”Hotelli Ruanda” -elokuva herättää kysymyksen siitä, kuinka Ruandan tragedia pääsi tapahtumaan ja kuinka on mahdollista että kansainvälinen yhteisö ei estänyt sen syntymistä? Emme voi syyttää tiedonpuutetta. Me emme vain ottaneet tuhon ensimerkkejä riittävän vakavasti ja emmekä kyenneet reagoimaan Ruandasta tulleisiin viesteihin riittävän nopeasti ja päättäväisesti.  

”Ei koskaan enää” vakuutimme Ruandan jälkeen. Saman vakuutuksen olimme antaneet jo vuonna 1945, jolloin YK:n peruskirjaan kirjattiin kansainvälisen yhteisön vakaaksi tahdoksi ”tulevien sukupolvien pelastaminen sodan vitsaukselta, joka jo kahdesti nykypolven eläessä on tuottanut ihmiskunnalle sanomattomia kärsimyksiä”. 

Kolme vuotta tämän jälkeen hyväksyttiin ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus sekä  kansanmurhan ehkäisemistä ja rankaisemista koskeva yleissopimus. Näiden välineiden perimmäisenä tarkoituksena on suojella yksilöitä sorrolta, väkivallalta ja ihmisoikeusloukkauksilta.

Vuonna 1994 kansainvälinen yhteisö kuitenkin epäonnistui tässä tehtävässä, kun ainakin 800.000 ihmistä tapettiin järjestelmällisesti ja raa’asti noin sadan päivän aikana. Paikalla oli vähäinen määrä kansainvälisiä rauhanturvaajia, mutta heillä ei ollut mitään mahdollisuuksia eikä edes valtuuksia puuttua tilanteeseen. Valitettavasti tämä ei ollut ainoa kansainvälisen yhteisön epäonnistuminen, vaan historioitsijat ovat nimenneet 1900-luvun kansanmurhan vuosisadaksi. 

Kuten Ruandan ja entisen Jugoslavian tragediat ovat osoittaneet, kansanmurhaa tai etnistä puhdistusta ei käynnistä hetken mielijohteesta syntynyt halu tappaa. Päinvastoin, se on viimeinen askel määrätietoisessa politiikassa, jonka tavoitteena on osoittaa jonkin ryhmän olevan muita vähempiarvoisempi. Se alkaa suunnitelmallisesti vihaa lietsovalla propagandalla ja pyrkii luomaan uhkakuvia, joiden tavoitteena on leimata tietty kansanryhmä vaaraksi omalle hyvinvoinnille ja turvallisuudelle. 

Näin ollen kansainvälisen yhteisön ei pitäisi olla voimaton kansanmurhan ehkäisemisessä. Väkivallan siemenet kytevät epäoikeudenmukaisissa poliittisissa, sosiaalisissa tai taloudellisissa rakenteissa tai yksinkertaisesti rasistisissa ideologioissa. Varoitusmerkit ovat olemassa pitkään ennen kuin väkivalta eskaloituu joukkomurhiksi, etniseksi puhdistukseksi tai kansanmurhaksi.

Avainasemassa on konflikteihin ja ihmisoikeusloukkauksiin puuttuminen jo siinä vaiheessa kun ne vasta kytevät. Toisaalta on tärkeää pyrkiä käynnistämään todellista dialogia jännitteiden hälventämiseksi siinä vaiheessa, kun edellytyksiä dialogille vielä on. Tilanteeseen on puututtava silloin, kun vähemmistöiltä ryhdytään epäämään oikeuksia ja kun yleistä mielipidettä ryhdytään muokkaamaan negatiiviseksi tiettyä kansanryhmää kohtaan.

    * * *

Käynnissä olevan YK:n kokonaisreformin yksi keskeisistä tavoitteista on yhteistyön vahvistaminen YK:n ihmisoikeustoimijoiden ja turvallisuusneuvoston välillä. Näin voidaan varmistaa, että maailmanjärjestö kykenee tehokkaasti puuttumaan ihmisoikeusloukkauksiin ennen kuin ne eskaloituvat systemaattiseksi väkivallaksi. 

Tehokkaan ennaltaehkäisyn kannalta on olennaista poistaa rankaisemattomuuden ilmapiiri. Vakavien ihmisoikeusloukkausten tekijät on saatava oikeudelliseen vastuuseen teoistaan. Tämä on välttämätöntä myös haavojen sulkemiseksi ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseksi konfliktin jälkeen. Suomi tuki voimakkaasti kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamista, ja toimii aktiivisesti sen toimintaedellytysten vahvistamisen puolesta.

    * * *

Vaikka panostamme ihmisoikeusloukkausten ja sitä kautta pakolaisuuden ennaltaehkäisemiseen, pakolaisuus tuskin poistuu keskuudestamme. Tälläkin hetkellä maailmassa on 17 miljoonaa pakolaista ja päinvastoin kuin kuvittelemme valtaosa kehitysmaissa. He ovat joutuneet pakenemaan vainoa, ihmisoikeusloukkauksia, sotaa, väkivaltaa tai pahimmillaan kansanmurhaa. He eivät ole suinkaan ryhtyneet pakolaisiksi omasta vapaasta tahdosta tai makeamman elämän toivossa.

Pakolaisuus on globaali ilmiö, joka vaatii globaaleja ratkaisuja. Suomella – kuten muillakin yksittäisillä valtioilla – on oma velvollisuutensa osallistua pakolaisten avustamiseen ja suojeluun. Velvollisuutemme on tarjota turvapaikka sitä hakeville pakolaisille ja luoda heille mahdollisuus elää täysipainoista elämää vapaana pelosta. Tämä ei ole hyväntekeväisyyttä tai hurskautta, vaan moraalinen ja oikeudellinen velvoitteemme.

Maahanmuuton valvontaa tehostettaessa tulee muistaa se, etteivät turvapaikanhakijat ja pakolaiset ole laittomia maahantulijoita. Heidän pääsynsä kansainvälisen suojelujärjestelmän piiriin tulee turvata kaikissa oloissa. Emme saa luoda Euroopan ympärille sellaista panssaria, joka torjuu todellisen suojelun tarpeessa olevia ihmisiä.

