Etusivu 2007 syyskuu 2007
14.9.2007

Vastine Raimo Luomalle: Köyhyys on aina suhteellista. Mielipidekirjoitus Uutispäivä Demarissa 3.8.2007

Parin viikon takainen kirjoitukseni tässä lehdessä on kirvoittanut joitain kommentteja. Raimo Luoma puuttuu sellaisiin keskeisiin kysymyksiin, joihin on syytä vastata. Minä pyrin välttämään oikeisto- tai vasemmisto-leimoja, koska pidän niitä epäoleellisina. Jos julkisen sektorin työn asettaminen yksityisen edelle on Luoman mielestä sosialismia niin olkoon. En kuitenkaan itse asettanut julkisen sektorin kasvattamista tai ylläpitämistä itsearvoiseksi tavoitteeksi, saatikka puolueen aatteelliseksi lähtökohdaksi, mutta tunnistin kyllä yksityisen ensisijaisuuden meille vieraaksi ideologiseksi linjaukseksi.

Tämä yksityistämisen, ulkoistamisen ja kilpailuttamisen vimma on ollut monissa maissa vallitseva ja ideologisesti motivoitunut suuntaus. Vaikka Suomessa on toistaiseksi säästytty pahimmilta ylilyönneiltä on meilläkin riittävästi kokemusta sen kielteisistä seurauksista. Niiden pitäisi vähintäänkin johtaa siihen, että sosialidemokraatit nostavat kysymyksenasettelun kriittiseen tarkasteluun, vaikkapa juuri Luoman itse esittämien kysymysten pohjalta. Myös Luoman kannattamien universaalipalvelujen toteuttaminen ei tietenkään edellytä sitä, että kaikki kyseiset palvelut tuotetaan julkisella sektorilla – olen itse tätä monimuotoisuutta hyvin varhain myös puolustanut − mutta kylläkin sitä, että torjutaan eriarvoistavien ja luokkajakoa luovien rinnakkaisjärjestelmien muodostuminen.

Luoma vierastaa tavoitteenasettelua kansalaisten “suhteellisen” aseman mittaamisesta. Tämän nimittäminen “marksilaiseksi” hämmästyttää varmasti EU:ta ja kaikkia muita kansainvälisiä järjestöjä, jotka käyttävät juuri tällaisia suhteellisia vertailuja arvioimaan köyhyyttä, yleisimpinä määritteenä niiden kotitalouksien osuus, joiden tulot jäävät alle 60 prosentin kaikkien tulojen mediaanista. Köyhyyttä ja syrjäytymistä tulee tietenkin arvioida myös muilla tavoin, mutta sitä ei voi tehdä kokonaan tulonjaosta irrallisena asiana.

On ensinnäkin niin, että yhtäällä köyhyysasteen ja myös kaikkien muiden köyhyysilmiöiden laajuuden ja toisaalla tulonjaon tasaisuuden tai epätasaisuuden välillä on erittäin vahva korrelaatio. Köyhyyttä ei ole pystytty missään kestävästi vähentämään olosuhteissa, joissa tuloerot kokonaisuudessaan kasvavat samanaikaisesti vahvasti.

Tulonjakokeskusteluun liitetään monesti amerikkalaisen filosofin John Rawlsin oikeudenmukaisuuperiaate. Sen mukaan vain sellainen eriarvoisuus on hyväksyttävää, joka tuottaa yhteiskunnan huonoimmassa asemassa oleville suurimman mahdollisen hyödyn. Näin määriteltynä vain harva − tuskin Luoma sen enempää kuin minäkään − on tästä eri mieltä. Ongelmana on, ettei ole esitetty tapaa , jolla tätä voitaisiin toimivasti soveltaa käytännön ratkaisuihin.

Ei rikkaidenkaan rikastuminen ole sosialidemokraattien tavoittelemassa yhteiskunnassa pahasta, kunhan se ei tapahdu yhteisöllisyyden, tasa-arvon ja köyhempien kustannuksella ja yhteiskunnan kokonaishyvinvointia heikentäen. Ei suuria tuloja sinänsä tule vastustaa vaan sitä, jos ne ovat kasvaneet tavalla jota ei koeta ansaituksi ja oikeudenmukaiseksi. Viime vuosien tuloerojen kasvu ja varsinkin sen edistäminen veroratkaisuin ovat olleet ristiriidassa sosialidemokraattisten solidaarisuutta korostavien arvojen kanssa. Oleellista on myös se, että kasvava eriarvoisuus heikentää yhteisöllisyyttä ja johtaa erilaisiin ihmisten arjen turvallisuutta heikentäviin seurauksiin.

11.9.2007

Bengt Jangfeldt, Med livet som insats. Berättelsen om Vladimir Majakovskij och hans krets, Wahlström & Widstrand, 591 s., Tangen 2007

1189489555_medlivetsominsats.jpgAnanasta ahmi, hotkaise pyy, loppusi porvari lähestyy

Runoudella ja runoilijalla on harvassa maassa ollut yhtä suuri merkitys kuin Venäjällä. Niinpä kun maan tunnetuin runoilija Vladimir Majakovski vain 36-vuotiaana ampui itsensä Moskovan asunnossaan huhtikuussa 1930 ei tapahtumaa voitu pimittää, vaan se oli otettava nopeasti haltuun ja selitettävä henkilökohtaisten ongelmien aiheuttamaksi. Niitäkin Majakovskilla oli riittämiin, mutta myös yhteiskunnallisia syitä sillä virallisesti kohtuudella juhlittu ja suosittu runoilija oli neuvostovaltion uskollinen airut, mutta tosiasiassa jo pitkään ollut hakauksessa virallisen vallankäytön kanssa.

