Etusivu 2005
8.9.2005

Opening speech at the Helsinki Conference, the aims amd achievements of the Helsinki Process, 8.9. 2005

Minister Erkki Tuomioja                                                                                

Opening Speech at the Helsinki Conference  8.9.2005

the Aims and Achievements of the Helsinki Process                             

Background

In order to give a full account of the Helsinki Process on Globalisation and Democracy, let me start by briefly describing the global environment within which it was born.

The idea for initiating the Helsinki Process developed in the context of increasing global interdependence, growing global challenges and the emergence of new actors in international relations after the end of the Cold War. Nation states, which had dominated international relations since their emergence, were starting to realise that in the future they would have to take new kinds of international actors seriously, and that new rules for cooperation and interaction were needed.

On the one hand  new and arising international actors – multinational business, NGOs, and civic movements – were challenging the role of the nation state as the only and sovereign actor in international affairs. On the other hand,  globalisation was shrinking the world – entailing a powerful impetus for the increased creation of wealth and prosperity by deepening the global division of labour and intensifying cooperation.

Globalization is a fact of life, and whether we like it or not we need to adress the challenges it poses.The Helsinki Process has  not sought to pass any judgements on globalisation as such.  The working philosophy of the Helsinki Process is  grounded in the realisation that globalisation is making it increasingly difficult to distingiush  in the long run between so-called national interest and a global interest. All international actors need to to join hands, look for new alliances and coalitions, and to turn negotiation between governments into open dialogue between all stakeholders.

As I see it globalisation poses two main challenges. Even if globalization and the deepening of the international division of labour enhances growth and welfare in the world as a whole, this increasing wealth is being distributed more unequally than before, both between and within countries and regions. Furthermore, a growing number of people are facing complete marginalisation with no respect of escaping abject poverty

In our Nordic democratic welfare states we are committed to both guaranteeing equal opportunity to everyone and a zero-tolerance of poverty. As a result we have achieved and maintained a relatively equal distribution of income and wealth. In our countries  we see this both as a moral responsibility and as a key factor in ensuring the social cohesion and economic success of our societies as a whole.

All our Nordic countries are small nations with open economies with a high degree of integration in to the global economy. While we have undoubtedly benefitted from globalisation we also have our concerns about the effects of unmanaged or mismanaged globalisation on our welfare model and its results.

I am not presenting the Nordic model of a welfare state as a model which should or could be emulated everywhere. We have our problems and we recognize that different historical and cultural conditions and differing values can lead to different  and just as acceptable ways of achieving social cohesion. But what I am strongly recommending is the approach we share on the necessity for and possibilities of international cooperation on globalisation. The moral imperative and economic rational guides our actions for inclusive policies and combatting poverty on a global scale as well. Globalisation is not guided by supernatural phenomena outside man’s control, but the result of governance – or lack of it. This is the other challenge of globalisation: it lacks the governance and direction, which has to be provided by our common will and action. 

The Helsinki Process on Globalisation and Democracy has also been inspired by the previous Helsinki Process that led to the Helsinki Conference on Security and Cooperation in Europe in 1975 and for its part influenced world-wide changes. Having said that, there are naturally many differences between the two – the Helsinki Process of the 1970s was purely one between states whereas the current Helsinki Process brings together different stakeholders, and the historical as well as political situation is also very different.

Nevertheless, there are also important similarities: the world of the 1970s, like the world of today, was severely divided between  the East and West and today between the North and South. Once again, therefore, the Helsinki Process is seeking to build bridges across the divides separating different international actors.

The international community had been relatively successful and skilful in identifying the policies to remedy many of the wrongs in the world. The United Nations Summits of the 1990s – such as the Millennium Declaration and the Millennium Development Goals, the Johannesburg Summit, the Monterrey Conference and the Doha Conference – made sure that there was no lack of recommendations or policies required in order to bring about change. Thus, we did not need to re-invent the wheel but rather concentrate on bringing value-added to existing proposals, especially in terms of contributing towards implementation and real action.

Aims

This was the situation during the December 2002 Conference on Searching for Global Partnerships. With this background and these ideas , we – in close cooperation with some NGOs – approached the government of Tanzania to join us in creating this joint effort . We are very grateful to Tanzania for their partnership, without which there would not have been a Helsinki Process.

Let me now look into the Helsinki Process format which was created as a result of the first Conference.

The Process was led by the high-level Helsinki Group, consisting of eminent international opinion leaders, many of whom are also here today. The composition of the Helsinki Group was deliberately multi-valued, which – as I’m sure my fellow Group members would also testify to – led to interesting and colorful discussions and sometimes difficult situations along the way but also, most importantly, at the end of the day to a common understanding and recognition of differences in our approaches as well as reciprocal respect for them. We learned to admit the immensity of the problems we were dealing with and to genuinely reach better mutual understanding of the different analyses we had of these problems, while at the same time striving for tangible results.

The multi-stakeholder approach of the Helsinki Process was tested also in this way and its potential value-added recognised. It took time and patience , but without this exercise being truthful to its approach, the final outcome of the process would have lost both significance and credibility.

The work of the Helsinki Group was supported by three thematic Tracks – ”New Approaches to Global Problem Solving”, ”Global Economic Agenda” and ”Human Security” – which were searching for those global problems requiring most urgent action, and proposing ways for addressing them. There was close contact between the Helsinki Group and Tracks, which provided invaluable contributions to our work.

Achievements

So what have we achieved  ? To begin with I shall refer to the findings of the three Tracks, which put forward very concrete proposals.

(The Track on ”New Approaches to Global Problem Solving” specifically focused on the three deficits in global governance: the democratic deficit, the coherence deficit, and the compliance deficit. Some of the key recommendations the Track makes for addressing these deficits include the development of a group of G20+ countries at the leader level to act as a coordinating body for global development; greater direct involvement of parliamentarians in global governance in order to improve legitimacy and representation; coordinated multi-stakeholder action against corruption, which is seen as a key barrier for development; and the reform of international financing institutions in order to give the South a more equal representation and to improve coherence between these institutions.

The Track on the ”Global Economic Agenda” sought to identify practical and feasible ways of increasing financing for the Millennium Development Goals. Its recommendations include promoting public – private partnerships in development ; finding innovative sources of development finance in addition to ODA, such as various forms of international taxes or fees; and  creating more equal mechanisms of debt arbitration as well as debt cancellation and the doubling of ODA.

