Kirkko ja Kekkonen kriisivuosina

Ville Jalovaaran tuore väitöskirja tarkastelee Kirkon suhdetta presidentti Kekkoseen ja kommunismiin vuosina 1958-1962. Verrattain lyhyeen ajanjaksoon mahtuu Urho Kekkosen aseman muuttuminen ensimmäisen kauden heikosta presidentistä ulkopolitiikan kautta vahvan johtajuuden haltuunsa ottaneeksi ja ilman todellista vaihtoehtoa toiselle kaudelle valituksi presidentiksi. Tähän kauteen mahtuu sekä Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kriisiytymistä merkinneet yöpakkaset Fagerholmin hallituksen aikana että Honka-liiton noottikriisiin päättynyt nousu ja uho. Vaikka meillä on taipumus tarkastella Suomen ja Neuvostoliiton suhteita liiaksi vain kahdenvälisenä asiana on niiden kehitystä tietenkin arvioitava maailmantilanteen yleisen kehityksen valossa, jota leimasi Stalinin kuoleman jälkeisen suojasääkauden päättyminen ja kolmannen maailmansodan uhan kaikkien tietoisuuteen nostaneen suurvaltavastakkaisuuden kärjistyminen.

Jalovaaran ansioihin kuuluu riittävä kansainvälinen taustoitus, mutta muutoin kirjan otsikko lupaa enemmän kuin antaa.. Vaikka kirjoittaja itse aivan oikein painottaa, ettei kirkko ole sama asia kuin piispakunta, niin käytännössä tutkimus kohdistuu silloisten piispojen kirjeenvaihtoon, puheisiin ja toimintaan sekä Kotimaa-lehden kirjoitteluun. Tämän rajoituksen puitteissa tutkimus on kuitenkin hyvin perusteltu ja dokumentoitu sekä riittävän hyvin kirjoitettu, jotta ei-kirkolliset lukijat ja historioitsijat voivat pitää sitä mielenkiintoisena.

Jos Englannin anglikaanista kirkkoa on aikanaan kuvattu rukoilevaksi konservatiivi-puolueeksi niin Suomessa on piirtäjä Kari Suomalainen kypäräpappi-kokoomus hahmollaan vahvasti iskostanut ihmisten mielissä kirkon ja kokoomuksen erottamattoman liiton. 30-luvulla IKL saattoi vielä olla papiston keskuudessa kokoomustakin suositumpi puolue ja myöhemmin 70-luku toi julkisuuteen jo liberaaleja, radikaaleja ja vasemmistolaisiakin pappeja, mutta 50- ja 60-luvulla kokoomus oli kiistatta kirkollisin puolue, hyvänä kakkosena maalaisliitto. Suomen Kristillinen Liitto perustettiin jo vuonna 1958, mutta sillä ei tutkimusajanjaksona eikä pitkään sen jälkeenkään ollut vielä ymmärtäjiä saatikka tukijoita kirkon valtahierarkiassa.

Tutkimusjakson piispakunnasta Eino Sormunen erottautuu selvillä maalaisliittosympatioillaan, muilla ei ollut erityisempää puoluepoliittista profiilia. Omassa kategoriassaan oli Tampereen piispa Elis Gulin ristiriitaisilla ja tuuliviirimäisillä toimillaan ja lausunnoillaan, joita aikalaiset tulkitsivat opportunistisina Kekkosen ja Neuvostoliiton myötäilyn ilmauksina. Kaikkia yhdistävänä tekijänä oli kuitenkin kirkon ja piispojen lausumissa usein toistettu vetoomus tuesta ”kansanvaltaisille” puolueille ja niiden keskinäisestä yhteistyöstä, jolla tarkoitettiin SKDL:n ja pitkälti myös TPSL:n ulosrajaamista.

Tutkimusjaksoon ajoittuu myös anglosaksisista maista enimmän tukensa saaneen anti-kommunistisen MRA (Moral Re-Armament) –liikkeen voimakkain vaikutus Suomessa, jota monet piispatkin olivat ensin edistämässä, kunnes joutuivat ottamaan siihen (ainakin tilapäisesti) etäisyyttä.