Georgiassa venäläis-ukrainalaisille vanhemmille v. 1893 syntynyt Majakovski oli radikaali ja mukana bolshevikkien vallankumouksellisessa toiminnassa jo ennen lokakuun vallankumousta ja hän ehti istua jonkin aikaa Moskovassa vankilassakin vuonna 1909, missä kirjoitti ensimmäiset runonsa. Vapauduttaan Majakovski hakeutui taidekouluun, josta hänet kuitenkin parin vuoden jälkeen erotettiin poliittisen aktivisminsa vuoksi. Majakovski oli kuitenkin aina enemmän taitelija kuin poliitikko, lähempänä anarkisteja kuin bolshevikkeja,  jotka eivät koskaan oikein hyväksyneet Majakovskin edustamaa futurismia. Majakovski kirjoitti paitsi futuristisia runoja, myös näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia sekä piirsi futuristisia julisteita, mutta vain hänen runonsa ovat saaneet pysyvää tunnustusta.

Majakovskin läpimurtoteos oli vuonna 1915 julkaistu Pilvi housuissa, josta löytyy myös otsikossa lainattu 60-luvulla Suomessakin ahkerasti siteerattu säe. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Majakovskista tuli eräänlainen vallankumouksen hovirunoilija, mutta hänen suhteensa bolshevikkeihin oli kuitenkin aina dialektinen ja ongelmallinen. Välittömästi vallankumousta seuranneina vuosina pääsivät erilaiset vanhan perinnäisen kulttuurin kyseenlaistaneet vallankumoukselliset taidevirtaukset joksikin aikaa suhteellisen vapaasti kukoistamaan. Se ei kuitenkaan tapahtunut puoluejohdon tuella, vaan itse Lenin v. 1920antoi kulttuuriministeri Lunatsharskille sapiskaa futurismin sallimisesta ja siitä, että Majakovskin teoksesta 150 000 000 oli otettu aivan liian suuri 5000 kappaleen painos. Majakovski otti tästä ainakin sen verran opiksi että kirjoitti Leninin kuoltua tästä ylistysrunon, mutta se ei häntä ja yhä taiteellisesti vanhoillisemmaksi käyvää puolue-eliittiä lähentänyt.

Majakovski nautti kuitenkin suurta suosiota ja kansainvälistä mainetta, ja hänelle sallittiin sellaisia vapauksia ja etuoikeuksia joista muut kirjailijat tavallisista neuvostokansalaisista puhumattakaan eivät voineet uneksiakaan. Ennen kaikkea Majakovski sai matkustaa varsin vapaasti lännessä, vieraillen pitkiä aikoja ennen muuta Ranskassa ja Saksassa, ja tehden myös 1925 matkan Yhdysvaltoihin. Ranskasta hänen sallittiin myös tuoda käyttöönsä Renault-henkilöauto, jollaista yksityisautoa ei voinut olla monenkaan  puoluejohdon ulkopuolisen venäläisen käytössä.

Neuvosto-Venäjän kulttuuripoliittinen ja poliittinen ilmapiiri alkoi Kronstadin kapinan kukistamisen v. 1921 kiihtyvästi kiristyä. Kaikki ei-bolshevistinen poliittinen toiminta oli jo sitä ennen kielletty, nyt kontrolli kiristyi myös taiteissa ja kommunistisen puolueen jäsenistön keskuudessa.  Vuonna 1921 Nikolai Gumilovista tuli ensimmäinen vastavallankumouksellisuuden vuoksi teloitettu kirjailija, sairastunut runoilija Alexander Blok kuoli kun häneltä evättiin hoito, joka olisi voinut hänet pelastaa. Seuraavana vuonna karkotettiin lähes kaksi sataa filosofia, kirjailijaa ja intellektuellia. Majakovski oli perustamassa futuristista LEF-ryhmää ja sen lehteä, mutta vuoteen 1928 mennessä ne joutuivat lopettamaan. Boris Pasternak ja monet muut olivat tehneet johtopäätöksensä jo aiemmin eivätkä seuranneet Majakovskia kun tämä hakeutui proletaarikirjailijoitten liittoon, jossa hän ei kuitenkaan viihtynyt ja jossa hän edelleen syrjittiin.30-luvun alkaessa ei Majakovskinkaan enää sallittu matkustaa omillaan länteen.

Ruotsalainen Bengt Jangfeldt on yksi parhaita Majakovskin tuntijoita ja tulkitsijoita maailmassa ja hänen kirjansa Med livet som insats on ensimmäinen ei-neuvostoliittolainen elämäkerta Majakovskista, tai oikeammin Majakovskin piiristä. Majakovskia ei voi käsitellä ilman tätä erikoislaatuista symbioottista yhteisöä, jossa hän eli. Kyse oli ennen kaikkea Majakovskin suhteesta Lili Brikiin, joka oli hänen elämänsä nainen vaikka olikin avioliitossa Osip Brikin kanssa. Kolmikko eli eräänlaisessa menage à trois suhteessa, jossa kaikilla oli vaihtelevassa määrin myös muita suhteita, joita he eivät yrittäneetkään salata toisiltaan.  Muita Majakovskin rakastajattaria olivat Elly Jones  jonka Majakovski tapasi New Yorkissa ja jonka kanssa hän sai myös Ellyksi nimetyn tyttären  Tatjana Jakovleva ja Nora Polonskaja.  Piiriin kuuluivat myös Lilin pikkusisar Elsa, joka avioitui ensin ranskalaisen insinöörin André Triolet’n ja tämän liiton purkauduttua ranskalaisen kommunistikirjailija Louis Aragonin kanssa.

