L.A. Puntilasta tuli Suomen sosialidemokraattisen puolueen jäsen keväällä 1965, jolloin hän 21.5. jätti jäsenhakemuksensa Sörnaisten sosialidemokraattisen työväenyhdistykseen ja samalla puolueeseen liittymistä varten. Kyseessä oli pieni, mutta vakaasti (vanha)leskisläisillä linjoilla pysyttäytynyt Helsingin piirin perusosasto, johon hän Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajan, Atte Pohjanmaan neuvosta hakeutui.

On helpompi ja oikeampi käsitellä Puntilaa SDP:n jäsenenä kuin sosialidemokraattina. Vaikka nykyisin saattaa jo nähdä kirjoitettavan täysin anakronistisesti Puntilasta sosialidemokraattina jo sodan aikana, ei häntä ennen puolueen jäseneksi liittymistään pidetty sosialidemokraattina eikä edes epäilty sellaiseksi. Hän ei myöskään itse väittänyt tällaista. Puntila ei kuitenkaan ollut ennen SDP:hen liittymistään minkään muunkaan puolueen jäsen, vaikka häntä 30-luvulla pidettiin lähellä maalaisliittolaisena, minkä puolueen liepeillä hän järjestötyöhön osallistumatta liikkui.

Puntila oli yleisporvari, joka myös aktiivisesti 40-luvulla toimi porvarillisten puolueiden (vaali)yhteistyön taustalla. Tämä toiminta oli suunnattu kommunisteja vastaan, ja Puntilan piirissä oli myös tannerilaisia sosialidemokraatteja. On myös vahvistamaton tieto, että SDP:n silloinen puheenjohtaja Emil Skog olisi pyytänyt häntä puolueen ehdokkaaksi v. 1948 vaaleihin.

Luontevampaa oli 50-luvulla kuitenkin olettaa Puntila kokoomuslaiseksi. Häntä lähestyttiin kolmekin kertaa – v. 1952. 1955 ja 1965 – pyynnöllä ryhtyä kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaaksi, joskin näyttää siltä että tälle ei ole muuta lähdettä kuin Puntilan omat merkinnät. Joka tapauksessa Puntila sanoo torjuneensa tällaiset lähestymisyritykset ja kerran hän myös julkisesti tiedotteella vuoden 1958 eduskuntavaalien alla dementoi jossain lehdissä olleen uutisen, että hän olisi asettumassa Kokoomuksen kansanedustajaehdokkaaksi.

Kuitenkin kun Honka v. 1961 luopui presidenttiehdokkuudesta tarjoutui Puntila kokoomukselle presidenttiehdokkaaksi. On spekuloitu että Puntilan tällöin saamat rukkaset olisivat ohjanneet hänen hakeutumistaan SDP:hen, mutta näiden välillä ei välttämättä ole muuta yhteyttä kuin se, että kokoomuksen ehdokkaana esiintyminen olisi tehokkaasti sulkenut pois Puntilan mahdollisuuden enää liittyä sosialidemokraatteihin.

Mikään sosialidemokraattinen aatepoliitikko Puntila ei ollut eikä sellaisena pyrkinyt esiintymään. Sosialismiin, joka 60-luvulla koki käsitteenä SDP:ssä tietynlaisen renessanssin, hän suhtautui eksplisiittisen torjuvasti. Jonkun kerran hän saattoi viitata Ruotsin hyvinvointivaltioon pyrkivään sosialidemokratiaan esikuvana, mutta ilman erityisempää hyvinvointivaltiorakenteisiin liittyvää pohdiskelua tai perehtymistä ruotsalaiseen aatekeskusteluun. Toisaalta Puntilan sopeutumista SDP:hen helpotti se, että hän ei vieroksunut valtiojohtoisuutta sinänsä, vaan kannatti vahvaa valtiota snellmanilaisessa ja ehkä myös vähän Yrjö Ruudun kansallissosialismia muistuttavassa hengessä.

SDP:n jäsenyys oli Puntilalle ennen kaikkea reaalipoliittinen valinta tilanteessa jossa SDP oli vahvasti nousussa. Puntilalla oli luennoillaan tapana suosittaa opiskelijoille järjestäytymistä johonkin suurimmista kansanliike-puolueista, sillä niiden kautta vaikutusmahdollisuudet olisivat parhaat. Ja vuoden 1966 eduskuntavaalien lähestyessä parhaat vaikutusmahdollisuudet näyttivät avautuvan juuri hajaannuksestaan toipuvan SDP:n kautta.