    * * *

Lopuksi haluan painottaa elokuvan sisältämää toivon sanomaa: jopa yksi ihminen voi omalta pieneltä osaltaan pelastaa ihmishenkiä ja puuttua tapahtumien kulkuun. Vaikka kansainvälisen yhteisön hiljaisuus täytyi tuottaa äärimmäistä tuskaa ja turhautumista, hotellinjohtaja Paul jatkoi sinnikkäästi omaa taisteluaan uhrien suojelemiseksi. Hän oli yksi Ruandan Anne Frankeista tai Oscar Schindlereistä. Hän antaa uudet toivon kasvot Ruandan kansanmurhalle. Hän toimitti tehtävää, jota kansainvälisen yhteisön olisi pitänyt toimittaa. Sinä päivänä kun kansainvälinen yhteisö pystyy toimimaan yhtä päättäväisesti ja rohkeasti kun hotellinjohtaja Paul, lunastamme YK:n peruskirjassa tekemämme lupauksen säästää tulevat sukupolvet sodan kauhuilta. 

Mr President, Mr Secretary-General, Distinguished Delegates, Ladies and Gentlemen,

I am pleased to have this opportunity of addressing the Conference on Disarmament. To begin with, let me congratulate Ambassador Caughley of New Zealand for his nomination as the current President of the Conference, and pledge Finland’s full support for his work to the benefit of the Conference.

The proliferation of weapons of mass destruction and their means of delivery is today a major threat to the global security. The international community as a whole is concerned about the acquisition of such weapons by terrorists and about some states’ wish to become possessors of these weapons. We cannot ignore this development. Collective efforts are needed to halt the advance of the phenomenon worldwide.

I am happy to note increased interest of the international community in these issues. The Security Council approved Resolution 1540 and the High Level Panel on Threats, Challenges and Change paid close attention to the WMD and disarmament in general. However, though positive, this is not yet enough. It is essential that we have universally agreed norms and rules that set standards of behaviour to be followed by all states and non-state actors.

Mr President,

The global Nuclear Non-proliferation Treaty sets such international standards. Finland is fully committed to promoting its continued success. Finland is one of its original States Parties and a strong supporter of the Treaty from its inception. The NPT has successfully limited the number of nuclear-weapon states. It supports global stability and encourages nuclear-weapon states to engage in nuclear disarmament, with the ultimate goal of eliminating all nuclear weapons.

The Review Conference in May should directly recognize that the NPT is and must remain a cornerstone of international security and stability and be observed by non-nuclear and nuclear-weapon states alike.

At the same time, we cannot close our eyes to worrisome developments.  At least three states with acknowledged or unacknowledged nuclear weapons remain outside the NPT despite insistent requests to join the Treaty by the international community over the years. 

Another state, the Democratic Peoples Republic of Korea, has renounced its obligations as a State Party to the NPT. It is now openly flaunting its proclaimed status as a nuclear-weapon state to the detriment of regional and international security. Collective action from the part of the international community is needed to reverse this dangerous course of events.  

Equally worrisome is the challenge that Iran, a State Party to the NPT and to its safeguards obligations, is now challenging the credibility of the international non-proliferation regime. Finland fully supports the efforts of the three NPT states, acting on behalf of all Member States of the European Union, as well as those of the Director-General of the IAEA, to ensure Iran’s compliance with its NPT obligations.

However, we must also recognise that the long-term success of our present and future efforts to strengthen the non-proliferation regime will also depend on the willingness of the nuclear-weapon states to refrain from developing new kinds of nuclear arms and to reduce their own stockpiles of nuclear weapons and their reliance on them in their military doctrines.

Mr President,

The Conference on Disarmament can justifiably be proud of having managed to create international norms on disarmament. The Chemical Weapons Convention, the first international legal instrument to ban an entire category of weapons of mass destruction in a verifiable manner, was successfully negotiated by the CD. The Convention is now being successfully implemented, but large stockpiles of chemical weapons are still undestroyed.  Progress in the destruction of this material is an essential element of non-proliferation, and states should jointly contribute to the carrying out of this enormous and at the same time urgent task.

The Global Partnership initiative is a concrete response to this common responsibility. What actually is needed at the moment is an acceleration of the implementation of the commitments the states have made, including those that my own country has made.

The Comprehensive Nuclear-Test Ban Treaty was finalised at this conference more than eight years ago in 1996, but the Treaty has still not entered into force.  Even if not ratified by all those states whose signature and ratification are required for the Treaty to enter into force, the CTBT has become an observed international norm. No nuclear tests have been conducted since. But we cannot rely on the efficacy of moral persuasion alone. The CTBT must enter into force. Finland urges all those states that have not yet ratified the CTBT to do so as soon as possible.

The CWC and the CTBT are indeed laurels on the conference’s brow.  Unfortunately, for the past eight years the Conference on Disarmament has done little but rested on its laurels. This immobility is a source of growing concern for countries such as Finland that believe in a globally representative permanent forum for disarmament negotiations.

Mr President,

There is a danger that this conference will sink into irrelevance; that states will increasingly turn toward other ways and means of negotiating international disarmament commitments than this conference. That, I believe, is in nobody’s true interest.

The conference can yet redeem itself by engaging, finally and in earnest, in the FMCT negotiations, for which it is by far the most natural forum thanks to its composition and expertise.

During the past years, viable disarmament processes with good results have been taking place outside the CD especially in the field of conventional arms. The CD could devote more attention to issues related to conventional arms. However, the results are, of course, more important than the forum of negotiations.

The Ottawa Convention prohibiting the use, stockpiling, production, and transfer of anti-personnel mines has clearly been one of the major successes in disarmament in the past years. Even though Finland has not been a party to the Convention, it has supported an effective and global ban on anti-personnel landmines and has been, in fact, implementing most of the provisions of the Convention. Finland does not produce or export anti-personnel landmines and, during peace time, anti-personnel mines are in stockpiles. There are no mine-fields in Finland. The Finnish Parliament has confirmed that Finland will accede to the Convention and thereby become fully committed to observing this international norm as from 2012. All APL stockpiles in Finland will consequently be destroyed by 2016.

