Maakunnasta valtioksi

Osmo Jussilan kokoava suurteos kertoo miten Haminan rauhansopimuksessa Venäjälle luovutetuista kahdeksasta itäisen Ruotsin maakunnasta kehittyi oma valtionsa, joka saattoi suotuisassa tilanteessa joulukuussa 1917 julistautua itsenäiseksi. Kirja ei ole perinteinen autonomian ajan Suomen historia, joka kattavasti kuvaisi Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan kehitystä Venäjän vallan aikana. Sen näkökulma on yleisvaltakunnallinen, toisin sanoen kehitystä tarkastellaan rinnan suomalaisesta ja venäläisestä näkökulmasta.

Jokaisen maan valtiokehityksen ja historian tulkintaan liittyy poliittisia näkökohtia ja intohimoja. Näin on erityisesti Suomen osalta, jossa autonomian ajan historian ja Suomen oikeudellinen aseman tutkimus ja tulkinta olivat läpeensä poliittisia kysymyksiä. Suomen valtion synty ja oikeudet oli väkisin ajoitettava v. 1809 Porvoon maapäiville ja tarkoituksenmukaiseen tulkintaan siitä, mitä tsaari Aleksanteri siellä oikein lupasi ja vahvisti. Tänään Jussila voi jo ilmeisen perustellusti käyttää käsitettä maapäivät, mutta epäilen että vielä minun sukupolveni ylioppilaskokelaat olisivat saaneet pitkän miinuksen, jos reaalikokeessa olisivat erehtyneet kirjoittamaan maapäivistä valtiopäivien asemesta.

 Haminan rauhansopimuksessa Ruotsi ei luovuttanut Venäjälle ”Suomea” vaan kahdeksan sopimuksessa lueteltua itäistä maakuntaansa. Sekä käsitteenä että reaaliolemuksena Suomen valtiosta puhuminen 1800-luvun alussa on anakronismi. Kun itse J.V. Snellman erehtyi v. 1861 eräässä kirjoituksessaan toteamaan, että Suomesta oli vähitellen kehittynyt valtio, jollainen se ei vielä v. 1809 ollut, joutui hän nopeasti kotimaisen kritiikin edessä perääntymään suomalaiskansalliselle tulkintalinjalle, jonka mukaan valtio oli jo tuolloin ollut olemassa ja Venäjän taholta sellaiseksi tunnustettu.

1800-luvun jälkipuolen suomalainen nationalismi ja perustuslaillisuus nojasivat vahvasti suomalaisten omaan historian ja lakien tulkintaan. Se nostatti vastaavasti Venäjällä toisen tulkinnan Suomen asemasta. Ei sekään ollut sen virheettömämpää eikä objektiivisempaa kuin suomalainen tulkinta, mutta ei myöskään lähtökohtaisesti väärää eikä sillä tavoin uutta, että ns. sortovuodet voitaisiin selittää yksinomaan Venäjällä tapahtuneen suunnanmuutokset seurauksena. Tämä Jussilan perusteltu tarkastelutapa auttaa myös arvioimaan ja ymmärtämään kenraalikuvernööri Bobrikoffin ohjelmaa ja toimintaa objektiivisemmin ja riisuttuna siitä demonisoinnista, jonka kohteeksi hän Suomen historiankirjoituksessa pääsääntöisesti on joutunut.

