Etusivu 2007 toukokuu 2007
31.5.2007

”Arkistot, julkisuus ja tietosuoja”. Kirje Iltalehdelle 30.5.2007

Hyvä Iltalehti !

Kiitos perjantaina minulle lähettämästänne päivän meilistä otsikolla Erkosta Stasiin. Olemme arkistojen julkisuudesta samaa mieltä. Olen toiminut julkisten arkistojen julkisuuden puolesta aina – esim. ulkoministerinä myöntänyt kaikille sitä pyytäneille tutkimustyötä tehneille tutkijoille luvan käyttää myös yleistä salassapitoaikaa nuorempia asiakirjoja – paheksunut niin Suomen Pankin salailukäytäntöjä kuin Eljas Erkon ja muidenkin yksityisarkistojen suljettuina pitämistä. Molempiin törmäsin itse, kun parikymmentä vuotta sitten tein elämäkertatutkimusta Sakari Tuomiojasta, eikä tilanne ole noista ajoista vieläkään muuttunut.

Ns. Tiitisen listan osalta on kuitenkin kyse yksityishenkilöitä koskevasta tietosuojasta. En ole itse listaa saanut enkä pyytänyt nähtäväkseni. Minulle on riittänyt, että listan pitäminen ei julkisena on tuomioistuin käsittelyssä hyväksytty ja että Suojelupoliisi on virkavastuullaan läpikäynyt listan ja katsonut, ettei sen perusteella ole ollut aihetta käynnistää syytteisiin johtaneita tutkimuksia.

Koska asialla oli merkitystä myös ulkoministeriön kannalta pyysin kuitenkin Supolta vahvistusta sille, oliko listalla ketään ministeriössä vastuulliseen asemaan noussutta virkamiestä. Sain vastauksen, ettei ollut – tosin jos olisikin ollut, ei se vielä olisi kertonut heidän tehneen jotain sopimatonta. Halusin tämän tiedon siksi, että joissain suomalaislehdissä mainittiin nimeltä kolme suurlähettilästä tällaisina henkilöinä. Suosittelin asianomaisille, että harkitsisivat oikeustoimia näitä perättömiä väitteitä julkistaneita lehtiä vastaan. Harkinnan jälkeen kaikki päätyivät siihen, etteivät siihen ryhdy. Vaikka he lopulta olisivatkin saaneet oikeutta, olisi suureen julkista kohua herättävään prosessiin mennyt paljon aikaa ja rahaa. Ymmärsin heidän ratkaisunsa, vaikka olisinkin mielelläni nähnyt nimet julkaisseiden lehtien joutuneen vastaamaan teostaan.

Kuten tiedämme Puolasta, DDR:stä ja muista entisistä kommunistimaista, on tuollaiselle listalle voinut joutua vain sen vuoksi, että asianomaisella on ollut jokin yhteys näiden maiden turvallisuusviranomaisiin ilman, että he siihen on liittynyt mitään sopimatonta saatikka rikollista, tai että he olisivat edes tienneet puhuneensa jonkun agentin kanssa. Kun näissä maissa on sitten ryhdytty politikoimaan erilaisilla listauksilla, on syntynyt myös monta, äärimmillään itsemurhaan saakka johtanutta tragediaa, kun myös täysin syyttömiä ihmisiä on leimattu ja heidän työmahdollisuutensa evätty.

Vaikka listan julkistaminen olisi varmaan helpotus kaikille niille virkamiehille ja poliitikoille, joiden nimiä käytävillä kuiskitaan listalla olleiksi, ei se ole riittävä peruste saattaa toisia tuntemattomampia listalla esiintyneitä suomalaisia useimpien osalta aivan yhtä aiheettoman, mutta paljon julkisemman ryöpytyksen kohteeksi.