Toinen, Puntilan vähemmän julkisesti esittämä perustelu valinnalleen oli vetoaminen siihen, että Suomi joutuisi kahdessa vuosikymmenessä joko kommunistien tai sosialidemokraattien johtoon, ja hän valinnallaan kannatti jälkimmäistä vaihtoehtoa. Tämä oli tietenkin sellainen perustelu, jonka saattoi toivoa vakuuttavan Puntilan porvarillisia ystäviä Kulttuurirahastossa ja muualla.

Oli luonnollista että Puntilan motiiveja liittyä puolueeseen epäiltiin karriäristisiksi, kuten myös toisen vähän aiemmin SDP:hen näyttävästi liittyneen tulokkaan Pekka Kuusenkin. Kumpikin tulokas menestyi SDP:ssa heti alkuun varsin hyvin: molemmat valittiin hyvällä äänimäärällä eduskuntaan, molemmat nousivat ensimmäisellä vaalikaudellaan valiokuntien puheenjohtajiksi, Kuusi ulkoasiainvaliokuntaan ja Puntila erikseen perustettuun tilapäiseen alkoholilakivaliokuntaan. Puntila valittiin vaalikauden lopulla jopa eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi.

Molemmat kuitenkin myös pettyivät. Eduskuntatyö jäi kummallakin vain yhden kauden mittaiseksi. Kuusi jäi valitsematta v. 1970 vaaleissa, Puntila ei edes asettunut ehdokkaaksi koska ilmeisen realistisesti arveli, myös heikoksi jääneen kunnallisvaalimenestyksensä perusteella, ettei häntä tultaisi enää valitsemaan uudelleen. Vielä vähäisemmät hänen mahdollisuutensa olivat v. 1972 hajotusvaaleissa, joihin hänet kuitenkin saatiin houkuteltua ehdolle.

Sekä Puntilan että Kuusen oletettiin tähtäävän presidenttiehdokkaaksi ja presidentiksi. Puntilan osalta tällä ei koskaan ollut mitään reaalista pohjaa SDP:ssa, eikä lopulta Kuusenkaan osalta, vaikka hän huomattavasti pitempään tällaisia toiveita elättelikin. Puolueeseen tullessaan Kuusi profiloitui Paasikiven-Kekkosen ulkopolitiikan kannattajana eikä nähnyt itseään Kekkosen syrjäyttäjänä vaan perillisenä, mutta ei Puntilakaan minään Kekkosen vastustajana halunnut profiloitua.

Tästä minulla on omaakin kokemusta. Kuuluin nuorempana radikaalina niihin, jotka halusivat ajaa Kekkosesta ns. vasemmalta ohi ja toivoivat vuoden 1968 presidentinvaaleihin vasemmiston yhteistä ehdokasta. Kun vasemmistopuolueet eivät tästä kuitenkaan keväällä 1967 olleet kiinnostuneita niin olin I-C Björklundin kanssa kokoamassa sekä SDP:n että SKDL:n liepeillä pyörivää ryhmää keskustelemaan mahdollisuudesta asettaa riippumaton vasemmistolainen presidenttiehdokas. Kun tämä todettiin epärealistiseksi ajattelimme seuraavaksi markkeerata asiaa kääntymällä porukalla julkisesti jonkun arvostetun vasemmistolaisen puoleen ehdokaspyynnöllä, jonka tämä sitten ennakolta sovitulla tavalla asialle ymmärrystä osoittavalla tavalla torjuisi. Kun tämäkin raukesi niin ajattelimme vielä koota nimiä johonkin presidentinvaaliasetelmaa kriittisesti tarkastelevaan ja vasemmiston yhteistyötä painottavaan julkilausumaan. Puntila ei ollut näissä riennoissa mukana, mutta kävimme kuitenkin Björklundin kanssa eduskunnassa häntä asian merkeissä tapaamassa. Kysymys ei ollut hänen ehdokkuudestaan, vaan vähän täsmentämättömästä keskustelusta tarkoituksena saada selvyyttä siihen, pitikö hän puuhailuamme ylipäätään oikeana. Puntila kuunteli meitä kohteliaasti ja tiettyä ymmärrystä osoittaen, mutta pysyi lojaalina SDP:n Kekkosen taakse asettautuneelle linjaukselle. Mielikuvaksi jäi, että hän oli varovaisuudestaan ja varautuneisuudestaan huolimatta yhteydenotosta mielissään, mutta sen perusteella oli vielä mahdotonta sanoa, olisiko hän ollut vastaanottavampi jos asialla olisi ollut kahta 20-kesäistä opiskelijaradikaalia vakavampi taho.