Kuten Jussila itsekin toteaa edustaa hänen laaja teoksensa enemmänkin historian uutta tulkintaa kuin tutkimusta. Suomen autonomian ajasta on olemassa hyllyittäin tutkimuskirjallisuutta jota Jussila korrektisti käyttää hyväkseen. Jussila myös korostaa kirjoittaneensa hyvin vapaalla kädellä ja paljolti muistinvaraisesti. Se ei ole haitta vaan palvelee sujuvuutta silloin kuin kirjoittaja tuntee käsittelemänsä aiheensa ja ajanjakson niin hyvin kuin Jussila pitkän uran tutkijana tehneenä tekee.

  maaliskuu 2005

Simon & Schuster, 580 s., Reading 2004

Mediakeisari ja hänen imperiuminsa

Australialaisesta mediakeisari Rupert Murdochista on ehditty kirjoittaa jo useita teoksia: ainakin George Munster, Thomas Kiernan, Jerome Tuccille ja William Shawcross ovat tehneet hänestä elämäkertoja. Murdochin Newscorps yhtiön mediavalta ei rajoitu vain kolmelle englanninkieliselle markkina-alueelle Australiassa, Englannissa ja USA:ssa, vaan on Fox- ja Sky-tv-kanavien kautta jo maailmanlaajuista. Tällaisen vallan ja sen käyttäjän analyysiin on siten hyvin perusteltuja syitä.

Rupert Murdoch ei aloittanut tyhjästä, vaan kohtuullisen merkittävän australialaisen sanomalehtikeskittymän rakentaneen isänsä Keith Murdochin miljoonaperillisenä. Isä Murdoch oli poikaansa aidompi journalisti, vaikka Page asettaakin aika arkisiin eikä ihan miellyttäviin raameihin Keith Murdochin ensimmäisen maailmansodan aikaiset Australiassa legendaariset reportaasit australialaisten ja uusseelantilaisten joukkojen kohtalosta Gallipolissa. Jo Keith Murdoch harjoitti politiikkaa journalismin nimissä ja hän myös kultivoi suhteita poliittisiin päättäjiin omaksi ja lehtiensä eduksi.

Tämä on myös ollut Rupert Murdochille ominaista. Mutta toisin kuin yleensä ajatellaan, ei Rupert Murdoch ole suinkaan niin johdonmukainen uusliberalistinen oikeistoideologi kuin hänen maineensa edellyttäisi. 

Totta on että Murdochin Fox-tv on tunnettu amerikkalaisen oikeiston yltiöpatrioottisena äänitorvena ja että Murdochin Sun-lehti otti itselleen kunnian Margaret Thatcherin parista vaalivoitosta. Totta on myös, että Murdoch myös tehokkaasti myötävaikutti Cough Whitlamin työväenpuolueen hallituksen erottamiseen ja oikeiston vaalivoittoon Australiassa vuonna 1975. Tuossa tapahtumasarjassa kyse ei ollut vain Murdochin lehtikampanjasta vaan siitä, että hän oli itse aktiivinen konspiraattori yhteistyössä perustuslaillisesti kyseenalaisen Whitlamin erottamispäätöksen tehneen kenraalikuvernööri Kerrin ja tulevan oikeistopääministerin Fraserin kanssa.

Voi hyvin perustein katsoa, että senkaltainen analyysia ja tasapuolisuutta karttava sensaatiojournalismi, jota Murdochin lehdistö valtaosaltaan harjoittaa, on jo sellaisenaan luonteeltaan oikeistopopulistista. Ideologiaa voimakkaampi motiivi sille on kuitenkin rahanteko. On vaikea löytää Murdochista mitään kovin johdonmukaista poliittista linjausta, eikä ainakaan sellaista joka ei sujuvasti olisi käännettävissä sen mukaan, mitä väriä ne poliitikot edustavat, joiden vallassa kulloinkin on päättää Murdochin mediaimperiumille tärkeistä asioista.

