Metsän vallassa.

Sotien välisen ajan Suomea on joskus ollut tapana kutsua ”ensim­mäiseksi tasavallaksi” erotukseksi toisen maailmansodan jälkeen alkaneesta ”toisen tasavallan” kaudesta. Paavo Haavikko lanseera­si kirjassaan Kansakunnan linja tietoisen provokatorisen nimi­tyksen Tanne­rin tasavalta samaa kautta tarkoittaen, mihin monet histo­rioitsijat kiukkuisesti reagoivat sanoen käsitteen Suojelus­kun­tien Suomi olevan paljon oikeaanosuvampi. Kai Häggman puoles­taan esittää, että aikakautta voitaisiin kutsua Metsän tasaval­lak­si, siksi keskeinen  merkitys metsäteollisuudella oli sekä maan taloudessa että politiikassa.

Puunjalostusteollisuuden merkitys sotien välisen Suomen ylivoi­maisesti merkittävimpänä teollisuudenalana ja vientitulojen lähteenä sekä koko maan talouden veturina on monta kertaa kuvattu ja dokumentoitu. Puunjalos­tusteollisuuden osuus ja vaikutus politiikassa ei sekään ole jäänyt kokonaan huomiotta, mutta Kai Häggmanin teoksen ansio on siinä, että se keskitetysti, yleisten lähteiden ohella puunjalos­tusteollisuuden omaa arkistomateriaalia käyttäen, antaa hyvän ja keskitetyn kokonaiskuvan metsäteollisuu­den politikoinnista.

Hieman keinotekoisesti Häggmanin kuvaus ei ala vuodesta 1917 tai 1918 lähinnä siksi, että Markku Kuisman saman sarjan suurteos päättyi vuoteen 1920, mistä Häggman jatkaa. Näin tarkastelun ulkopuolelle jää se sisällissodan jälkeinen saksalaissuuntauksen kausi, jolloin Paasikiven senaatin enemmistön miehittivät metsä­teollisuuden läheisiä kytkentöjä omanneet henkilöt. Metsäteolli­suus putosi poliittisesti jaloilleen myös saksalaissuuntauksen romahdettua, sillä uusi valtionhoitaja Mannerheim ja hänen lähi­piirinsä (Rudolf Walden, Gösta Serlachius ym.) olivat alan mie­hiä.

Vuonna 1919 hyväksytty uusi hallitusmuoto, Ståhlbergin valinta tasa­vallan ensimmäiseksi presidentiksi ja metsäteollisuuteen ja erityisesti sen metsänomistukseen epäilevästi suhtautu­neen maa­laisliiton, yhdessä edistyk­sen ja ja­loilleen nousseen sosialide­mokra­tian dominoima uusi eduskun­ta merkitsivät kuitenkin rajoi­tettua pesä­eroa metsäteolli­suuden ja valtiojohdon välillä. Kuten Häggman kirjoittaa, ”teol­lisuuden oli otettava lusikka kauniiseen käteen ja ryhdyttävä toimimaan massapuolueiden ja julkiseen vaalikamp­pailuun perustu­van puoluejärjestelmän ehdoil­la”.

Tämä tarkoitti mm teollisuusmyönteisten ehdokkaiden ja puoluei­den runsaskätistä vaalirahoitusta. Omia miehiään metsäteollisuus sai läpi lähinnä RKP:n ja kokoomuksen listoilta. Lapuanliikettä edeltäneet fasistoidiset järjestöt – kuten teollisuuden lakonmur­tajajärjestö Yhtymä Vientirauha eli ns. Pihkalan kaarti – nautti­vat metsäteollisuuden tukea. Samoin sitä sai aluksi lapuanliike, jonka kulissientakaisiin tukijoihin kuuluivat Walden ja Manner­heim, mutta IKL:n ja teollisuuden välit kylmenivät 30-luvun edetessä. Puunjalostusteollisuus ryhtyi rakentamaan suhteita myös maalaisliiton oikeistosiipeen, minkä lisäksi Tannerin johtamat sosialidemokraatit usein ymmärsivät teollisuuden tarpeita siltä osin, kuin toivoivat työväenkin sen menestyksestä hyötyvän.