29.5.2007

”Tutkijana arkistossa”. Puhe Arkistoyhdistyksen 60-vuotisjuhlatilaisuudessa, Helsinki 29.5.2007

Suomessa arkistot ovat yleisesti ottaen hyvin hoidettuja ja kattavia ja niiden käyttäjäystävällisyys vähintään tyydyttävällä tasolla. Tämän voin todeta sellaisen tutkijan subjektiisivena, johtopäätöksenä, jolla on ollut tilaisuus työskennellä niin suomalaisissa kuin monien muiden maiden arkistoissa. Toisenlaisena kohtaamanani ääripäänä voin mainita YK:n alaisen Euroopan talouskomission arkiston, joka vielä 20 vuotta sitten koostui yhdestä hämärästä huoneesta jonne oli sekalaisessa järjestyksessä dumpattu kaikki ECE:n siihenastisen 40 vuoden toiminnan aikana kertynyt täysin luettelematon ja järjestämätön asiakirja-aineisto. Esimerkki nostaa tärkeän kysymyksen siitä, onko yhä merkittävämmiksi käyneiden kansainvälisten järjestön arkistointi muutoinkaan kaikilta osin asianmukaisesti hoidettu.

En ole kuitenkaan arkistotoimen erityisempi asiantuntijana, eikä minua sellaisena ole pyydettykään puhumaan, joten oman Suomen arkistolaitokseen kohdistuvan myönteisen arvioni pitävyyden voi toki asettaa toisten subjektiivisten kokemusten kanssa vastakkain ja siltä pohjalta myös kyseenalaistaa. Itse en toistaiseksi ole kuitenkaan toisenlaisiin käsityksiin törmännyt.

Historia on monasti ollut Suomelle armollinen, niin myös arkistojen muodostamisen kannalta. Kun Suomi sai ensimmäisen oman keskushallintonsa vuonna 1809 Venäjän keisarikunnan autonomisena ruhtinaskuntana. Vuonna 1816 perustettuun Suomen Senaatin arkistoon saatiin Haminan rauhansopimuksen määräysten mukaisesti Ruotsista Suomea koskevat asiakirjat ja vähitellen tästä arkistosta kehittyi  vuonna 1859 yleisölle avattu Kansallisarkisto, jollaisena se vuodesta 1994 alkaen tunnetaan toimittuaan sitä ennen 125 vuotta Valtionarkiston nimellä. Suomessa arkistoja eivät ole myöskään päässeet sen enempää sodat kuin luonnonvoimatkaan hävittämään, toisin kuin monissa muissa maissa.

Suomen kansallisen identiteetin rakentamisessa ja sen puolustamisessa on niin historiantutkimuksella kuin oikeustieteellä ja laillisuuteen vetoamisella ollut hyvin keskeinen rooli. Molemmille on yhteistä tukeutuminen laajaan ja huolelliseen dokumentointiin, mikä osaltaan on vahvistanut arkistojen muodostamisen, hyvän hoidon ja käyttämisen perinnettä. Siihen myös kuuluu, että arkistot ovat olleet kohtuullisen avoimia – vaikka kylmän sodan vuosina tapahtui kyllä kerran sellainen skandaali, että arkistojen salassapitoaikaa pidennettiin – ja ettei niitä ole systemaattisesti tai juurikaan edes satunnaisesti pyritty puhdistamaan jonkin henkilön, tahon tai jossain historiallisessa tilanteessa valtakunnan kannalta kiusalliseksi koetusta aineistosta.

Merkittävin poikkeus tästä on syyskuun 1944 välirauhan jälkeen syntynyt uusi tilanne, jossa armeija ja monet kansalaisjärjestöt ja ehkä yksityishenkilötkin hävittivät tai piilottivat asiakirjoja. Suurin menetys oli varmaan operaatio Stella Polariksessa Ruotsin kautta länteen siirrettyjen armeijan tiedusteluaineiston puhallus, jossa myös eräät korkeat upseerit pääsivät tekemään valtiolle kuuluneella asiakirjaomaisuudella yksityistä kauppaa.  Tätä aineistoa ei ole koskaan palautettu Suomeen, vaikka muutoin osa suoranaiselta tuhoamiselta säästynyttä silloin piilotettua  asiakirja-aineistoa on saatu takaisin arkistoihin. Tällaisesta yksi esimerkki on talvisodan rauhan taustaa valaiseva Suomen Berliinin lähettilään T.M. Kivimäen kirje ulkoministeri Wittingille juhannuksena 1941, joka vasta kaksi vuotta sitten saatiin julkisuuteen ja Kansallisarkistoon.