Solutions to issues relating to small arms and light weapons, the everyday weapons of mass destruction, are being sought in the UN small arms process. The run-up to the Review Conference of this process in 2006 will give us an opportunity to address the issues that did not receive sufficient attention in the 2001 conference or that were not appropriately addressed in the Programme of Action. One of them is, I think, export controls at the national level, regionally and in terms of international export control regimes.

Finland supports and is actively taking part in efforts aiming at the creation of common global standards for arms export. Such standards must be based on existing international obligations under relevant international law. Stronger export controls on these weapons are necessary tools also in the fight against terrorism. There is also an explicit relationship between security measures, the enjoyment of human rights and sustainable development.

The Convention on Certain Conventional Weapons has recently gained some fresh impetus. The Protocol on Explosive Remnants of War, which Finland has already ratified, was concluded in 2003 and will hopefully enter into force soon. At the same time useful exploratory work has been done on the issue of anti-vehicle landmines. The Coordinator of MOTAPM, Ambassador Reimaa, needs your full support in his work. We hope that these efforts can be brought to a successful conclusion this year.

Mr President

In today’s world, peace and security must be addressed from a global perspective. We need a multilateral security system that is based on cooperation. I believe that we all agree on this. Concrete results have been achieved in the past but many steps are still required. I hope that this conference will assume the lead in taking those steps.

Thank you Mr President.

Seminariet: ”Åland och demilitarisering i dag”, Mariehamn, 7.3.2005

Utrikesministeriet och Ålands landskapsregering har i samråd fört fram Ålandsexemplet i en serie seminarier. Serien har omfattat seminarierna ”Autonomin som konfliktlösningsmekanism” (Stockholm 20.10.2000), ”Autonomi – ett alternativ till utbrytning? Åland som ett exempel på fredlig förvaltning” (New York 15.3.2001) och ”Autonomier i Europeiska unionen; specialfallet Åland” (Bryssel 12.3.2002). Dagens seminarium betraktar inte Ålands specialställning i allmänhet utan fokuserar i stället på demilitariseringsfrågor. Efter Stockholm, New York och Bryssel är det bra att samlas i Mariehamn för ytterligare perspektiv.

För mer än åttio år sedan beslöt Nationernas Förbund att tillerkänna Finlands suveränitet över Åland under förutsättning att ålänningars nationalitetsskydd ytterligare garanteras och att ögruppen demilitariseras och neutraliseras för att därigenom trygga freden, det framtida goda förhållandet mellan Finland och Sverige samt öarnas egen välgång och lycka. I ett folkrättsligt perspektiv utgör Ålands omfattande autonomi och dess ställning som ett neutralt och demilitariserat område fortfarande ett intressant exempel på en fungerande lösning, där varje bit ser ut att ha en viktig funktion också i dag.

Konventionen från 1921 angående Ålandsöarnas icke-befästande och neutralisering (den s.k. Ålandskonventionen) innehåller de viktigaste bestämmelserna om Ålands folkrättsliga ställning. Bestämmelser om demilitariseringen finns också i fördraget om Ålandsöarna från 1940 mellan Finland och dåvarande Sovjetunionen. Öarnas särskilda status fastställdes ”i enlighet med rådande sakläge” i fredsfördraget i Paris.

Det hänvisas ofta till Ålandskonventionen i Finlands internationella förbindelser. Jag nämnde redan de seminarier där Ålandsexemplet tagits fram som ett alternativ till krishantering. Under arbetet med Finlands anslutning till Open Skies-avtalet informerade utrikesministeriet i december 2001 parterna i Ålandskonventionen om de finska planerna. I december 2002 erinrade de finska representanterna de övriga avtalsparterna om innehållet i och giltigheten av Ålandskonventionen i den rådgivande kommittén till Open Skies-avtalet. Syftet med Open Skies-avtalet är att främja större öppenhet och begriplighet genom förtroende- och säkerhetsskapande åtgärder, och detta ansågs vara förenligt med Ålandskonventionen.

I statsrådets säkerhets- och försvarspolitiska redogörelse (SRR 6/2004 rd) tog man inte upp Ålands ställning som en separat punkt eftersom Finland har ett klart och etablerat synsätt i frågan. Det finns inte heller några planer som kunde påverka Ålands status som ett demilitariserat och neutraliserat område. Under behandlingen i riksdagen påpekade man från regeringens sida att det därför självfallet inte fanns något hinder för att omnämna Ålands status i den säkerhets- och försvarspolitiska redogörelsen – eller i något annat officiellt dokument från regering eller riksdag. I försvarsutskottets betänkande  FsUB 1/2004 rd hänvisades det till Ålandskonventionen från 1921 och till överenskommelsen från 1940 med dåvarande Sovjetunionen.

I samband med den nordiska övningen för fredsbevarare ”Nordic Peace 2003” använde norska militärhelikoptrar den åländska zonen för att flyga till Finland, och svenska trupper och material anlände till Finland med ett fartyg som anlöpte åländsk hamn i kommersiell linjefart. Detta aktualiserade frågan om innehållet i de restriktioner som skall iakttas i den åländska zonen dels angående utländska militära luftfartyg, dels angående transport av militära enheter och material ombord på civila fartyg i inre territorialvatten

Förfarandet i anslutning till Nordic Peace 2003-övningen har kopplingar till inledningen till Ålandskonventionen enligt vilken syftet med konventionen är att ”garantera att dessa öar aldrig komma att utgöra någon fara ur militär synpunkt”. Enligt artikel 4 i konventionen ”må icke någon militär lant-, sjö- eller luftstyrka tillhörande någon som helst makt inkomma i eller uppehålla sig inom den i art. 2 angivna zonen. Tillverkning, införsel, transitering och återutförsel av vapen och krigsmateriel
inom densamma äro uttryckligen förbjudna. — Rätt att inlöpa i ögruppen och där temporärt förankra må av finska regeringen icke medgivas mer än ett krigsfartyg tillhörande varje annan makt. Finland må låta sina luftstridskrafter flyga över zonen, men det är dessa förbjudet att där landa annat än i fall av force majeure.”