Mainitsin edellä myös Kuusen siksi, että hänet ja Puntila saatettiin myös nähdä jonkinlaisina kilpailijoina. Jos Puntila oli leimallisesti puolueen oikeistosiiven mies, niin Kuusi oli helpompi liittää puolueen vasemmistoon kuin oikeistoon. Eduskuntavaalikampanjan aikana Puntilalta myös nimenomaan tivattiin hänen suhtautumistaan Kuusen ”tohtorisosialismiin”, mistä hän irtisanoutui. Erilaiset näkemykset näkyivät ennen kaikkea suhtautumisessa vasemmiston yhteistyöhön. Puntila kuului keväällä 1966 siihen vähemmistöön eduskuntaryhmässä, joka äänesti Paasion hallituksen ohjelman hyväksymistä vastaan tarkoituksenaan estää kansanrintamahallituksen nimittäminen ja SKP:n tulo hallitukseen.

Vastoin ennakko-odotuksia mitään erityisempää nimenomaista kilpailuasetelmaa Kuusen ja Puntilan välille ei kuitenkaan syntynyt. Yhdistävänä tekijänä oli sekin, että molemmat saivat kokea samankaltaista herrastaustaisiin tulokkaisiin kohdistunutta ns. pitkän linjan kenttäväen epäluuloa. Puolueen johdossa Rafael Paasio, jota molemmat tohtorit pyrkivät tukemaan ystävällisillä neuvoillaan – joita asianomainen ei aina erityisemmin arvostanut – heijasti samoja epäluuloja. Vielä on mainittava se Kuusen ja Puntilan yhteinen piirre, että kumpikin tahollaan teki monen vuoden ajan yksityiskohtaisia muistiinpanoja ns. presidenttikysymyksen kehittymisestä, omaa kiinnostustaan peittelemättä.

Kuten monista lähteistä eikä vähiten Puntilan omista runsaista muistiinpanoista ilmenee, tohtorit olivat myös keskenään läheisissä keskustelu- ja yhteistyösuhteissa, vaikka läheisemmästä ystävyydestä ei voikaan puhua. Molemmat olivat myös samassa Puntilan muistiinpanoissaan ”ryhmä X:ksi” nimeämässä eduskuntaryhmän kuppikunnassa., joka mm innokkaasti valmisteli hallitusratkaisua ja henkilövalintoja v. 1968. Paasio-kriittisyydestään huolimatta kumpikaan ei ollut osallinen hankkeessa jolla Paasio pakotettiin puolueneuvoston päätöksellä eroamaan pääministerin paikalta, ja molemmat olivat ryhmä X:ssä aktiivisesti torjumassa Kaarlo Pitsingin nostamisesta hänen seuraajakseen. Monipolviseen tapahtumaketjuun, joka lopulta päätyi Mauno Koiviston nousuun pääministeriksi, kuului mm Fagerholmin tarjoaminen ja hänen kieltäydyttyään eduskuntaryhmän puheenjohtajan Veikko Kokkolan nostaminen pääministeriehdokkaaksi. Tässä hankkeessa molemmilla tohtoreilla oli keskeinen rooli ja intressi, sillä heidän piti nousta ministereiksi Kokkolan hallitukseen. Puntila jo varomattomasti ehti ulkopuolisillekin esitellä itseään tulevana opetusministerinä. Koiviston Kekkoselle kertoman mukaan Puntilan aktiivisuus hallitusneuvottelijana romahti silloin, kun selvisi ettei hänestä tulisi ministeriä.