Myös Lili Brikillä oli omat rakastajansa. Yksi heistä oli Alexander Krasnosthekov. Hän oli tsaarinajan maanpakolaisena suorittanut Chicagon ylipistossa oikeus- ja taloustieteen tutkinnot, toiminut USA:n vasemmistoliikkeessä ja palannut lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjällä, jossa oli päätynyt muodollisesti itsenäisen ja vähän vapaampaa sosialismia toteuttaneen Kauko-Idän tasavallan presidentiksi. Kun tasavalta vuonna 1922 liitettiin Neuvostoliittoon Krashnotshekov toimi valtionpankin johdossa, joutui syytteeseen korruptiosta ja tuomittiin vankilaan, mutta armahdettiin pian, kunnes hän sitten 30-luvun puhdistuksissa kokonaan katosi.

Piirissä pyörivät myös suurin osin ajan merkittävimmistä kulttuurityöntekijöistä, joista Pasternak ja ohjaaja Vsevolod Meierhold olivat Majakovskille läheisimmät. Piiriin ei kuitenkaan kuulunut Maksim Gorki, joka suhtautui Majakovskiin vihamielisesti ja levitti tästä perättömiä jouruja. Piiriä valvottiin myös Tshekan ja sen seuraajajärjestöjen toimesta ja Osip Brik oli itsekin jonkin aikaa Tshekan palveluksessa. Mitä GPU Majakovskista tiesi ja miten se häntä valvoi ja ohjasti ei ole vieläkään läheskään kattavasti selvitetty.

Kuollut Majakovski palveli Neuvostoliittoa lojaalimmin ja ongelmattomammin kuin elävä. Ajan pseudotieteellisen tavan mukaan neuvostotutkijat punnitsivat ruumiinavauksessa runoilijan aivot  ne painoivat 1700 grammaa, mikä oli kiusallinen tulos koska se oli 300 grammaa enemmän kuin Leninin… Majakovskin nostamisen neuvostojalustalle sinetöi Stalin, joka v. 1935 raapusti Lili Brikin Majakovskin teosten saannin rajoittamista valittaneen kirjeen päälle politbyroon sihteeristössä istuneelle ja parin vuoden päästä GPU-päälliköksi nostetulle Nikolai Jezoville ohjeen, jonka mukaan ”Majakovski oli ja on edelleen neuvostoajan lahjakkain runoilija. Välinpitämättömyys hänen teoksiaan kohtaan on rikos”.

Tätä kommenttia seurannutta Majakovskin stalinistista kanonisointia Boris Pasternak kutsui runoilijan toiseksi kuolemaksi. Bengt Jangfeldt on tehnyt suuren palveluksen herättäessään kirjallaan Majakovskin uudelleen henkiin.

Syyskuu 2007

11.9.2007

”Sverige, Finland och EU:s gemensamma utrikes och säkerhetspolitik” Inledningstalet i ABF-Stockholms och Palme-centrets diskussion, Tukholma, 11.9.2007

Som det ofta har sagts – inte minst från min sida – har Sverige och Finland aldrig stått så nära varandra i utrikes- och inrikespolitiken som idag. Vi är båda alliansfria i den meningen, att vi inte tillhör någon militärallians och har inte heller några planer att ansluta oss till en sådan. Däremot kan vi  knappast betraktas som neutrala. Neutralitet är ett ord vi har inte använt i Finland sedan vi anslöt oss till den Europeiska Unionen.

Vi vill båda utveckla och förstärka EU:s gemensamma utrikes- och säkerhetspolitik. Det är och förblir Finlands huvudlinje som också vår kommande säkerhets- och försvarspolitiska redogörelse kommer att bekräfta. Den kommer också i en mera

utarbetad form än tidigare att analysera och ge svar på de nya typer av säkerhetshot som globaliseringen har medfört. Var vi skiljer oss åt är, att vi i Finland fortfarande kommer att hålla fast vid den allmänna värnplikten och också upprätthålla  ett trovärdigt territoriellt försvar. Det oaktat kommer vi samtidigt också att satsa mera på det internationella krishanteringssamarbetet, där vi har en lång och av andra uppskattad tradition av aktivit deltagande i fredsbevarande operationer. Att detta deltagande förutsätter ett FN-mandat förblir den självklara utgångspunkten också i framtiden, även om vi har ändrat vår lagstiftning så, att det är också möjligt att ta del också i operationer utan FN-mandat. Avsikten är inte att förbigå FN utan att kunna agera också i en brådskande situation där FNs säkerhetsråd p.g.a. något icke-politiskt skäl inte har tagit ställing till en eventuell operation.

Traditionellt har vi i Finland dryftat utrikes- och säkerhetspolitik i en bred konsensusanda. Det tycker jag har varit en tillgång för vårt land, men nu finns det tecken på att samstämmigheten håller på att spricka. Orsaken är, att samlingspartiet i Finland med sin nya NATO- och USA-orienterade politik medvetet har valt en väg vars logiska konsekvens är ett avståndstagande från konsensuspolitiken. Då partiet har både utrikes-och försvarsministerposten i den nya borgerliga regeringen har särskilt försvarsministerns uppseendeväckande uttalanden, som han har gett med sin partiordförandes stöd, orsakat förvirring om var Finland egentligen står.  Man kan säga att försvarsministern med en del av sina uttalanden ställt sig i opposition mot det rådande säkerhetspolitiska tänkandet i Finland. Att bedriva oppositionspolitik från en regeringsposition  kan knappast vara någon långvarig företeelse i en levande demokrati. ”Förvarsministern avgår” är därför en rubrik som jag skulle välkomna också i Finland. Men det förestående arbetet med den säkerhets- och försvarspolitiska redogörelsen får väl utvisa var det officiella Finland står i dessa frågor.

