Random House, New York 1999

Yhden kauden pääsihteeri

Aiemmin Egyptissä keskeisissä tehtävissä presidentti Mubarakin luottomiehenä mm. apulaisulkoministerinä toiminut Boutros Boutros-Ghali valittiin ensimmäisenä Afrikkalaisena YK:n pääsihteeriksi syksyllä 1991. Hänestä tuli myös ensimmäinen pääsihteeri, jota ei valittu uudelleen toiseksi kaudeksi. Hän sai kyllä turvallisuusneuvoston 15 äänestä 14, mutta puuttuva ääni kuului Yhdysvalloille, joilla yhtenä turvallisuusneuvoston viidestä pysyvästä jäsenestä oli tässäkin asiassa veto-oikeus.

Boutros-Ghalin jo joitain vuosia sitten ilmestyneessä muistelmakirjassa käydään hänen pääsihteerikautensa läpi pääsihteerin ja Yhdysvaltojen suhteiden näkökulmasta. Kirjassa käydään läpi Boutros-Ghalin valinta pääsihteeriksi, hänen toimikautensa tapahtumat YK:ssa ja kriisit Kamputsheasta Lähi-idän kautta Haitiin, kaikkien osalta korostaen erityisesti USA:n roolia ja päätyen uudelleenvalinnasta käytyyn kisaan.

Boutros-Ghali korostaa ymmärtäneensä hyvin koko ajan, että ilman toimivia ja hyviä suhteita Yhdysvaltoihin ja sen tukea ei YK:lla ja sen pääsihteerillä ole mitään mahdollisuuksia toimia tuloksellisesti. Samalla hän kuitenkin katsoi, ettei pääsihteeri myöskään voinut olla Yhdysvaltain uloke, vaan hänen tuli olla itsenäinen tarvittaessa kaikista hallituksista riippumaton toimija. Riippumattomuuttaan Boutros-Ghali ei missään katsonut käyttäneensä Yhdysvaltojenkaan etujen vastaisesti. Itse asiassa hän selittää useimpien ongelmien ja ristiriitojen johtuneen Yhdysvaltojen oman politiikan epäjohdonmukaisuudesta ja häilyvyydestä, mikä Clintonin vuosina ei ehken aina väärä tulkinta ollut.

Esimerkkinä siitä, miten pääsihteeri katsoi toimineensa Yhdysvallat huomioon ottavalla tavalla, oli YK:n lastenrahaston UNICEF:n johtajan vaali keväällä 1995. Suomen Elisabeth Rehnillä oli jo järjestön hallintoneuvoston enemmistön tuki takanaan, mutta Boutros-Ghali taivutti jäsenmaat kuitenkin puoltamaan oman amerikkalaisen ehdokkaansa Carol Bellamyn nimittämistä. Mutta tästäkään pääsihteeri ei saanut pisteitä valkoisesta talosta, sillä USA:n hallituksella oli toinen (mies)ehdokas, jonka nimittämistä se pääsihteerille oli varsin painokkaasti esittänyt. Bill Clinton on kuitenkin tässä YK-USA draamassa vain etäisempi henkilö. Sen keskiössä on Clintonin ensimmäisen kauden ajan maansa YK-suurlähettiläänä toiminut ja siitä ulkoministeriksi noussut Madelaine Albright. Kirjan viittaukset hänen ja Boutros-Ghalin molemminpuolisesta ystävyyden ja kunnioituksen vakuutuksista ovat yhtä uskottavia.

Boutros-Ghalin viisivuotisen toimikauden lähestyessä loppuaan Yhdysvallat aloitti tiukan kampanjan pääsihteerin vaihtamiseksi. Boutros-Ghali aluksi otaksui sen intensiivisyyden heijastavan samanaikaisesti käynnissä ollutta USA:n presidentinvaalikampanjaa, jossa republikaanien ehdokas Bob Dole hankki aina vuorenvarmat aplodit oikeistokannattajiltaan mollaamalla pääsihteeriä tavalla, jonka hän tuntui kokeneen henkilökohtaisesti loukkaavana. Boutros-Ghali uskoi, että jos hän jaksaisi sinnitellä USA:n vaalien yli, niin Clinton vaalien jälkeen taipuisi muiden maiden Boutros-Ghalille antaman vankan tuen huomioonottaen hänen jatkokautensa hyväksymiseen. Siksi hän myös torjui erilaiset kompromisseiksi tarkoitetut tarjoukset yhden tai kahden vuoden toimikauden pidennyksestä.