60-luvun alkuun ajoittuu myös Oulun profetiaksi kutsuttu ilmiö. Sen käsittely on kirjassa vain yksi sivujuonne, mutta herätti minussa eniten mielenkiintoa ja ajatuksia. Oululaiset Heinosen sisarukset saivat muutaman vuoden ajan suurta huomiota ja paljon kannattajia profetiallaan, jonka ydinsanoma oli että Suomen kansan tuli tehdä parannus ennen vuotta 1962 tai se joutuisi vihollisen hyökkäyksen kohteeksi. Syyskuussa profetia täsmentyi Jumalan lupaukseksi rakentaa Suomen ympärille muuri, joka estäisi vihollisen maahanpääsyn vaikka muualla olisi sota. Seuraava profetia lupasi, että 8000 esirukoilijaa riittäisi pelastamaan maan. Ensimmäistä määräaikaa myös pidennettiin.

 Tämänkaltaiset hengelliset hurmosliikkeet ovat historiassa tuttuja ja tässä tapauksessa sen poliittinen ja yhteiskunnallinen konteksti oli erityisen selvä. Siinä että tällaisia liikkeitä syntyy ja kuolee ei ole mitään erityisen ainutlaatuista, mutta se joka minua oikeastaan järkytti Valovaaran kirjassa oli se, ettei Suomessa vv. 1960-1961 ollut yhtään piispaa, jolla olisi ollut kanttia ottaa selvää kantaa ilmiöön. Tätä pidättyvyyttä vasta myöhään ilmiöön etäisyyttä ottanut piispa Osmo Alaja perusteli tarpeella odottaa ja katsoa oliko profetia Jumalasta vai ei. Kunniakkaana poikkeuksena pappismiesten joukossa oli Mikko Juva, joka lokakuussa 1961 Kotimaa-lehdessä hämmästeli sitä että monet papit olivat ottaneet profetian todesta ja sitä tukeneet, sen sijaan että olisi pitänyt nähdä ilmiö ”henkisesti sairaan, vaikkakin vilpittömän ihmisen alitajuisen ahdistuksen purkautumana”.  Sittemmin arkkipiispaksi noussut Mikko Juva onkin kirkkohistoriamme harvinainen poikkeus intellektuellina kirkonmiehenä ja kuvaavaa on, että hän jätti piispanvirkansa vanhoilliseen toimintaympäristöönsä turhautuneena.

helmikuu 2007

Harold Nicolson

Harold Nicolson oli poliittisia ambitioita omannut ja niissä pettynyt englantilainen diplomaatti ja kirjailija, jonka monet saattavat parhaiten tuntea hänen avioliitostaan Vita Sackville-Westin kanssa. Vita Sackville-West oli myös journalisti ja kirjailija, ja hänen merkittävin aikaansaannoksensa jälkimaailman tietoisuudessa voi olla Sissinghurstin puutarha, joka nykyisin on suosittu turistikohde. Nicolsonin ja Sackville-Westin avioliitto – jota heidän poikansa Nigel Nicolson on eritellyt kirjasaan Portrait of a Marriage –  kesti heidän elämänsä loppuun saakka ja perustui molemminpuoliseen aitoon kiintymykseen ja kunnioitukseen, mutta jäi muutoin historiaan yhtenä historian erikoisimmista liitoista. Molemmat olivat toistuvasti uskottomia toisilleen, Harold miesten kanssa ja Vita naisten. Vitan dynaamisin ja tunnetuin suhde on hänen ja Virginia Woolfin rakkaustarina.

Kaikki tämä käydään huolellisesti läpi myös Norman Rosen kirjoittamassa Nicolson-elämäkerrassa. Se ei kuitenkaan ole  mikään sensaationhakuinen tirkistelyteos eikä mitenkään keskity Nicolsonin avio- ja ulkoaviollisiin suhteisiin, vaan on vankkaa ja kenties vähän raskastakin analyyttistä elämäkertahistoriaa, jossa pääpaino on Nicolsonin kirjallisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa.

Vuonna 1886 syntynyt ja vuonna 1968 kuollut Harold Nicolson oli englantilaisen yläluokan ja aikakautensa tuote. Hänen isänsä oli diplomaatti lordi Carnock – josta poika on myös kirjoittanut elämäkerran – mutta aatelisarvon peri Haroldin vanhempi veli, eikä Nicolson aktiivisista pyrkimyksistään huolimatta koskaan saanut tavoittelemaansa omaa aatelisarvoa ja paikkaa parlamentin ylähuoneessa. Myös  Nicolson hakeutui ensin diplomaattiuralle ja oli mm. mukana Englannin delegaatiossa Versaillesin rauhankonferenssissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kaksi vuotta myöhemmin hän jätti ulkoministeriön ja antautui täyspäiväiseksi kirjoittajaksi, julkaisten lopulta kaikkiaan 33 kirjaa, joukossa kansainvälisen politiikan analyyseja, elämäkertoja ja romaaneja. Näistä Versaillesin konferenssia analysoiva Peacemaking ja Napoleonin sotien jälkeistä Euroopan konserttia analysoiva The Congress of Vienna ovat edelleen alansa klassikkoja.