Se että Puntilan kausi sosialidemokraattisena kansanedustajana päättyi ryhmän puheenjohtajan arvostetussa asemassa ei ollut sekään vielä osoitus kovin suuresta arvostuksesta. Ryhmä oli kyllä nimennyt hänet yhdeksi ryhmän hallitusneuvottelijoista keväällä 1968 ja samana vuonna myös ryhmän varapuheenjohtajaksi, mutta mitään automaattista kruununprinssiä se ei hänestä ryhmässä tehnyt. Kekkosen suhtautumista Puntilaan hallitusneuvottelijana kuvaa presidentin päiväkirjamerkintä helmikuulta 1968, kun ryhmän neuvottelijat olivat Tamminiemessä hallitusneuvottelujen avauskierroksella, jolloin Puntila oli sortunut presidentin (ja muidenkin) mielestä tarpeettomaan valtio-oikeudelliseen saivarteluun: ”Kyllä se Puntila on 100 %:n hölmö. Hallitusneuvottelija! Saatana!”

Tämä ja muut Kekkosen päiväkirjamerkinnät kertovat aina yhtä paljon merkintöjen tekijästä kuin kohteestakin. Sama tietysti koskee myös Puntilan omia mittavia muistiinpanoja, joita hän selvästi teki rakentaakseen itselleen monumenttia. Ne ovat sodanjälkeisen Suomen historian tutkijoille välttämätön ja arvokas kokoelma, mutta niitäkin on myös käsiteltävä lähdekriittisesti.

Sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi Puntila valittiin ministeriksi nousseen Veikko Helteen seuraajana aivan vaalikauden lopussa äänestyksessä, jossa valintaan riitti vähemmän kuin puolet kaikista äänistä kahden muun ehdokkaan rinnalla. Kun soitin seuraavana päivän edustaja Antti-Veikko Perheentuvalle ja kysyin, kuinka tässä näin kävi, hän kertoi että useampi ryhmän ns. vasemmistolaisista oli päätynyt äänestämään Puntilaa, koska tämä ei tulisi enää olemaan ehdolla eduskuntaan. He laskivat, että uudella ryhmällä olisi silloin vapaammat kädet järjestäytymisessä, kuin jos valituksi olisi tullut joka seuraavassakin eduskunnassa istuva. Perheentupa myös arveli, ettei Puntila enää ehtisi mitään asioita sotkea, mikä oli ehkä optimistinen arvio kun Puntila ryhtyi omin päin yritykseen aikaansaada mies-ja-ääni-periaatteen – jonka takana puolue silloin tiukasti oli – vesittävä kompromissi vaalikauden loppua hallinneeseen korkeakoulujen hallinnonuudistuskiistaan.

Puntilan palattua yliopistolle eduskuntakautensa jälkeen hänestä tuli sittemmin laajemminkin kuin vain hallinnonuudistusta koskeneen korkeakoulujen ja opiskelijain tulevaa suuntautumista koskeneen kulttuurisodan keskeisiä johtajia ja taustavaikuttajia mm ns. kanslerisäätiössä.

Vaikka Puntila pettyikin odotuksissaan SDP:n osalta ei ole kuitenkaan oikein sanoa, että häntä olisi syrjitty tai muutoinkaan kohdeltu erityisemmin kaltoin ryhmässä tai puolueessa. Hän oli esim. keskeisesti mukana puolueen kulttuuripoliittisessa ja kansainvälisiä asioita koskeneessa työryhmätyöskentelyssä ja toimi puolueen kantaa Saksan kysymykseen valmistelleen työryhmän puheenjohtajana. Puolueen kantaa valtiosääntöuudistukseen valmistelleen työryhmän puheenjohtajana hän onnistui muuttamaan puolueen perinteisen kannan tasavallan presidentin valitsemisesta eduskunnassa suoraa kansanvaalia tukevaksi.

On todennäköistä että iso ja ainakin läpimenon ratkaissut osa Puntilan äänistä tuli puolueen perinteisen kannattajakunnan ulkopuolelta. Vuoden 1966 vaaleissa sosialidemokraatit saivat oppositioasemansa ja vanhan, tosin hyvää vauhtia muuttumassa olleen kekkosvastaisuutensa siivittämänä paljon ääniä aiemmin porvareita äänestäneiltä piireiltä ja on luontevaa olettaa, että tämä kanavoitui helpoiten Puntilan äänestämiseksi SDP:n listoilla, vaikka ehdokas toki visusti pidättäytyi presidentin kritiikistä. Mutta oli Puntila toki pärjännyt hyvin sosialidemokraattien eduskuntavaaliehdokkaita koskeneessa puolueäänestyksessäkin, jossa hän oli Helsingissä kolmas. Se ei välttämättä ole kuitenkaan tulkittavissa kannatukseksi Puntilan linjauksille vaan heijasti sitä, että eduskuntavaalien ehdokasasettelussa, jossa oli mahdollista äänestää useampia ehdokkaita, puolueväki pyrki yleensä käyttämään ääntään niin, että puolueen ehdokaslistasta olisi tullut tasapainoinen ja monipuolinen, ja Puntilan toivottiin vetoavan uusiin potentiaalisiin äänestäjiin.

