sen jälkeen puolueensa parlamenttiryhmän puheenjohtajaksi. Torp oli siinä ominaisuudessa yksi keskeisimpiä vaikuttajia prosessissa, jossa Norja vietiin Naton jäseneksi, mikä edellytti työväenpuolueessa olleiden jäsenyyden epäilijöiden jyräämistä.

Torpin ura oli näytti olleen vääjäämättömässä laskussa kun Einar Gerhardsen kaappauksenomaisella ratkaisulla vuoden 1951 lopulla ilmoitti eroavansa väsymyksen vuoksi pääministerin paikalta ja nosti seuraajakseen Torpin. Torp ei kuitenkaan pääministerinä ollut vahvimmillaan, ja kun Gerhadsen jatkoi puoluejohtajana ja myös parlamenttiryhmän puheenjohtajana, ei Torpin liikkumatila ollut kovin suuri. Torp oli mm. ehtinyt luvata Yhdysvaltain presidentti Trumanille, että Norja antaisi amerikkalaisten perustaa Norjaan sotilastukikohdan, mutta salaisena eteenpäin viety hanke kaatui Stortingetin kutakuinkin yhtenäiseen vastustukseen. Vuoden 1955 aluksi Gerhardsen palasi uudelleen pääministeriksi ilman, että kukaan puolueessa jäi avoimesti puolustamaan Torpia, joka olisi ollut halukas jatkamaan. Torp palasti Stortingetin puhemieheksi, mutta kuoli jo kolme vuotta myöhemmin.

Ulospäin Norjan työväenpuolue on aina näyttänyt yhtenäistä julkisivua ja ratkaisut on yleensä tehty näennäisen konsensuaalisesti, mutta kulissien takana kamppailu vallasta on joskus ollut armotonta. Vasta Reiulf Steenin ja Gro Harlem Brundtlandtin kamppailu 70-luvulla käytiin avoimesti, samoin kuin Norjan LO:n puheenjohtajan äskettäiseen eroon johtanut prosessi. Tätä työväenpuolueen avointa ja kulissientakaista valtakamppailua on norjalainen Torgrim Eggen kuvannut viime vuonna suomeksikin ilmestyneessä satiirikirjassaan Pärstäkerroin. Myös Lahlumin Torp-elämäkerta antaa ymmärtää, että puolueen vahvan miehen ja 17 vuotta kestäneen pääministeriytensä aikana lähes Tage Erlanderin kaltaiseen asemaan maanisänä nousseen Gerhardsenin ja norjalaisille etäisemmäksi jääneen Torpin välit olivat kaikkea muuta kuin läheiset.

Kun Gerhardsen valitsi Torpin seuraajakseen vuonna 1951, ei Torp ollut hänen ensimmäinen ehdokkaansa, mutta oli ehkä siinä mielessä sopivin, että hänet oli helpoin syrjäyttää, kun Gerhardsen oli valmis palaamaan pääministeriksi. Mutta miesten välillä ei ollut kyse vain valtakamppailusta, vaan myös selvästi linjaerosta: Torp oli ”oikeistolaisempi” sisä- ja talouspolitiikassaan kuin nuoruutensa radikalismista sitkeämmin kiinnipitänyt Gerhardsen ja ennen muuta Torp oli tinkimätön Nato-liittoutumispolitiikan kannattaja, joka määrätietoisesti sabotoi yrityksen sopia pohjoismaisesta puolustusliitosta vuonna 1948, kun taas Gerhardsen olisi mieluummin halunnut sen toteutuvan ennen kuin taipui Nato-jäsenyyden kannalle. Ja kun Gerhardsen 70-luvulla vanhempana valtiomiehenä valjastettiin mukaan kampanjoimaan Norjan EU-jäsenyyden puolesta sanottiin, että joka kerta kun Gerhardsen sanoi ”kyllä”  EU:llle ennen kansanäänestystä hän sai sen kuulostamaan ”eiltä”.

Hans Olav Lahlumin elämäkerta on perusteellista ja hyvin dokumentoitua työtä, ja vaikka Oscar Torpista ei sen perusteella kovin eläväistä kuvaa synnykään voi se johtua yhtä paljon kohteesta kuin maalarista. Kirja on kuitenkin käyttökelpoinen lähde myös Norjan työväenpuolueen ja Norjan historiaan laajemmin. Suomi ei kirjassa pahemmin esiinny. K.A. Fagerholm on päässyt mukaan kirjan kuvitukseen vuonna 1937 pohjoismaiden sosialidemokraattien yhteistyökomitean kokouksessa otetussa kuvassa, mutta kuvateksti esittelee hänet virheellisesti Tanskan puolustusministeri Anderseniksi.

Marraskuu 2007

13.11.2007

Charles Williams, Pétain. Little,Brown, 567 s., Chatham 2005

1194515410_pettain.jpgKansallissankarista maanpetturiksi

Jos Philippe Pétain olisi kuollut 58-vuotiaana heinäkuussa 1914 hänen nimensä olisi painunut täydelliseen unohdukseen keskinkertaisen uran tehneenä ja everstin arvon saavuttaneena ranskalaisupseerina. Jos hän olisi kuollut 83-vuotiaana syksyllä 1939 hän olisi jäänyt historiaan juhlittuna Ranskan marsalkkana ja ensimmäisen maailmansodan aikaisen Verdunin taistelun sankarina. Kun hän lopulta 95-vuotiaana kuoli elinkautisvankina jäi hän historiaan ennen muuta Natsi-Saksaan vasallisuhteisen Vichyn Ranskan valtionpäämiehenä, jonka pelasti kuolemantuomiolta sodan jälkeen vain hänen korkea ikänsä ja vanha maineensa.