tammikuu 2004

Tammi, 403 s., Pieksämäki 2004

Elämä voittaa jos ihmisiä harvennetaan

Voisiko elämä voittaa on kokoelma lähinnä 1990-luvulla mm Suomen Kuvalehdessä, Suomen Luonnossa, Elonkehässä ja Vihreässä Langassa julkaistuja Pentti Linkolan artikkeleita. Vaikka muodolliset aiheet vaihtelevat niin yhdestä ja samasta sanomasta on kaikissa kyse: elämän, siis luonnon ja ihmisen (tässä järjestyksessä) pelastamisen mahdollisuudesta.

Kirjan merkittävin ja eräänlainen avainartikkeli Linkolan ja linkolalaisuuden ymmärtämiseen on Väinö Linnan päivillä pidetyn esitelmän pohjalta Hiidenkivi-lehdessä v. 2000 julkaistu artikkeli Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä – näkökulma vuosisadan aatehistoriaan.

Väinö Linnan Linkola kuittaa lyhyesti hyvänä kertojana, vaikkei hän upseereita eikä vanhaa sivistyneistöä ymmärtänytkään. Kansanihmistenkin kuvaus on vino ja ihannoitu, ”roskaväki on aliedustettu”. Linna ehkä antoi kansan syville riveille omanarvontunnon, mutta ei se leipään ja sirkushuveihin kiintynyttä kansaa mitenkään muuttanut. Linna itse kuitenkin saa armon hyvänä esimerkkinä säätykierrosta, kun hänen loppukautensa esseet olisivat voineet olla ”melkeinpä jonkin vanhan suvun humanistitutkijan kynästä”.

Linkola itse on tällainen vanhan hyvän suvun edustaja ja siitä hyvin itsetietoinen. Saattaahan hän ilman itseironian häivääkään oikaista jotain kriitikkoaan huomauttamalla, että ”kirjoitan yksi tai kaksi juttua vuodessa, ja ne ovat niin mietittyjä, pohdittuja ja tutkittuja, ettei erehtymisen mahdollisuutta ole”. Pentti Linkolan isoisä oli kansleri Hugo Suolahti ja isosetä lääkintakenraalimajuri Eino Suolahti. Edellinen kunnostautui kokoomuspoliitikkona, jälkimmäinen IKL:n kannattajana. Jos isoisä vastasi hyvin Linkolan sivistyneistö-ihannetta niin isosedän kiihko oli sitä luokkaa, että Linkolankin mukaan joistain sivistyneistön ihanteista, ainakin suvaitsevaisuudesta, oli luovuttava kun temperamentti tuli tielle. Tässä kohdin Linkola tosin tunnustaa olevansa lähempänä isosetäänsä kuin isoisäänsä. Varmaan myös siinä suhteessa, ettei Linkola tunne mitään myötätuntoa kansalaissodan punaisilla teloitettuja kohtaan, merkitsihän valittu teloitusten ja nälkäleirien linja nytkin kovin vähäisiä uhreja.

Isosetä kantoi kuitenkin Linkolan mielestä vastuuta kansakunnasta komeasti ja sivistyneistä käytöstavoista kiinni pitäen. Tätä taustaa vasten Linkola pitääkin melkoisen ”yllättävänä”, että Eino Suolahti suostui kesällä 1942 huvilallaan isännöimään SS-reichsführer Heinrich Himmleriä tämän Suomen lomamatkalla. Todellinen sivistyneistöhän Linkolan mukaan katsoi natsinousukkaita nenänvartta pitkin.

Linkolaa on usein nimitelty ekofasistiksi. Etiketti ei ole istuva, eikä vain siksi ettei hän pidä natsinousukkaista. Demokraatti Linkola ei tietenkään ole, vaan demokratia on hänelle ”kaikista tunnetuista onnettomin yhteiskuntajärjestelmä, tuhon raskas rakennuskivi”. Linkolalla on oma viisi vuotta sitten Suomen Kuvalehdessä julkaistu yhteiskunnallinen ohjelmansa, joka perustuu viisaan eliitin diktatuuriin.