Thatcherin hallitukselta Murdoch sai monopolilainsäädännön vastaisesti luvan hankkia omistukseensa Times-sanomalehden. Sitä varten hän joutui myöntymään paperilla tiukkoihin ehtoihin lehden toimituksellisen riippumattomuuden kunnioittamisesta, joita kaikkia hän seuraamuksetta jo kohta rikkoi. Thatcherin jouduttua luopumaan pääministerin tehtävistä ei Murdoch enää nojannut hänen konservatiiviseen seuraajaansa John Majoriin, vaan loi molemminpuoliseen hännystelyyn perustuvan suhteen Tony Blairiin, jonka hallitus ei ole sen jälkeen tehnyt mitään Murdochin mediaintressejä häiritsevää. Murdochia miellyttää sekä läheinen suhde vallankäyttäjiin että ne edut, joita he voivat hänen mediaimperiumilleen järjestää. Australian vuoden 1972 vaaleissa Whitlamia tukenut Murdoch ilmeisesti pettyi siihen, ettei tämä pääministeri osoittanut ”kunnioitusta” Murdochia kohtaan.

Yhdysvalloissa Murdochin lehdet ja tv-kanavat ovat täysin rinnoin olleet mukana Reaganin ja Bushin kampanjoissa vapauden puolesta pahuuden voimia vastaan, mutta se ei ole estänyt Murdochia hakeutumasta myös Kiinan johtajien suosioon. Aasian satelliitti-kanaviensa näkyvyyden varmistamiseksi Kiinan jättimarkkinoilla Murdoch on pitänyt visusti huolen siitä, että hänen kanavansa eivät välitä uutisia eikä muutakaan sellaista ohjelmaa, joka voisi Kiinan johtajia loukata. Toimintamahdollisuuksiensa varmistamiseksi Murdoch jopa kielsi omistamaansa kustannusyhtiötä julkaisemasta Hongkongin viimeisen brittikuvernöörin Kiina-kriittistä kirjaa.

The Murdoch Archipelagon kirjoittaja Bruce Page on itsekin kasvanut ja aloittanut journalistin uransa Australiassa ja tuntee siten hyvin Murdoch-maailman. Pagen kirja ei kuitenkaan ole varsinainen elämäkerta eikä myöskään systemaattinen tutkimus Murdochin media-imperiumista. Se on samanaikaisesti sekä pätevää tutkivaa journalismia että mediamaailman terävää analyysia. Pagen narratiivin keskeyttävät tuon tuostakin laveat pienoisesseet jotka pureutuvat median, yrityselämän ja politiikan moninaisiin ilmiöihin ja taustoihin.

maaliskuu 2005

Keppel Offshore & Marine, 357 s., Singapore 2004

Kazakstanin ulkoministerin muistelmat

Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi ei Kazakstanista ainoastaan tullut, pyytämättä ja yllätyksenä, itsenäinen valtio ensimmäisen kerran historiansa aikana, vaan saman tien ydinasevalta. Neuvostoperäisistä ydinaseista se kuitenkin Ukrainan ja Valkovenäjän kanssa luopui nopeassa tahdissa, muun maailman huokaistessa helpotuksesta. Keski-Aasian entisistä neuvostotasavalloista pinta-alaltaan suurin ja väkiluvultaan Uzbekistanin jälkeen toiseksi suurin on kuitenkin monessa suhteessa parhaiten vakiinnuttanut asemansa ja kohtuullisessa määrin omaksunut niin markkinatalouden kuin demokratian periaatteet ja toimeenpannutkin niitä.

Kazakstanin pitkäaikainen ulkoministeri Kassymzhomart Tokaev on kaikkien maanmiestensä tavoin neuvostokasvatti, joka lahjakkaana nuorena onnistui pääsemään Neuvostoliiton arvovaltaiseen diplomaattiakatemiaan ja sieltä valmistuttuaan Neuvostoliiton ulkoministeriön palvelukseen. Tokaev lähetettiin Kiinaan opiskelemaan kieltä ja hän erikoistui Kiinan suhteisiin, toimien diplomaattina sekä Singaporessa että Beijingissä. Kiinankielen hallitsevana diplomaattina Tokaev seurasi läheltä Tienanmenin verilöylyyn tukahdutettua demokratialiikettä ja kirjoittaa mielenkiintoisesti ja ymmärtävästi senaikaisista kokemuksistaan.