Pétainin tausta oli talonpoikainen eikä suvussa ollut ennemmin ollut sotilaita. Nuorena Pétain suunnitteli kirkollista uraa sosiaalisen nousun väyläksi – ilman että hänellä koskaan näytti olleen kovin voimakkaita uskonnollisia tuntemuksia – mutta hankkiutui sitten upseerinuralle. Ura eteni nihkeästi aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka ja Pétain valmistui jäämään everstinä eläkkeelle kesällä 1914. Maailmansodan puhkeaminen muutti hänen osaltaan kaiken. Viidessä vuodessa hän kohosi aina marsalkan arvoon asti. Tässä nousussa häntä auttoi vanhemman kenraalipolven epäonnistuminen ja syrjäänpano ennemmin kuin hänen omat sodanjohtamisen taitonsa, joita ei koskaan kovin loisteliaiksi arvioitu. Hänen ansioinaan oli varovaisuus ja muita kenraaleja tarkempi huolenpito sotilaistaan, joka ei välttämättä perustunut erityiseen humanismiin vaan pikemminkin talonpoikaisjärkeen, mitä kumpaakaan tuon sodan kenraaleilla ei yleensä ollut.

Sodan jälkeen Pétain jatkoi armeijan päällikkönä vuoteen 1931 saakka ja sen jälkeen ilmapuolustuksen tarkastajana. Vuonna 1934 hän oli jonkin aikaa sotaministeri. Hän ei osallistunut puoluepolitiikkaan eikä ollut aiemmin muutoinkaan aktiivisesti politikoinut, mutta edusti äärioikeistolaista aatemaailmaa ja nousi äärioikeiston suosikiksi. Espanjan sisällissodan päätyttyä Francon joukkojen voittoon Pétain lähetettiin keväällä  1939 suurlähettilääksi Espanjaan. Pétainilla ei ollut vaikeuksia toimia Francon kanssa, mutta jos hänellä jotain poliittisia esikuvia oli, niin sellainen oli pikemminkin Espanjan 20-luvun diktaattori Primo de Rivera, jonka kanssa hän oli ollut yhteistyössä Marokon rif-kapinallisten kukistamisessa.

Kun Ranskan puolustus keväällä 1940 romahti kutsuttiin Pétain pääministeriksi tekemään antautumissopimus Saksan kanssa. Siinä tilanteessa Pétainin kansansuosio oli aitoa ja laajaa, ja vain pieni vähemmistö ranskalaisista oli valmis seuraamaan Charles de Gaullen Lontoosta esittämää vapaan Ranskan julistusta vastarinnan jatkamisesta. Ironista kyllä de Gaulle oli alun perin ollut jonkinasteinen Pétainin suojatti, joka oli omistanut ihailemalleen marsalkalle ensimmäisen strategiaa käsittelevän kirjansa, mutta oli etääntynyt tästä jo ennen sotaa.

Pétainin johdolla Vichyn Ranska luisui autoritaarisuuden, saksalaisyhteistoiminnan ja anti-semitismin tielle. Vaikka Williams etsii ja löytää esimerkkejä siitä, ettei Pétain ollut aina samaa mieltä kaikesta mitä hänen nimissään tehtiin ja että marsalkan suhde sodan jälkeen pääroistoksi miellettyyn Pierre Lavaliin oli ajoittain vahvasti antagonistinen, ei jää epäilystäkään Pétainin omasta tietoisesta vastuusta Vichyn politiikasta. 84-vuotias Pétain ei suinkaan ollut sellainen vahva mies kuin millaiseksi hallituksen sumeilematon ja sen kohdetta suuresti miellyttänyt henkilökultti hänet kuvasi – tosiasiassa hän oli vanha, sekä imartelulle että uhkailulle altis hoipertelija, joka yleensä oli samaa mieltä kuin se jonka kanssa hän viimeksi oli puhunut –  mutta hän kyllä hyvin tiesi ja ymmärsi mitä politiikkaa oli toteuttamassa.  Englantilaiset ja amerikkalaiset, jotka eivät olleet erityisen ihastuneita de Gaulleen, tarjosivat Pétainille useitakin mahdollisuuksia takinkääntöön ja Saksan vanavedestä irtaantumiseen, mutta tämä ei uskaltanut tai halunnut niihin tarttua.

Charles Williams ei ole ammatiltaan historioitsija, vaan liike-elämä- ja pankkiiritaustainen englantilainen labourpoliitikko, joka toimi jonkin aikaa puolueensa parlamentin ylähuoneryhmän varajohtajana. Hän on kuitenkin myöhemmällä iällään ryhtynyt kirjoittamaan elämäkertoja ja julkaissut ennen tätä teosta kirjat mm. Charles de Gaullesta ja Konrad Adenauerista. Erityisempää mainetta hän ei näillä ole niittänyt, mutta ainakin Pétainin elämäkerta on luotettavantuntuinen ja sujuvasti kirjoitettu. Williams käsittelee myös kohteensa yksityiselämää, jota leimasivat monet lyhytaikaiset naisseikkailut ja lopulta 64-vuotiaana solmittu avioliitto häntä yli 20 vuotta nuoremman pitkäaikaisen rakastajattaren kanssa, mutta puolisolleen, jota hän kohteli aika ajoin omituisesti, hän ei koskaan mitään julkista roolia antanut. Samoin Pétainin jo Vichyn aikana alkanut hidas vaipuminen seniliteettiin tulee varsin tarkasti kuvatuksi.