Linkolan hahmottamaa yhteiskuntamallia ei ole missään vielä kokeiltu, mutta lähemmäksi tulee Pol Potin Kamputsea. Linkola kertoo hyväksyvästi, miten Pol Potin johtama Ranskassa opiskellut ”älymystöryhmä” – joka Linkolalla helposti samastuu sivistyneistöön – otti vallan ja arvioi ”ainoaksi mahdollisuudeksi väestön purkamisen maaseudulle kuokat käsissä”. Sitä että tällä tiellä murhattiin tai muuten kuoli kaksi miljoonaa ihmistä ei Linkola mainitse, mutta ei hänellä ilmeisesti mitään tälläkään tavoin toteutettua väestöharvennusta vastaan ollut.

Artikkelikokoelmassa on myös paljon arkisemmin luontoa ja siinä tapahtuneita muutoksia käsitteleviä kirjoituksia. Niissä kritiikistä osansa saavat niin tehometsänhoito kuin kissaihmisetkin, jotka ovat tuoneet Suomen luontoon täysin sopimattoman pedon maahamme.

Kirjan ensimmäinen artikkeli käsittelee Karjalaa ja lyö siinä hätkäyttävän teesin itärajastamme pöytään. Rajan toisella puolella helvetti, toisella paratiisi, eikä Linkolan helvetti ole luovutettu Karjala vaan nykyinen Suomi. Paratiisi on suloisessa luonnonsovussa elävä Karjala, jossa vinojen ja hajoavien tönöjen rinnalla stalininaikainen kerrostalokin saa armon, kun se avoimista ovista pääskyt lentelevät sisään ja ulos, puut ja pensaat törkkivät seiniä ja yrittävät akkunoista sisään. ”Ihminen suostuu kerrankin olemaan yhtä luonnon kanssa. Länsimainen luonnonystävä on lopullisesti myyty.” Tämän kanssa on linjassa se, että kirjan lopussa Linkola nimeää Yhdysvallat maailman pahimmaksi roistovaltioksi ja vetää yhtäläisyysmerkit Hitlerin ja Bushin yli-ihmismyyttien välille, ”erona sentään se, että saksalaisilla oli käsitykselleen vähän katettakin”.

Ei ole ihan helppoa arvioida, kuinka tosissaan Linkola ihmisten valtaenemmistöä puistattavine ekoutopioineen ja provokatorisine teeseineen on. Linkola on tunnetusti kiivas mies kun sille päälle sattuu, mutta on vaikea kuvitella hänen kuitenkaan käyttävän kirvestä muihin ihmisiin. Sanan säilä, jonka käytössä Linkola on etevä, on toistaiseksi riittänyt. Tosikon maineestaan huolimatta Linkola osaa tilaisuuden tullen käyttää myös huumoria aseenaan. Ehkä hän sittenkin pohjimmiltaan on humanisti vastoin tahtoaan?

helmikuu 2004

Rowolht, 315 s., Hamburg 2003

Brechtin naiset kanssakirjailijoina ja rakastajattarina

Hiltrud Häntzschelin kirja ei ole ensimmäinen Bertolt Brechtin naisia käsittelevä, ja tuskin jää myöskään viimeiseksi. Brecht on niitä teatterintekijöitä ja kirjoittajia, joiden työt ovat jääneet eloon ja joita esitetään jatkuvasti, ja joiden tekijä myös herättää jatkuvaa mielenkiintoa, jopa intohimoja. Brechtin naissuhteita ovat aiemmin käsitelleet mm Sabine Kebir, Carola Stern ja John Fuegi.