Metsäteollisuuden tuotantolaitokset olivat keskittyneitä niiden ympärille metsien lähelle ja koskien vierelle rakentuneisiin pienempiin teollisuusyhdyskuntiin, joita teollisuuden patruunat – Walden Valkeakoskella ja Myllykoskella, Serlachius Män­tässä tai Ahlström Sunilassa – paternalistisesti hallitsivat. Poliittisesti aktiivisille vasemmistolaisille tässä vallankäytössä ei ollut hyväntahtoisuutta, mutta asemaansa tyyty­neet työläiset pääsivät osallisiksi yhtiöiden tarjoamista tuohon aikaan edistyksellisistä sosiaa­lisista eduista. Valtakunnan urheilukin hyötyi – suojelus­kuntien, ei TUL:n kautta – kuten Valkeakosken ja Myllykosken edelleen jatkuva jalkapallohegemonia osoittaa, samoin arkkiteh­tuuri ja yhdyskuntasuunnittelu erityi­sesti Alvar Aaltoa työllis­täneen Ahlströmin pääjohtajan Harri Gullichsenin ja tämän vaimon Mairen (os. Ahlström) suojeluksessa.

Sotien välinen metsäteollisuus oli kapitalismin, mutta ei vält­tä­mättä vapaan kilpailun ystävä. Sen kartelliyhteistyön moninai­set vaiheet ja vaikeudet, sekä Suomessa että kansainvälisillä mark­kinoilla, tulevat myös kiintoisasti valotettua.

Häggmanin kirja on osa Metsäteollisuus ry:n rahoittamaa ja sen historiatoimikunnan valvomaa tutki­musprojektia, mutta se ei näytä pahemmin asettaneen mm.

WSOY:n kaksiosaisen historian kirjoitta­ja­na ansiotuneelle teki­jälle työn laatuun vaikuttaneita rajoit­tei­ta. Kirjaa kannattaa silti lukea rinnan myös Antti Kujalan tuo­reen Paperiliiton histo­rian kanssa, joka ei ole ehtinyt mukaan Häggmanin lähdeaineis­toon.

elokuu 2006

Eritrean pettymysten taival.

Vaikka afrikkalaiseen siirtomaahistoriaan monenlaisia kokemuksia mahtuukin, on harva maa kokenut yhtä kirjavia ja surullisia vaiheita kuin pieni kolmen miljoonan ihmisen asuttama Eritrea. Sen vaiheet heijastuvat pääkaupunki Asmaran pääkadun monissa nimenmuutoksissa. Maan v. 1885 valloittaneet italialaiset raken­sivat komean pääkadun ja nimesivät sen Corso Vittorio Emanuelek­si. Kun fasistit ensimmäisen maailmansodan jälkeen ottivat vallan Roomassa, muuttui nimi Viallo Mussoliniksi, ja kun toisen maail­mansodan jälkeen maasta tehtiin brittien hallitsema huolto­hallin­toalue nimeksi annettiin Corso Italia. Kun YK luovutti – erit­realaisilta kysymättä – maan Etiopialle v. 1952 kadun nimeksi tuli Haile Selas­sie Avenue, ja kun keisarivalta katosi niin vallan ottanut vallankumousjuntta derg muutti nimen Revolution Avenueksi. Eritrean kolmekymmentä vuotta kestäneen vapaus­taiste­lun päätyttyä maan it­senäisyyden tunnustamiseen vuonna 1993 tuli nimeksi Liberation Avenue.

Michela Wrong ei ole historioitsija vaan useamman lehden Afrikan kirjeenvaihtajana toiminut journalisti. Wrongin kirja perustuu omakohtaisiin havaintoihin ja haastatteluihin Etiopiassa ja Eritreassa, mutta myös sellaisiin alkuperäisdoku­mentteihin, joita yksikään historioitsija ei aiemmin ole syste­maattisesti käyttä­nyt. Tulos on vähintään yhtä valaiseva ja luettava teos kuin Wrongin edellinen joitain vuosia sitten ilmestynyt erinomainen kirja In the Footsteps of Mr Kurtz entisestä Belgian Kongos­ta ja sen diktaattori Mobutusta.