Nicolson kuului konservatiiviedustajana aloittaneen ja työväenpuolueeseen liittyneen Oswald Mosleyn ystäväpiiriin ja tukijoukkoihin, ja kun Mosley turhautuneena MacDonaldin hallituksen lamaa syventäneeseen talouspolitiikkaan erosi työväenpuolueesta ja hallituksesta ja perusti oman New Partyn nimellä kulkeneen puolueensa liittyi Nicolsonkin siihen ja pyrki turhaan sen ehdokkaana parlamenttiin vuonna 1931. Puolue ei vielä sitä perustettaessa ollut fasistinen, mutta liukui Mosleyn johdolla nopeasti autoritaariseksi liikkeeksi ja otti avoimesti fasistipuolueen nimen. Tänne saakka Nicolson ei johtajaansa seurannut, mutta ehti kuitenkin sitä ennen Mosleyn mukana käydä Roomassa Mussolinin vieraana.

Seuraavissa vuoden 1935 vaaleissa parlamentin ovat kuitenkin avautuivat Nicolsonille National Labourin edustajana. Kyse oli konservatiiivien pieneksi apupuolueeksi ajautuneesta kummajaisesta, jonka perustivat ne muutamat työväenpuolueen edustajat, jotka seurasivat MacDonaldia kun tämä työväenpuolueen hyläten muodosti kansallisen hallituksen konservatiivien kanssa v. 1931.  Tämä parlamentti istui kymmenen vuotta, kun vaaleja ei sodan sytyttyä voitu toimeenpanna, eikä Nicolsonilla enää vuonna 1945 ollut mitään mahdollisuuksia säilyttää paikkansa. Nicolsonin poliitikkouraan mahtuu lyhyt vuoden mittainen kausi apulaistiedotusministerinä Churchillin sodanaikaisessa hallituksessa v. 1940, mutta erityisempää jälkeä hän ei parlamentaarikkona jättänyt. Sodan jälkeen Nicolson liittyi työväenpuolueeseen ja oli kerran sen ehdokkaana täytevaaleissa, mutta hänen toteutumaton ambitionsa oli työväenpuolueen hallitukselta aateliarvo ja paikka ylähuoneessa.

 Nicolsonilla ei ollut mitään pysyvää poliittista kotia. Lähinnä häntä voisi luonnehtia vanhakantaiseksi whig-liberaaliksi, joka oli vahvasti sidoksissa oman yläluokkansa ennakkoluuloihin ja tapoihin. Aikaansa ja sosiaalista ympäristöään heijastaen hän oli henkilökohtaisilta mielipiteiltään avoin anti-semiitti ja rasisti, eikä hän tätä peitellyt sodan jälkeenkään, mutta samanaikaisesti hän tuomitsi natsismin jo ennen sotaa ja sen jälkeen arvosteli terävästi Englannin Suez-seikkailua ja muita britti-imperiliasmin jälkijäristyksiä, eikä hän hyväksynyt Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaakaan.

Nicolsonin elämäkertaa ei siis kannata lukea sen kohdehenkilön historiallisen merkityksen vuoksi, vaan siksi että Rosen kirja on hyvinkirjoitettua ja osaavaa tutkimusta joka kuvaa hyvin sitä aikaa ja ympäristöä jossa Nicolson eli ja vaikutti.

 helmikuu 2007

<!–[if !supportEmptyParas]–> <!–[endif]–>

<!–[if !supportEmptyParas]–> <!–[endif]–>

Porvarihallituksen aikaan

Mauno Saaren porvarihallituksen ajasta vv. 1991-1995 ja pankkikriisistä kertovassa kirjassa on puolitoista sankaria: valtiovarainministeri Iiro Viinanen on se kokonainen ja KOP:n viimeinen pääjohtaja Pertti Voutilainen se puolikas. Saaren tuttuun dokumentoimattomaan reportaasityyliin kirjoitetun kirjan päälähteenä ovat olleet Iiro Viinasen päiväkirjamerkinnät ja muistiinpanot. Keskeinen lähde on myös toinen insinööri Pertti Voutilainen, jonka näkemykset pääsevät suodattamattomina tekstissä esiin.