Vappu Tuomioja on kirjassaan Sulo, Hella ja Vappuli kuvannut omaa ensitapaamistaan Brechtin kanssa Marlebäckissä kesällä 1940 ja miten epäsympaattisen vaikutuksen ”aika töykeästi, itsestään selvänä asiana (…) häneen kohdistetun ihailun” vastaanottanut Brecht oli aluksi tehnyt. Kuva muuttui täysin, kun Brecht Suomen suviyössä intoutui puhumaan ja esittämään teatterintekijän koko repertuaaria käyttäen ajatuksiaan ja näkemyksiään kaikki kuuntelijansa lumoavalla tavalla. Marlebäckissäkin Brechtillä oli mukanaan naiskaartinsa, johon sillä kertaa kuuluivat hänen vaimonsa näyttelijä Helene Weigel, sihteerinä esitelty Margarete Steffin ja tanskalaisnäyttelijä Ruth Berlau, jonka talon emäntä Hella Wuolijoki Weigelin pyynnöstä karkoitti talostaan. Berlau jäi kuitenkin läheiseen metsään telttaan asumaan, asumisjärjestely, jonka variaatioita Brecht toteutti jalkavaimojensa kanssa muuallakin.

Brechtin naiset eivät olleet hänelle vain naisia, vaan samalla myös tärkeitä yhteistyökumppaneita. He olivat kaikki itsekin kirjallisesti lahjakkaita ja osallistuivat Brechtin kirjallisiin töihin. Kuitenkin vasta kymmenen vuotta sitten ilmestyneen John Fuegin erittäin kriittisen, jopa vihamielisen Brecht-elämäkerran jälkeen on alettu systemaattisemmin tutkia, kuinka merkittävä heidän osuutensa Brechtin tuotannossa on todella ollut. Monet ovat sitä mieltä, että esim. Elisabeth Hauptmannin osuus Dreigrosschenoperiin on paljon suurempi kuin Brechtin oma osuus. Vain harvan työn osalta on olemassa yksiselitteinen kaikkien osallisten allekirjoittama sopimus, kuten Brecht-Wuolijoen Puntilasta, joka on kirjattu kahden tekijän tasaveroisen yhteistyön tulokseksi, vaikka Brecht itse ei tätä myöhemmin halunnutkaan muistaa.

Hiltrud Häntschel ei kirjassaan yritäkään antaa selvää vastausta erilaisiin tekijäsuhteita koskeviin kysymyksiin, vaan kuvaa kunkin naisen kohdalla heidän omaa taustaansa, yhteistyötään ja yhteiseloa Brechtin kanssa, sekä myöhempää elämää. Tuberkuloosiin jo v, 1941 kuollutta Steffinia lukuun ottamatta kaikki muut Häntschelin kirjassa käsitellyt Brechtin naiset elivät paljon Brechtiä pitempään, kaikki myös jollain tavoin Brechtille uskollisina pysyen, vaikkei Brecht heitä koskaan vastavuoroisella uskollisuudella palkinnut.

Vaikka Häntschel kerran polemisoikin juuri mainitun Fuegin kanssa, ei hän laajemmin käsittele aiempaa Brecht-kirjallisuutta. Häntschel ei myöskään ole kirjoittanut mitään uutta Brecht-elämäkertaa, paremminkin Brechtin seitsemän naisen rinnakkain kulkevat pienoiselämäkerrat.

helmikuu 2004

Penguin Viking, 268 s., New Delhi 2004

Intia, USA ja ydinase

Toukokuussa 1998 Intia toimeenpani sarjan ydinkokeita Pokrhranin koealueella Tharin erämaassa. Kokeen valmistelut onnistuttiin pitämään niin salassa, että niin Yhdysvaltain ulkoministeriö kuin CIA:kin saivat siitä tiedon CNN-uutiskanavalta vasta tapahtuman jälkeen. Ydinkoe käynnisti Yhdysvaltain diplomaattisen offensiivin Intian saamiseksi mukaan ydinsulkuregiimiin ja täydelliseen ydinkoekieltosopimukseen (CNTBT). Yhdysvaltain intressi kohdistui sekä ydinaseiden leviämisen hillitsemiseen yleensä että erityisesti Pakistanin ja Intian potentiaalisen ydinvarustelukilvan estämiseen.

 Clintonin hallinnossa asia lankesi siihen saakka ennen muuta Venäjänsuhteiden hoitoon keskittyneen varaulkoministeri Strobe Talbottin hoidettavaksi. Talbottin intialaiseksi neuvotteluosapuoleksi tuli Jaswan Singh, joka prosessin aikana siirtyi pääministerin ulkopoliittisen kansliapäällikön paikalta ulkoasianministeriksi. Singh oli majurinarvoinen upseeri ennen politiikkaan siirtymistään. Hindunationalistisessa BJP-puolueessa Singh lukeutui maltilliseen siipeen ja oli julkisestikin ottanut etäisyyttä BJP:n puolifasitistisena iskujoukkona pidettyyn RSS-järjestöön.