Jag beklagar situationen, men ministerns uppträdande är inte något som regeringen i Finland har omfattat, än mindre presidenten eller folkopinionen. Socialdemokratins ställningstaganden är de mest representativa för den finska folkopinionen. Ett förvånande drag i samlingspartiets partiledares linjetal häromveckan var, att han inte hade något väsentligt att säga om EU. Detta motsvarar inte alls den finska politikens utgångspunkter.

Vi lever i en värld där hotet för traditionella mellanstatliga krig  avsevärt har minskat, särskilt i Europa. Att vi inte nödvändigtvis känner oss tryggare än tidigare grundar sig på de nya säkerhetshot som växt fram som allt större utmaningar. Med dessa avser jag naturkatastrofer, miljoförstörelse och miljökriser,  nya epidemier och smittosjukdomar, ökade oreglerade flyttningsrörelser, droger och organiserad gränsöverskridande kriminalitet , spriding av massförintelsevapen, de olika hot och den internationella instabilitet som svaga och sammanbrytande stater har medfört, samt illegal vapenhandel och terrorism.

Det som är gemensamt för alla dessa hot är, att varken en unilateralistisk eller en isolationistisk hållning  utgör ett fungerande försvar gentemot dem. Samtliga hot kräver tvärtom en ökad satsning på och ett ökat engagemang i effektivt multilateralt samarbete. Kännetecknande för dessa hot är också, att de sällan kan bekämpas med militära medel, och att även i de fall där dessa är nödvändiga, är de aldrig tillräckliga  för att avvärja dem.

Detta är också utgångspunkten för EUs gemensamma säkerhetstrategi. För oss i Finland och Sverige är det lika självklart att EU bör och kommer att spela en alltmera växande och viktigare roll som den enastående internationella organisation som  effektivt kan arbeta mot alla dessa nya typer av säkerhetshot.

Utgångspunkten för utvecklandet av GUSP är bra såtillvida, att i samtliga medlemsländer – också i de länder där opinionen annars präglas av t.o.m. växande euroskepticism – har kravet på att förstärka EUs globala roll ett brett understöd.  Därtill kan vi  notera, att förväntningarna också i den övriga världen  är att  EU bör utgöra en allt starkare global aktör. Det finns en utbredd otrivsel med en unipolar värld och människor anser att det är bättre att ha ett större antal  likvärdiga partners i världen. Inte för att vi behöver utmana den enda supermakten, som vi också måste kunna samarbeta konstruktivt med, men för att ge en bättre balans. Och här är Europa den stora majoritetens favoritkandidat till att spela den rollen.

Här tänker man inte i första hand på EU som en blivande militär supermakt. Det är varken möjligt, önskvärt eller nödvändigt att försöka utveckla unionen i en sådan riktning. Det arbete som pågår för att utveckla unionens och dess medlemsländers militära krishanteringsförmåga är viktigt, men ingen tänker sig att det skulle leda till en union med en verklig krigsföringsförmåga. Men många av de kriser och hot mot vår säkerhet som vi måste kunna bemöta kräver också militära medel, även om de inte är de enda eller ens de viktigaste medlen i krishanteringen. Därför är det nödvändigt, att EU också satsar minst lika mycket på att utveckla samtliga krishanteringinstrument från civil krishantering – inklusive poliser, räddningspersonal, juridiska experter m.fl, till återuppbyggnadsuppgifter – och ekonomisk bistånd, precis som Sverige och Finland tillsammans har arbetat för. Samtliga instrument kan och bör användas endast med utgångspunkt i ett orubbligt tillämpande av rätssstatsprincipen och i respekt för mänskliga rättigheter och demokrati.

Samma gäller naturligtvist också sådana Nato-ledda operationer, där Sverige och Finland kan vara med. Vi har båda meddedlat, att vi är i princip intresserade att också kunna medverka i sådana Nato-operationer där man änvänder sk. NRF-trupper, om vi efter att ha analyset i frågavarande operation anser det berättigad och förnuftig att vara med. Men för närvarande måste vi ännu vänta före vi kan ta nya beslut tills Nato har kunnat komma själv komma överens om hur dess styrkor skall samlas.

3.9.2007

Aapo Roselius, Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa, Tammi, 335-s., Ruotsi 2007

1188794468_aaporos.jpgValkoisten teloittajien jäljillä

Suomen vuoden 1918 sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyissä kuoli Suomen sotasurmat 1914-1922 projektin kotisivulta löytyvien tietojen mukaan kaikkiaan vajaat 37 000 ihmistä, joista valkoisella puolella vähän päälle 5000 ja punaisella 27 000. Terrorin uhreina, kategorisoituina ryhmään teloitettu, ammuttu ja murhattu, valkoisia kuoli alle 1500, punaisia 7500, lisäksi vankileireillä vajaa 12 000. Näiden lukujen taakse kätkeytyy suunnaton määrä kärsimyksiä, tuskaa ja oikeudettomuutta, joka täysin vetää vertoja sille mitä tänään voimme lukea Darfurista, Gazasta tai Afganistanista tulevista uutisista.