Suomen historiaa ei voi kuitenkaan tutkia ja ymmärtää vain suomalaisten arkistolähteiden valossa. Vielä kaksisataa vuotta sitten olimme osa Ruotsin valtakuntaa, ja sen arkistot ovat siten tärkeitä suomalaisille vaikka valtakunnan itäisiä maakuntia koskevat asiakirjat saatiinkin aikanaan Suomeen siirretyksi.

Vielä merkittävämpiä Suomen historianlähteitä ovat kaikki Venäjän arkistot., joiden tila ja käyttömahdollisuudet jättävät valitettavan paljon toivomisen varaa. Viisitoista vuotta sitten Venäjän arkistot olivat avoimimmillaan ja niitä riensivät hyödyntämään myös monet suomalaistutkijat, useimmat ihan asiallisin tarkoitusperin, jokunen myös puhdas ryöstöviljely mielessään. Nyt arkistoihin pääsy ja niiden käyttö on taas vaikeutunut, minkä olen itsekin saanut kokea. Tämä ei koske vain sodanaikaista tai sitä uudempaa aineistoa, vaan myös Suomen sotasurmaprojekti joka kartoittaa sotiin liittyviä kuolemia vuosilta 1914-1922, on kohdannut ongelmia naapurin kanssa.

Venäjää ei kuitenkaan pidä yksin nostaa tikunnokkaan salailun vuoksi, samanlaisia ongelmia on toki monissa muissakin maissa. Esim. Englannissa kaikki ulkomaantiedustelun SIS:n asiakirjat, joista vanhimmat lienevät peräisin kuningatar Elisabeth I ajoilta, ovat salaisia ja tutkijoilta suljettuja.

Toistaiseksi mitkään kansainväliset sopimukset eivät säätele kokonaisvaltaisesti arkistojen muodostamista, käyttöä ja julkisuutta. Sopimukset ja velvoitteet koskevat ennen muuta tietosuojaa sekä erilaisia tietojen kansainväliseen käyttöön ja vertailuun liittyviä tilastointi.-ja raportointivelvollisuuksia. En ole suinkaan ensimmäisenä peräänkuuluttamassa sitä, että arkistoasioita ryhdyttäisiin esim. EU:n direktiiveillä säätelemään saatikka harmonisoimaan. Sellainen tuskin lähtisi liikkeelle arkistojen avoimuuden ja julkisuuden edistämisestä. Valtioiden välisellä yhteistyöllä ja sopimisella voidaan kuitenkin myös edistää tietojen vaihtoa ja helpottaa niiden saatavuutta.

Suomen arkistojen kerääminen, hoito ja käyttö on siten meidän päätettävissä oleva asia. Suuntauksen täytyy olla edelleen kohti suurempaa avoimuutta ja julkisuutta. Avoimuuden tulee ulottua kaikkiin julkisiin sekä julkista tehtäviä suorittaviin tai julkista tukea nauttiviin yhteisöihin, mukaan lukien  Suomen Pankkiin. Monissa esim. ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvissä asioissa määräaikaiset salassapitosäännöt ovat edelleen perusteltuja, mutta niitäkin tulee soveltaa joustavasti. Itse saatoin ulkoministerinä kutakuinkin poikkeuksetta myöntää asioita tiedustelleille aidoille tutkijoille luvan heidän tutkimustyöhönsä liittyneiden nuorempienkien asiakirjojen käyttöön.

Yksityisten ihmisten tietosuojan ja julkisen avoimuuden intressit joudutaan usein punnitsemaan toistensa kanssa samanaikaisesti, ja tällaisia tilanteita tulee varmaan aikaisempaa enemmän myös arkistolaitoksen eteen. Etäisenä heijastumana niistä suurista ongelmista ja haasteista jotka liittyvät entisten kommunistimaiden turvallisuus- ja tiedusteluelinten arkistoihin ja henkilölistojen julkistamiseen on meilläkin keskustelua nostattanut eräistä suomalaisista DDR-kontakteista koostuvan ns. Tiitisen lista. Kun olen siinä uskossa ettei listan salassapito suojele ketään maanpetokselliseen laittomuuteen syyllistynyttä pidän asiakirjan julkistamatta jättämistä perusteltuna, sillä se aivan ilmeisesti johtaisi sinne syystä tai toisesta päättyneet ihmiset, joilla ei ole mitään yhteyksiä laittomaan tai sopimattomaan toimintaan, täysin  asiattoman mediaryöpytyksen kohteeksi.

