Galbraithin ja Keynesin vuosisata

Viime vuoden keväällä 97-vuotiaana kuollut John Kenneth Galbraith on aikamme tunnetuimpia ja luetuimpia ekonomisteja. Hänen noin viittäkymmentä kirjaansa – joiden tuottamista hän jatkoi vielä 90-vuotta täytettyään – on myyty miljoonittain ja käännetty kymmenille kielille. Hän ei aina ollut oman ammattikuntansa suosiossa ja kateelliset ja/tai aatteellisesti hänen kanssaan erimieliset kollegat  vähättelivät hänen ansioitaan kansantaloustieteilijänä ja pitivät häntä populaarikirjailijana. Tietty kaksijakoisuus näkyy myös Paul Samuelsonin toteamuksessa  miten  ”Galbraithia tullaan muistamaan ja lukemaan sen jälkeen kun useimmat meistä Nobel-palkituista ekonomisteista on haudattu pölyisten kirjastohyllyjen alaviitteisiin”.

Ontariossa viljelijäperheessä syntynyt ja kasvanut Galbraith aloitti uransa maatalousekonomistina Kanadassa, muutti USA:han ja päätyi Berkeleyn ja Kalifornian kautta Harvardin ylipistoon ja Yhdysvaltain kansalaiseksi. Galbraith tutustui ennen sotaa myös John Maynard Keynesiin Cambridgen yliopistossa, ja hän pysyi koko elämänsä uskollisena Keynesin opeille.

Galbraith pysyi myös koko elämänsä uskollisena niille vasemmistoliberaaleille näkemyksille – eurooppalaisittain sosialidemokraattiselle – jotka hän jo kotonaan Ontariossa oli Kanadan liberaalisen puolueen vasemmistoaktiivilta isältään omaksunut ja joita hän F:D. Rooselveltin New Deal-ohjelmaa kannattavana demokraattina Yhdysvalloissa ajoi. Sodan aikana Galbraith kutsuttiin Washingtoniin missä hän toimi lopulta sotatalouden ylimpänä hintavalvontaviranomaisena. Sodan päätyttyä hänet nimettiin jäseneksi strategisen pommitusten tuloksia arvioineeseen tutkimusryhmään, joka päätyi siihen Pentagonissa vihattuun lopputulokseen,  että Saksan ja Japanin laajoja siviilituhoja aiheuttaneilla massiivisilla pommituksilla saavutettiin hyvin vähän jos lainkaan sen enempää vihollisen sotilaallista kapasiteettia kuin moraaliakaan heikentäviä tuloksia.

Sodan jälkeen Galbraith toimi muutamia vuosia Fortune-lehden päätoimittajana, kunnes hän  vuonna 1949 palasi kansantaloustieteen professorina Harvardiin. Harvardin kirjoissa hän pysyi eläköitymiseensä saakka,  ollen virkavapaana 1961–1963 toimiessaan Yhdysvaltain Intian suurlähettiläänä. Galbraithin mittava kirjallinen tuotanto käynnistyi varsinaisesti 50-luvulla, jolloin ilmestyivät mm.  American Capitalism, The Great Crash ja pitkäksi aikaa bestseller-listojen kärkeen kiilautunut The Affluent Society. Näiden suosion salaisuus oli helppolukuisuudessa ja nautittavassa ironiaa ja tarttuvia kielikuvia viljelevässä tyylissä ,  jonka vetovoiman Galbraithin poliittiset vastustajatkin happamasti tunnustivat. Joidenkin mielestä  Galbraith on vaikuttanut oman alansa englanninkielen kehitykseen lähes yhtä  paljon kuin Shakespeare aikanaan. Eikä Galbraith kirjoittanut vain asiaproosaa, vaan hänen laajaan tuotantoonsa kuuluu myös useampia satiirisia romaaneja.

Galbraith ei vielä kuulunut Rooseveltin lähipiiriin, mutta kaikki FDR:ää seuranneet demokraatti-presidentit ja presidenttiehdokkaat olivat hänelle läheisiä ja kuuntelivat hänen neuvojaan, vaikkeivät niitä aina noudattaneetkaan. Galbraith oli keskeinen neuvonantaja ja puheiden kirjoittaja demokraattien vuosien 1952 ja 1956 presidenttiehdokkaan Adlai Stevenson tukijoukoissa, mutta se demokraatti jonka kanssa hänelle syntyi läheisin ystävyys- ja luottamussuhde oli John F. Kennedy.  Sekä miesten laajaan kirjeenvaihtoon että muihin asiakirjoihin ja haastatteluihin nojaten Parker osoittaa, että Galbraith vaikutti ennen presidenttikauttaan vähän playboyn ja konservatiivinkin maineessa olleeseen Kennedyyn, joka alkoi vähitellen ymmärtää Galbraithin vasemmistokeynesiläisiä näkemyksiä ja osin omaksuakin niitä. Myös Kennedyn ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan Galbraith pystyi vaikuttamaan tavalla, joka vielä Kennedyn aikana esti puolustusministeri Robert McNamaraa, ulkoministeri Dean Ruskia ja muita Washingtonin haukkoja saamasta presidentin hyväksyntää suunnitelmilleen sodan laajentamisesta.