The Track on ”Human Security” took as its starting point improving the situation of the groups most at risk – from disease, conflict, environmental hazards, famine or other threats – through greater empowerment. The Track’s proposals focus on: correcting state failures that lead to health failures, and to enhance security especially against infectious and pandemic diseases; advancing the power of women to end  gender inequalities; recognising children as actors in their own futures while reinforcing protections against violence and exploitation; reforming international and domestic law and practice concerning human trafficking,  and implementing supply/demand strategies and curtailing the misuse of small arms and light weapons – the real weapons of mass destruction.)

The contribution of the Helsinki Group is of a different nature. We recognize that the multi-stakeholder approach is not new as such, nor is the action orientation which was the focus of this approach, even though the how-question – how to do it in practice –  did receive more attention than usual. . However, in the Helsinki Process these two elements  are  also supported by a third one – running parallel to the general process – that is the ”Friends of the Helsinki Process” governments, whose role  we expect to be an important addition to our work on global issues. After all, governments are still the only democratically legitimate actors who have to bear the major responsibility for implementation.

When we combine the multi-stakeholder approach with the action orientation and the role of the committed governments, we have something that could be called the Helsinki Process Concept. The elements are not new as such, but the combination of them is where we hope to create real value-added by 1) allowing  us to move beyond dead-lock situations by focusing on practical steps forward rather than who is to blame; 2) combining  the strengths of different stakeholder groups thus also broadening ownership and commitment; 3) applying the concept to solve specific problems, by focussing on the division of roles between different actors, as well as to addressing  wider issues, by building trust and common understanding between actors representing even opposing views. The key words are action-oriented, inclusive, and empowering.

However, as we have learned from other similar processes and commissions, follow-up is the real seed for success of a commission’s work. At this Conference the follow-up of the Helsinki Process will be very much in the limelight, but before going into it in more detail, I will say a few words about other developments that have taken place during the Helsinki Process.

During the past two years, many other international commissions have released their reports. I am referring here to reports such as the Sachs report on financing the Millennium Development Goals, the Sutherland report on the future of the WTO, the ILO World Commission report on the social dimension of globalisation and naturally the UN Secretary-General’s report In Larger Freedom. In particular, many of the issues dealt with in the Helsinki Process have also been dealt with by the Commission for Africa, and our two commissions have also maintained close links.

Furthermore, the agendas and main conclusions of the World Social Forum and World Economic Forum held in January were remarkably close to each other. This has been very encouraging for us, as one of the aims of the Helsinki Process has also been to build bridges between the two, as was also evidenced by the simultaneous Track report launches held at both events. I would also like to take this opportunity to thank both the WSF and WEF for opening their doors to the Helsinki Process. The G8 meeting in Gleneagles was encouraging, in so far as many of the issues raised, such as debt relief, were also key issues during the Helsinki Process.

In my opinion these are all positive developments and signs of a growing need for better governance of globalisation as well as the readiness to start implementing the commitments we have already made. Among these both the Millennium Declaration and the MDGs have been important guiding principles for the Helsinki Process, and  we should  send a message of support to the up-coming Major Event, and perhaps even offer some tools to help reach these commitments by 2015. I for my part am confident that implementation becomes politically more feasible and technically more doable as proposals go through the multi-stakeholder process. The world cannot afford to exclude any stakeholder anymore. We need to be open, inclusive and democratic.

Follow-up

The Helsinki Process is by nature one that can never be finished. We need to do much more. 

In its declaration the Helsinki Group is calls for a continued process of bringing different stakeholders and processes together to strengthen and coordinate the efforts for global change. The Helsinki Group proposes the formation of global Round Tables to identify possibilities for improvement in several issue areas. These include poverty and development, human rights, environment, governance and peace and security. The topics mirror the Millennium Declaration.

These Round Tables are expected to propose steps for the effective implementation of urgent policy issues. The Helsinki Process proposes issues – from innovative methods to global governance and development finance to priority actions on human security – for the consideration of these Round Tables. Similarly the Helsinki Group calls for an agenda beyond the Millennium Declaration, beyond the horizon of 2015.

I want to make it clear that the Helsinki Process is not aiming at creating a permanent institution or structure of any kind. Our ultimate aim is to integrate the multi-stakeholder concept into existing mechanisms of global governance. Our success will be measured by the extent to which governments commit to the need for change and to implementing specific proposals.

(Helsinki Conference

This brings me to the Helsinki Conference and the programme at hand. As you will have noticed, we have wanted to create a very interactive and dialogue-based conference, consisting of Key Dialogues and Roundtables.

The Key Dialogues are on cross-cutting issues of the Helsinki Process: increasing democracy in international relations, strengthening the voices of the marginalised, the central role of health in reaching the MDGs, and innovative ways of financing development. These are issues which were discussed extensively during the Helsinki Process but which, perhaps due to their complex and interconnected nature, we made little progress on. I hope that at this conference, we will be able to paint an overall picture of what the main problems surrounding these issues are and how we could begin to address them.

The Round Tables are on issues which were highlighted during the process as politically feasible, technically doable, and requiring urgent action. The Helsinki Process has made proposals for addressing particular problems associated with these issues, and I hope that interested actors from different stakeholders can come together to discuss what action would be necessary for solving these problems, as well as how we could go about taking such actions.

The Helsinki Conference should be a working meeting where different actors and stakeholders can discuss what steps and partnerships are needed to turn various commitments we have all made into concrete action – in other words, how to mobilise political will for change.)

4.9.2005

Matti Lappalainen: Hannes Ignatius, Mannerheimin harmaa eminenssi. WSOY, 507s., Juva, 2005

Sota-Hannes Mannerheim-legendan vaalijana

951_0_28656_7.jpgSotatieteen laitoksen entinen johtaja on tehnyt uuden kirjan täydentämään jo pitkää listaa kohdettaan ihannoivaa Mannerheim- kirjallisuutta. Muodollisesti kyseessä on kenraali Hannes Igantiuksen elämäkerta, mutta jo otsikostaan alkaen se on kuitenkin enemmän Mannerheimistä kuin Ignatiuksesta kertova.

 Hannes Ignatius oli Haminan vanhan kadettikoulun kasvatteja joka jatkoi palvelusta Suomen ratsuväessä sen lakkauttamiseen saakka. Kun hän v. 1901 jätti aliratsumestarin uniformunsa niin hän, omien muistelmiensa mukaan, vannoi ”Hannibalin valan” jonka mukaan hänen päämääräänään oli vieraan venäläisikeen karkottaminen Suomesta. Tätä legendaa Lappalainen aina sopivin välein sitten lämmittelee.