 Talbott kertoo seikkaperäisesti pari vuotta jatkuneen neuvotteluprosessin vaiheet ja kaikki ne 14 tapaamistaan seitsemässä eri maassa, jotka hänellä sen puitteissa Singhin kanssa oli. Lopputulema oli, kuten Talbott sen suoraan myöntää, Intian voitto sillä Yhdysvallat joutui hyväksymään maan statuksen de facto-ydinasevaltiona saamatta oleellisia muutoksia Intian politiikkaan. Ja vaikka Singh henkilökohtaisesti yrittikin saada Intian mukaan CNTB-sopimukseen, ei siitäkään tullut mitään. Yhdysvaltain pyrkimysten menestysmahdollisuuksia ei parantanut se, että republikaanit senaatissa torjuivat USA:n mukaantulon presidentti Clintonin allekirjoittamaan ydinkoekieltosopimukseen.

 Neuvottelujen aihepiirin tärkeyttä ja vaikeutta kuvaa se, että prosessin aikana Intia ja Pakistan olivat Kashmirin Kargilin välikohtauksen vuoksi lähellä ajautua ydinsodan partaalle.

 Vaikka kirja rakentuukin tämän neuvotteluprosessin kuvaamisen ympärille on se samalla paljon laajempi kertomus Yhdysvaltain välillä ongelmallisista suhteista maailman suurimpaan demokratiaan, samalla kun siinä laajemminkin valotetaan molempien maiden (ulko)politiikan lähihistoriaa ja kehitystä. Se on myös hyvin luettava ja kuivakkaan huumorin sävyttämä kirja, onhan Talbott taustaltaan kirjoittava ammattijournalisti. Se mikä kirjassa jää kuitenkin ohueksi on Jaswan Singhin muotokuva. Ei ole syytä epäillä, etteikö päähenkilöiden välille prosessin kuluessa syntynyt jonkinlainen molemminpuoliseen kunnioitukseen perustunut ystävyyssuhde, mutta vaikeasti lähestyttävä ja oman arvonsa tuntenut Singh jää sittenkin jonkinasteiseksi arvoitukseksi ainakin lukijalle, jos ei myös Talbottille.

 helmikuu 2005

Penguin Viking, 260 s., New Delhi 2005

Himalajan juurilla kituva demokratia

 Manjushree Thapa kuuluu köyhän Nepalin pääkaupungissa Katmandussa asuvaan hyvinvoivaan eliittiin – hänen diplomaatti-isänsä on toiminut myös maan ulkoministerinä – joka ei aiemmin kovinkaan paljoa ollut kiinnostunut politiikasta. Thapa on aiemmin kirjoittanut kirjallisuusesseitä, matkakuvauksia ja yhden romaanin, mutta heräsi muutama vuosi sitten havainnoimaan maansa kriittistä tilaa ja historiaa. Tuloksena on vastikään ilmestynyt eräänlainen reportaasikirja Forget Kathmandu. Kirjan ilmestyminen juuri kuningas Gyanendran toimeenpaneman palatsikaappauksen aattona ei ole sitä vanhentanut, vaan tehnyt siitä päinvastoin erityisen ajankohtaisen.

 Kirja lähtee liikkeelle kesäkuun 1. päivän 2001 tapahtumista. Illalla alkoi levitä huhuja kuninkaanpalatsissa tapahtuneesta joukkomurhasta, jossa kuningas Birendra Bir Bikram ja kymmenkunta muuta kuningasperheen jäsentä olisi saanut surmansa. Automaattiasein tehdyn verilöylyn toimeenpanijan kerrottiin olleen kruununprinssi Dipendran. Ensin Dipendran kuitenkin kerrottiin nousseen valtaistuimelle kuolleen isänsä seuraajana, mutta olleen kuitenkin estynyt hoitamasta toimiaan, jonka vuoksi hänen tehtäviään hoiti hänen setänsä, kuningas Birendran veli Gyanendra. Seuraavat uutiset kertoivatkin sitten myös kruununprinssin kuolleen ammuttuaan itsensä verilöylyn jälkeen. Kruununprinssin kerrotaan olleen vahvassa humalatilassa ryhtyessään ammuskelemaan, ja motiivina kerrottiin olleen se että kuningaspari olisi vastustanut hänen avioliittoaikeitaan sopimattoman vaimonvalinnan vuoksi. Prinssi Dipendra oli myös epätasapainoisen ihmisen maineessa.