Artikel 5 i Ålandskonventionen anger: ”Förbudet att låta krigsfartyg inlöpa eller uppehålla sig inom den i art. 2 angivna zonen inverkar icke på rätten till s.k. inoffensiv genomfart genom territorialvattnen, vilken passage förblir underkastad gällande internationella bestämmelser och sedvänjor.” Ålandskonventionens status i dag påverkas också av artikel 8 i konventionen enligt vilken ”denna konventions bestämmelser skola förbliva i kraft, vilka förändringar än kunna inträda uti det nuvarande status quo i Östersjön.”

Händelserna i samband med Nordic Peace-övningen liksom praxis som förekommit i andra sammanhang utreddes i detalj i ljuset av de nämnda konventionsbestämmelserna. I detta sammanhang konstaterades det att militära luftfartyg hade flugit över den åländska zonen också tidigare, eftersom den internationella huvudrutten till Finland går över Ålandsöarna och dessa rutter har de mest heltäckande flygledartjänsterna, navigeringsinstrumenten och eftersöknings- och räddningstjänsterna. Militära trupper och militär utrustning har också transporterats på civila fartyg som anlöpt åländsk hamn. Detta har dock inte förekommit i särskilt många fall och det har varit fråga om ett nytt problem som aktualiserats i samband med att samtliga civila fartyg på rutten mellan Finland och Sverige börjat gå in till Åland till följd av medlemskapet i Europeiska unionen.

I ljuset av utredningarna ansågs det nödvändigt att precisera förfarandena som hade utformats under medverkan av de andra parterna i Ålandskonventionen och tredje parter. Statsrådets utrikes- och säkerhetspolitiska utskott behandlade saken i juni 2004 och  fastställde vissa grundläggande linjer som avser att säkerställa att bestämmelserna i Ålandskonventionen efterlevs i militär luftfart och vid transport av trupper och utrustning.

Statsrådets utrikes- och säkerhetspolitiska utskott noterade att utländskt militärflyg inte får förekomma i den åländska zonen. Bestämmelserna måste följas noggrant och militär luftfart är möjlig i zonen endast för person- och underhållstransporter med militära luftfartyg som är utrustade för dessa ändamål och som är obeväpnade och utan särskild spaningsutrustning. Dessa luftfartyg får dock landa i zonen endast i nödfall (force majeure). I praktiken gäller dessa undantag främst s.k. regeringsplan som används av stats- och regeringschefer och andra politiska ledare. Övriga utländska militära luftfartyg dirigeras genom det finska tillståndsförfarandet enligt territorialövervakningslagen till flygrutter utanför den åländska zonen. I tillståndsförfarandet enligt territorialövervakningslagen kommer restriktionerna enligt Ålandskonventionen att omnämnas i fortsättningen.

Statsrådets utrikes- och säkerhetspolitiska utskott betonade också att civila fartyg som kommer in i de inre territorialvattnen i den åländska zonen inte används för transport av utländska och inhemska militära trupper och utrustning. Detta påverkar inte den inoffensiva genomfart som avses i artikel 5 i Ålandskonventionen och självfallet inte heller definitionen av Ålandszonen på något sätt. Det bör också noteras att det enligt artikel 4 i Ålandskonventionen är möjligt att bevilja utländska krigsfartyg tillstånd att komma in i den åländska zonen och att temporärt ankra där.

Generellt kan man alltså konstatera att finska regeringen skärpt möjligheterna för utländska militära luftfartyg och för militära trupper och militärt material att röra sig i den åländska zonen, jämfört med den praxis som utformats under årens lopp av Finland och under medverkan av samtliga de stater som fört militära luftfartyg och transporterat truppförband och utrustningar genom området. Slutresultatet av Nordic Peace 2003-incidenten var att finska regeringen underströk vikten av Ålands särställning och att Ålandskonventionen är i kraft.

Jag har här gått igenom den process som satt i gång till följd av Nordic Peace 2003. Denna process har också fungerat som en katalysator för dagens seminarium. Frågan om Ålands demilitarisering i dag begränsas dock inte till enbart de tolkningsfrågor som kom upp i samband med Nordic Peace-övningen.

Man har kunnat lägga märke till att demilitariseringen av Åland blivit föremål för ny uppmärksamhet på 1990-talet efter det att den politiska situationen och säkerhetsläget ändrats betydligt. Vid övergången till det nya millenniet har stabiliteten i Finlands närområde förstärkts genom utvidgningen av Europeiska unionen och Nato, den fördjupade integrationen inom unionen och förändringarna i Ryssland. Samtidigt innebär den internationella situationen större utmaningar inte bara rent generellt utan också ur Finlands synvinkel. Globaliseringen leder till att följderna av säkerhetsproblemen fortplantas i allt snabbare takt över gränserna och till större områden, och på olika sätt också till Europa och det finska närområdet. Militär verksamhet i dagens Europa betyder i regel förberedelser för global krishantering och övningar i samband med detta. Det har dock inte varit möjligt att upptäcka några sådana förändringar i det säkerhets- och försvarspolitiska läget i området som hade krävt en ny granskning av Ålands status, vilket jag redan konstaterade i samband med lösningarna som gällde den säkerhets- och försvarspolitiska redogörelsen.

Syftet med konventionen är enligt dess inledning ”att garantera att dessa öar aldrig komma att utgöra någon fara ur militär synpunkt”. Tillämpningen av konventionen i dag skall ta hänsyn till detta, i inledningen inskrivna syfte. Att den zon som avses i konventionen finns i ett område där dagens politiska system är relativt enhetliga är av säkerhetspolitisk betydelse. Det säkerhetspolitiska samarbetet mellan Finland och Sverige blir dessutom tätare hela tiden. I dag ser vi alltså öarnas militära specialstatus i ett väldigt annorlunda ljus än då systemet kom till.