 Armeijasta eronneena Ignatius ryhtyi liikemieheksi ja piti mm menestyvää autokauppaa Viipurissa. Hän oli mukana nuorsuomalaisten toiminnassa, mutta vielä merkittävämpää oli osallistuminen aktivistien puuhiin. Maailmansodan aikana hän oli aktivistien sotilaskomitean jäsen ja siinä ominaisuudessa vähän ennen kansalaissotaa tutustui lähemmin ylipäälliköksi nimettyyn Mannerheimiin. Mannerheim teki Ignatiuksesta päämajamestarinsa ja kohotti hänet ennätysajassa ratsumestarista kenraalikuntaan.

 Oulun valtausta lukuunottamatta, jossa hänen otteensa rintamakomentajana eivät olleet kovin vakuuttavia, Ignatiuksen kansalaissota ja myöhempi sotilasura jatkui esikuntatehtävissä Mannerheimin luottokenraalina. Lappalaisen mukaan Ignatius olisi useimmiten ollut kynänkäyttäjä silloin kuin suomea osaamattomalle Mannerheimille piti laatia suomenkielisiä tekstejä. Näin Ignatius olisi vastuussa Mannerheimin ensimmäisestä Karjalan valtaamista uumoilleesta ”miekantuppipäiväkäskystä” v. 1918.

 Ignatius oli politikoiva kenraali. Hän oli aktiivisesti mukana Vapaussodan Rintamamiesten Liitossa. VRL oli sen ajan Euroopassa tyypillisiä tyytymättömien sotaveteraanien fasistoidisia järjestöjä, jotka haikailivat kesken jääneen valkoisen programmin loppuunviemisestä. Ignatius oli mukana aktivistien vallankaappaussuunnitelmissa vuonna 1919 ja lapuanliikkeen taustavoimissa ja tunnusteli Mäntsälän kapinan aikana mahdollisuuksia nostaa Mannerheim valtaan. Kuinka tarkkaan Mannerheim kaikista näistä hankkeista oli tietoinen ja niihin osallinen on historiankirjoituksessa ristiriitoja herättävä kysymys. Lappalainen kuuluu niihin kirjoittajiin, joiden asiana on vähätellä ja siloitella Mannerheimin ja hänen avustajiensa osallisuutta demokratianvastaisiin hankkeisiin ja koristaa niitä ylevillä isänmaallisilla motiiveilla. Mannerheim osasi kuitenkin aina huolellisesti peittää jälkensä ja välttää senkaltaista avointa kiihkoilua, kuin mihin esim. 30-luvulla IKL:n kannattajana tunnettu Ignatius oli helpompi liittää.

 Ignatius oli ahkera kynänkäyttäjä ja sotahistorioitsija. Hän ehti myös kirjoittaa ensimmäisen julkaistun Mannerheim-elämäkerran jo vuonna 1918. Vaikka Lappalaisen Ignatius-elämäkerta perustuukin jo aika laajaan aineistoon ei siitä parhaalla tahdollakaan löydy sellaista historiantutkimukselta edellytettävää objektiivisuutta joka erottaisi sen legenda-kirjallisuudesta.

 syyskuu 2005

29.8.2005

David Nasaw: The Chief. The Life of Willam Randolph Hearst

1125296240_hearst.gifHoughton Miflin, 687 s., New York 2001

Citizen Hearst

 Kaikkien maailman entisten ja nykyisten lehtikuninkaitten jou­kossa William Randolph Hearst on edelleen tunnetuin ja laajalti kavahdetuin hahmo, ei vähiten Orson Wellesin Citizen Kane eloku­van ansiosta.

 Hearst on kaikista lehtikeisareista se, joka on julkeim­min pyrkinyt käyttämään poliittista valtaa. Hearst ei aloitta­nut lehti-imperiuminsa luomista tyhjästä. Hänen isänsä George Hearst oli yksi harvoista v. 1849 Kalifornian kultalöydöistä pysyvän miljoonaomaisuuden koonneista mainareista ja kaivosyhtiö Anacon­dan suuromistaja. George Hearstillä oli poliit­tisia ambiti­oita ja hänen onnistuikin tulla valituksi Kalifor­niasta senaat­tiin, mitä han­ketta edistääkseen hän hankki Hearst-impe­riumin ensimmäi­sen sanomalehden, San Francisco Examinerin.

 Myös William Randolph Hearstilla oli vielä enemmän ja lähestul­koon rajatonta poliittis­ta kunnianhimoa, aina presidentiksi saakka. Hankkeitaan edis­tääkseen hän ryhtyi systemaattisesti ostamaan sanomalehtiä luoden kattavan verkoston sekä länsiranni­kolle, keskilänteen ja itäran­nikolle, keskuksinaan San Francisco, Chicago ja New York. Toisin kuin isällään W.R:llä oli myös jour­nalistista kunnianhimoa, tosin politiikalle alisteista. Varsinai­nen innovaattori hän ei ollut, mutta osasi ottaa oppia kilpaili­jansa Joseph Pulitzerin uudistuk­sista ja toteuttamaan niitä lopulta toiseksi jäänyttä newyorki­laiskilpailijaansa paremmin.

 Hearst johti lehtiään hyvin keskitetysti. Nykyään sanottaisiin, että hän hyödynsi ketjuoh­jausta tehokkaasti. Se koski myös poli­tiikkaa, jossa kaikkien Hearst-lehtien oli laulettava omistajan­sa henkilö­kohtaisesti antamista nuoteista. Hearst esiintyi myös omalla nimellään kaikkien leh­tiensä etusivuilla.

 Nuori Hearst oli demokraattisen puolueen radikaalimman siiven keulakuva, joka suomi trusteja ja monopoleja ja ajoi edistyksel­lisiä asioita, progressiivista verotusta, senaattoreiden kansan­vaaleja ja kunnallisten liikelaitosten perustamista. Vuosisadan vaihteen kovissa lakkoliikkeissä hän melkein aina tuki ammatti­liittoja. Hearstin lehtien lukijakunta myös valikoitui tämänmu­kaisesti ollen erityisen suuri työväen, uusien siirtolaisten ja yleensä vähävaraisten joukossa.

 Kaksi kertaa Hearst valittiin kongressin edustajanhuoneeseen demokraattien listalla. Kongressityö sinänsä ei häntä kiinnosta­nut, valinta oli tarkoitettu vain astinlaudaksi korkeampiin tehtä­viin. Hän oli myös lähellä päästä New Yorkin pormestariksi oman kolmannen puolueensa ehdokkaana v. 1905, mutta hävisi hyvin todennäköisesti ”Tammany Hallin” – demo­kraattista puolu­etta paikallisesti hallinneen vaalikoneen – masinoiman vaalitulosten väärentämisen vuoksi demokraattien viralliselle ehdokkaalle. Neljä vuotta myöhemmin toinen yritys päästä pormes­tariksi päätyi jo kiis­tattomampaan tappioon. Yhtä lailla tappioon oli välillä v. 1906 päätynyt yritys New Yorkin osavaltion kuver­nöö­riksi, sillä kertaa demokraattien virallisena ehdokkaana.