Aapo Roseliuksen Teloittajien jäljillä on yksi sotasurma-projektiin liittyneistä tutkimuksista. Se kartoittaa kiihkottomalla, välillä vähän liiankin kliiniseltä tuntuvalla tutkijanotteella ns. valkoista terroria, sen toimeenpanijoita eli teloittajia ja sitä, mitä heille myöhemmin tapahtui.
 
Valkoisesta terrorista on vanhastaan suhteellisen paljon tietoa, joskin olosuhteiden pakosta se on ollut hajanaista ja anekdootillista, sillä virallinen historiankirjoitus ei siihen halunnut tarttua ennen kuin vasta useamman vuosikymmenen päästä, kun Jaakko Paavolainen julkaisi uraauurtavat tutkimusteoksensa. Valkoisen terrorin toimeenpanijoista on vielä vähemmän ollut tietoa, muutamia legendaarisia ja myös Roseliuksen kirjassa läpikäytyjä tapauksia lukuun ottamatta.

Roseliuksen tärkeimpänä lähdeaineistona on, tärkeysjärjestyksessä, toimintansa syksyllä 1918 uudelleen aloittaneen sosialidemokraattisen puolueen keräämä ns. terroritilasto valkoisista väkivallanteoista, 60-luvulla SKS:n ja työväen arkiston muistitietokokoelma, sanomalehtikirjoitukset, oikeusviranomaisten asiakirjat oikeuskanslerin viraston suorituttamista tutkimuksista, sotien jälkeen koottu entisten punakaartilaisten korvausvaatimusaineisto sekä valkoisten veteraanien muistitietokokoelma 30-luvun lopulta.

Tällaista aineistoa on tietysti käytetty laajasti muussakin kirjallisuudessa, viimeksi Kjell Westön Finlandia-palkinnon voittaneessa Missä kuljimme kerran -romaanissa. Aiempaan kirjallisuuteen perehtyneessä lukijassa Roseliuksen kirja ei ehkä herätä enää kovin voimakkaita tunteita, mutta se mikä minuun, vaikka kysyttäessä olisin ehkä oikein vastauksen osannut antaa aiemminkin, teki voimakkaimman vaikutuksen oli se Roseliuksen huolellisesti selvittämä asia, ettei yksikään murhiin ja terroritekoihin syyllistynyt valkoinen Suomessa joutunut loppuun saakka kantamaan oikeudellista vastuuta teoistaan.

Pohjan tälle armeliaisuudelle antoi valtionhoitaja Svinhufvudin viisi päivää ennen virasta luopumistaan joulukuussa 1918 antama asetus, jossa sangen laveasti todettiin, että jos kapinan kukistajat ja järjestyksen palauttajat ”ovat teoissaan menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätettäkööt niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta”. Se että tällainen asetus annettiin vasta seitsemän kuukautta sodan päättymisen jälkeen perustui saksalaissuuntauksen romahdusta seuranneeseen muuttuneeseen poliittiseen tilanteeseen, jossa ei enää ollut itsestään selvää, etteivät valkoiseen terroriin syyllistyneet saattaisi joutua vastuuseen.

Muutama räikein tappaja joutuikin tutkimusten kohteeksi ja oikeuteenkin , mutta viimeistään sotaylioikeus vapautti heidät. Jokunen joutui kyllä pakoilemaan, mikä tuntuu olleen aika monelle motiivi hakeutua heimosotien vapaaehtoisjoukkoihin, joissa he myös saivat mahdollisuuden jatkaa siviileihin ja aseettomiin kohdistettuja oikeudettomia teloituksia.

Vaikka ketään valkoista ei lopulta tuomittu laittomista teloituksista ja murhista, oli asia valkoiselle Suomelle kiusallinen. Mannerheimillekin se oli potentiaalisesti niin kiusallinen, että hän ryhtyi jo 1919 keräämään aineistoa, jonka tarkoituksena oli tarkoituksenmukaisesti valikoiduilla asiakirjoilla osoittaa, ettei armeijan johto ollut vastuussa ylilyönneistä, ainakaan sen oman jo sangen laajan oikeudellisen mielivallan sallivien määräysten ylittäviltä osin. Näin muodollisesti saattoi katsoakin, mutta toisaalta se ei myöskään tehnyt mitään saattaakseen ketään niihin syyllistynyttä todelliseen vastuuseen. Tiedossa on vain yksi Mannerheimin henkilökohtaiseen väliintuloon johtanut puolalaista sotavankiupseeria koskenut ampumistapaus, johon syyllinen jääkärikapteeni Arvi Grönberg - myöhemmin Arvi Kalstana tunnettu pikkunatsi - ei kuitenkaan joutunut kärsimään 30 vuorokauden kasarmiarestia pahempaa seurausta.

Roseliuksen kirjan ansio on siinä, että edelleen arkaa aihetta on käsitelty rauhallisesti ja objektiivisesti, tosiasioita peittelemättä, mutta myös tapahtumat oikeaan aikalaistaustaansa asettaen. Valkoista ja punaista terroria ei tarvitse eikä pidä suhteuttaa toisiinsa, eikä spekuloida sillä mihin punaiset olisivat mahdollisesti yltäneet jos olisivat voittaneet. Yhden väkivalta ei koskaan ole toisen oikeutus.