De folkrättsliga arrangemangen angående Ålands status har sin historiska bakgrund, men det är åtgärdernas betydelse i dag som är särskilt intressant. Vilken folkrättslig status har demilitariseringen och vad betyder den på det hela taget i dag i den förändrade säkerhetspolitiska situationen i Östersjön och Europa? Vilka förpliktelser har Finland till följd av Ålandskonventionen? Vad betyder Ålandskonventionen i ljuset av modern rustningskontroll? Bestämmelserna i 1920 års traktat angående Spetsbergen kan användas som jämförelse. Dessa frågor kommer att belysas närmare i de följande anförandena.

Avslutningsvis vill jag göra en allmän randanmärkning om den säkerhetspolitiska debatten i Finland och på Åland. Finlands säkerhetspolitiska verksamhetsomgivning har traditionellt definierats utgående från vår centrala position i triangeln Stockholm-Berlin-Moskva. I den positionen befinner sig också Åland. Idag hör vår nordliga omgivning till de tryggaste i hela världen. Allt som allt har det allmänna hotet om traditonella mellanstatliga krig minskat, i synnerhet i Europa.

Men säkerheten i dagens värld är odelbar. Också avlägsna kriser och konflikter kan snabbt förvandlas till verkliga hot mot vår säkerhet och påverka också vårt läge här i Nordeuropa.
Dessutom har säkerhetsriskerna dramatiskt ändrat karaktär och spritt sig till nya områden av det internationella samgåendet. Det är fråga om allt från ökande globala och regionala miljöproblem, narkotika och internationell brottslighet, flyktingrörelser och mänskohandel  till terrorism i dess olika former. Detta har medfört en grundläggande utvidgning av det finländska säkerhetspolitiska tänkandet, som återspeglas i den säkerhets- och försvarspolitiska redogörelsen från senaste höst.  Frågan om vår militära försvarskapacitet och  vår militära alliansfrihet är fortfarande en central del av vår säkerhetspolitiska grundlösning, men inte allting. Säkerhetspolitikens icke-militära dimensioner spelar en alltmer central roll.

På Åland utgör diskussionen om demilitariseringen en minst lika central del av säkerhetsidentiteten som den militära alliansfriheten  har gjort i Finland som helhet. Men min fråga till mina åländska vänner är, i vilken utsträckning  har den säkerhetspolitiska debatten här utvidgats till att omfatta också de nya säkerhetshoten, som ju är precis lika verkliga och relevanta för Ålands del som för det övriga Nordeuropa ?  Ålands demilitarisering är och förblir hörnstenen när det gäller granskandet av Ålands säkerhet i traditonella säkerhetspolitiska termer, men den är inte och kan ju inte vara svaret på Ålands behov  när det gäller de nya icke-militära hotbilderna.

Mr Chairman,

Let me, first of all, congratulate you on your election as the Chair of this important Commission. I wish you and the other members of the bureau every success in your challenging task.

I also wish the High Commissioner for Human Rights, Ms Louise Arbour success in carrying out her important responsibilities as the principal UN human rights official.

In addition to what was said by Mr Jean Asselborn, the Minister of Foreign Affairs of Luxembourg on behalf of the European Union, I would like to make the following remarks. 

Mr Chairman,

In May last year, Finland was elected as one of the new members of this Commission for the term 2005-2007 after holding an observer status for ten years. Therefore, it is timely to describe how Finland regards the status of this Commission and which issues we would like to give priority in its work.

The role of the Commission on Human Rights is unique. It is the most important institution to set global human rights standards and the focal point for international human rights mechanisms. It tackles human rights violations everywhere in the world and also plays an essential role in taking preventive measures. One can safely conclude that the practical implementation of existing human rights standards has helped to prevent suffering and even loss of human lives.

The universal nature of human rights suggests that human-rights violations must be addressed irrespective of where they occur. This necessarily also implies that the Commission on Human Rights must be able to deal with individual country situations: the implementation of human rights in theory is futile. They must be put into practice in all countries across the world.

Finland welcomes the ongoing efforts to streamline the operation of the UN human rights machinery as is recommended in the report of the High Level Panel. Finland, like the EU, particularly welcomes plans to strengthen the role of human rights in the UN system, also from the point of view of safeguarding international peace and security.

Finland, for its part, encourages efforts to enhance the functioning of the UN human rights bodies, as well as efforts to safeguard proper funding for the human rights sector. At the moment, the funding from the UN general budget to the Office of the High Commissioner does not correlate with the importance of the task of this office.

The world human rights situation leaves a great deal to be desired. There is plenty of urgent work, and the Human Rights Commission is the key global forum for the protection and promotion of human rights. Let me therefore stress that Finland begins its term in this Commission with an open and constructive mind, determined to do its share for this common cause.

Mr Chairman,

Terrorism features prominently in the international human rights debate and on the agenda of the Commission. We have all been deeply shocked by the unprecedented attacks against innocent civilians that have taken place in different places. There is ample reason to ask how such madness could be prevented and a different kind of dynamic created for the future. What could be the role of the Human Rights Commission here?

In many countries, people are constantly haunted by various kinds of violations of human security. The situation is aggravated by lack of democratic participation and good governance as well as shortcomings in the functioning of the judiciary. Restrictions on the freedom of speech and marginalisation of minorities hinder democratic reform. Frustration caused by human rights violations is an ideal breeding ground for those instigating terror. In many cases, violence breeds violence. 

On the other hand, confidence can be built by ensuring that everyone can rely on the principles of the rule of law and good governance. Democratic processes should be inclusive enough to enable participation by all segments of society. Investments in the improvement of the human security are also investments in enhanced peace and stability.

In the fight against terrorism, Finland particularly emphasises respect for human rights and compliance with the rule of law. Combating terrorism must not involve any compromising on basic human rights standards – the absolute prohibition of torture, due process of law and the principle of non-refoulement being cases in point. In this respect, I expect the Commission on Human Rights to display clarity and coherence.