 Tappioistaan huolimatta Hearstia pidettiin koko maailmansotaa edeltävänä aikana varteenotettavana presidenttiehdokkaana. Lähim­mäksi tavoitet­taan hän pääsi v. 1904, mutta silloinkaan ei demo­kraattien ehdo­kasasettelussa kolmatta sijaa pidemmälle.

 Ennen ensimmäistä maailmansotaa Hearst edusti sisäpolitiikassa radikaa­lia linjaa ja ulkopolitiikassa imperialistista isola­tionismia. Jälkimmäinen tarkoitti sitä, että hän ajoi USA:n interventiota Meksikoon ja Kuubaan niin innokkaasti, että Yhdys­valtain ja Espanjan sotaa v. 1898 on kutsuttu vain vähän liioi­tellen Hears­tin sodaksi. Se tarkoitti samalla myös sitä, hän vastusti Yhdys­val­tain osallistumista maailmanso­taan ja sekaantu­mista Euroopan valtioi­den kiistoihin.

 20-luvulla Hearst värväsi Mussolinin lehtiensä kolumnistiksi ja 30-luvulla hän antoi palstatilaa Hitleriä vähintäänkin ymmärtä­västi käsitteleville haastatteluille ja kommenteille. Hearst ei ollut itse antisemiitti, mutta ei tahtonut uskoa että Hitlerkään olisi sitä ollut. Tällöin hän oli jo muutenkin siirtynyt oikeal­le. Siihen vaikuttivat suoraan hänen liike-intressinsä. Radikaa­lina esiintyessään Hearstin valttina oli paradoksaalisesti hänen oma rikkautensa, sillä hän saattoi uskottavasti esittää olevansa trusteista ja suuryrityksistä riippumaton, toisin kuin köyhemmät ja korruptioalttiimmat kilpailijansa. Mutta vähitellen hän 20-luvulla ryhtyi orientoitumaan liikeintressiensä mukaisesti, joita republikaanien politiikka Coolidgen, Hardingin ja Hooverin kau­della erin­omaisesti palveli.

 Hearst pysyi muodollisesti demokraattina vielä Franlin D. Roose­veltin presidenttikauden alussa. Roosevelt imarteli Hearstiä pitääkseen hänet leirissään, mutta ei noudattanut hänen poliitti­sia neuvojaan. Heidän tiensä erkanivat jyr­kästi kun Rooseveltin New Dealiin sisältyi myös Hearstin tuloluo­kan anka­rampi verotta­minen ja ammatillisen järjestäytymisen suosiminen sellaisilla aloilla kuten sanomalehtien toimituksissa. Vuoden 1929 pörssiro­mahdukses­ta Hearst selvisi vielä vähin vauri­oin, sillä hänen omaisuutensa oli lehtiyritysten ohella kiin­teistöis­sä. Mutta kun Hearst ryhtyi koko lehtiketjunsa voimalla kampan­joimaan Roosevel­tiä vastaan liittäen sen myös kommunismin vastustamiseen – Hears­tin lehtiä lukemalla olisi voinut luulla, että Roosevelt oli kommu­nismin suosija ja heidän manipuloimansa – tekivät aiemmin hänen lehtiään niiden radi­kaalien lin­jausten vuoksi ostaneet lukijat kapinan. Lehtien levikit alkoivat laskea, mitä myös lehtiin kohdistetut boi­kot­ointikampan­jat vauh­dittivat.

 Rooseveltin suosiota Hearst ei pystynyt horjuttamaan, vaan hänes­tä itsestään tuli epä­suosit­tu hylkiö. Hänen aiemmin vaiettu eksentrinen yksityiselämänsäkin joutui julkisen riepottelun kohteeksi. Epäsuosio oli sitä luokkaa, että kun hän v. 1936 vaa­leissa tarjoutui tukemaan republikaanien Alfred Landonia Roose­veltia vastaan niin Landonin joukoista tehtiin selväksi, ettei se ollut toivotta­vaa.

 Hearstin romahdus koitti v. 1937. Ylivelkaantunut lehtiyhtiö joutui pankkien holhoukseen ja Hearst joutui alistumaan rahoitta­jien ja velkojien saneerausohjelmaan, joka ei säästänyt Hearstin yksityisomaisuuttakaan – tosin Hearst ei ollut aiemmin vaivautu­nut pitämään kovin tarkkaa rajaa yhtiön ja oman omaisuu­tensa välillä. Nöyryyttävintä Hearstille oli, kun osia hänen taideko­koelmis­taan – jonka monet teokset tosin olivat saaneet maata pakkaus­laatikoissa ilman että niiden omistaja niitä koskaan olisi näh­nytkään – pantiin tavarataloket­jun erikoistar­jouksessa myyn­tiin. Mutta lehtiyritys selvisi lopulta saneeraus­kuurista ja palautui sodan jäl­keen Hears­tin ohjaukseen, jota vanheneva lehti­keisari ei kuiten­kaan enää pysty­nyt harjoit­tamaan vanhaan mal­liin.

 Nasawin perusteellisessa teoksessa käydään Hearstin liiketoi­mien, journalismin ja politiikan ohella läpi myös Hearstin yksi­tyiselämä ja harrastukset, joihin kuului elokuvien tuottaminen. Kuten toinen, Hearstiä huomattavasti eksentrisempi miljonääri Howard Hughes, myös Hearst halusi olla merkittävä tekijä elokuva-alalla. Kun Hughes teetti elokuvia ja varasi naispääosat niille naisille, joiden kanssa kulloinkin halusi sänkyyn, Hearst teetti elokuvia edistääkseen vain yhden naisen Marion Daviesin uraa. Hearst olisi varmaan lopulta mennyt naimisiinkin 20 vuotta nuo­remman Daviesin kanssa, jos vain hänen oma vaimonsa olisi eroon suostunut. Hearst joutui elämään kaksoiselämää, jossa alkoholion­gelmaisen Davisin osuus lopulta kasvoi hallitsevaksi ja myös julkisuudellekin avoimeksi.