Uusi informaatioteknologia on tietenkin monin tavoin antanut uusia mahdollisuuksia arkistoinnille ja arkistojen käytölle. Ensin tulivat mikrofilmit, kopiolaitteet ja faksit, tänään digitalisointi ja internet. Periaatteessa tie on auki sille, että jokainen voi tulevaisuudessa tutkia digitalisoituja arkistoja omalla päätteellään kotona.  Olen iloinen siitä, että eduskunnan kirjasto on  tässä asiakirjojen digitalisoinnissa edelläkävijä Suomessa.

Internet on kuitenkin myös enemmän: se on jo itsessään valtava tiedon ja asiakirjojen arkisto. Mutta jos fyysisiäkin arkistoja on osattava käyttää lähdekriittisesti, niin se pätee vielä enemmän internetiin, joka on paitsi informaation, myös monenlaisen disinformaation lähde.

Tietotekniikka on kommunikoinnin väline ja tehostaja, mutta kaikki sen käyttöön liittyvä ei kuitenkaan ole yksinomaan rikastuttavaa. Yhä suurempi osa virallista ja epävirallista, tulevia tutkijoita kiinnostavasta viestinnästä siirtyy paperilta sähköposteihin ja tekstiviesteihin, joita ei systemaattisesti arkistoida ja jotka säilyvät koneissa vain rajoitetun ajan. Mutta väline muokkaa myös viestin sisältöä ja suren sitä, että tutkijat eivät enää tulevaisuudessa voi meidän aikamme tapahtumia ja henkilöitä arvioidessaan  käyttää samalla tavoin kirjeitä lähteinään, kun sekä kirjeet että kirjeiden kirjoittamisen taito ovat katoamassa.

Arkistot ovat myös kiitettävästi alkaneet markkinoida aarteitaan ja palveluksiaan järjestämällä näyttelyjä, seminaareja ja keskustelutilaisuuksia sekä omalla sekä arkistojen kokoelmia esittelevillä että niiden sisältöä arvioivilla julkaisutoiminnalla. Arkistojen yleisöpalvelujen ja käyttäjäystävällisyyden kehittämiseksi on vielä paljon tehtävissä. Kiitän arkistoja tähänastisesta työstä ja kannustan niitä jatkamaan palvelujensa kehittämistä.

28.5.2007

Anthony Giddens, Over To You, Mr Brown. How Labour Can Win Again, Polity, 236 s., Bodmin 2007

1180334228_brown.jpgKolmatta linjaa takaisin

  

Anthony Giddens saattaa hyvinkin olla tällä haavaa maailman tunnetuin sosiologi, mutta ei välttämättä ensi sijassa sosiologiansa vaan poliittisen guru-roolinsa vuoksi. Giddensiä pidetään yhtenä Tony Blairin New Labour-strategian ja niin sanotun kolmannen tien arkkitehtina. Ainakin hän on keskeisin kolmannen tien käsitteen markkinoija, sillä jos hän olisi tyytynyt nimeämään vuonna 1998 ilmestyneen kirjansa The Renewal of Social Democracy lisäämättä sen eteen otsikkoa The Third Way olisi kirjan ja Giddensin saama huomio jäänyt huomattavasti vähäisemmäksi. Lontoossa tuskin olisi seuraavana vuonna järjestetty LSE:n ja Helsingin yliopiston yhteistyönä kolmatta tietä käsittelevää seminaaria johon minäkin osallistuin, eikä Giddens olisi vuonna 2000 julkaissut kirjaa The Third Way and Its Critics, jossa hän vastasi mm. minun tuossa seminaarissa esittämääni kritiikkiin.