I hope that this session will make a concrete contribution towards ensuring the full implementation of human rights in the combat against terrorism. The independent expert nominated on the basis of last year’s resolution has, in his report, pointed out gaps in the UN system which could be addressed through a strengthened mechanism on human rights and terrorism.

Mr Chairman,

Human security and the full enjoyment of human rights are closely linked. The achievement of the goal of freedom from fear and want is conditional upon a safe and peaceful environment. For example, it is a fact, that uncontrolled transfers of small arms and light weapons have contributed to war crimes, genocide and other human rights violations.

Finland supports the ongoing process designed to develop universally binding principles for arms exports and transfers. National legislation or regional norms will not be enough in the long run. The human rights perspective must be integrated into the process that has been launched in order to conclude an international arms trade treaty or a politically binding commitment. Finland supports the view that arms, including small arms and light weapons, should not be exported to a destination where there is a risk that the weapons might be used for internal repression or human rights violations.

Mr. Chairman,

In the work of the Commission, Finland prioritizes the promotion of non-discrimination. The empowerment of women contributes to the eradication of poverty and enhancement of security and sustainable development. The gender perspective should be included in all activities related to conflict prevention and reconstruction. In this context, I particularly wish to emphasize the need of an effective follow-up of the Security Council resolution 1325 on women, peace and security.
 
In practice, though, women continue to be discriminated against all over the world. Their rights are restricted by traditions or custom or even through legislation enacted by the state. Trafficking in human beings is on the increase – in spite of efforts to the contrary. The reproductive and sexual rights of women continue to be challenged. In many cases, women may be subject to discrimination on multiple grounds.

Violence against women is a key human rights challenge in various regions, including in Finland. The Commission on Human Rights has had a Special Rapporteur on Violence against Women for more than ten years. During that time, essential knowledge on the dismal reality still facing many women has greatly developed. Nevertheless, I feel that we have so far failed to give this issue the priority it deserves.

Violence against women, including domestic violence, always takes place in the context of the surrounding society, its laws and attitudes towards women. Therefore, this phenomenon can also be counteracted through adequate legislation and effective policies. Multilateral fora, and this Commission in particular, can be instrumental in the process of taking – at last – violence against women seriously.

Furthermore, sexual orientation continues to spark discrimination, harassment and human rights violations in many parts of the world. It is clear, however, that each and every individual should benefit from the principle of non-discrimination and be protected against human rights violations. This Commission cannot shy away from addressing the clearly existing human rights challenges related to sexual orientation.

Mr Chairman,

Finland is convinced that the main challenge ahead does not lie so much in drafting new human rights instruments but in implementing the ones we have. During our term, Finland will therefore look for concrete ways of contributing to enhanced implementation of the existing standards.

What is required is, in many cases, fine-tuning of the present standards or preparation of additional instruments geared to enhanced implementation. A case in point is the economic, social and cultural rights. Finland emphasizes the indivisible nature of human rights. In fact, reality is full of examples of how different human rights are interlinked and mutually reinforcing. In many cases, it is even impossible to define where exactly economic, social and cultural rights end and civil and political rights start. Labour rights, for example, embrace elements of all these rights.

In spite of this inherent inter-linkage, economic, social and cultural rights are still not always perceived as justifiable, ”real” human rights. Finland will therefore continue to work actively for the elaboration of an optional protocol to the Covenant on Economic, Social and Cultural Rights as a means of clarifying and strengthening the obligations of the Covenant.

Mr Chairman,

For Finland, it is essential to build alliances and work together. The principles of transparency and participation are important and relevant also in the work of this Commission.

Let me take this opportunity to highlight the role of non-governmental organisations and human rights defenders in the Commission on Human Rights and in promoting human rights more generally. As a member of the Commission, we intend to make its work better known also in our own country. It is important to keep in mind that this Commission is not working in isolation, but that our activities matter for the people at home.

Participatory rights are essential for those belonging to minorities and indigenous peoples. As an example, let me refer to the establishment of a European Roma Forum in partnership with the Council of Europe last December. The idea was originally launched by the President of Finland and promoted in cooperation with France, but the Forum was set up in close cooperation with the European Roma. I hope that this positive regional example, based on participation by those concerned, could inspire more effective ways of enhancing minority rights and the rights of the indigenous peoples also at global level.

Mr Chairman,

Historically speaking, democracy is undoubtedly on the increase. More people are able to make genuine political choices to determine the future of their countries. However, the trend is not consistent. Setbacks also occur and countries turn to pose various restrictions on the functioning of democratic institutions and the rights of citizens. Work for the promotion of democracy, and for human rights as its key component, will need to be a continuous effort.

The same is true with regard to the prevention of genocide. Remembering the tragedies of history is not enough; we need to make sure that our tools aimed at preventing large-scale human rights violations and genocide from occurring again are adequate and functioning. The Commission on Human Rights represents hope for the women, men and children in various countries calling for justice and the full the realization of their human rights.

Thank you.

Jokaisen maan valtiokehityksen ja historian tulkintaan liittyy poliittisia näkökohtia ja intohimoja. Suomessakin tunnetaan kohtuullisesti Saksassa käytyä joskus kiihkeääkin keskustelua maan historian eri vaiheista, joka eräässä vaiheessa sai nimen historikerstreit, historiasota.

Se alkoi parikymmentä vuotta sitten. Taiston käynnisti kysymys siitä, oliko juutalaisten joukkomurha ainutkertainen tapahtuma, vai oliko sen vain yksi monista aikaisempien kaltaisista, historian saatossa tapahtuneista kansanmurhista. Tästä kiistely laajentui siihen kysymykseen, mikä ylipäätään on historiatieteen yhteiskunnallinen ja poliittinen rooli. Tätä debattia käytiin koko ajan saksalaisessa kontekstissa, jossa oli kyse Saksan liittotasavallan identitettiä muodostavasta historian kuvasta.