Marraskuu 2007

4.11.2007

Puheenvuoro ”Sosialidemokratian suunta ja tulevaisuus” -seminaarissa, Hämeenlinna, 3.11.2007

SDP:n paljon mainostettu vaalikone osoittautui vaaleissa haparoksi, vaalikampanjan organisointi heikoksi ja vaalimainonta epäonnistuneeksi. Nämä eivät kuitenkaan vaalitappiota selitä, vaan perussyy oli poliittinen. Lasku 12 vuoden hallitusvastuun kannosta lankesi nyt maksettavaksi, kun kannattajamme vertasivat sitä mitä olimme tehneet ja mitä emme meihin kohdistuneisiin odotuksiin.

Siksi emme voi tuudittautua ajatukseen, että kannatuksemme tulisi palautumaan ensi vaaleissa jotenkin automaattisesti vain sen varassa, että arvostelemme porvarihallituksen tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, niin perusteltua ja tarpeen kuin se onkin.

Siksi kun nyt puhumme tulevaisuudesta emme voi tehdä sitä ilman, että käymme läpi myös menneisyyttämme, tarpeellista itsekritiikkiäkään kaihtamatta. Tätä ei tarvita siksi, että olisimme etsimässä syyllisiä tai syntipukkeja, vaan siksi että hallitsisimme paremmin tulevaisuuttamme.

Sosialidemokratian vaiheet Suomessa

Eurooppalaisen sosialidemokratian valtavirtaus ennen maailmansotaa oli kautskyläisyys. Kautskylainen sosialidemokratia torjui sekä vasemmalta tulleet vallankumouspyrkimykset että oikealta nousseen revisionismin, joka katsoi että työväenliikkeen oli mahdollista kapitalismin vallitessakin toteuttaa sen asemaa parantavia reformeja ja että sen tuli olla valmis myös ottamaan hallitusvastuu, jos sen kannatus siihen riitti.

Suomessa se riitti ensimmäisen kerran jo v. 1917, mutta silloin puolue ei vielä uskaltanut eikä halunnut enemmistöstään huolimatta ottaa yksin vastuuta. Seuraavan kerran mahdollisuus avautui kansalaissodan jälkeen jo vuonna 1926 yhdeksi vuodeksi. Monien muiden maiden sosialidemokraatit pysyivät kuitenkin hallitusvastuuseen nähden puhdasoppisina, mikä monissa maissa myös edesauttoi fasismin ja autoritaarisen oikeiston valtaannousua.

Surkeisiin tuloksiin puhdasoppisuus johti myös niissä maissa, joissa hallitusvastuu otettiin vastaan, mutta jossa liike osoittautui kutakuinkin neuvottomaksi 30-luvun laman edessä, kuten Englannissa.

Fasismin nousun ja sen työväeltäkin saaman kannatuksen ainoa syy ei ollut sosialidemokraattien ja kommunistien kyvyttömyys yhtyä fasismin vaaraa torjumaan, vaan myös siinä että fasistit saattoivat näyttää sosialidemokraatteja valmiimmilta puuttumaan kapitalistisen markkinatalouden epäkohtiin, ottamaan talouden keskitettyyn ohjaukseen ja käyttämään julkisia varoja työttömyyden vähentämiseen.

Loistava poikkeus sosialidemokraattien joukossa oli Ruotsin sosialidemokratia. Jälkikäteen on ymmärretty paremmin miten ratkaisevaa oli, että puolue jo 20-luvun lopulla suuntautui ahtaalta luokkapuoluelinjalta koko kansan puolueeksi kansankoti-tunnuksen alla. Se ei suinkaan ollut oikeistolaistumisen merkki, vaan linjaveto joka oli pohjana laaja-alaiseen ja universaaliin sosiaalipolitiikkaan perustuneen ns. pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamiselle.

Kun Ruotsin sosialidemokraatit sitten ottivat lamavuosina hallitusvastuun heillä oli esittää toteuttamiskelpoiset ja myös toimivat lääkkeet lamasta nousuun. Ne perustuivat ns. Tukholman koulukunnan ekonomistien esittämiin ajatuksiin talouspolitiikasta, jolle Keynes muutamaa vuotta myöhemmin esitti vakuuttavan teoreettisen viitekehyksen v. 1936 ilmestyneellä teoksellaan Yleinen teoria.Päästäkseen toteuttamaan politiikkaansa sosialidemokraatit olivat valmiitta myös poliittiseen kompromissiin talonpoikaispuolueen kanssa.

Sodan jälkeen nämä pohjoismaissa ensinnä omaksutut hyvinvointisosialidemokratian linjaukset muuttuivat pitkälti koko teollistuneen länsimaailman valtavirtaukseksi. Sen perustana olivat

  • keynesiläinen täystyöllisyyspolitiikka

– valmius markkinatalouden ohjaukseen, suunnitteluideologia

  • laaja-alainen sosiaalipolitiikka (Beveridge, Myrdal, Kuusi)

  • vahvoihin työmarkkinaosapuoliin perustuva tulopolitiikka ja kolmikanta

  • aktiivinen työvoimapolitiikka

Sen tuloksia olivat:

  • 30-vuotinen kasvukausi

  • täystyöllisyys

  • hyvinvointivaltioiden toteuttaminen

  • tasaantuva tulojen ja varallisuuden jakaantuminen

  • vahva kansainvälinen kilpailukyky

70-luvun lopulta alkaen tämä ajautui vaikeuksiin mm seuraavista syistä:

– öljykriisi ensimmäisenä luonnonvarakriisinä

– markkinayhdentyminen heikensi hyvinvointipolitiikan kansallista perustaa

– hyvinvointipolitiikan oma menestys söi sen pohjaa

Uusliberalismin hegemonia alkoi:

  • markkinat vapautettava säätelystä

  • julkista omistusta yksityistettävä

  • julkista sektoria supistettava verojen alentamiseksi

  • sosiaaliturvaa leikattava

  • tuloeroja kasvatettava

Sosialidemokraattisen hyvinvointipolitiikan nousu ja katkos

Suomessa hyvinvointivaltion rakentaminen alkoi myöhemmin kuin muissa pohjoismaissa eikä koskaan edennyt ihan yhtä pitkälle. Sosialidemokratia ei myöskään ole koskaan ollut Suomessa sellaisessa asemassa että se olisi voinut yksin määrätä yhteiskunnallisen kehityksen suunnan.

Tästä huolimatta on tapahtunut kehitys erityisesti 60-luvun puolivälistä aina 90-luvun lamaan saakka suurin piirtein vastannut sosialidemokraattisia näkemyksiä. Näinä vuosikymmeninä rakennettiin suomalaista hyvinvointivaltiota laaja-alaisen pohjoismaisen mallin mukaisesti täystyöllisyyttä ylläpitäen, luotiin kattava eläketurva ja sairausvakuutus, toteutettiin peruskoulu, säädettiin kansanterveyslaki ja pystytettiin yhteiskunnalliset palveluverkot ja kavennettiin tulo- ja varallisuuseroja. Suomesta tuli muiden pohjoismaiden tavoin yksi tasaisimman tulonjaon maita maailmassa samalla kun nousimme maailman vauraimpien maiden joukkoon.

80-luvulla uusliberalistiset muotivirtaukset ulottivat vaikutuksensa Suomeenkin. Ensimmäisessä vaiheessa innostuttiin rahamarkkinoiden vapauttamisesta sillä seurauksella, että Suomi syöksyi historiansa syvimpään lamaan niskassaan pankkikriisin ylimääräiset, työttömien ja tavallisten veronmaksajien maksettavaksi langenneet laskut.

Laman aikana jouduttiin sopeuttamaan hyvinvointivaltion menot romahtaneen tulopohjan mukaisesti. Toisin kuin sosialidemokraattien johtamassa Ruotsissa tämä tehtiin ensi vaiheessa Ahon porvarihallituksen aikana ilman pyrkimystäkään harjoittaa hallittua suhdannepolitiikkaa taloudellisen toimeliaisuuden ylläpitämiseksi ja suurtyöttömyyden lievittämiseksi.

Vaikka talous vähitellen elpyi ylläpidettiin kireätä menokuria ja jatkettiin hyvinvointipalveluja ja tulonsiirtoja leikkaavaa politiikkaa. Kasvun tuottama liikkumatila suunnattiin yksipuolisesti veronalennuksiin, joista suurituloiset ovat hyötyneet eniten. Niitä myös rahoitettiin myymällä vuosikymmenten aikana valtiolle ja valtion omistusyrityksiin kerääntynyttä yhteistä kansallisvarallisuutta .

Yritysten kilpailukyvystä on kannettu huolta, mutta julkisten palvelujen ei. Ennustettava seuraus on ollut tulo- ja varallisuuserojen jyrkkä kasvu, palvelujen heikkeneminen sekä sosiaaliturvan kaventuminen. Erityisesti erimuotoinen perustoimeentuloturva – kansaneläkkeen perusosa, työmarkkinatuki ja opintoraha − on menettänyt enimmillään 60 prosenttia suhteellisesta ostovoimastaan verrattuna siihen, mitä se parhaimmillaan on ollut.

Tietenkin huomattava osa näistä toimista on ollut lamasta irtaantumiseksi välttämättömiä, eikä siitä vastuusta voi eikä pidä irtisanoutua. Velkaantumiskierre oli katkaistava, julkisen talouden pitkän aikavälin tasapaino turvattava ja luottamus Suomen talouteen ja sen kilpailukykyyn palautettava. Se kuinka suurta ja miten rahoitettua julkista sektoria tämä edellyttää ei kuitenkaan ole ulkoa annettu vaan se on poliittinen ja ideologinen valinta. Suomessa valinta pienemmän julkisen sektorin (ja vähäisemmän julkisen työllistämisen) hyväksi tehtiin virkatyönä ujuttamalla ilman minkäänlaista avointa poliittista keskustelua ja valintaa. Samaa jatketaan edelleen valtionhallinnon tuottavuusohjelman nimellä kulkevan julkisen sektorin alasajo-ohjelman merkeissä.

Siinä vaiheessa kun talouden liikkumatila alkoi kasvaa olisi sosialidemokraattien tullut ajoissa ottaa talous- ja yhteiskuntapolitiikan arvovalinnat ja painopisteet uuteen arviointiin. Kun näin varovaisesti viime eduskuntavaalien ohjelmaa valmisteltaessa tehtiin, mutta ilman aiemman politiikan avointa arviointia, puuttui äänestäjienkin mielestä hyvältä ohjelmalta kuitenkin uskottavuus. Se mitä olimme menneinä vuosina ja viimeksi varallisuusveroa poistaessamme muiden mukana tekemässä söi hyvän vaaliohjelmamme uskottavuuden. Monet nyt vaaliohjelmassa luvatut asiat otettiin myönteisesti vastaan, mutta useimmiten myös samalla kysyen, miksi näitä ei ole toteutettu aiemmin, mitä me oikein olemme viimeiset kaksitoista vuotta tehneet.