Giddens pitää edelleen kiinni niistä peruslinjauksista, joita hän oli Blairin New Labourille muokkaamassa, mutta osoittaa myös valmiutta esitetyn kritiikin huomioonottamiseen. Yksi kritiikin kohde on ollut se, miten Giddens alunperin lähti aivan liian brittikeskeisesti markkinoimaan kolmatta tietä kaikkien maiden sosialidemokraateille saarivaltakunnassa kehitettynä kaikkiin oloihin soveltuvana valintana. Kymmenen vuotta sitten Giddens ei esimerkiksi tuntunut olevan lainkaan perehtynyt siihen, millaista sosialidemokraattista hyvinvointivaltiota ja millaisin tuloksin pohjoismaissa oli rakennettu, mutta nyt hän on valmis pitämään sitä monessa kohden esimerkillisenä myös Englannille.

Tony Blairin kymmenvuotinen pääministerikausi Englannissa on nyt päättymässä ja hänen seuraajakseen on tulossa koko tuon kymmenen vuoden ajan valtiovarainministerinä toiminut Gordon Brown. Tämä on antanut virikkeen Giddensin uusimmalle kirjalle, jossa hän arvioi Blairin kautta ja sitä millaiseksi Brownin kausi tulee muodostumaan, kertomalla minkälaista politiikkaa Brownin hänen mielestään tulisi toteuttaa. Se poikennee enemmän tyylin kuin sisällön osalta Blairin politiikasta, sillä Brown on alusta alkaen ollut samoilla uudistuslinjoilla Blairin ja Giddensin kanssa.

Giddens ei ole mikään kritiikitön Tony Blairin politiikan ja aikaansaannosten ihailija. Blairin suurimmaksi virheeksi Giddenskin laskee Irakin sodan ja Blairin aivan liian kritiikittömän tuen George W. Bushille ja tämän politiikalle. Myöskään Blairin keskittävään ja mediamanipulointiin – ”spiniin” – liiaksi turvautuvaan johtamistyyliin Giddens ei ole tyytyväinen. Monissa kohdin Blairin talous- ja yhteiskuntapolitiikan aikaansaannokset ovat Giddensin mielestä jääneet puolitiehen tai osin osuneet harhaan. Yleisarvosana Blairin kaudesta jää kuitenkin myönteiseksi: Englanti on tänä aikana muuttunut paremmaksi paikaksi elää. Osoituksena siitä, että New Labourin politiikka on ollut menestyksekästä hän pitää myös sitä, että konservatiivien uusi johtaja David Cameron on sen suurelta osin lähes sellaisenaan ainakin puhetasolla valmis omaksumaan.

Pamfletissaan Giddens antaa Brownille tuttuja neuvoja ja suosituksia siitä, miten tämän tulee uudistaa terveyspalveluja, torjua ilmastomuutosta, kehittää osallistuvaa demokratiaa, sitoutua Eurooppaan ja toteuttaa monikulttuurisuutta Britanniassa. Tämän päivän Giddensin kanssa on paljon helpompi olla monista asioista samaa mieltä kuin kymmenen vuotta sitten kolmannen tien ristiretkeä julistaneen Giddensin kanssa.

toukokuu 2007

18.5.2007

Per Schybergson, Förvärv och fördärv, Finlands ekonomi i brytningsskedet 1914-1924, Schildts, 143 s., Helsinki 2007

1179477873_forv.jpgSuomen ensimmäinen keinottelukausi

Vanhoja omistajasukuja on ollut tapana jakaa sukupolvittain perustajapolveen, kehittäjäpolveen ja hukkaajapolveen, mikä aika usein on myös osunut karkeasti oikeaan. Teollisuushistoriaan erikoistunut taloushistorian dosentti Per Schybergson ei kuitenkaan varsinaisesti valaise tätä näkökulmaa, vaan ottaa sen eräällä tavoin annettuna sääntönä kirjoittaessaan tiiviin kertomuksen ensimmäisen maailmansodan aikaisesta nousu-uhosta ja sitä seuranneesta tuhosta Suomessa. Tuolloin Suomen talous ajautui BKT-tunnusluvun muutosten perusteella katsottuna 90-luvun lamaakin syvempään kurimukseen, kun kansantulo putosi peräti 35 prosenttia kun se 90-luvulla supistui ”vain” kymmenellä prosentilla.