 Hearstistä tehtyjä lukuisia kirjoja paljon tunnetumpi on kuiten­kin Wellesin elokuva Citizen Kane. Se tuntuu harmittavan Nasawia, jonka mielestä elokuva ei tehnyt oikeutta sen enempää Wellesin esittämälle Kane/Hearstille kuin erityisesti Marion Davisielle­kään, eikä hän siksi noteeraa elokuvan taiteellisiakaan ansioita. On kuitenkin todennäköistä, että Citizen Kane tulee elämään klassikkona silloinkin, kun katselijat eivät enää tiedä että sen päähenkilöllä on joskus ollut elävä esikuva.

 syyskuu 2005

 

29.8.2005

”Uusi asiakirja valaisee Suomen sotapolitiikkaa”, avausteksti kotisivuilla, 29.7.2005

Sisareni Tuuli Raivio antoi minulle muutama viikko sitten edes­menneen miehensä Pekka Raivion papereista löytämänsä mielenkiin­toisen asiakirjan. Miten ja mistä se on sinne kulkeutunut ei ole tiedossamme. Kyse on vuosina 1940-44 Berliinissä Suomen lähetti­läänä toimi­neen Toivo Mikael Kivimäen ns. H.V.-kirjeenä silloi­selle ulkomi­nisteri Rolf Wittingille lähettämästä raportista tapaamisestaan valtakun­nan­marsalkka Göringin kanssa juhannuspäi­vänä 1941, muuta­ma päivä sen jälkeen kun Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon ja Suomi liitty­nyt sotaan mukaan.

 Olen tarkistuttanut, ettei tällaista kirjettä löydy sen enempää Ulkoasi­ainministeriön arkistosta kuin Kivimäen ja Wittingin kokoelmista kansallisarkistossakaan. Se ei ole yllättävää, ottaen huomioon Risto Rytin vuonna 8.6. 1943 tekemän muistiinpanon, joka löytyy kansallisarkiston kokoelmista: ”Entinen ulkoministeri Witting luonani. Toi joukon minulle osoitettuja kirjeitä, jotka olivat jääneet hänen haltuunsa. Kertoi Kivimäen pyytäneen häntä, kuten minuakin, polttamaan kaikki Kivimäeltä tulleet yksityiskir­jeet.”

 On hyvin ymmärrettävää, jos asian­omaiset eivät ole halun­neet jättää näin arkaluon­toisesta keskus­telusta jälkiä arkistoi­hin. Kirjeen kirjoittaja joutui sodan jälkeen syytetyksi ns. sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, eikä tällainen kirje hänen puolustustaan olisi tukenut

 Kirje kokonaisuudessaan on seuraava. Kuvat alkuperäisistä sivuista liitteinä: sivu 1 , sivu 2 , sivu 3 .

                                  Berliinissä 26 p.ke­säk.1941.

 

                                        Herra Ulkoministeri

                                        Rolf Witting,

                                        Helsinki

H.V.

                                      

         Juhannuspäivänä kello 12 oli minut kutsuttu valta­marski Göringin puheille Karinhalliin jättämään hänelle myönnetty valkoisen Ruusun Suurristi ketjui­neen. Mukana oli sotilasasiamiehemme eversti Horn sekä saksalaisten sotilashankinnoista Suomeen hyvin tunnet­tu eversti Veltjens. Meidät otti vastaan Göring tila­vassa työhuoneessaan, jossa hän oli yksin saapuvilla sotakartan ääressä, selostaen aluksi pitkälti siihen asti suoritettuja sotatoimia – 2 päivässä oli edetty Minskiin ja tuhottu 2562 venäläistä lentokonetta – ja jätti sitten minulle tilaisuuden tehtäväni suorittami­seen. Lausuin suurristiäni ojentaessani muutamia sano­ja, joissa muistutin mieliin hänen helmikuussa 1940 minul­le antamansa neuvoa, että Venäjän kanssa olisi tehtävä rauha nopeasti sekä samassa tilaisuudessa esittämäänsä lupaustä, että Suomi oli saava takaisin kaiken, mitä se joutuu menettämään, koron kanssa, sekä niitä tervei­siä, jotka hän sotamarsalkka Mannerheimin kautta lä­hetti minulle pääministerinä kesällä 1935 ja joissa oli luvattu, että jos Venäjä hyökkää Suomeen, Göring heti lähettää lentokonelaivueen avuksemme. Vastauspu­heessaan Göring lähti huomautuksesta puhees­sani, että ketjua koristaa hakaristi, joka oli myöskin Saksan vaakunan symboli, ja jatkoi, että hän oli koko Suomen sodan ajan sanonut, että Suomen pitäisi tehdä rauha, ennenkuin Venäjä oli ehtinyt hävittää Suomen sivis­tyneistön ja johtajajoukon, jonka kautta Suomen kansa olisi lopullisesti tullut tuhotuksi, ja lausui iloin­neensa siitä, että Suomi oli noudattanut hänen neuvo­aan. Nyt on Suomi saava hyvityksen. Yhdessä Sak­san kanssa se käy taistelua idän demoonien valtaa vastaan. Kommunismi on Venäjältä hävitettävä ja Venäjä jaettava pikkuvaltakuntiin, jotka eivät enää koskaan voi olla vaaraksi länsimaiselle sivistykselle. Suomi voi valita sellaiset rajat kun se haluaa. Kartalla hän kysyi, mitä rajoja haluaisimme, jolloin hänelle osoi­tin Neu­vosto-Karjalan rajan ja Onegan kaupungin Vienan merel­lä lausuen, että Suomen vanhat asutusalueet kul­kivat sanottua rajaa, samaten kuin Kuolan niemimaankin on vanhaa Suomen asustusta. Tähän hän lausui, että Kuolan rikkauksista on Saksan kanssa tehtävä taloudel­linen sopimus. Entä haluaako Suomi Pietarin – johon sanoin, että Pietari tulee aina olemaan Suomelle uhka­na, johon hän: ”Siis se on hävitettävä ja tullaan hävittämään samoin kuin Moskovakin on hävitettävä.” Sen jälkeen hän selosti laajasti Molotovin käyntiä Ber­liinissä marras­kuussa 1940, jolloin Molotov oli tehnyt vaatimuksen, ettei Saksa auttaisi Suomea, joka oli Venäjän etupii­rissä ja jonka valloittaminen oli Venä­jälle tärkeätä. Kaksi päivää Saksa koitti välttää vastaamasta Moloto­vin kysymykseen, kunnes Molotov kolmantena päivänä teki sen niin suoraan, ettei vas­tausta enää voitu sivuuttaa. Väliajan Göring oli käyt­tänyt osoittaakseen Suomen kansan urhoollisuuden Füh­rerille, joka sitten olikin vastannut Molotovin kysy­mykseen, miksi Saksa ei tahtonut jättää Suomea Venä­jälle, että ensiksikin Saksa ei toivonut uutta sotaa Pohjolassa ja toiseksi, että niin urhoollista kansaa kuin Suomen ei Saksa voi jättää yksin, koska urhoolli­suus on kaikkien kansojen paras ominaisuus ja piirre, jota Saksa kussakin kan­sassa todella kunnioittaa. Tähän vastaukseen Molotov sai tyytyä (Auswärtiges Amt antoi, kuten muistetaan, tämän keskustelun johdosta kuivan selostuksen, jonka mukaan Saksa ei toivonut uutta konfliktia Pohjolassa ja että Saksalla oli syytä odottaa, että Venäjä nou­datti tätä toivomusta. Göring lähetti eversti Veltjen­sin Mannerheimin luokse, joka häneltä sai jonkun ver­ran täydellisemmän selostuksen asiasta, joka sitten muitakin teitä tuli täydellisem­pänä tiedoksi).