Kennedyn murha avasi portit sodan hillittömälle eskalaatiolle,  traagisin seurauksin. Se myös tuhosi Kennedyn seuraajan Lyndon Johnson presidenttiyden. Ilman Vietnamin sotaa Johnson olisi voinut jäädä historiaan Rooseveltin veroisena yhteiskunnallisena uudistajana. Myös Galbraith, jonka välit presidenttiin rikkoutuivat sodan vuoksi, on antanut tunnustusta Johnsonin Yhdysvaltain olosuhteissa radikaalille yhteiskuntapolitiikalle.

Vuonna 1968 murhattiin sekä Martin Luther King että  Robert Kennedy, ja Galbraithin  tukema senaattori  Eugene McCarthy jyrättiin Johnsonin sotapolitiikkaa tukeneen Humphreyn toimesta demokraattien puoluekokouksessa, mikä nosti Richard Nixonin valtaan. Monien muiden liberaalien tavoin Galbraith oli ylpeä korkeasta sijastaan FBI:n tarkkailun kohteena olleiden Nixonin vihollisten listalla. Galbraith tuki voimakkaasti George McGovernia Nixonia vastaan vuonna 1972, mutta sen jälkeen demokraatitkin alkoivat vähitellen siirtyä oikealle eikä Galbraith ollut lähemmissä väleissä sen enempää Jimmy Carterin kuin Bill Clintoninkaan kanssa.

Galbraithin monipuolisen elämäntyön, kirjallisen tuotannon ja toiminnan kirjaaminen ja hänen henkilökuvansa piirtäminen on jo sellaisenaan suurtyö, jonka Harvardissa kansantaloutta opettava Richard Parker on tehnyt mallikkaasti. Tällaisena elämäkertateos ei kuitenkaan periaatteessa eroa tietosanakirja-artikkelista kuin laajuutensa puolesta. Parkerin kirjan ansio onkin siinä, että se on samalla kattava Galbraithin ajan ja Yhdysvaltojen talouden ja politiikan sekä taloustieteen että talouspolitiikan historia. Tällaisena kirja avaa sitä lukiessa jatkuvasti mielenkiintoisia ja houkuttelevia sivupolkuja ja antaa  jatkuvasti uutta ajateltavaa ja virikkeitä asioista ja kysymyksistä, joilla on vain vähän suoraa yhteyttä Galbraithiin.

Monet Galbraithin ekonomistikollegoista eivät hänen tuotantoaan juurikaan arvostaneet varsinkaan 50-luvulla. Keynesiläisyys oli lyönyt suurin piirtein lävitse ja valtavirraksi tuli keynesiläisyyden ja vanhan liberalistisen teorian uusklassinen synteesi, – jota brittiläinen aitokeynesiläinen taloustieteen grand old lady kutsui äpäräkeynisläisyydeksi. Se tukeutui mielellään monimutkaisiin, mutta todellisuutta kaavamaisesti runttaaviin malleihin. Aikana jolloin jokaisen arvonsa tuntevan ekonomistin kuului täyttää artikkelinsa ja kirjansa monimutkaisille matemaattisilla kaavoilla,  selkokieltä kirjoittava Galbraith oli virkistävä poikkeus. Kyse ei ollut vain kirjoitustyylistä vaan siitä, että Galbraith arvioi talouden ilmiöitä kiinteästi historiallisissa ja yhteiskunnallisissa yhteyksissään eikä tunnistanut sitä taloustieteen klassisen koulukunnan maailmaa, jossa kilpailu ja markkinat toimivat moitteettomasti ja kaikki ihmiset ja taloudelliset päättäjät tekivät vain rationaalisia oman etunsa maksimoivia ratkaisuja.