Eritrean vaiheet ja kärsimykset ensin Italian siirtomaavallan alaisuudessa ja sen jälkeen Etiopian kanssa tehdyn pakkolii­ton alistettuna osana ovat koh­tuullisen kartoitetut ja tunnetut. Vähemmän tunnettua on se, miten Eritreaa myös toisen maailmanso­dan jälkeen petettiin ja kupattiin, kun ensin britit huoltohal­lintovaltiona purkivat ja ulosmittasivat Eritrean vähäistä teol­lisuutta ja kansallisvarallisuutta samaan tapaan, kun Neuvosto­liitto siirrätti Saksan itäosista kaiken käyttökelpoisen teolli­suuden haltuunsa, ja miten YK sen jälkeen antoi huijata itsensä siirtämään Eritrea muodolliseen liittovaltioon, mutta tosiasiassa alistussuhteeseen rannikolle pääsyä havitelleen Etiopian kanssa. Näistä vaiheista Wrong on kaivanut esiin arkistoista paljon uutta tietoa.

Kun marxilainen sotilasjuntta 70-luvulla otti Etiopiassa vallan odotettiin sen sopivan liiton rauhanomaisesta purkami­sesta Erit­rean marxi­laisen vapautusliikkeen EPLF:n kanssa. Toisin kävi ja derg jatkoi jyrkkiä sotatoimiaan itsenäisyysliikettä vastaan Neuvostoliiton ehtymättömien asetoimitusten varassa. Ironia oli, että Neuvostoliiton romahduttua Yhdysvallat ja sen liittolainen Israel ehtivät vielä hetkeksi tulla Etiopian marxilaisdiktaatto­rin Mengistun tueksi, ennen kuin itsenäi­syysliike karkotti etiopialaiset samanaikaisesti kun Mengistu joutui lähtemään maanpakoon hänen valtaansa vas­tustaneiden liikkeiden marssittua Addis Abebaan.

Kansanäänestyksellä syntynyt itsenäinen Eritrea ja sen vapautus­ta edeltänyt sankaril­linen taistelu joka perustui kaikkien tais­teluun osallistuneiden ja sitä tukeneiden eritrealaisten ehdotto­maan tasa-arvoon – myös naisten ja miesten kesken – ja rintama­oloissa toteutettuun sosialismiin saivat maail­malla laajaa ihai­lua. Itsenäisen maan alku näytti­kin hyvältä, mutta ei kestänyt kauaa kun  presidentti Isaias Aferwerki alkoi keskittää kaiken vallan itselleen ja tukahduttaa kaiken kritiikin ja opposition. Ja vuonna 1998 Eritrea ajautui ratkaisemattomaan päätynee­seen, mutta kymmeniä tuhansia kuolleita vaatineeseen ja satojatu­hansia sisäi­siä pakolaisia synnyttäneeseen sotaan Etiopian kans­sa. Maiden jännitteet jatkuvat edelleen, eikä rajakiistoja ole saatu sovittua.

Michela Wrong kertoo kaikesta tästä osaavan journalistin tai­doin, aiheeseensa hyvin perehtyneen tutkijan tiedoin ja erit­realaisiin myötätuntoisesti ja ymmärtävästi suhtautu­van ihmisen lämmöllä.

heinäkuu 2006

Lajinsa viimeinen.

Tuomo Särkikosken kirjan aihe ja julkaisija (Tekniikan Historian Seura) ja se, että DI ja YL Särkikoski on aiemmin julkaissut Outokummun liekkisulatusmenetel­män historian saa lukijan odotta­maan varsin teknologiapainoit­teista historiikkia, jonka kiinnos­tavuus maalli­koille olisi vähäinen. Toki Särkikosken kirjassa on paljon tek­nistä tietoa ja kuvausta ruostumattoman teräksen val­mistamisesta sekä Tornion jaloterästehtaan rakentamisesta ja toiminnasta, mutta sekin on kirjoitettu sen verran sujuvasti ja ymmärrettäväs­ti, ettei se aiheuta kaltaisessani lukijassa torjun­tareaktiota. Kirjassa on kuitenkin paljon muuta poliittisen ja talous­histo­rian­ näkökul­masta koottua tietoa ja kuvausta joka voi kiin­nostaa muitakin kuin hankkeen takana olleen Outokummun Kun­niakaivosmiesten killan teräsasiantuntijajäseniä.