Kovin paljastavia interiöörejä ei Tokajev ajastaan Neuvostoliiton ulkoministeriön MIDIn palveluksessa tarjoile. Esim. KGB ja turvallisuuselimet, joiden läsnäolo Neuvostoliiton ulkoasiainedustustoissa ei ollut vähäinen, eivät esiinny kirjassa lainkaan. Muutamat henkilökuvat, kuten mm neuvostodiplomaattien kärkikaartiin kuuluneesta Oleg Trojanovskista, ovat kiintoisia. Yritykset valaista Stalinin henkilökuvaa Trojanovskin kertomusten kautta jäävät kuitenkin onnettoman ohuiksi. Kun niiden pitäisi myös kertoa siitä, että Stalinilla oli huumorintajua, niin epäilen useimpien lukijoiden päätyvän niiden perusteella juuri päinvastaiseen arvioon.

Enin osa kirjasta käsittelee kuitenkin itsenäisen Kazakstanin ulkopolitiikkaa. Jos Suomi maailman mittakaavassa jo vanhana ja niin itsenäisyytensä kuin demokratiansa kauan sitten vakiinnuttaneena maana sekä integraatiotaan ja yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa kehittävän EU:n jäsenenä on selkeästi määritellyt paikkansa ja tarkastelee muuta maailmaa ja naapuristoaan tästä lähtökohdasta, ei Kazakstanilla ole sen enempää sellaista historiaa kuin toimintaympäristöäkään, johon se voisi nojata. Siksi sille on välttämätöntä ylläpitää mahdollisimman hyviä suhteita kaikkiin alueen suuriin vaikuttajiin, ei vain naapureihinsa Venäjään ja Kiinaan vaan myös Yhdysvaltoihin.

Yhdysvaltain suhteen on merkille pantavaa kuinka avoimen kriittisesti Tokajev käsittelee Clintonin demokraattista hallintoa ja kuinka myötäsukaisesti Bushin republikaaneja. Strobe Talbottin taipumus professorimaiseen luennointiin ja Madeleine Albrightin liian lyhyet hameet antavat aiheen negatiivisiin kommentteihin, kun taas Colin Powellin sympaattisuus ja Condoleeza Ricen kauniit sääret kirjataan positiivisesti. Ylimpään valtiomiesluokkaan Tokajev kuitenkin nostaa ex-ulkoministeri Henry Kissingerin. Tähän istuu hyvin, että venäläisistä korkeimman arvosanan saa Jevgeni Primakov.

Istuvan ulkoministerin kirjaksi Tokajevin teos on kiitettävän avomielisesti kirjoitettu. Teksti on sujuvaa ja toimii hyvänä johdatuksena Keski-Aasian ei vähiten energiavarojensa vuoksi ehkä merkittävimmän uuden tasavallan ja sen ulkopolitiikan ymmärtämiseen.

maaliskuu 2005

Edita, 376 s., Helsinki 2005

Minä, Ike ja rauhanpuolustajat

80-luvun alussa, presidentti Urho Kekkosen kauden lähestyessä loppuaan käytiin Suomessa kovaa kamppailua siitä kuka nousisi Kekkosen seuraajaksi. Neuvostoliitto oli vielä voimissaan eikä sen vajaan kymmenen vuoden kuluttua tapahtuneesta romahduksesta kukaan uneksinut. Päinvastoin, Suomessa oltiin Kekkosen kaudella opittu, että tie valtaan ja asemiin aukeni vain niille, jotka olivat ensin onnistuneet saavuttamaan sekä Kekkosen että Neuvostoliiton luottamuksen. Kokoomus, joka perinteisesti ja pitkään oli käynyt taistoja molempia vastaan, oli tämän opin 80-luvun alussa Ilkka Suomisen puheenjohtajakaudella sisäistänyt.