80-luvun uusliberalismin aikakaudella Galbraith joutui tietenkin entistä voimakkaammin oikeistolaisten kritiikin kohteeksi. Samalla tavoin kuin uusliberalismin aikakausi – jonka Galbraith kirjaa alkaneeksi jo ennen Reaganin valtaannousua – kasvatti tulo- ja varallisuuseroja huikeisiin mittasuhteiseen ja polarisoi amerikkalaista yhteiskuntaa, särki se myös vähitellen vanhan uusklassisen konsensuksen niin, että monet Galbraithin aiemmat kriitikotkin alkoivat taas paremmin ymmärtää hänen näkemyksiään.

Heinäkuu 2007

Warshawskianka

Sara Paretsky on tätä nykyä yksi tunnetuimmista ja suosituimmista amerikkalaisista dekkarikirjailijoista. Chicagolaisen yksityisetsivä Victoria Warshawskin seikkailuista kertovia kirjoja on julkaistu jo kaksitoista, myös suomeksi käännettyinä, ja niistä on myös tehty elokuvia. Olen lukenut ne kaikki, mikä kertoo enemmän brändiuskollisuudestani kuin kirjojen laadusta. Paretsky on niitä kirjoittajia, jotka kerran hyvän menestyskaavan ja henkilögallerian luotuaan monistavat sitä vuodesta toiseen. Syy siihen että tästä huolimatta olen kirjat lukenut, vaikkakin kerta kerralla vähenevällä huolellisuudella ja kiinnostuksella, on tietenkin se että se miten Warshawski/Paretsky aina asettuu heikompien ja syrjittyjen (ja useimmiten naisten) puolelle rikkaita ja mahdikkaita (poikkeuksetta miehiä) vastaan ja myös saavuttaa ainakin tapauskohtaisesti loukatuille oikeutta – lämmittää feminististä ja sosialidemokraattista sydäntäni.

Paretskyn puolalaistaustainen yksityisetsivä Victoria Warshawski on etevä, monipuolinen ja yltää joskus ainakin tapahtumia reaalimaailmaan projisoivan lukijan mielestä yli-inhimillisiin suorituksiin. Paretsky ei kuitenkaan ole halunnut luoda supersankaria. ”En laita häntä käyttäytymään Robert Ludlumin supersankarina, joka pakottaa FBI:n ja Disneyn polvilleen – vaikka kuinka haluaisinkin – ja kävelee sitten kotiin vahingoittumattomana”, kirjoittaa Paretsky kirjallisuutta käsittelevässä ja omaelämäkerrallisia elementtejä sisältävässä yhtenäiseen muotoon toimitetussa uudessa esseekokoelmassaan Writing in an Age of Silence., ”sillä kertomukseni perustuvat liian paljon reaaliseen todellisuuteen”. Suurpankit, vakuutusyhtiöt, teollisuusjätit, kauppaketjut, kirkot ja muut mahdit, jotka osoittautuvat Warshawski-kirjoissa rikollisuuden ja mädännäisyyden pesiksi, jäävät aina jatkamaan oloaan, vain pahimmat konnat ja murhaajat joutuvat vastaamaan teoistaan ja hyvittämään uhrejaan, toimintatapojaan ja käyttäytymistään varsinaisesti muuttamatta

Paretsky itse tiivistää uusimman kirjansa seuraavasti: ”Fire Sale’ssa hän [Warshawski] tulee vedetyksi rikostutkimukseen ryhdyttyään vanhan lukionsa tyttöjen koripallojoukkueen palkattomaksi valmentajaksi. Tapauksen myötä hän joutuu Etelä-Chigagon saastaisiin rämeisiin, se vie hänet kadunvarsikirkkoihin, joissa hänen valmennettaviensa perheet hakevat lohtua ankeaan elämäänsä, se vie hänet keskelle näiden perheiden kovia taloudellisia realiteetteja, ja sen johtaa hänet melkein kuolemaan niiden jätevuorien keskellä, jotka kaupunki tälle asuinalueelle dumppaa. Lopussa hän on saanut vähän korjausta muutaman ihmisen elämään, mutta tuntee itse että se on vain pisara meressä verrattuna kaupungin eteläisten osien tarpeisiin”. Kirjassa ja kirjoittamistaan selittävissä esseissään Paretsky perustelee tätä jatkuvaa, mutta rajoitettuja tuloksia tuottavaa ja pieneltä tuntuvaa työtä isojen epäkohtien ja vääryyksien oikaisemiseksi voimaperäisesti sellaisella velvollisuusetiikalla jonka tunnusmerkki on viime kädessä toivo eikä eksistentiaalinen epätoivo.