Paljon muita sankareita ei kirjassa sitten olekaan. Hyvän arvosanan Saarelta (=Viinaselta) saavat ehkä lähinnä Esko Aho, Paavo Lipponen, Tauno Matomäki ja Sauli Niinistö, etäisemmin Lauri Ihalainen. Roistojen, ts. suksensa jossain vaiheessa Viinasen kanssa ristiinpanneiden ihmisten lista on sitäkin pitempi, ja he ovat jotain Mauri Pekkarista ja Paavo Väyrystä lukuunottamatta kokoomuslaisia: Harri Holkeri, Raimo Ilaskivi, Ilkka Kanerva, Jaakko Lassila, Sirpa Pietikäinen, Kimmo Sasi, Pertti Salolainen ja alkuvaiheessa Ilkka Suominen, joka myöhemmin sai Viinaselta synninpäästön.

Osa näistä kirjassa läpikäydyistä silloisista juonitteluista ja vastakkainasetteluista oli jo aikanaan puolittain avointa, vaikka vasta tästä kirjasta selviäkin miten syvää ja rajua kilpailu ja selkään puukottaminen puolueveljien (sisaria ei Viinasen maskuliinisessa maailmassa noteerata juuri minkäänarvoisiksi) kesken todellisuudessa oli. Edes SDP:stä on vaikea kuvitella kerrottavan samankaltaisia tarinoita.

Aika oli tietenkin poikkeuksellista. Oltiin tilanteessa jossa talouselämän tukipilarit toisensa jälkeen sortuivat – ja KOP:n kujanjuoksu pakkofuusioon SYP:n kanssa tulee Voutilaisen ja Viinasen näkökulmasta keskeisesti läpikäydyksi – ja raskaasti velkaantuneen valtion ja koko Suomen talous oli veitsenterällä. Tällaisessa tilanteessa Viinasen kärsimättömyys niitä kohtaan, jotka eivät tajunneet tilanteen vakavuutta tai, vielä pahempaa, eivät siitä piitanneet vaan jatkoivat henkilökohtaisten pyrkimystensä ohjaamaa veneenkeikuttelua, henkilö-intrigointia ja sala-ammuntaa kriisin keskiössä ollutta valtiovarainministeriä kohtaan, on ymmärrettävää.

Kirja kertoo myös siitä minkälaisissa paineissa Viinanen sai vastuuta kantaa, millaisia unettomia öitä hän vietti pitkään yöhön jatkuneiden ja aamuvarhaisella alkaneiden kriisineuvottelujen välillä, ja miten hänen terveytensäkin oireili vakavasti. Sankaria kohtaan tunnettua inhimillistä empatiaa kuitenkin demppaa tehokkaasti se, miten Viinaselta kesken kaikkien kriisiviikkojen löytyi aikaa irrottautua milloin Kalvolaan, Lappiin, Viroon tai Puolaan jänisjahtiin, peuranmetsästykseen, villisiantappajaisiin tai hirvenkaatoon.

Saaren mukaan metsästyksessä kyse ei kuitenkaan ole vain huvista: ”Itse asiassa suurin osa Suomen talouden tärkeistä päätöksistä tehdään metsässä, haulikko tai kivääri käsillä”. ”Yhteinen saalis yhdistää, yhteinen tappamisen meininki kasvattaa luottamusta.” Ehkä tämäkin selittää sitä, miksi suomalaiset suuret yritysjohtajat jättävät jälkeensä niin paljon rumia ruumiita ja miksi naisilla edelleenkin on elinkeinoelämän johtopaikoilla vain vähäinen rooli.

Mauno Saaren teksti on sujuvaa ja mukaansatempaavaa, mutta yhtä subjektiivista ja luotettavaa kuin päälähteiden osapuolinäkemykset. Tällaista kirjaa ei pidäkään lukea talous- eikä poliittisena historiana vaan subjektiivisena ajankuvana, ja kun näin on ei kannata myöskään takertua moniin epätarkkuuksiin ja pikkuvirheisiin. Noudatusta talouspolitiikasta, sen seurauksista tai vaihtoehdoista kirja ei kerro mitään. Mitä vaihtoehtoihin tulee niin sellaisia ei Viinasen insinöörimaailmassa ollut, oli vain säästettävä ja leikattava. Elvytys, josta jotkut porvaripoliitikotkin Viinasen harmiksi höpöttivät, kävi lähinnä kirosanasta.

helmikuu 2007