Yhdeksi keinoksi kokoomuksen hallituskelpoisuuden edellytyksenä nähtyjen neuvostosuhteiden kehittämiseen kokoomuksessa nähtiin Kokoomuksen Nuorten Liiton liittäminen Suomen rauhanpuolustajien jäseneksi. Neuvostoliiton ulkopolitiikan palveluksessa toimineen Maailman rauhanneuvoston suomalainen jäsenjärjestö oli muihin vastaaviin järjestöihin nähden poikkeuksellisen laajapohjainen. Se että niin monet ei-kommunistitkin olivat mukana rauhanpuolustajissa perustui useimpien osalta paljon enemmän reaalipoliittiseen laskelmointiin kuin erityiseen haluun olla rauhantyötä tekemässä. Näiden ei-kommunistien ei myöskään sallittu millään tavoin horjuttaa järjestöä tiukasti hallussaan pitäneiden taistolaiskommunistien valta-asemia.

KNL:n liittämistä rauhanpuolustajiin ajoi ennen kaikkea liiton aiempi puheenjohtaja Ilkka Kanerva liiton silloisen puheenjohtajan Unto Hämäläisen kanssa, puolueen puheenjohtajan Ilkka Suomisen tuella. KNL oli kanervalaisten käsissä, mutta siellä oli myös vahva oikeisto-oppositio, jonka kärkinimiä olivat Kimmo Sasi ja tuore kansanedustaja Ben Zyskowicz. Zyskowicz tosin mieluummin kirjoittaa ”maltillisesta oikeistosta” sillä heillä ei ollut mitään halua samastua Pentti Mäki-Hakolan ja Tuure Junnilan edustamaan puolueen tiukkaan oikeistoon, sen enempää yleensä kuin etenkään ulkopolitiikassa.

Zyskowiczin päiväkirjan varsinainen anti keskittyy kokoomuspuolueen ja sen nuorisojärjestön sisäisiin valtakamppailuihin sekä valmistautumiseen vuoden 1982 presidentinvaaleihin. On tavallaan lohdullista havaita, etteivät vain vasemmistolaiset nuorisopoliitikot vaan myös oikeistolaiset väärinkäyttivät nuoruusvuosiaan uuvuttavaan puolueen sisäiseen junttatyöhön.

Zyskowiczin aikalaisanalyysi rauhanpuolustajista ja laajemminkin kekkosajan iltaruskon poliittisesta elämästä on edelleenkin aika oikeaan osuvaa – tuskinpa kirjoittaja muutoin olisi vaivautunut saattamaan tekstejään julkisuuteen. Täysin aitona päiväkirjana teosta ei kuitenkaan voi pitää, kun välillä merkintöjen tekeminen on tapahtunut jopa useita kuukausia myöhemmin. Muutoin merkinnät tuntuvat aidoilta, sillä ensimmäinen asia mitä jälkiviisas editoija olisi tehnyt olisi ollut lisätä tekstiin noin tuhat pistettä pilkkomaan ylipitkiä ja lukijaakin hengästyttäviä lauseita.

Kirjan kustantaja vakuuttaa, että sellaisenaan julkaistusta koko päiväkirjasta on poistettu vain neljä yksityiselämään liittyvää lausetta. Tästä kustantaja ei kuitenkaan ansaitse kiitosta, sillä oikeampi ja lukijaystävällisempi ratkaisu olisi ollut poistaa tekstistä neljätuhatta lausetta. Kirjan mielenkiintoinen ja poliittisesti relevantti anti olisi mahtunut hyvin enintään kolmannekseen nyt käytetystä sivumäärästä. Erityisiä kirjallisia tai kulttuurihistoriallisia ansioita tekstillä ei ole. Jos jotain todella kiinnostaa lukea kaikista niistä eräistä Maijoista, Kirsteistä tai Tuijista joiden kanssa Zyskowiczin pylpyröinti illalla päättyi kirjoittajan himaan, niin eiköhän aineiston olisi saanut tutkimuskäyttöön suoraan tekijältäkin.

maaliskuu 2005