Esseekokoelmassaan – jonka luettavuus ei lainkaan kärsi siitä, että se on pituudeltaan vain neljännes amerikkalaiselle kustannusmaailmalle tyypillisestä ylipitkästä Warshawski-rikosromaanista – juutalaistaustainen Paretski kertoo perheestään ja taustastaan ja miten hän on kasvanut amerikkalaisessa vasemmistoliberaalisessa ympäristössä, jonka arvoja hän on koko ikänsä pitänyt myös ominaan. Niihin ei kuitenkaan kuulunut naisten tasa-arvo. Feministiksi Paretsky tuli vasta vapauduttuaan keskiläntisestä kotimiljööstään tultuaan Chigagoon opiskelemaan.

Paretsky osallistui Chicagossa kansalaisoikeusliikkeeseen ja lähes kaikkiin muihin 60-luvun opiskelijaradikalismin muotoihin. Aikanaan hän myös valmistui , avioitui saman arvomaailman jakavan miehen kanssa ja teki väitöskirjan. Kirjailijaksi hän heittäytyi vasta myöhemmin julkaistuaan ensimmäisen Warshawski-kirjansa vuonna 1982. Neljätoista vuotta myöhemmin hän julkaisi ensimmäisen muun kuin rikosromaaninsa, toinen ilmestyy ensi vuonna. Esittelyaineistosta päätellen ne heijastavat yhtä vankasti hänen arvomaailmaansa kuin Warshawski-sarjakin.

Kirjoittaminen on Paretskylle väline käydä käsiksi amerikkalaisen yhteiskunnan epäkohtiin, jotka ovat Bushin kaudella vain kärjistyneet eriarvoisuuden kasvaessa ja Bushin käydessä terrorisminvastaista sotaansa käydäkseen myös amerikkalaisten kansalaisvapauksien kimppuun. Näiden ilmiöiden ruoskiminen ja seurausten osoittaminen on keskeisellä sijalla Paretskyn esseekokoelmassa. (Vanha työväenlaulu Warshavjanka on se jonka sanat alkavat ”Riistäjät ruoskaansa selkäämme soittaa…”)

Heinäkuu 2007

Nuortenkirjallisuutta aikuisille

Alun perin silloisessa Etelä-Rhodesiassa syntynyt ja elänyt, sittemmin skotlantilaistunut Edinburghin yliopiston oikeustieteen professori Alexander McCall-Smith on tuottelias ja monipuolinen kirjoittaja. Suoranaiseen maailmansuosioon hän on yltänyt botswanalaisesta naisetsivästä Mma Ramotswen elämästä ja hänen Naisten etsivätoimisto No 1:stä kertovalla sarjallaan. Sarjan kirjoista suomeksi on käännetty ainakin viisi kappaletta. Suuri ja etupäässä myönteinen julkisuus sekä eksoottinen sankaritar sai minutkin tarttumaan kesälukemisena Elämän kirkkaaseen keskipäivään.

270-sivuinen kirja oli nopeasti luettu enkä kokemuksen jälkeen usko enää toiseen saman sarjan teokseen ainakaan dekkarintarpeessa tarttuvani. Vaikka päähenkilö onkin yksityisetsivä, ei ole kyse mistään perinteisestä salapoliisiromaanista tai muunkaan muotoisesta rikosromaanista. Mitään ratkaistavaa arvoitusta tai muutakaan jännitysmomenttia ei kirjassa ole. Hyvää kirjallisuutta voi tietysti olla ilman näitäkin, mutta sellaista kiehtovaa tarinaa, kirjallista rakennetta tai syventävää ihmiskuvausta, joka nostaisi Mma Ramotswen suuren tai edes kiinnostavan kirjallisuuden joukkoon ei McCall-Smith ainakaan tässä kirjassa esitä.

Kirja muistuttaakin aika lailla vanhanaikaista ja vähän opettavaista nuorten kirjaa, onhan McCall-Smith menestynyt myös lasten kirjojen tekijänä. Kirja on kuitenkin aikuislukijoille tarkoitettu ja epäilemättä vetoaa heihin enemmän kuin jännitystä ja vauhtia kaipaaviin nuoriin lukijoihin. Juuri tässä arvatenkin on Mma Ramotswen suosion salaisuus: kerrankin hyväntahtoinen, väkivallasta ja ilkeydestä vapaa, kiireetöntä ja hyvään arkielämään perustuvaa yksinkertaista elämäntapaa kuvaava ja sitä esikuvaksi nostava, sympaattinen liian ja vaikeita ihmissuhdevääntöjä välttävä tarinointi, jonka luettuaan voi nukkua hyvin ilman painajaisia.