         Tämän jälkeen vei Göring minut kahden kesken puutarhaan, jossa istuimme kesäkatoksen alla puolisen tuntia. Sen kuluessa Göring selosti Saksan diplomaat­tista menettelyä ennen sodan puhkeamista, Kreetan valtaamisen tärkeyttä sotatoimien aloittamisella ja Ruotsin suhtautumista, kuten olen raportissani No.8 kertonut. Vielä hän tiedusti, kuinka Suomen työväestö ottaa asian ja vakuutti, että kun sotaretki Euroopassa on päättynyt, ei Eurooppaan enää tule sotaa, vaan suuri työn ja kukoistuksen kausi.

         Palattuamme takaisin työhuoneeseen Göring se­litti Saksan operatiivisia suunnitelmia sekä pyysi kiittämään presidentti Rytiä ja sotamarsalkka Manner­heimia saamastaan suuresta kunnianosoituksesta ja näin oli tämä tunnin kestänyt audienssi loupssa.

         Terveisin

                         veljesi

                          T.M.K. [nimikirjaimet kä­sin}

 En näe syytä epäillä asiakirjan aitoutta. Voidaanko tämä myös käytetyn paperin ja kirjoituskoneen perusteella vahvistaa jää tarvittaessa muiden tehtäväksi sen jälkeen, kun olen asiakirjan kansallisarkistoon luovuttanut.

 Asiakirja ei sinänsä mielestäni enää muuta tal­visodan rau­han­te­koon ja jat­kosodan syntyyn liittyvää histo­rianku­vaa, mutta antaa kyllä aineistoa siitä edelleen käytävälle kes­kuste­lulle. Siksi olen pyytänyt tähän keskusteluun keskeisesti osal­lisena ollutta pro­fessori Heikki Ylikangasta kommentoimaan kirjettä.

1125295742_1122622475_ylikangas.gifHeikki Ylikankaan kommentti

Tohtori Erkki Tuomioja on ystävällisesti lähettänyt kommentoitavakseni
sisareltaan saamansa kirjejäljennöksen – ilmeisesti siitä
syystä, että olen ollut osallisessa pitkällisessä Suomen ja Saksan talvisodanaikaisia suhteita koskeneessa mielipiteidenvaihdossa. Suostuin mielihyvin hänen kommentointipyyntöönsä. Tässä eräitä huomioita.
   Kyseessä oleva Suomen Saksan-lähettilään T.M. Kivimäen kirje
ulkoministeri Rolf Wittingille 26.6.1941 on monessakin suhteessa
historiantutkimukselle merkittävä lähde. Käsittääkseni se on myös uusi
lähde, sillä ainakaan minun käsiini se ei ole aikaisemmin osunut ja en ole
havainnut sitä alan kirjallisuudessa siteerattavan. Kirje tuo valaisua
sekä Suomen ja Saksan keskinäisiin suhteisiin että Suomen sodanpäämääriin
II maailmansodassa.
   Se seikka, että Suomi halusi juuri tuolloin myöntää Saksan
valtakunnanmarsalkalle Hermann Göringille korkean kunniamerkin puhuu
puolestaan, samoin se, että Göring otti huomionosoituksen vastaan
juhannuspäivänä 25.6.1941, kolme päivää sen jälkeen, kun Saksa aloitti
hyökkäyksensä Neuvostoliittoon. Suomen tarkoituksena oli muistuttaa
Göringiä neuvostaan, jonka tämä oli antanut talvisodan aikana helmikuussa
1940 ja joka sisälsi Suomelle kehoituksen tehdä heti rauha ehdoista
välittämättä, koska Suomi saisi kaiken menettämänsä takaisin koron kanssa.
Tästähän Kivimäki puhui kunniamerkkiä luovuttaessaan Göringille.
Kirjetekstissä ei tosin nimenomaisesti mainita, että lupaukseen
helmikuussa 1940  liittyi myös selkeä ilmoitus Saksan pian tapahtuvasta
hyökkäyksestä Neuvostoliittoon, mutta sen on katsottava Göringin
silloiseen ilmoitukseen sisältyneen, koska mitenkäpä muuten kuin sodan
avulla Suomelle olisi voitu luvata kaikkien menetysten palauttamista
korkojen kanssa. Erittäin tärkeä on Göringin lausuma, jossa hän
kertoo ”iloinneensa siitä, että Suomi oli noudattanut hänen neuvojaan”.
Tässä valossa Saksa oli tulkinnut Suomen ratkaisut talvisodan lopulla
seuraukseksi siitä, että Göringin ilmoitus otettiin vakavasti ja sitä
noudatettiin. Kaikkineen kirje näiltä osin tukee minun tulkintaani
aiheesta, josta on viime vuosina ankarasti kiistelty tutkijain kesken.
   Toinen merkityksellinen seikka kirjeessä on kysymys Suomen
sodanpäämääristä, joista toki on niistäkin tietoa myös muissa lähteissä.
suomen poliittiselle johdolle alueelliset tavoitteet –
valloitustavoitteet – olivat varsin selkeitä sodan alusta alkaen. Mikään
Mannerheimin miekantuppi-päiväkäsky en niihin vaikuttanut saati niitä
synnyttänyt, niin kuin joskus on väitetty. Selonteon mukaan Suomi ei
tavoitellut talvisodassa menetetyn Karjalan lisäksi vain Vienaa ja
Aunusta, siis suomenkielisen väestön asuma-alueita. Suur-Suomen piiriin
näkyy sisällytetyn myös Kuolan niemimaa, jonka luovuttamista Suomelle
Göring selvästikin empi. Sen sijaan Leningrad-Pietari  oli selonteon mukaan
Suomelle ainoastaan pysyvä uhka, ei alue, jonka se olisi halunnut ottaa
hallittavakseen. Göringin lausuma ”Suomi voi valita sellaiset rajat kuin
se haluaa” ilmaisee puolestaan, kuinka tärkeä Suomi oli Saksalle
vähintäänkin myötäsotijana. Suomihan oli ainoa demokraattinen maa Venäjän
vastaisessa hyökkäysrintamassa ja nautti lisäksi ”talvisodan ihmeen”
vuoksi suurta arvonantoa maailmalla.
   Kirjeen lopussa on kolmas tärkeä maininta. Kivimäki kertoo Göringin
tiedustelleen, ”kuinka Suomen työväestö ottaa asian”. Tämä kai tarkoitti
sen selvittämistä, lähtisikö Suomen työväestö mukaan edessä olevaan
hyökkäyssotaan, jossa Suomi ”yhdessä Saksan kanssa” ”käy taistelua idän
demoonien valtaa vastaan”. Ilmeisesti Kivimäen vastaus oli Göringin
katsannossa myönteinen, koska Göring sen saatuaan korosti pitkän
rauhankauden odottavan edessä. Vasemmiston perinteinen sodanvastaisuus
saavuttaisi näin tavoitteensa.