Tasa-arvo ja yhteisöllisyys sosialidemokratian päämäärinä

Vaikka sosialidemokratia on eri aikoina toiminut vähän eri tavoin ja toiminnan tuloksellisuus on vaihdellut, ovat sen arvot ja näkemykset oikeudenmukaisuudesta ja siitä minkälaista kehitystä toivomme pysyneet samoina. Nämä keskeisimmät arvot ovat tasa-arvo ja yhteisöllisyys. Sosialidemokratian ei siis tarvitse etsiä mitään uutta suuntaa, vaan pohtia sitä, olemmeko tämän edelleen kestävän suunnan suhteen oikealla kurssilla vai emme.

Siksi pidän nyt tärkeimpänä tehtävänämme sellaisen kehityksen pysäyttämisen ja kääntämisen, jossa ulkoisen vaurauden kasvaessakin yhä suurempi osa ihmisistä tulee eri tavoin marginalisoiduiksi ja jossa raha ja vauraus antavat kasvavia etuoikeuksia ja erivapauksia. Julkisten palvelujen saatavuutta ja laatua ja niiden tarjoamaa luonnollista yhteisöllisyyttä ei saa heikentää suosimalla osin verorahoitettuja rinnakkaispalveluja. Asuinalueiden ja ympäristön laatua on vaalittava jatkamalla ja kehittämällä sosiaalista asuntotuotantoa ja rakentamisen ohjausta sen sijaan, että hyväksytään suuntaus jossa markkinavoimat saavat tämänkin johtoonsa.

Sosialidemokratian olemassaolon oikeutus ja sen saavutusten arvioimisen tärkein kriteeri on se, miten yhteiskunnassa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten ja ryhmien asema kehittyy. Jos siinä tapahtuu suhteellista heikkenemistä, olemme epäonnistuneet.

On täysin keinotekoista asettaa tämä vastakkain ns. keskiluokan tarpeiden huomioimisen kanssa. Juuri universaaleihin, koko väestön kattaviin tulonsiirtoihin ja palveluihin perustuva sosiaalipolitiikka on se, josta myös keskiluokka saa eniten, samalla kun se tehokkaimmin torjuu köyhyyttä ja syrjäytymistä.

Jos tästä ns. pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskuntamallista luovutaan niin eriarvoistavan yhteiskuntakehityksen ensimmäisiä uhreja on turvallisuus hyvin laajasti ymmärrettynä. Sen murentuminen on myös ja nimenomaan ns. keskiluokan perusteltu huoli. Poliisikin on arvioinut kasvavan syrjäytymisen merkittäväksi sisäiseksi turvallisuusuhaksi.

Meidän ei tietenkään tule haikailla paluuta juuri siihen ja sellaiseen hyvinvointivaltiomalliin, jota sodan jälkeen olimme rakentamassa. Ihmisten ja yhteiskunnan odotukset ja tarpeet muuttuvat ja kehittyvät ja niihin voidaan vastata myös toimimalla eri tavoin kuin ennen. Hyvinvointivaltion on kyettävä vastaamaan laatutietoisten kansalaisten odotuksiin ja erilaisten elämäntapavalintojen lisäämiin valinnanmahdollisuustoiveisiin. Kyky joustavasti vastata tällaisiin kehitystarpeisiin kuuluu pohjoismaisen hyvinvointimallin ja sosialidemokratian parhaisiin ominaisuuksiin, ja juuri se on pitänyt pohjoismaat jatkuvasti kansainvälisten kilpailukyky- ja elämisen laatuvertailujen kärkikymmenikössä.

On jo aika vapautua siitä uusliberalistien pitkään viljelemästä luulosta, että hyvin toimiva, kattava, kohtuullisen tasaisesti tulot ja varallisuuden jakava ja paljon amerikkalaista mallia korkeammin verottava hyvinvointivaltio olisi jotenkin rasite taloudelliselle menestykselle ja kilpailukyvylle, kun kaikki kansainvälinen vertailu osoittaa päinvastaista. On älyllisesti epärehellistä korostaa köyhyyden torjumista sosiaalipolitiikan keskeisimpänä tavoitteena ja samalla kieltää sen yhteys yleiseen tulojakoon ja universaalimallin toimivuuteen. Köyhyysasteen ja myös kaikkien muiden köyhyysilmiöiden laajuuden ja tulonjaon tasaisuuden tai epätasaisuuden välillä on erittäin vahva korrelaatio. Köyhyyttä ei ole pystytty missään kestävästi vähentämään olosuhteissa, joissa tuloerot kokonaisuudessaan kasvavat samanaikaisesti vahvasti.

Sosialidemokraattisessa maailmankuvassa on luonnollista, että ihmiset tavoittelevat vaurastumista, sen avaamia hyvän elämän mahdollisuuksia ja sen tuomaa turvallisuutta. Tässä katsonnassa ei rikkaidenkaan rikastuminen ole sosialidemokraattien tavoittelemassa yhteiskunnassa pahasta, kunhan se ei tapahdu yhteisöllisyyden, tasa-arvon ja köyhempien kustannuksella ja yhteiskunnan kokonaishyvinvointia heikentäen. Ei suuria tuloja sinänsä tule vastustaa vaan sitä, jos ne ovat kasvaneet tavalla jota ei koeta ansaituksi ja oikeudenmukaiseksi. Viime vuosien tuloerojen kasvu ja varsinkin sen edistäminen veroratkaisuin, joista varallisuusveron poistaminen oli suurin yksittäinen virhe, ovat olleet ristiriidassa sosialidemokraattisten solidaarisuutta korostavien arvojen kanssa. Oleellista on myös se, että kasvava eriarvoisuus heikentää yhteisöllisyyttä ja johtaa erilaisiin ihmisten arjen turvallisuutta heikentäviin seurauksiin.