Puntilaan hänen taustansa ja akateemisuuteensa kohdistuvaa epäluuloa liennytti hänen aina kohtelias ja ystävällinen käyttäytymisensä ja pyrkimys sopeutua puolueen yleiseen toimintakulttuuriin, tai ainakin olla sitä avoimesti haastamatta. Tämä Puntilan huomaavaisuus ja kohteliaisuus – sekä mahdollisuus käyttää hyväksi Huhtamäki-yhtymän sponsoroimaa vieraanvaraisuutta – vetosi eduskuntaryhmässä erityisesti sen hiljaisempiin takarivin jäseniin, joita professorin huomaavaisuus kutkutti. Mutta yhtä paljon oli niitä, jotka ehkä samanaikaisestikin naureskelivat joillekin hänen piirteistään. Hänen tarjouksensa ryhtyä pitämään jonkinlaista valtiollisten kysymysten peruskurssia eduskuntaryhmän jäsenille ei oikein vedonnut useimpiin vanhoihin pitkän poliittisen työn tehneisiin kansanedustajatovereihin, joiden käytännön kokemus politiikasta olisi voinut olla vähintään yhtä hyödyksi aivan erilaista tietä eduskuntaryhmään nousseelle professorille.

Jos useat vähemmän prominentit puolueen kansanedustajat arvostivat Puntilaa, niin puolueen johdossa ei ollut tukimiehiä. Paasion pidättyvä suhtautuminen on tunnettua, mutta myöskään Kaarlo Pitsinki toisella siivellä ei häntä arvostanut. Väinö Leskinen taas suhtautui Puntilaan naureskellen, piti tätä politiikkaa ja sen kovuutta ymmärtämättömänä partiopoikana ja viihdytti myös Kekkosta Puntila-juoruilla. Puntila puolestaan vieroksui Leskisen boheemia elämäntyyliä ja paheksui julkisestikin tämän juomatapoja. Erkki Raatikaisella ei ollut minkäänlaista suhdetta Puntilaan, eivätkä Puntilan yritykset luoda suhteita tätä puoluesihteerinä seuranneeseen Kalevi Sorsaan tuottaneet tulosta. Mauno Koivisto oli itsekin tohtori eikä häntä häirinnyt Puntilan akateemisuus, mutta muutoin he eivät olleet läheisiä, eikä Koivisto tietenkään unohtanut sitä, että Puntila olisi loppuun saakka vastustanut hänen nostamistaan pääministeriksi v. 1968.

Puntilan sosialidemokraattisuus toi hänet myös lyhyeksi aikaa kunnallispolitiikkaan. Hän asettui syksyllä 1968 ehdolle Helsingin kaupunginvaltuustoon. Hän ei kuitenkaan tuntenut vähäisintäkään mielenkiintoa kunnallispolitiikkaan ja lienee asettunut ehdolle vain siksi, että siihen aikaan jokseenkin kaikki istuvat kansanedustajat katsoivat asemiensa varmistamiseksi eduskuntavaaleja silmälläpitäen välttämättömäksi olla ehdolla myös valtuustoon. Ehkä sekin, että hän ei ollut asettunut vuoden 1968 valitsijamiesvaaleissa ehdolle SDP:n ja neljän muun puolueen muodostaman Kekkosen vaaliliiton ehdokkaaksi lisäsi painetta mittauttaa kannatusta kunnallisvaaleissa.