Kirjan ensimmäisessä luvussa kerrotaan syyskuussa 2000 julkais­tusta uutisesta. Sen mukaan Outokumpu ja englanti­lais-ruotsa­laisen Avesta Sheffield yhtiö olivat sopineet teräs­toiminto­jensa yhdis­tämisestä uudeksi Avesta­Polarit yhtiöksi, josta pienemmän, mutta huomattavasti tehokkaammaan ja kannatta­vamman panoksen uuteen yhtiön sijoittanut Outo­kumpu omistaisi 55 ja Avesta Shef­fieldin emoyhtiö Corus loput, kuiten­kin siten että Outokumpu samalla sitoutui vähentä­mään omis­tusosuutensa kolmen vuoden kuluessa enintään 40 prosent­tiin. Käytännössä uutinen tarkoitti Outokummun terästeollisuuden val­tionomistuksesta ja samalla suomalaisuudesta luopumista. Toisin sanoen taas yksi osa viime vuosina Suomessa niin tutuksi tulleis­ta tavallisista ta­rinoista.

Tällä kertaa tarinalla on kuitenkin yllättävä onnellinen loppu. Kirjan viimeisessä luvussa kerrotaan, miten heinäkuussa 2002 uutisoin­tiin uudesta omistusjärjestelystä, jossa Outokumpu osti Coruksen ulos AvestaPolaritista ja ryhtyi hankkimaan yhtiön koko osakekannan haltuunsa palauttaakseen sen osaksi Outokumpu-konser­nia Outokumpu Stainless nimellä.

Outokummun – sekä yhtiön että sille nimensä antaneen kupari­kaivoksen – historia antaa osaltaan tärkeitä osviitto­ja haetta­essa vastausta kysymykseen, onko suomalaisomistuksella väliä vai ei. Outokummun alkuperäinen kupariesiintymä oli niin rikas että se olisi todennäköisesti otettu käyttöön ulkomaisenkin pääoman turvin, mutta suomalaisessa omistajuudessa sen kehittäminen edellytti valtionomistusta. Suomen (teollisuus)poliittinen histo­ria olisikin saattanut olla toisennäköinen, jos näin olisi käy­nyt. Aina­kaan Outokummun ympärille ei olisi kehittynyt yhtä vahvaa ja koko Suomen teolliselle kehitykselle merkittä­vää yh­tiötä joka olisi samalla tavoin investoinut uusiin kaivoksiin ja jatkojalustukseen Suomessa kun tapahtui.

Sellainen hanke kuin jaloterästehtaan perustami­nen Suo­meen tuskin olisi koskaan toteutunut muuta kuin Outokummun – tai enintään toisen suomalaisen valtionyhtiön Rautaruukin – toimesta. Jos asialla ei olisi ollut suomalaisyhtiö niin hanketta tuskin olisi kukaan ylipäätään Suomeen ajatellutkaan. Tornion ferrokro­mi­kaivos ei olisi riittänyt määräämän terästehtaan sijainti­paik­kaa. Nytkin käytiin ankara ja Särki­kosken kirjassa värik­käästi kuvat­tu käden­vääntö siitä, rakennet­taisiinko tehdas Torni­oon vai Poriin, mitä jälkimmäistä vaihtoeh­toa yhtiön johto liike­ta­loudel­lisin perus­tein alunperin kannatti.

Tornion jaloterästehdas on osoittautunut sekä teknisesti että taloudellisesti erinomaiseksi investoin­niksi. Se on viimeisin tämän suuruusluokan teollinen investointi Suomessa. Vaikka ta­loutemme kilpailukyky ja Suomessa toimivien yritysten kannatta­vuus on huippuluokkaa, ei tällaisia investoin­teja Suomeen enää Tornion jälkeen ole tehty. Vielä 70-luvulla Suomessa puhuttiin paljon ­teolli­suuspo­li­tiikasta, mutta uuden markkinaus­koisuuden ja yksityistämisen aikakau­della ei vain käsite vaan koko se ajatus­maailma jota se aikanaan edusti on julistettu vanhakantaisena kuolleeksi. Joko olisi aika herättää tämä Lasarus?

heinäkuu 2006