Kirjan alku kuvaa Suomen sotatalouden yleistä kehitystä ja sodanaikaisen keinottelukuplan syntyä ja puhkeamista, jälkimmäisessä osassa tätä valaistaan neljän kapitalistiyrittäjän – Viktor Hoving, Amos Anderson, Allan Hjelt ja Aleko Lilius – lyhyillä elämäntarinoilla. Heistä vain Hjelt oli jonkinasteinen perijä, yhteistä heille oli vaurauttaan loppuun saakka kasvattanutta Andersonia lukuun ottamatta se, että he liikeuransa aikana ehtivät sekä perustaa, kehittää että hukata silloisissa oloissa mittavan omaisuuden.

Maailmansodan aikaista kiihkeää keinottelutaloutta ruokkivat Venäjän sotatilaukset, inflaatio, markan arvon alennus ja tavarapula. Käsite kasinotalous oli silloin vielä tuntematon, mutta sen ilmenemismuodot nopeasti haalittuine ja nopeasti menetettyine rikkauksineen, pettäjineen ja petettyineen kyllä tunnettiin, myös kirjallisuudessa. Schybergson selostaa Maria Jotunin vuonna 1918 esitettyä näytelmää Kultainen vasikka yhtenä osuvana ja ilmiötä ruoskivana ajankuvana. Sen sijaan Eino Leinon kirjaan Pankkiherroja Schybergson ei viittaa, mikä on vahinko vaikka perusteluna olisikin se, että kirja ilmestyi jo vuonna 1914, jolloin kuplan puhallus oli vasta alullaan. Jotain lisäväriä olisi myös saattanut löytyä Paavo Haavikon kirjasta Suuri keinottelu, Pariisin maailmannäyttelystä Tarton rauhaan, joka ei myöskään esiinny Schybergsonin kirjassa tai sen lähdeluettelossa.

Neljästä Schybergsonin esittelemästä keinottelukauden uusrikkaasta Viktor Hovingin aikanaan kannattavia liiketoimia oli hänen hankkimiensa tulevan Mannerheimintien varrella sijainneiden tonttien myyminen Amos Andersonille, joka kuitenkin jäi kaupan varsinaiseksi voittajaksi. Yksi syy Andersonin menestykseen oli siinä, että hän erotuksena muista liikekumppaneistaan ei uskonut markan sodan jälkeen palaavan edeltäneeseen arvoonsa ja sijoitti varansa sen mukaisesti arvonsa säilyttäneisiin kohteisiin. Anderson päätti päivänsä Hufvudstadsbladetin ympärille kootun vakavaraisen konsernin johtajana ja suurlahjoittajana. Pennittömänä ei näistä neljästä kuollut kukaan, vaikka Lilius päätyikin konkurssiin ja elätti itsensä loppuvuosinaan toimittajana ja Hoving yrityshistorioiden kirjoittajana.

Allan Hjelt oli parhaimmillaan Suomen kolmen-neljän rikkaimman miehen joukossa. Yhden parhaimmista kaupoistaan hän teki kokoamalla parin norjalaisen liikemiehen kanssa välittäjäryhmän, joka hankki Suomen silloisen suurimman metsäteollisuusyrityksen Gutzeitin haltuunsa ja myi sen edelleen Suomen valtiolle vuonna 1918, mikä pitkällä tähtäyksellä osoittautui kuitenkin myös valtiolle edulliseksi kaupaksi. Hjelt menetti valtaosan vauraudestaan hänen arvopaperiyhtiönsä romahtaessa vuonna 1925.

Schybergsonin teksti on varmaa mutta väritöntä, eikä hän kerro ketkä muut mahdollisesti menettivät varojaan näiden herrojen liiketoimissa. Huomio kiinnittyy myös siihen, ettei hän viittaa sanallakaan Suomen kielileirien kilpailuun, joka kuitenkin liike-elämässä oli näinä vuosina kuumimmillaan.

toukokuu 2007

11.5.2007

Keynote speech at the International Conference, Inside Globalization: Interpreting the New order at the University of Helsinki 10.5. 2007

While preparing my remarks here today I happened to find on my ancient computer an earlier lecture on globalization which I delivered from this very same podium slightly over eight years ago.  I was gratified to find that most if not all which I than said remains, to my mind at least, more or less valid today.