Vaikka historiasodan armeijat koostuivat ensi sijassa historioitsijoista sai keskustelu laajasti huomiota ja siihen osallistui laajasti muitakin kansalaisia. Jonkun laskun mukaan tuona aikana ilmestyi kiistaan liittyen yli 1200 erilaista artikkelia, kirjaa tai muuta julkaisua, minkä lisäksi debattia käytiin myös radiossa ja televisiossa. Tähän suureen julkisuuteen nähden on ehkä yllättävää, etteivät poliitikot näytä kiistelyyn laajemmin osallistuneen.

Historiadebatti Saksassa on tämän jälkeenkin jatkunut. Sen katalysaattoreina ovat olleet keskeisesti kirjailijat Günter Grass ja Martin Walser ja aiheina mm. Saksan jälleenyhdistymisen luonne ja metodiikka sekä käsitykset Saksan ja saksalaisten roolista ja syyllisyydestä Natsi-Saksan ja toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin liittyen, myös kysymys saksalaisten omista kärsimyksistä, jotka viimeksi Dresdenin pommitusten 60-vuotispäivänä nousivat pintaan.

Kyse ei ole ollut Saksan oman syyllisyyden väheksymisestä eikä natsien rehabilitoinnista, vaan uusien, niitä esittäneiden kirjailijoiden ja tutkijoiden mielestä tasapainoisempien näkökulmien huomioimisesta. Tämä puolestaan on myös koetu vaaraksi sille, miten Saksassa on onnistuttu sen viime vuosisadan vaikean historian ymmärtämisessä ja opettamisessa, ts. se haastoi välttämättömäksi koetun Vergangenheitsbewältigungin.

XXX

Vain Saksa on kyennyt tuottamaan tällaisen käsitteen ja sujuvasti operoimaan sillä. Monissa muissa kielissä tätä käsitettä ei yritetäkään kääntää, ja kankeasti se ainakin englanniksi taipuisikin. Onko sitten oireellista, että suomeksi se kääntyy verrattain helposti menneisyydenhallinnaksi. Onhan siitä meillä maamme niin vanhemman kuin tuoreemmankin historian monien vaiheiden osalta kokemusta. Lisäksi Suomen ja Saksan historiakeskustelussa on sekin yhteistä, että myös meillä on kirjailijoilla siinä ajoittain ollut näkyvämpi rooli kuin tutkijoilla. Ajatelkaamme vaikka Olavi Paavolaisen ja Väinö Linnan kirjojen vastaanottoa ja vaikutusta.

Eräänlaiseksi kansakunnan kohtalon kysymykseksi Suomen oikeudellisen ja valtiollisen aseman tutkimus ja tulkinta muodostuivat 1800-luvun jälkipuoliskolla. Historia oli silloin läpeensä poliittinen kysymys. Historioitsijamme ja lakimiehemme ottivat tehtäväkseen väkisinkin ajoittaa Suomen valtion ja siihen liittyen kansallemme kuuluvien oikeuksien synnyn v. 1809 Porvoon maapäiville ja tarkoituksenmukaiseen tulkintaan siitä, mitä keisari Aleksanteri siellä oikein lupasi ja vahvisti.

Poliittisen historian emeritusprofessori Osmo Jussila on kirjoittanut kokoavan suurteoksen siitä, miten Haminan rauhansopimuksessa v. 1809 Venäjälle luovutetuista kahdeksasta itäisen Ruotsin maakunnasta kehittyi oma valtionsa, joka saattoi suotuisassa tilanteessa joulukuussa 1917 julistautua itsenäiseksi. Suomen suuriruhtinaskunta 1808-1917 ei kuitenkaan ole perinteinen Suomen autonomian ajan kattava historia. Kirjan näkökulma on yleisvaltakunnallinen, toisin sanoen kehitystä tarkastellaan rinnan suomalaisesta ja venäläisestä näkökulmasta. Niin luonnollista kuin eri näkökulmien käytö, ja vertaamisen historiantutkimuksessa luulisi olevan, on se kuitenkin aivan liian harvinaista.

Jo se että Jussila voi nyt kirjassaan ilmeisen perustellusti käyttää Porvoon säätykokouksesta käsitettä maapäivät on uutta. Epäilen että vielä minun sukupolveni ylioppilaskokelaat olisivat saaneet pitkän miinuksen, jos reaalikokeessa olisivat erehtyneet kirjoittamaan maapäivistä valtiopäivien asemesta.

Haminan rauhansopimuksessa Ruotsi ei luovuttanut Venäjälle ”Suomea” vaan kahdeksan sopimuksessa lueteltua itäistä maakuntaansa. Sekä käsitteenä että reaaliolemuksena Suomen valtiosta puhuminen 1800-luvun alussa on anakronismi. Kun itse J.V. Snellman erehtyi v. 1861 eräässä kirjoituksessaan toteamaan, että Suomesta oli vähitellen kehittynyt valtio, jollainen se ei vielä v. 1809 ollut, joutui hän nopeasti kotimaisen kritiikin edessä perääntymään suomalaiskansalliselle tulkintalinjalle, jonka mukaan valtio oli jo tuolloin ollut olemassa ja Venäjän taholta sellaiseksi tunnustettu.

1800-luvun jälkipuolen suomalainen nationalismi ja perustuslaillisuus nojasivat vahvasti suomalaisten omaan historian ja lakien tulkintaan. Se nostatti vastaavasti Venäjällä toisen tulkinnan Suomen asemasta. Ei sekään ollut sen virheettömämpää eikä objektiivisempaa kuin suomalainen tulkinta, mutta ei myöskään lähtökohtaisesti väärää eikä sillä tavoin uutta, että ns. sortovuodet voitaisiin selittää yksinomaan Venäjällä tapahtuneen suunnanmuutoksen seurauksena. Tämä Jussilan perusteltu tarkastelutapa auttaa myös arvioimaan ja ymmärtämään kenraalikuvernööri Bobrikoffin ohjelmaa ja toimintaa objektiivisemmin ja riisuttuna siitä demonisoinnista, jonka kohteeksi hän Suomen historiankirjoituksessa pääsääntöisesti on joutunut.