Julkisen sektorin puolustaminen ei ole sosialidemokraateille itseisarvo, mutta on myös huomattava, miten yksityistämisen, ulkoistamisen ja kilpailuttamisen vimma on ollut monissa maissa vallitseva ja ideologisesti motivoitunut suuntaus. Vaikka Suomessa on toistaiseksi säästytty pahimmilta ylilyönneiltä on meilläkin riittävästi kokemusta sen kielteisistä seurauksista, joiden pitäisi vähintäänkin johtaa siihen, että sosialidemokraatit nostavat sen kriittiseen tarkasteluun. Universaalipalvelujen toteuttaminen ei tietenkään edellytä sitä, että kaikki kyseiset palvelut tuotetaan julkisella sektorilla mutta kylläkin sitä, että torjutaan eriarvoistavien ja luokkajakoa luovien rinnakkaisjärjestelmien muodostuminen.

Tässä suhteessa tulee olla erityisen huolestunut julkisen terveydenhuollon tulevaisuudesta. Hoitajien tavoite palkkauksensa jälkeenjääneisyyden korjaamiseksi on oikeutettu, mutta nyt on ajauduttu konfliktitilanteeseen josta on vaikea nähdä kenenkään tulevan ulos voittajana, paitsi ehkä ns. yksityistä terveydenhuoltoalaa, jolloin varmaksi häviäjäksi jää julkinen terveydenhoito. Ei ole aivan vainoharhaista epäillä, että tämä on voinut olla monen asiassa hääränneen kokoomuslaisen varsinainen tavoite.

Hyvät toverit!

Esitän seuraavaksi muutaman teesin. Lista ei ole kattava eikä tyhjentävä:

– sosialidemokraattisen Suomen menestystekijät ovat osaaminen, yrittäminen ja yhteisöllisyys

  • kaikkien uudistusten tulee toteuttaa ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävää kehitystä

  • markkinatalous ei edellytä markkinayhteiskuntaa

  • hyvin toimivat julkiset palvelut ovat ensisijaisia ja julkinen sektori on mitoitettava niin, että ne tulevat hoidetuiksi

  • palveluja voidaan tuottaa myös yksityisesti, mutta vain jos se tuo todellista tehokkuutta palvelutasoa heikentämättä

  • eriarvoistavia rinnakkaisjärjestelmiä ei tule hyväksyä eikä niillä ole annettava julkista verotukea

  • tulonsiirtojen tulee olla sillä tavoin suunnatut ja mitoitetut, että syyperusteinen perusturva on normaalitapauksessa mitoitettu niin, ettei kukaan sen riittämättömyyden vuoksi joudu toimeentulotuen asiakkaaksi

  • palvelut ja tulonsiirrot rahoitetaan jatkossakin tuloeroja tasaavalla ja ympäristöhaittojen syntyä torjuvalla verotuksella

  • hyvinvointivaltio ei enää yhdessä maassa kestä, ellei myös EU-yhteistyö ja lainsäädäntö sitä tue

  • työlainsäädäntö ja työehtosopimusjärjestelmä on saatava vastaamaan työelämän muutoksiin niin, että ”työelämän huonontumisen lyhyt historia” ei enää saa jatkoa

  • kolmikantayhteistyötä tulee jatkaa, mutta SDP:n tulee poliittisena toimijana olla riippumaton ay-liikkeestä, jonka kanssa yhteistyösuhteen on perustettava yhteisiin arvoihin ja konkreettisiin poliittisiin tavoitteisiin

  • yhteisellä omistuksella ja osuustoiminnan suosimisella tulee torjua markkinatalouden ylilyöntejä ja Suomen elinkeinoelämän muuttumista pelkäksi tytäryhtiötaloudeksi

  • täystyöllisyys edellyttää aktiivisempaa työvoimapolitiikkaa jolla työmarkkinoilta syrjäytyminen estetään

  • vahva hyvinvointivaltio ei ole talouden kilpailukyvyn este vaan sen edellytys

Ei ole kovin kiinnostavaa väitellä siitä, tarkoittavatko tällaiset korostukset ja tavoitteet “vasemmistolaisempaa” tai “oikeistolaisempaa” politiikkaa, enkä osaa edes pitää sitä tärkeänä. Sen kuitenkin tiedän, että meidän ei tule suunnitella politiikkaa vain sen mukaan ketkä tänä päivänä ovat eniten äänessä tai äänestämässä.

On harhaa kuvitella, että me voisimme saavuttaa paremman vaalimenestyksen kilpailemalla kokoomuksen kanssa kokoomuslaisella ohjelmalla tai kenenkään muunkaan ohjelmia omimalla. Yhtä suuri kummajainen on ajatus puolueen nimenmuutoksesta uuden nousun osana. Kaiken muun kuin puolueen nimen olen kuitenkin valmis tarvittaessa muuttamaan. On nimittäin välttämätöntä, että puolueen ilmettä ja toimintatapoja on uusittava. Meidän tulee olla valmiita siirtämään monet perinteiset tunnukset ja tavat arvokkaiden perinteiden museoon silloin, kun ne eivät enää ihmisiä puhuttele vaan pelkästään ärsyttävät, tai, mikä ehkä vielä masentavampaa, näyttäytyvät vain huonoina vitseinä.