 Thapan mukaan virallinen kertomus tapahtumista voi olla tottakin, mutta varmuudella sitä ei tiedä. Julkisuuteen annetut lausunnot ja nopeasti työnsä tehneen tutkijalautakunnan raportti olivat epätäydellisiä ja ristiriitaisia, ja vainajat haudattiin nopeasti ilman ruumiinavausta, joka olisi edes vähän voinut tarkentaa tapahtumien kulkua.

 Kuningas Birendraa oli pidetty hyväntahtoisena, mutta heikohkona hallitsijana, uuteen kuninkaaseen Gyanendraan suhtauduttiin jo lähtökohtaisesti epäluuloisesti, eikä asiaa edesauttanut se että Gyanendran poika Paras oli vähän öykkärimäisen playboyn maineessa ja vastuussa humalapäissään autollaan yliajamansa suositun laulajan kuolemasta.

 Thapa käy kirjassa tiheätahtisesti lävitse Nepalin historian, joka demokratian osalta on lyhyt. Maa sai kuninkaan antaman perustuslain vasta vuonna 1990. Politiikkaa dominoi kaksi puoluetta Kongressipuolue ja kommunistit. Jälkimmäisetkin ovat olleet mukana hallituksissa ja mutta molempia on vaivannut hajaannusta synnyttänyt puolueen johtajien keskinäinen kilpailu. Puolueriidat ja korruptio kalvoivat demokratian pohjaa. Oikealla luotettiin kuninkaaseen ja kuninkaalle uskolliseen armeijaan, vasemmalla kommunisteista erkani v. 1996 aseellisen taistelun aloittanut maolaisryhmä.

 Ensimmäinen askel kuninkaanvallan palauttamisen tiellä otettiin jo kolme vuotta sitten kun parlamentti hajotettiin ilman, että uusista vaaleista oli päätöstä. Tämä ei vielä herättänyt voimakasta vastarintaa, semminkin kun kohta saatiin aikaiseksi aselepo maolaisten kanssa ja myöhemmin myös puolueiden paluu hallitukseen. Se ei kuitenkaan johtanut kestävään rauhaan, vaan väkivalta on vain kiihtynyt. Siinä on puolin ja toisin syyllistytty vakaviin ihmisoikeusrikkomuksiin.

 Keitä ovat maolaiset? Siihen Thapakin hakee vastausta kertomalla aselevon aikana tekemästään laajasta matkasta maolaisten vahvimmille tukialueille. Yksiselitteistä vastausta ei Thapan kirjastakaan saa. Kiinalaiset eivät heitä Maon perillisiksi tunnusta eivätkä heitä tue, tukensa ja aseensa he saavat intialaisilta ryhmiltä ja ehkä kumousromantikoilta kauempaakin. Maolaisten ohjelmalliset vaatimukset eivät ole vallankumouksellisia vaan paremminkin hyvin reformistisia tai suorastaan sosialidemokraattisia. Keskeisin on vapaisiin vaaleihin perustuvan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koollekutsuminen, joka ratkaisisi myös monarkian tulevaisuuden. He ovat olleet valmiita neuvottelemaan vaatimuksistaan sekä muiden puolueiden että ainakin aiemmin myös kuninkaan kanssa. Maolaisten harjoittama terrorismi panee kuitenkin epäilemään heidän aikeitaan, jotka pahimmillaan voisivat merkitä Pol Potista mallia saaneen hirmuhallinnon perustamista.

 Nepalista ja sen historiasta on kirjoitettu varmasti perusteellisempiakin teoksia, mutta kirjallisena suorituksena ja henkilökohtaisen sävytyksensä ansiosta kannattaa Manjusrhee Thapankin kirja pitää mielessä, jos haluaa Nepal-tietojaan kartuttaa.

 helmikuu 2005