                                Heikki Ylikangas

 29.7. 2005

28.8.2005

”Sosialidemokratian suuri linja syntyy teoista turvallisuuden ja hyvinvointivaltion hyväksi”, puhe Tuusulan sosialidemokraattien 105-vuotisjuhlassa, 28.8.2005

      Sosialidemokratian suuri linja syntyy teoista turvallisuu­den ja hyvinvointivaltion hyväksi

      – Tuusulan sosialidemokraatit 105 v. 28.8. 2005

 Kun YK perustettiin maailmassa eli 2,4 miljardia ihmistä. Tänään meitä on 6,1 mrd ja määrä nousee ainakin yhdeksään miljardiin ennen kuin kasvu tasaantuu. Tässä on pähkinänkuoressa globalisaa­tion ydin: yhteen kasvavassa maailmassa keskinäinen riippuvuus on sekä hyvässä että pahassa tosiasia, jota emme pääse pakoon.

 Kestävän kehityksen, jossa ihminen toimii luonnonvarojen uusiu­tumiskyvyn määräämissä ra­joissa, täytyy toteutua koko maailmassa. Koko ihmiskunnan elinmahdollisuudet ovat uhatut jos emme kykene vaikeimman haasteemme ilmastomuutoksen pysäyttä­mi­seen.

 Turvallisuus maailmassa on jakamaton. Siten turvallisuu­temme yhtä lailla kuin hyvinvointimme edellytyk­set määräytyvät maail­manlaajuisesti.

 Kansainvälisenä liikkeenä tämä on sosialidemokratialle luonnol­linen lähtökohta. Koko ihmiskunnalle mahdollisuuksia avaavaan globalisaatioon ei tule suhtautua pelokkaasti, vaan on oltava valmiita tarttumaan sen haasteisiin: miten kasvava vauraus saa­daan hallintaan ja palvelemaan yhteisesti määriteltyä ja yhtei­sesti tunnustettua hyvää? Tasavallan presidentti Tarja Halosen toiminta on tässäkin suhteessa ollut myös turvallisuutemme kan­nalta kauaskatseista reaalipolitiikkaa. Sitä on kylmän sodan aikai­siin asenteisiin lukkiintuneiden vanhakantaisten kriitikoi­den ollut vaikeata ymmärtää ja tunnustaa.

 Parin viikon päästä alkaa New Yorkissa YK:n yleiskokous ja juhlaistunto, jossa on määrä terästää maailman kaikkien maiden yhteistä sitoutumista köyhyyden hävittämiseen ja muiden globaa­lien haasteiden ratkai­semiseksi sekä päättää maailmanjärjestön merkittävämmistä uudis­tuksista sen 60 vuotta sitten tapahtuneen perustamisen jälkeen.

 Juuri nyt ennuste kokouksen onnistumiselle näyttää huonolta, mutta se voi vielä muuttua. Runsaan viikon päästä Helsingissä järjestettävä Helsinki konfe­renssi on yksi monista tilaisuuksis­ta, joista lähtee voimakas vetoomus sen puolesta, ettei itse­käs ja lyhytnäköinen voimapolitiikka tekisi jälleen tyhjäksi odotuk­sia todellisista edistysaskelista turvallisemman ja oikeu­denmu­kaisemman maailman toteuttamisesta.

 Euroopan unioni ja sen jäsenmaat ovat keskeisiä vaikuttajia myös globalisaation haasteiden kohtaamisessa. Liityimme Euroopan unioniin, koska näemme siinä välttämät­tömän välineen hallita ylikansallisia markkinavoimia ja kannatamme EU:n vahvistamista maail­manlaajuisena toimijana. Nyt Rans­kassa ja Hollannissa enem­mistö on sanut selvän einsä uudelle perustusla­kisopimukselle, monet siksi että epäilevät sopimuksen vain lisää­vän markkinavoi­mien vapaata tem­mellystä.

 Sosialidemokraateille, jotka haluavat vahvistaa EU:ta juuri sosiaalisen Euroopan rakentamiseksi, tämä on erityinen haaste. Unioni on liian monen silmissä edelleen näyttänyt vain eliitti­projektilta, jolle tilaisuuden tullen tulee antaa näpäy­tys.

 Tarvitsemme vähemmän korkealentoista EU-retoriikkaa ja enemmän konkretiaa sosiaalisemman Euroopan ja näkyvämmän, tehokkaaseen monenkeskisyyteen perustuvan yhteisen turvallisuuspolitiikan hyväksi.

  Hyvät toverit!

 Hyvinvointivaltio nauttii Suomessa enemmän kannatusta kuin koskaan. Suomalaisia kuitenkin kourii pelko sen kestävyydestä ja tulevaisuudesta. Sijoitumme kansainvälisissä kilpailukykyvertai­luissa ja muissa menestysarvioissa kärkeen. mutta kotimainen valtajulkisuus maalaa paremminkin kuvaa meitä odottavasta tuhos­ta, ellemme ymmärrä ajaa alas kallista korkeasti verottavaa hyvinvointivaltiotamme.

 Tällaiset reseptit ovat lähete Suomen surkastuttamiseksi. Yksi meidän keskeinen kilpailuvalttimme on – osaamisen, yrittämisen ja yhteistyön ohella – juuri pohjoismaisen mallin mukainen laaja-alainen hyvin­vointivaltio. Sen sijaan että veronalennusten ra­hoittamiseksi ja tehokkuuden nimissä edelleen etsitään kohteita, joista sitä voisi leikata, on aika ryhtyä välttämättömiin kor­jauksiin jotta hyvinvointivaltion kestävyys turvataan.