Perhaps this need to be said because for a rather long time we have been talking about globalization as something completely new and stressing the new nature of the challenges it poses, while already we are seeing the emergency of a new generation in our universities and elsewhere who are much more familiar with globalization and all sorts of things global, while the Cold War and Soviet Communism, to mention two items which dominated the thinking and discourse of my generation, are just ancient history as far as they are concerned.

But, contrary to what Henry Ford claimed, history is not bunk. As a historian myself I always stress the vital importance of knowing one’s history, because those who do not know where from and how they have arrived where they are, will be able to see or influence their future either. This does not mean that one should become a prisoner of your history, but those who do not know it and recognize their history will have even more difficulties in liberating themselves from its shackles.

Thus it is important to recognize, that the consequences of a global market, the growth of multinational corporations, the internationalization of capital markets and the increasing flows of transnational financial transactions, all of which lead ti a growing interdependence between countries and peoples, is not a new phenomenon. This kind of internationalization has taken place for centuries, even if it has not always progressed evenly – remember the over 30 year setback after 1914.

Nevertheless I think that it does make sense to talk about globalization as something, or at least somewhat distinct from the internationalization we have known for centuries. Already the accumulated quantitative changes in terms of trade interdependence, transnational investment and money flows can arguably be presented as having been transformed into qualitative change. And whereas the former forms of internationalization occurred in a pre-industrial or industrializing world, we are now living in an increasingly post-industrial world where the influence of new information and communication technology (ICT) has in many ways changed our societies as well as the nature of transnational exchange.

If I had to state the powerful factor behind the fall of the Soviet Empire and the collapse of communism I would opt for the micro-chip.

The old bogey of the power wielded by large-scale corporations has also receded,  as we are witnessing the emergence of truly global companies, not only in terms of their trade and production but also  in terms of ownership. And even those companies who still have a clearly identified home country are progressively less able and interested in resorting to the resources of their home governments to safeguard and further their interests, which of course was the norm during the heyday of gunboat diplomacy.

Last but not least I want to point to the decisive way in which population growth has changed the world. During my own lifetime I have seen the growth of the world’s population from 2,3 billion people to 6,3 billion today. And even if the rate or growth has started to decrease this figure will have reached at least 9 or even 10 billion before a levelling off will occur.

This has obviously had enormous consequences for the relationship between Humankind and his environment. With the accumulation of centuries of waste and pollutants into our environment we cannot

even know for certain what all the consequences will be, but it is safe to assume that we cannot hope to have more than a few decades at best to change the nature of Man’s interaction with his environment to meet the requirements of socially, economically and ecologically sustainable development.

Likewise population growth has also had vast implications for how human societies – states and nations – interact and work with each other. The option of going it alone with disregard for the interests of others is no longer available. Interdependence has, for better or worse, made this impossible.

For this reason it does not make sense to discuss globalization without taking into account the number one challenge of sustainable development we face in the world: Climate Change, diminishing fresh water resources and other environmental issues. Already it is difficult to discuss these without talking about the economy and social issues, but tomorrow we will be talking also about security – including hard military security – in connection with global environmental issues.

Neither does it make much sense to continue debating whether globalization is good or bad. It is an inevitable fact of life and rather than discussing the inherent ”good ”or ”bad ”in it, we should concentrate on gaining better understanding of the dynamics behind globalization and the practical and pragmatic issues of managing globalization. But for the record I can say that I regard globalization as something which is, on balance, a positive rather than a negative phenomenon, as measured by the potential it has for enhancing human security and the quality of life.

Increasing and deepening the international division of labour can bring concrete benefits in terms of enhanced growth, strengthened potential for the realization of Human Rights and better environmental management, increasing wealth and wellbeing. And this is not something which has been limited to the already more better off parts of the world. Perhaps the most overlooked  item of good news in the world has been the fact that hundreds of millions of  people have been lifted out of abject poverty and living in the shadow of recurring famines, particularly in China and India and elsewhere in Asia. This would not have been possible without taking advantage of the global markets created and opened by globalization

The challenge is, however, that these benefits are not distributed equally around the world or inside different societies with many people becoming distinctly losers in this development. On the contrary it seems that income and wealth differentials are increasing, both within countries and regions and between them.