Syyskuu 2007

3.9.2007

”Elämäni tietokirjat” Esitelmä Tietokirja.fi -tapahtuman avaustilaisuudessa. Helsinki, 31.8.2007

Käytän tämän puheenvuoroni ainakin kahdessa ominaisuudessa, historiantutkijana ja poliitikkona. Historiantutkimus käyttää tietokirjoja tuottaakseen uusia tietokirjoja, ja pelkkien alkuperäislähteiden varassa tehty tutkimus ilman aiemman tutkimuksen läpikäyntiä ja arviointia jää torsoksi.  Sen sijaan poliittista päätöksentekoa voidaan harjoittaa, lakeja säätää ja kantaa muodostaa ilman, että päätöksentekijä on itse kirjaa avannutkaan. Totta kai tällainenkin poliitikko käyttää tietokirjoja, mutta epäsuorasti, koska päätöksentekoon osallistuneet asiantuntija ja valmistelijat ovat joka tapauksessa tällaista kirjallisuutta käyttäneet, vaikka eivät välttämättä niin laajasti ja systemaattisesti kun toivottavaa olisi. Pahimmillaan on ollut nähtävissä jonkinlaista byrokraattista muotiakin väheksyä tutkimustietoa päätöksenteon tukena.

Se että tieteellisen tiedon hyödyntäminen yhteiskuntapolitiikassa on vaikeata ja sillä on joka tapauksessa vain rajalliset mahdollisuudet ei saa johtaa turhaan pidättyvyyteen tutkimustiedon käytössä politiikanteon apuvälineenä. Politiikanteko perustuu tietenkin aina päätöksentekijöiden arvoihin ja mielipiteisiin, eikä ole olemassa tieteellistä tapaa jolla voitaisiin osoittaa arvot itsessään oikeiksi tai vääriksi. Yrjö Ahmavaara teki aikanaan kunnianhimoisen, mutta epäonnistuneen yrityksen ratkaista ns. Humen giljotiini jonka mukaan siitä miten asiat ovat ei voi johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla. Hyvä tietokirja tästäkin yrityksestä kyllä syntyi.

Tämä ei kuitenkaan ole este sille, etteikö tieteellistä tutkimusta voi ja tule käyttää yhteiskuntien parempaan ymmärtämiseen ja politiikkavaihtoehtojen seurausten arviointiin. Päätöksentekijöillä tulee olla käytössään niin paljon tutkittua tietoa, tervettä järkeä ja kriittisessä vuorovaikutuksessa testattuja arvopäämääriä kuin mahdollista. Kaikkia näitä on tarjolla, ainakin jossain ja johonkin aikaan, mutta valitettavasti ei välttämättä siellä missä ja silloin kun politiikkavalintoja ja päätöksiä tehdään.

Yhteiskuntatieteitten arvostus ja käyttö ovat vaihdelleet. Tieteellinen lähestymistapa näyttää olleen suuremmassa arvossa ja käytössä silloin, kun sosiaalipolitiikkaa kehitettiin ja laajennettiin hyvinvointivaltioiden sodanjälkeisinä rakennusvuosina. En ymmärrä miksi sosiaalitutkimuksen hyväksikäyttö olisi jotenkin vähemmän tärkeätä silloin, kun säästöt, leikkaukset ja supistukset on pantu työjärjestyksen kärkeen.

Tämän ei ainakaan pitäisi johtua resurssien puutteesta, vaan pikemminkin syynä on yleisempi epäluulo yhteiskuntatieteitä kohtaan. Oma osuutensa tähän on myös kommunismin romahduksella, jonka seurauksena koko ajatus social engineeringin nimellä kutsutusta kokeellisesta ja valvotusta yhteiskuntapolitiikasta on haluttu nähdä epämuodikkaana ja epätoivottavana.

Mutta myös suunnittelematon ja tutkimukseen perustumaton yhteiskuntapolitiikka on oman lajinsa social engineeringiä, eikä se voi olla lähtökohtaisesti parempaa kuin suunnitelmallinen ja tutkimusta hyväksikäyttävä politiikka demokraattisessa yhteiskunnassa. Esimerkeistä käyvät Reaganin kaudella aloitetut suurimittaiset veronalennukset tai Chicagon poikien Chilessä lanseerama eläketurvan markkina-altistaminen eivät ole missään perustuneet tutkimukseen, vaan uskomuksiin ja arvoihin, erityisenä uskonkappaleenaan ns. Lafferin käyrä, joka väittää verotulojen kasvavan kun veroja tarpeeksi alennetaan.

Tieteen ja tutkimuksen väheksyminen on yhtä turmiollista kuin sokea tieteisuskokin, niin kauan kun tunnustamme ettei tieto itsessään koskaan tule mitätöimään niiden eettisten arvovalintojen merkitystä, joihin tiedon hankinta, arviointi ja käyttö aina perustuvat.

Tutkittu tieto on niin arvokas väline päätöksenteossa, että sen tulisi aina olla saatavilla vaikka päätöksentekijät eivät sitä käyttäisikään, tai kokisivat sen suorastaan kiusalliseksi. Enkä tarkoita yksinomaan varsinaista tutkimusta, vaan myös sellaisia helposti vähäteltyjä tutkimuksen, pamflettikirjallisuuden ja reportaasin rajoja rikkovia kirjoja, kuten Barbara Ehrenreichin Nälkäpalkalla tai Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia.