Valtuustotyöskentelyyn Puntila osallistui äärimmäisen laiskasti ollen kaksi viimeistä vuotta kokonaan poissa kokouksista. Yliopistolla Puntilan vetämä poliittisen historian lisensiaattiseminaari oli kokoontunut perinteisesti keskiviikkoisin samaan aikaan kun kaupunginvaltuusto kahden viikon välein kokouksiinsa, eikä professori nähnyt aiheelliseksi siirtää seminaarin ajankohtaa. Keväällä 1969 hän kuitenkin oli paikalla siinä valtuuston kokouksessa, jossa käsiteltiin Puu-Käpylän tulevaa kaavoitusta. Sosialidemokraatitkin olivat kannattamassa suunnitelmaa rakentaa uusi betonilähiö purettavien vanhojen puutalojen tilalle. Valtuustossa esitettiin ponsi, jossa edellytettiin vanhan Puu-Käpylän säilyttämistä. Vastoin ryhmän kantaa kuusi SDP:n valtuutettua – Inkeri Airola, Aarne Laurila, Risto Sänkiaho, Ilkka Taipale ja Erkki Tuomioja sekä Puntila äänestivät hyväksytyksi tulleen ponnen puolesta. Silloisessa ryhmäkuria korostavassa puoluekulttuurissa vain Puntilan liittyminen radikaaliryhmään pelasti meidän muutoin odotettavissa olleilta kurinpitotoimilta.

On lopulta varmaan mahdotonta sanoa, minkä sortin sosialisti Puntila oikein oli, mutta varmaa on että betonidemari hän ei ainakaan ollut.

My own field of history studies gives me little or no competence to address  the many interesting themes of this conference. I will use the opportunity for some more general remarks on historiography. . 

Everyone, the general public as well as politicians, would benefit from a better knowledge of history, and I say this not only as a historian who shares the profession’s vested interest in getting more attention and money from the powers-that-be. I say it particularly as a politician who has become increasingly concerned about both the ignorance and abuse of history in politics.

It may or not be true that those who do not know their history are doomed to repeat it. What is more likely to be true is, that the less you know about your history, the more difficult it will be to see the into the future either and be able to influence it.

To say that we have entered into a new post-modern world dominated by the short-term and where the new generation will more and become part of what some people call the precariat with nothing solid or enduring to rely and build ones future on is exaggerated, at least regarding the novelty of the phenomenon – after all it was already in 1848 that Marx and Engels wrote how ”all that is solid melts into thin air, all that is holy is profaned”. Nevertheless I think a lot of the concern about short-termism and the ”end of history” (although not necessarily in Fukyama’s meaning) is valid.

Knowing your history is not the same as becoming a prisoner to it. On the contrary, it is much easier for those who know their history to avoid becoming its prisoner, through the manipulative and nefarious efforts of those who will seek to misuse it for political ends. After all also myths about history thrive on ignorance.

Many countries have experience of ongoing debates about history. Perhaps the best and also most positive example is Germany., the country which has arguably done more than any other to try and address the question of its awful 20th Century history. Finnish is one of the few languages into which the challenging concept of verganheitsbewältigung can be translated easily with the word menneisyydenhallinta. If Germany is the good example there are unfortunately plenty of other countries, which have not made any serious efforts to come to grips with their dubious past.

Obvious examples of this failure are Japan and Serbia, where Vuk Draskovic my former colleague as foreign minister used to say perhaps as an excuse that ”we produce more history in the Balkans then we can consume”.  Perhaps the United States too should be mentioned, but certainly the United Kingdom , France and other former colonial powers have dark corners which should be more openly examined and addressed, as the examples of their colonial wars in Kenya and Algeria indicate. Fortunately revisionist and critical historians in these countries will no longer meet the same kind of obstacles (up to including physical threats) which such historians may meet in Russia, perhaps the saddest and potentially the most worrying case of history-denial today.

                                      x                       x                        x

I could also go on about and say something about the history of historical debates in Finland and their status today, but suffice it to say that we too have a need to assess critically  our own history and the way we interpret it and write about it, particularly concerning the Second World War and the Cold War. Today, after the end of the Cold War, we have seen the emergence of a new more revisionist historiography which , helped also by improved access to documents in former Soviet archives, has begun to evaluate more critically the role of Kekkonen, the concept of finlandization and that of  ”rähmälläänolo”, i.e. the craven , opportunistic and subservient submission to Soviet interests. This is, on the whole to be firmly welcomed, even if one does not always agree all the conclusions presented.

The end of the Cold War has also put an end to all the sometimes rather complex exegetics concerning Finnish neutrality. Unlike Sweden and Switzerland, perhaps the two most outstanding and durable examples of European neutrality, Finland cannot make references to such long-standing traditions. We only adopted a neutral policy rather late in the thirties, but this was too late in the day to be taken seriously or respected by any of the Great Powers.