 Ihmisten arkikokemukset turvaverkkojen repeämistä, terveyskes­kusjonoista, pahoinvointikäyttäytymisen lisääntymisestä, takkuile­vista palveluista ja tuloerojen kasvusta kertovat siitä, mihin korjaustoimia olisi suunnattava.

 Tässä tilanteessa hallituksessa sovittu ns. köyhyyspaketti on hyvä ja tarpeellinen, mutta vaikutuksiltaan rajoitettu. Kun kehykset ahdistavat ja jättävät vain niukasti liikkumatilaa, on luonnollista etsiä ratkaisuja täsmäkohden­netuista toimista, jotka auttavat pahimmissa vaikeuksissa olevia. Riskinä tässä on se, että samalla voidaan luoda uusia ns. köy­hyysloukkuja.

 Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden keskeinen piirre on univer­saalisuus, ts. se että sosiaalipolitiikka ja julkiset palvelut kattavat koko väestön eivätkä erottele ihmisiä maksukyvyn perus­teella. Se on avain siihen että kaikkien panos yhteiskunnan ja sen taloudellisen menestyksen hyväksi saadaan käyttöön.

 Tämä koskee myös ja nimenomaan yhteiskunnan tarjoamaa esikoulus­ta korkeakouluihin ulottuvaa maksutonta opetusta. Vaikka EU:n ulkopuolelta tuleville ulkomaa­laisille esitetyt lukukausimaksut eivät ensi vaiheessa tätä periaatetta kyseenalaista on kuitenkin nähtävä, että sitä ajavat ne tahot jotka seuraavassa vaiheessa haluavat suomalaisillekin lukukausimaksut. Ei ole myöskään sel­vää, että ulkomaalaisiakaan kannattaa työryhmän esittämällä tavalla ryhtyä rahastamaan, sillä se ei ainakaan Suomen houkutte­levuutta lisää tilanteessa, jossa meillä muutoinkin on jo kieles­tämme ja luon­nonhaitoista alkaen ylimääräisiä esteitä voitettava­na saadaksemme kansainvälistä osaamista Suomeen samassa määrin kun sitä hakeutuu meiltä muualle.

 Laaja-alainen ja kattava sosiaaliturvamme on myös keskeinen syy suh­teelli­sen tasaiseen tulonjakoon ja yhteiskun­nan yhteenkuulu­vuu­teen, joka leimaa pohjoismaita. Vain köyhimpiin koh­distuvalla sosi­aalipo­litiikalle tämä ei synny. Siksi perustur­van tason riittä­vyys – niin kansaneläkkeen, opintorahan kuin työmark­kinatuen osalta – on turvattava.

 Kaikki tämä tietysti maksaa ja johtaa keskimääräistä korkeampaan veroasteeseen. Se ei ole mikään ongelma kilpailukyvylle, edellyt­täen että saamme jatkossakin hyvän vastineen sille mitä veroina maksamme. Siksi on tärkeätä että sosialidemokraatit jo nyt alka­vat hahmottaa vaaliohjelmaansa ja tulevan vaalikauden näkymiä sillä tavoin puhtaalta pöydältä, että emme joudu halli­tus­neuvot­teluihin ottamaan annettuna paljolti uuslibe­ralistisia oppeja heijastavaa virkamiesvalmistelua.

 Sosialidemokratian suuri linja syntyy teoista turvallisuuden ja hyvinvointivaltion hyväksi.

 Hyvät toverit!

 Budjettiriihessä käsiteltiin myös toimia asuntotuotannon lisää­miseksi ja nopeuttamiseksi. Valtiovarainministeriön pyrkimys kohdistaa toimet kaikkiin muihin paitsi valtion omaan rooliin oli silmiinpistävää. Asuntopolitiikan ongelmana ei ole kuitenkaan vain tarjonnan yleinen riittämättömyys, vaan nimenomaan sellaisten kohtuuhin­taisten asumismahdollisuuksien puute, jota ahtaimmin asuvat ja pieni- ja keskituloiset ihmiset tarvitsevat.

 Asumisen todellisia ongelmia ei ratkaista vain kaavoitusta nopeuttamalla, saatikka kaa­voituksen ja uusien asuinalueiden laadusta tinkimällä ja julkisen vallan kaavoitusmonopolia heiken­tämällä. Valtion on omalta osaltaan pidettävä huoli aravatuotan­non ja muuten hintavalvotun kohtuuhintaisen asuntotuotannon edellytyksistä ja riittävyydestä sekä tunnettava vastuunsa myös maanomistajana asuntopolitiikan päämäärien toteutumisesta.

 Valtion tehtävä ei saa olla maaomaisuutensa tuoton maksimoimi­nen, vaan päinvastoin kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon käytettä­vissä olevan raakamaan saannin tukeminen. Periaate tulee koetel­luksi lähivuosina myös täällä Tuusulassa, kun Hyrylän varuskun­nalta vapautuvien maiden tulevasta käytöstä päätetään. Hallituk­sen budjettiriihen henki oli tässä selvä. Jopa niin pitkälle, että jos Senaatti-kiinteistöjen ja Kapiteelin toimintaa koskeva lainsäädäntö on tässä esteenä, niin silloin on myös tätä lainsää­däntöä oltava valmis tarkistamaan.

 Kuntakenttä on suurten muutosten ja myllerrysten edessä. Paikal­lishallinnon kokoaminen ja kehittäminen siten, että se pystyy vastaamaan hyvinvointipalvelujen tehokkaan turvaamisen haastei­siin on välttämätöntä. Itse sain jo kohta 20 vuotta sitten yrit­tää edellisen kerran koota pääkaupunkiseudun hallintoa tässä tarkoituksessa, mutta yritys kaatui pääkaupunkiseudun kuntien yksimieliseen vastustukseen. Juuri muutosten vastustaminen tun­tuukin parhaiten yhdistävän muutoin kilpailevat ja puutteellista yhteis­työkykyä osoittavat kunnat.

 Kuntien yhteen liittäminen ei aina ole itsestään selvä ratkaisu ongelmiin, eivätkä ongelmat liity vain pieniin kuntiin, kuten pääkau­pun­kiseudun esi­merkki osoittaa. Jokin kahdenkymmenen uuden aluekunnan malli ei varmaan sellaisenaan ole se, mitä tarvitaan ja mikä toteutuu, mutta jollain tavoin on kuitenkin keskustelu ja muutosten valmistelu avattava. Mitä valmiimpia kunnat itse ovat tekemään rohkeita ratkaisuja, sen vähemmän ja tarvetta ja tilaa valtion saneluratkaisuille. Tämä pätee myös Keski-Uusi­maalla.