Suositan siis vahvasti nykyistä laajempaa tutkimuksen ja tietokirjallisuuden käyttöä päätöksenteon valmistelussa ja arvioinnissa, ja että käyttäjiin kuuluisi myös mahdollisimman paljon suoraan kansalta valtakirjansa saaneita poliittisia päättäjiä – samoin kuin myös niitä kansalaisia, jotka meidät näihin tehtäviin valitsevat.

Tämän jälkeen siirryn puheenvuoroni avoimesti subjektiiviseen osaan. Tutkijoille ja päätöksentekijöille ja kenelle tahansa kirjat voivat olla sekä suoraan tiedon, ymmärryksen että inspiraation lähteitä. Tiedon lähteitä voivat olla myös muutkin kuin tietokirjat, myös muillekin kun vain kirjallisuudentutkijoille. Historialliset romaanit, tieteiskirjallisuus tai nyt suosioon nousseet ekologiset trillerit voivat nojata aika perusteelliseenkin tutkimukseen ja toimivat myös siten eräänlaisina tietokirjoina. Hyvä suomalainen esimerkki on Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa, vaikka itse olisin ollut ehkä vielä vakuuttuneempi siitä jos hän olisi kirjoittanut aiheesta suoraan tietokirjan yrittämättä pukea sitä vähän väkinäisesti kaunokirjalliseen muotoon.

Seuraavat tietokirjat ovat olleet minulle tavalla tai toisella erityisen merkittäviä tiedon, ymmärryksen tai inspiraation lähteitä.

Elämäni kaksi ensimmäistä tietokirjaa ovat olleet Yrjö Karilaan Pikkujättiläinen ja Martti Jukolan Urheilun Pikkujättiläinen.  Edellistä on Jukka Kemppinen luonnehtinut merkilliseksi kirjaksi, ”oikeastaan hölynpölyä leikattuna ja liimattuna lukuisista lähteistä, mutta monille sen ajan nuorille iso elämys jota luettiin ja luettiin”. Tämän voin omalta osaltani vahvistaa. Sama koskee jossain määrin myös Urheilun pikkujättiläistä, mutta ahkera tutustuminen siihen antoi minulle vuosikausiksi hyvän pohjan pärjätä urheiluaiheisissa tietokilpailuissa.

Siltä ajalta kun yhteiskunnallinen ja kansainvälinen tietoisuuteni alkoi herätä kuvaan kuului että aloin myös ahmia tietokirjallisuutta. Aikanaan voimakkaan vaikutuksen minuun teki oli ruotsalaisen kirjailijan ja poliittisen esseistin pamfletinomainen En orättvis betraktelse – suomennettu nimellä En yritä tehdä oikeutta – joka jäi aikakautensa lapseksi ja tänään herättäisi ehkä enempi hymyilyä, mutta joka silloin nosti kolmannen maailman haasteen aivan uudella tavalla eteemme.

Muut kirjat esittelen satunnaisessa järjestyksessä. Yleensä näille on ominaista se, että olen niistä kuullut ja tutustunut erilaisia enemmän tai vähemmän omaperäisiä teitä. Yliopistollisten tutkintovaatimusten kautta ei mieleeni muistu ensirivin vaikuttavia opuksia, poikkeuksena enintään Erik Allardtin ja Antti Eskolan kunnioitusta ansaitsevat sosiologian oppikirjat. Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka taas iskeytyi tajuntaani ennen kuin siitä tuli vuosikymmeniksi tutkintovaatimusten standarditavaraa.

Tammikuussa 1935 John Maynard Keynes kirjoitti George Bernard Shawlle kirjoittavansa parhaillaan ”kirjaa kansantaloudesta joka tulee suurelta osin mullistamaan – ei ehken heti, mutta kymmenen vuoden kuluessa – sen miten maailmassa suhtaudutaan kansantalouden kysymyksiin”. Kirja oli Yleinen teoria työllisyydestä, korosta ja rahasta ja Keynes oli oikeassa sen suhteen, miten se tuli vaikuttamaan. Luin kirjan huolella 70-luvun alkupuolella ja uskoin silloin ymmärtäneenikin sen. Kun minulle sitten pian selvisi, etten mahdollisista ambitioistani huolimatta milloinkaan tule kirjoittamaan mitään vähäisimmässäkään määrin mullistavaa madalsin toiveitani siihen, että edes joskus kirjoittaisin jotain lähes yhtä vakuuttavaa elämäkertakirjallisuutta,  kuin mitä biografioiden tekijöiden parhaimmistoon kuuluva Robert Skidelskyn kolmiosainen Keynes-elämäkerta edustaa.

Voi kuulostaa hienostelevalta vedota Keynesin alkuperäisteoksiin, kun kuitenkin se mitä 60-luvun radikaalit kansantaloudesta oppivat perustui paljon enemmän John Kenneth Galbraithin huomattavasti helppolukuisimpiin kirjoihin. Galbraithin helppolukuisuus ja suosio sekä aktiivinen poliittinen osallistuminen johti monet hänen ekonomistikollegoistaan vähän kateellisina väheksymään häntä; aivan suotta, kuten Richard Parkerin tuore tiiliskivielämäkerta Galbraithista osoittaa. Parker on erinomainen elämäkerturi joka osaa asettaa kohteensa elämäntyön ja tuotannon laajempiin yhteyksiinsä. Muista ekonomisteista, joiden sanomaa ja sujuvakynäisyyttä arvostan, on mainittava Paul Krugman ja Joseph  Stiglitz.