After the war we began a slow evolution towards neutrality, which was ironically based on the preamble to the treat of Friendship, Cooperation and Mutual Assistance concluded on the initiative of Stalin in April 1948. While the treaty differed in significant aspects from the clearly military alliance treaties with similar names that had been concluded between the Soviet-Union and other East and Central European countries, it was still usually interpreted outside Finland as an indication of our location in the Soviet sphere of security. But for us significant was the preamble, which explicitly recognized “Finland’s striving to remain outside Great Power conflicts”.

Neutrality made its way slowly into our foreign policy lexicon. It was only after the return of the Soviet military base at Porkkala 30 kms from Helsinki to Finnish sovereignty and our accession to the United Nations that we began to consistently describe ourselves as a neutral country. The history of the 60’s, 70’s and 80’s are full of ups and downs regarding the international recognition of Finnish neutrality. Obviously Western recognition was welcomed – and the persistent and defamatory use of the word “Finlandization” energetically rejected –  but the real issue was always how the Soviet Union regarded our neutrality. Our enthusiastic espousal of the CSCE, which was dear to the Soviets, certainly served to strengthen our status as neutral country , but did not put an end to Soviet efforts to define our neutrality on their own terms. In the end it was Mihail Gorbatshov who, not long before the collapse of the Soviet Union, finally recognized Finland’s neutrality in unequivocal terms.

The end of the Soviet Union also buried the FCMA treaty as well. But by that the time we were already gearing ourselves to give up neutrality, a word which we have not used since our entry into the European Union in 1995. Even so, we do remain militarily non-aligned country, a definition we do not use in a declaratory sense but to indicate no more or less than the fact that we are not members of any military alliance, nor seeking to join one.

During the decades of Finnish neutrality we sought to keep issues of trade and issues of economic integration outside political considerations, building up our western economic orientation by stealth, starting with our membership in the Bretton Woods institutions, GATT and so forth. Soviet Russia tended to regard these and West European regional organisations as political alliances directed against it, and thus, in deference to Soviet suspicions, we did not join the European Free Trade Association as full members until very late in the day. Instead we concluded a separate EFTA-Finland-Association agreement which gave essentially the same economic benefits as full membership, but lent plausibility to our assurances of entertaining no thoughts about joining Western political integration. At the same time it was also politically important for us to convince the West that our peculiar brand of neutrality did not exclude full participation in Western economic integration at least as far as trade was concerned.

When the UK and Denmark left EFTA to join the EEC our economic interests had to be safeguarded and our discrimination by the Common Market avoided.  This was achieved with the Free Trade treaty concluded with the Community in 1973. This was preceded in Finland by a rather heated political debate where the Communist Party, under the influence of its Stalinist wing, opposed the treaty not only on economic grounds but also because they insisted that it was in conflict the FCMA treaty which forbade the signatories from joining organisations directed against the other party. While the Soviets regarded the EEC-treaty with suspicion they refrained at the end of the day from invoking the articles of the FCMA treaty. For the Soviets – as well as for Finland – what was essential was, that the preferential Most Favoured Nation status of Soviet trade with Finland was retained. This had been originally granted when the agreement with EFTA was concluded. Formally it contravened OECD and GATT-rules, but the Western countries chose not to raise the issue.

It should be underlined, that our exceptionally large trade with the Soviet Union during the Cold War – we were for a long time the biggest non-socialist trading partner of the USSR – was not a burden on us, but exceptionally profitable and played a significant role in the post-war rapid industrialization of our country. Sometimes it also involved tricky balancing acts, as the US in particular sought to zealously apply the Battle Act and COCOM restrictions also to Finland. I believe that the full history of all the twists and turns of this balancing act remains to be written.

                                                   x                    x                     x

The Conference Announcement, your programme and the titles of the papers to be presented here look interesting and challenging. Future historians will face no less challenging tasks when they start to address the questions of how to define and interpret the concepts in the title of the Conference. What is international trade in the era of transactional corporations? What is neutrality  and what indeed is war in the age of terrorism and other new threats to security and our efforts to combat them? And how to describe and analyse the workings of the Inter-State System at a time, when globalisation is profoundly changing the role and competences of sovereign states to govern any cross-border commercial activities.