The second huge challenge is exercising democratic control over the processes involved in globalization. In a sense this means giving an adequate answer to the question ”who is in charge?”.  While democracy has never in history been so widespread in terms of the absolute number of people and the relative proportion of all people in the world who can elect or dismiss their governments in more or less free and fair elections, there is also a growing feeling, particularly in the older and established democracies, that democratic elections have become irrelevant as those elected are not really in charge and increasingly resort to mouthing  the slogans of TINA – meaning  ”there is no alternative”-doctrine used to justify whatever is the current neo-liberal programme of the government in office.

Diminishing belief in the possibilities of democracy has led to growing voter apathy on the one hand, and increasing belief in the necessity of and justification for extra-parliamentary activism.

Democracy has been essentially a national project, and when the power of national governments to steer the economy have been eroded and taken over by international agreements and organisations and/or anonymous global market forces, they have been perceived to have become impotent. This perception corresponds to reality, even if this impotence has often been exaggerated with the intention of getting electorates to acquiesce more easily in what governments actually have themselves chosen and/or to dismiss the possibility for alternative choices.

Globalization calls for global democracy. I don’t mean that this could begin with a globally elected world parliament or even end in one, but national democratic institutions – which are still far from universal in member states of the UN – have not been able to come up with meaningful mechanisms for supernational democracy into the sphere of what necessarily is and will for the foreseeable future remain inter-governmental cooperation in international organisations. Only the European Union can with any credibility claim to have tried to address the issue of bringing democracy into its intergovernmental supernational decision-making. And in the EU it is, in my opinion, rather the efforts to involve the national parliaments of the members states in exercising control over the proceedings and decision-making in the Council more than the European Parliament as it exists today, that can enhance the inadequate democratic legitimacy of the union.

Democracy needs stable and legitimate institutions, but they are not enough. A vibrant civil society, free and accessible media and a fair distribution of resources for civic and political participation are also necessary. Here the globalization of civil society can be seen as having developed in some respects further than transnational institutions.

I make a specific point of mentioning the European Union because I regard the EU at present, with all its well-known faults and shortcomings ,as our best available instrument in endeavouring to achieve better management of globalization.

You may have noted, that I have said little about Interpreting the New Order, which is the subject of this conference, at least in comparison with managing globalization. As a lapsed social scientist I don’t want in any way to underestimate the importance of studying and interpreting globalization, or perhaps I should say different globalizations. I have, on many occasions, lamented the insufficient use of social sciences as an aid in decision-making. But this may not always be the fault if politicians, social scientists should also ask themselves, are they really engaged in producing the kind of knowledge and contributing to the kind of understanding which is needed if we wish to understand and manage globalization.

Ans what does managing globalization actually entail? One way of approaching the answer is to divide the fields of global management into issues related a) to the environment, b) to security, peace and crisis management, c) to human rights, democracy and the rule of law and d) to trade, development and the economy. This can be a helpful tool a kind of check-list although trying to separate these four fields from each other is of course misleading, as they all interact and influence each other. Although one can argue that dealing with the environment is the most important one as failure to address it will sooner or later make all the issues irrelevant, it is also true that we cannot deal with climate change and other environmental challenges unless we also approach them as security, democracy and economic issues.

 I think it is to the credit of the European Union that it can be identified as the international actor that has best understood the interdependence of all these aspects of globalization, and the need for a comprehensive approach to all of these at the same time.

This understanding is also necessary in order to avoid a one-sided dependence on only military instruments to provide security and as a tool in crisis management, or a misguided belief that democracy as such (and much less as an export article) is a panacea to all the ills affecting poor and/or culturally complex countries, or thinking that all you need is more development assistance and money to solve problems. If the Americans are good at using guns and missiles and the Europeans in writing cheques neither alone or even the two together are sufficient tools for crisis management

European thinking on security and globalization issues as embodied in the Union’s Security Strategy and other strategies and Finnish thinking as embodied in our White Paper on Security and Defence or in the Helsinki Process on Globalization and Democracy we have launched go well together.