Vaikuttavista ja avartavista historiallisista elämäkerroista on syytä myös mainita luettelonomaisesti Anders Isakssonin neliosainen teos Per Albin Hanssonista ja ruotsalaisen kansankodin synnystä ja Tuomo Polvisen viisiosainen Paasikivi-elämäkerta. Hyvän elämäkertateoksen ei tarvitse kuitenkaan olla moniosainen mammuttisarja, kuten Frances Wheenin Karl Marx, Roy Jenkinsin  Churchill-kirja,  Robert Servicen Lenin ja Edward Radzinskyn Aleksanteri II osoittavat..

Omaelämäkerrat eivät yhtä usein ole jääneet mieleeni elämänulotteisina tietokirjoina. Parhaiten ovat mieliin jäänet teokset, jotka ovat yhtä paljon tai enemmän kauno- kuin tietokirjallisuutta, kuten Maksim Gorkin, Andre Malraux’n tai Hella Wuolijoen muistelmat. Enemmänkin ovat puhutelleet  ja myös sivuuttamattomina työkaluina toimineet  jotkin päiväkirjat, ennen muuta tietenkin presidentti Paasikiven julkaistut muistiinpanot. Meillähän ei valitettavasti ole sellaista päiväkirjan pitämistraditiota kuin Englannissa, missä se ulottuu Samuel Johnsonista Harold Nicolsonin kautta Tony Benniin ja moniin muihin.

Historiantutkijoiden teoksista en voi sivuuttaa englantilaisen Hugh Thomasin The Spanish Civil War kirjaa, jonka jo 60-luvulla ahmin ja joka johdatti minut myös George Orwellin Katalonia, Katalonia kirjan äärelle. Suomalaisesta historiankirjoituksesta nousevat esiin Heikki Ylikankaan Nuijasota, Tie Tampereelle ja monet muut teokset, Osmo Jussilan Suomen Suurruhtinaskunta 1809-1917 ja Terijoen hallitus, monet Matti Klingen teokset ja nuoremmasta polvesta  Kimmo Rentolan tuotanto.

Historioitsijoille ja yhteiskuntatieteille ja muutoinkin tiedonhaluisille arvokkaita voivat olla myös pelkät dokumenttikokoelmatkin, joiden kokoajia, järjestäjiä, kommentoijia ja julkaisijoita saatetaan turhaan väheksyä tietokirjojen tekijöinä.

Erikseen haluan vielä mainita Karl Marxin. En siksi että pitäisin suurena aukkona kenenkään sivistyksessä sitä, jos ei ole jaksanut kahlata läpi Pääomaa, mutta se joka ei ole lukenut Kommunistista manifestia tai Civil Wars in France on jäänyt vaille mukaansatempaavaa lukuelämystä; marxilaista journalismia parhaimmillaan!

Journalisteja tietokirjojen tekijöinä ei pidä muutenkaan väheksyä. Suosikkeihini kuuluvat aikaimme ilmiöitä ja politiikkaa luovasti ja uutta tietoa tuottaen kaivelevat ja käsittelevät Christopher Hitchens ja Greg Palast, sekä tietenkin Gonzo-journalismin kantaisä, jonka Fear and Loathing in Las Vegas- kirjassa luomaa tyyliä monet ovat yrittäneet vaihtelevalla menestyksellä turhaan jäljitellä.

Sellaisista tietokirjailijoista , joiden kirjat ovat olleet minulle tärkeitä inspiraation lähteitä haluan vielä mainita  Zygmunt Baumanin, Karl Popperin, Timothy Garton Ashin ja aivan erityisesti Richard Dawkinsin jonka uusimman kirjan The God Delusion ilmestymistä tänä syksynä myös suomeksi nimellä Jumalharha tervehdin erityisellä tyytyväisyydellä. Dawkinsin aikaisempi tuotanto on ollut minulle myös oiva johdatus evoluution ja biologian ymmärtämiseen.

Suhtaudun aika avarasti siihen, millaista kirjallisuutta voi pitää tietokirjana. Hyvä journalismi tai muistelmat voivat olla tietokirjoja, enkä edellytä tietokirjalta välttämättä dokumentoitua lähdeaineistoa. Mutta tietokirjoja itsekin kirjoittavan ei pidä lukea mitään ilman kriittisyyttä ja tekemättä vertailuja muihin lähteisiin, vaan hänen on käsiteltävä ja käytettävä  tietokirjoja tieteellisen tutkimuksen ja keskustelun kriteerit täyttävällä tavalla.

Tietokirja ei kuitenkaan ole sama kuin tiedekirja. Hyödyllisiä tietokirjoja ovat myös käytännön elämää palvelevat erilaiset rakentamisen, sisustamisen, liikunnan, matkailun, keittotaidon , elämäntapojen ja harrastusten moninaiset oppaat. Niihin pätee sama kuin esim. journalistisiin tietokirjoihin.  Ei niiltä tarvitse edellyttää tieteen pelisääntöjen tuntemusta, mutta niiltäkin on edellytettävä totuudellisuutta ja tarkkuutta. Sama koskee myös tieteen ja tiedon popularisointia, joka sinänsä on tärkeätä ja arvokasta työtä.

Toivon löytäväni näiltä päiviltä paljon vinkkejä sellaisista  hyvistä tietokirjoista myös sellaisilta aloilta, joissa jokainen on voinut tämän esitykseni perusteella tarvitsevani kiinnostus- ja tietopiirini laajentamista.

Lopuksi toivon myös, ettei näillä päivillä olisi ketään, joka yrittää tarjota hartauskirjallisuutta, ufo-tutkimusta, puoskarointiterapiaa tai muuta huuhaata tietokirjallisuutena.