Vaikka Botswana minunkin käsitykseni mukaan on rauhallinen ja menestyvä Afrikan maa epäilen, ettei se taida kuitenkaan olla ihan sellainen idylli kuin kirjasta äkkisiltään voisi päätellä.

Heinäkuu 2007

Arvoituksellinen kuningatar Kristiina

Ruotsin kuningatar Kristiina, joka luopui vankasti ellei suorastaan synkeästi luterilaisen Ruotsin kruunusta vuonna 1654 ja muutti Roomaan käännyttyään sitä ennen salaisesti katoliseen uskoon, on poikkeuksellisena hallitsijana ollut poikkeuksellisen mielenkiinnon kohteena. Hänestä on eri aikoina kirjoitettu runsaasti elämäkertoja, joista hän itse aikanaan teki muistelmiensa muodossa ensimmäisen.  Jotkut saattavat muistaa hänestä 30-luvulla tehdyn ja myöhemminkin esitetyn Hollywood-elokuvan, jonka pääosaa esitti Greta Garbo. Peter Englund on vastikään kirjoittanut hänestä jälleen yhden, myös suomeksi käännetyn kirjan. Oman aikamme naistutkimus on ollut hänestä erityisen kiinnostunut ja Päivi Setälän perustama naistutkimuksen Kristiina-instituutti sai nimensä kuningattaren mukaan.

Naishallitsijat olivat 1600-luvulla vielä harvinaisempia kuin nykyisin vaikka heidän oli pitkään helpompi päästä monarkeiksi kuin tulla valituksi tasavallan valtionpäämieheksi (huom. edelleen käytetty maskuliininen muoto). Naisenakin Kristiina oli poikkeuksellinen, jo aikalaistensa hermafrodiitiksi tai lesboksi epäilemä vaikkei tälle koskaan ole pitävää näyttöä löytynyt. Buckley käyttää Kristiinan seksuaalisuuden arviointiin enemmän tilaa kuin Englund, mutta molemmat tyytyvät lopultakin vain rekisteröimään väitteet lähtemättä spekuloimaan heikoille jäille.

En ole mikään kuningatar Kristiinan tai hänen aikakautensa asiantuntija, enkä ole lukenut muita elämäkertoja kuin tässä mainitut kaksi tuoreinta. Kristiinasta on esitetty ja tullaan varmasti edelleen esittämään hyvin erilaisia tulkintoja ja näkemyksiä, mutta uusseelantilaisen Veronica Buckleyn teosta voidaan tuskin missään tulevassa tutkimuksessa kokonaan sivuuttaa jo sen perusteellisuuden ja lähdekirjallisuuden laajuuden vuoksi. Peter Englund, joka tunnetaan parhaiten Kaarle XII valtakauden ja Ruotsin suurvaltakauden loppua kuvaavasta Pultava-teoksestaan, on puolestaan kirjansa alaotsikosta huolimatta kirjoittanut enemmänkin esseenomaisen muotokuvan kuin kattavan ja systemaattisen elämäkerran, eikä hän ainakaan lähdeluettelonsa perusteella näy tutustuneen Buckleyn paria vuotta aikaisemmin ilmestyneeseen teokseen.

Näistä kirjoittajista Englund on sujuvakynäisempi. Englund ottaa itselleen myös suurempia vapauksia kuvauksissaan ja tulkinnoissaan kuin perinteisempää ja perusteellisempaa historiankirjoitusta edustava Buckley, vaikka hänkin toki saa kirjansa sivuilla päähenkilön elämään. Kirjoista ei ole ainakaan isoimmissa asioissa mahdollista osoittaa varsinaisia ristiriitoja, mutta erilaisia tulkintoja ja painotuksia sitäkin enemmän. Osa niistä selittyy sillä, että toinen kirjoittaja on ruotsalainen ja toinen ei, mikä saattaa vaikuttaa siihen että Englund antaa selvästi suuremman roolin ja merkityksen Kristiinalle poliittisena vaikuttajana ja suorastaan Paavintekijänä.

Vain jomman kumman kirjan lukeminen olisi jättänyt lukijalle kohtuullisen selvän kuvan Kristiinasta, mutta toisenkin lukeminen tuo jo enemmän epätietoisuutta. Ehkä juuri tämä on se mitä niin monia Kristiinassa on kiehtonut, mitä enemmän häntä tutkii sen vaikeaselkoisemmaksi aihe käy.

kesäkuu 2007