SDP:tä ei enää aikoihin ole uhannut ulkoinen murskaamiseemme tähtäävä vastustaja, vaan uhkanamme on unohdus ja hiljainen näivettyminen, kun aatettamme kuvataan vanhentuneeksi ja puoluettamme auringonlaskun liikkeeksi. Tämä käsitys meidän on osoitettava vääräksi.

Sosialidemokraattien on voitettava vaalikannatuksensa omalla uskottavalla, realistisella ja oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa toteuttavalla ohjelmalla. Meidän on saatava jälleen liikkeelle ne ihmiset, joiden epäluottamus politiikkaan ja sen kykyyn tuottaa ihmisten odotuksia vastaavia päätöksiä on johtanut äänestysprosentin painumaan jo alle seitsemänkymmenen prosentin.

Kun vuonna 1899 perustettu Suomen työväenpuolue v. 1903 omaksui sosialidemokratian aatteen otti puolue nimekseen Sosialidemokraattinen puolue Suomessa, millä alleviivattiin liikkeen kansainvälisyyttä. Näille juurille on nyt globalisoituvassa maailmassa palattava.

2.11.2007

Tal av den nyvalda presidenten för 2008. Puhe Pohjoismaiden neuvostossa. Oslo, 1.11.2007

Värderade President, bästa medlemmar i Nordiska rådet, kära nordiska vänner,

Det är med stor glädje och tacksamhet jag på det nyvalda presidiets och framförallt på vicepresidentens och mina egna vägnar tackar för det förtroende ni visat oss. Det är också med stor förväntan jag ser fram emot det kommande året i Nordiska rådets verksamhet och samarbetet med er alla.

Presidentivalet denna gång har fallit på en verklig veteran i det nordiska samarbetet, eftersom jag har varit första gången med som vald parlamentariker i Nordiska rådet år 1970. Världen och därmed också det nordiska samarbetets roll har sedan dess förändrats mycket mer än vad man kunde tro om man bara tittade på de institutionella ramerna för detta samarbete som fortfararande är nästan likadana som de var 40 år tidigare.

Norden har varit något av en vägvisare för hela Europa vad de enskilda merdborgarnas gränsöverskridande rörelsemöjligheterna beträffar. Vi hade infört passfrihet, öppna arbetsmarknader, socialskyddsavtal och rösträtt för Nordiska medborgare i lokal val långt före EU har kunnat utvidga dessa att numera omfatta största delen av Europa. I och med detta finns det inte längre vare sig samma möjligheter eller behov för oss att spela samma roll. Naturligtvis finns det ett och annat att göra oss emellan, såsom de segt kvarstående gränshindren visar, men detta är knappast tillräckligt för att motivera upprätthållandet av så omfattande samarbetsstrukturer som vi har i Norden. Men det nordiska samarbetet har en växande uppgift i att påverka utvecklingen i Nordens omedelbara närområden, i Europa som helhet och också i världen.

Det här bör vi göra genom att presentera de framgångar som den nordiska modellen kan hänvisa till bl.a. i sin strävan att uppnå en ekologiskt, socialt och ekonomiskt bärkraftig utveckling, genom att ta lära av andras framgångar och genom att i samarbete påverka de internationella processer som handlar om klimatförändringen och andra utmaningar globaliseringen har fört med sig.

Den gemensamma nämnaren för det regionala samarbetet i Norra Europa är den för snart ett år sedan under finskt EU-ordförandeskap förnyade Nordliga dimensionen, som nu bygger på en gemensam politik för EU, Ryssland, Island och Norge.

Det finska ordförandeskapet för Nordiska ministerrådet för innevarande år valde den Nordliga dimensionen till tema för det seminarium på Hanaholmen som innebar startskottet för själva ordförandeskapet och det gläder mig, att både rådets och ministerrådets verksamhet under detta år har haft en klar anknytning till denna politik.

I den nya politiken för den Nordliga dimensionen nämns både Östersjöregionen och Barentsområdet som särskilda tyngdpunktsområden. Samarbetet inom dessa regioner, också det parlamentariska samarbetet bör ses som delar av den Nordliga dimensioner, inte som alternativ och allra minst som konkurrenter. Även den Östersjöstrategi för EU som har efterlysts och som är under utarbetande inom både kommissionen och Europaparlamentet bör ses som en del av den Nordliga dimensionen och EU:s Rysslands, Islands och Norges gemensamma politik.

Nordiska rådets har också aktivt väl att förstärka den parlamenariska dimensionen inom den Nordliga dimensionen. Rådet har tagit initiativ till parlamentarisk dialog med Rysslands Statsduma och federationsråd, rådet har redan 2004 i Helsingfors arrangerat den första parlamentariska konferensen med den Nordliga dimensionen som huvudtema och rådet har bland annat inom det parlamentariska Östersjösamarbetet tagit initiativ till skapandet av ett parlamentariskt forum för den Nordliga dimensionen.

I den parlamentariska ND-konferens som Europaparlamentet arrangerade i vintras i Bryssel deltog rådet aktivt och rådets presidium kommer att följa med förberedelserna för den konferens som planeras att arrangeras 2009.

Avsikten med förnyandet av den Nordliga dimensionens politik framförallt att förstärka och fördjupa engagemanget hos alla involverade parter. Det behövdes ett gemensamt ägarskap till denna politik för att nå dess mål och detta ledde till att den Nordliga dimensionens politik omstrukturerades till en uttryckligen gemensam politik för EU och de länder i Norra Europa, som står utanför EU. Förnyelsen har redan nu lett till ett större engagemang från rysk sida.