Osmo Jussila toteaa itsekin, että hänen laaja teoksensa edustaa enemmänkin historian uutta tulkintaa kuin tutkimusta. Monasti olemassaolevaan alkuperäistutkimukseen nojaavat uudet näkökulmat voivat olla myös tärkeämpiä ymmärrystämme avartavina kuin pelkät uudet tutkimustiedot sinänsä. Se miten historioitsijat vanhoja ja uusia tietoja käyttävät synteesiä luodessaan on tunnetusti aikaan, paikkaan ja politiikkaan sidottua. Joskus voidaan tarvita hyvinkin pitkä aika ennen kuin nämä sidonnaisuudet antavat tilaa vallitsevaa kuvaa avartaville tai kokonaan kyseenalaistaville uusille näkökulmille. Tuskin Jussila vielä 40 vuotta sitten olisi voinut saada yhtä kiittävän ja levollisen vastaanoton kirjalleen.

Myös itsenäisen Suomen ajalta löytyy yhä kipeitä asioita ja kohtia. Vuoden 1918 sisällissodan seurauksista on ehkä vähitellen toivuttu ja kansakunta kykenee tarkastelemaan sen ajan tapahtumia ilman, että ensimmäiseksi on käytävä riitelemään silloin käydyn sodan oikeasta nimestä. Sitäkin esiintyy, mutta ei se onneksi enää suuria kansalaisjoukkoja liikuta suuntaan tai toiseen.

XXX

Uusien vuosipäivien lähestyessä on toisen maailmansotaan liittyen taas käynnistetty uutta historiataistelua, jossa vastakkain ovat Venäjällä ja sen naapurimaissa esitetyt tulkinnat. Väittelyn sävy saa herkästi sitä kiihkeämmän sävyn, mitä nuoremmasta valtiosta tai sen poliittisesta järjestelmästä on kyse.

Se että historiantutkijat käyvät tällaista keskustelua kuuluu tiedeyhteisön olemukseen. Valtiot voivat parhaiten osallistua tähän avaamalla arkistonsa ja saattamalla eri maiden tutkijat yhteen toistensa kanssa. Sen sijaan erilaisten tulkintojen nostaminen valtiollisen tason kiistelyn kohteeksi ei ole toivottavaa eikä järkevää, eikä Suomessa näin ole tehtykään. Huolestuttavaa ja vahingollista on, jos erilaisia tulkintoja käytettäisiin perustelemaan ajankohtaisia vaateita ja muutospyrkimyksiä. Tätä ei kukaan onneksi näytä haluavan.

Suomen osalta väittely aiheesta Suomi toisessa maailmansodassa tuntuu jo, kuten englantilaiset sen sanovat, kuolleen hevosen ruoskimiselta. Historiantutkijat voivat edelleenkin täydentää kuvaa uusilla tutkimuksilla – kuten viimeksi Markku Jokisipilä väitöskirjassaan Aseveljiä vai liittolaisia – mutta aineksia sisäisiin tai ulkosuhteisiin vaikuttaviin riitoihin siitä ei enää saa. Pääministeri Vanhasen aihetta käsitellyt puhe viime syksynä oli sillä tavoin hyvin rakennettu, että siinä viitattiin sekä suomalaiseen että muiden maiden vähän eroavaan näkökulmaan.

XXX

Historian haamut leijuvat kuitenkin vahvasti ilmassa, kun kutsutut arvovieraat kokoontuvat Moskovaan 9.5. juhlistamaan toisen maailmansodan päättymistä Euroopassa ja fasismista saavutettua voittoa. Tilanne on koettu erityisen vaikeaksi Baltian maissa, jotka toisessa maailmansodassa eivät kärsineet vain kansallissosialismin valloituspolitiikasta ja julmuuksista vaan myös itsenäisyystahtonsa alistamisesta Stalinin Neuvostoliiton totalitäärisen järjestelmän alle. Baltian presidentit ovat arvioineet eri tavoin se, miten niiden osallistuminen tai osallistumatta jättäminen Moskovan juhlallisuuksiin tulkittaisiin suhteessa niiden omaan historiakäsitykseen.

Suhteessa Euroopan nykyisyyteen ja tulevaisuuteen pidän yksiselitteisen oikeana sitä, että Suomen presidentti osallistuu tilaisuuteen, jonne samalla tavoin kuin 10 vuotta sitten vastaavaan tilaisuuteen saapuvat lähes kaikki Euroopan ja sen tärkeimpien liittolaisten ja kumppaneiden valtiolliset johtajat, sekä toisen maailmansodan entistä liittolais- että vihollismaista.

XXX

Ulkoasiainministeriöllä on myös tietty rooli historian tutkimisessa. Ensinäkin ministeriön linjana on nykyisin mahdollisimman laaja avoimuus ja luvan myöntäminen tutkijoille verrattain tuoreisiinkin asiakirjoihin tutustumiseen. Myös ministeriön oman historian kirjoittaminen etenee. Tahti on ollut aluksi vähän verkkainen ja 25 vuotta sitten aloitetun projektin ensimmäinen vuoteen 1956 ulottuva Jukka Nevakiven kirjoittama osa ilmestyi v. 1987. Kylmän sodan päättymisen aikoihin alkanut toisen osan kirjoittaminen jatkui aina vuoteen 2003, jolloin Timo Soikkasen kirjoittama teos ilmestyi. Sen viivästyminen ei ollut yksinomaan huono asia. Noteeraan tyydytyksellä Soikkasen kommentin siitä, miten työn loppuunsaattamista helpotti ”ulkoasiainministeriön johdossa tapahtunut siirtyminen virallisen ulkopolitiikan mukaisen historiatulkinnan vaatimisesta kohti näkemystä, jossa historia tunnustetaan vapaammin kirjoittajansa tulkinnaksi”.

On miellyttävää saada esitelmöidä tällaisesta aiheesta juuri Turun yliopistossa, jolla on ollut ei vähiten professoreiden Juhani Paasivirran ja Timo Soikkasen työn vuoksi uraauurtava rooli ulkopolitiikan historian tutkimuksessa.