Ett annat viktigt drag hos den förnyade ND-politiken är dess nära koppling till samarbetet mellan EU och Ryssland med dess fyra ”gemensamma sfärer”. Det grundläggande ändamålet med den Nordliga dimensionen är fortfarande oförändrat, nämligen att stärka stabilitet, välfärd och hållbar utveckling i Norra Europa.

De nordiska länderna och vi inom Nordiska rådet bör utnyttja de möjligheter förnyelsen har medfört och aktivt utarbeta och presentera intitativ till konkret samarbete som kan gagna både vår egen region och Europa som helhet.

Denna session har i hög grad fokuserat på globaliseringen i allmänhet och speciellt det Nordiska samarbetets möjlighet det nordiska samarbetets möjligheter inför att arbeta för motverkandet av klimatförändringen.  Dessa frågor kommer att vara dominerande också i  rådets kommande verksamhet. Samtidigt bör också arbetet för att rädda Östersjön från en ekologisk katastrof  prioriteras. Också i dessa frågor behövs det bredare regionalt samarbete mellan Nordiska rådet och övriga aktörer och inom andra samarbetsorganisationer. Norden skall vara en föregångsregion beträffande globalt ansvar och samtidigt ett föredöme när det gäller solidaritet med andra, mera utsatta regioner och folkgrupper och humanitära och fredsbevarande insatser.

När det gäller frågan om solidaritet vill jag även gärna nämna de nya nordborna, de nordbor som inte är födda i Norden utan som har kommit hit som inflyttare eller flyktingar och vilkas antal kommer att fortsätta att öka. I vårt arbete för befolkningen i Norden och dess rättigheter och möjligheter får vi inte glömma de nya nordborna.

Arbetsprogrammet för Nordiska rådet under nästa år förutsätter också aktivt arbete inom Norden på de traditionella kärnområdena där frågan om avskaffande av gränshinder och befrämjande av rörligheten mellan de nordiska länderna fortsättningsvis skall stå högt på agendan. Vi väntar konkreta resultat av de initiativ och åtgärder som diskuterats och godkänts här i Oslo. Jag önskar det nya gränshindersforumet och dess ansvarspersoner all framgång. Naturligtvis är också tryggandet och utvecklandet av det nordiska välfärdssamhället, ”den nordiska modellen” och tillvaratagandet och befästandet av vår gemensamma nordiska kulturella samhörighet som utgör centrala ”inomnordiska” frågor och programpunkter.

Frågan om det nordiska samarbetets och de nordiska samarbetsorganens struktur är också under diskussion dyker I och med globaliseringen och den växande betydelsen och omfattningen av det regionala samarbetet inom ramen för den Nordliga dimensionen och i synnerhet Östersjö- och arktissamarbetet har frågan aktualiserats på nytt och tanken på ett särskilt utskott för dess frågor har framkastats. Utan att på något sätt vilja föregripa debatten ser jag för mig att frågan blir föremål för en ny diskussion inom den närmaste framtiden. Även presidiets och presidentskapets roll bör naturligtvis då ses över. Nordiska rådet har hittills haft och bör också i framtiden ha en beredskap att ompröva sina strukturer och anpassa dem till tidens och omvärldens utmaningar.

Det nordiska samarbetet är unikt till sin omfattning, sin mångfald och inte minst till sin fasta förankring hos medborgarna i Norden. Det finns inga andra exempel på dylikt samarbete, som vid sidan av de officiella strukturerna och samarbetsmekanismerna skulle ha en så central och aktiv roll också inom medborgarsamhället. Föreningarna Nordens roll och insatser i detta avseende är av avgörande betydelse.

Avslutningsvis vill jag passa på att påminna oss alla om ett jubileum vi står inför nästa år. Det är fråga om ett jubileum som för mig personligen, som har ägnat nästan hela mitt vuxna liv åt att verka inom fredsrörelsen känns som betydelsefullt. En gång kom en nordisk statsminister till mig och pekade på det här märket som jag alltid brukar ha på kavajen. ”Jaså, du är för fred”.  ”Ja ” sade jag ”är vi inte alla det då?” Jag är övertygad om att svaret på den frågan är ja för hela Nordiska rådets vidkommande.

Det har nästa år förflutit 100 år sedan Nobels fredspris utdelades till de nordiska parlamentarikerna Fredrik Bajer från Danmark och Klas Pontus Arnoldsson från Sverige. Priset delades alltå mellan dessa två. Både Bajer och Arnoldsson hade gjort betydande insatser inom fredsrörelsen, såväl som grundläggare av de nationella fredsförbunden i Danmark och Sverige i slutet av 1800-talet och genom aktivt deltagande i den europeiska fredsrörelsen. Låt oss se detta erkända och uppskattade exempel på nordiska parlamentarikerinsatser i fredens tjäns som en inspirationskälla också för våra gemensamma åtaganden.

Jag framför mitt och allas vårt gemensamma tack till den norska delegationen i Nordiska rådet och dess sekretariat för goda arrangemang av årets session och för gott nordiskt värdskap. Slutligen önskar jag på den finska delegationens vägnar er alla hjärtligt välkomna till Nordiska rådets 60. session Helsingfors den 27-29 oktober 2008. Vi ser mycket fram emot att se er alla i Helsingfors om ett år. Fram till dess skall vi igen alla tillsammans under ett års tid arbeta för det nordiska samarbetet i en globaliserad och under förändring varande värld med stora utmaningar. Jag  ser fram emot det arbetet och att få göra det tillsammans med er.