Phoenix Press, 180 s., Lontoo 2001

Kommunismin lyhyt historia

Harvardin yliopiston emeritusprofessori Richard Pipes on tunnetuimpia Venäjän historian tuntijoita. Hänen kirjasarjansa, Russia under the Old Regime, The Russian Revolution ja Russia under the Bolshevik Regime on syystäkin arvostettu klassikko. Hän on myös Ronald Reaganin turvallisuuspoliittisessa yksikössä vähän aikaa toiminut antikommunisti.

Antikommunismi on vähän samankaltainen sana kuin neuvostovastaisuus, joka aikanaan lyötiin leimana ns. edistyksellisten voimien toimesta – joiden ei tarvinnut itse aina olla kommunisteja – kommunismin ja/tai Neuvostoliiton kriitikoihin. Sen tarkoituksena oli saattaa leimatut jollain tavoin kyseenalaiseen valoon. Kun YDIN-lehden päätoimittajana pääsin itsekin jossain vaiheessa neuvostovastaisiksi voimiksi syytettyjen joukkoon en halunnut silloin enkä nytkään käyttää tällaisia käsitteitä leimakirveenä. Eri asia on, että molemmat nimikkeet käyvät tänään jo pikemminkin kunniamaininnasta kuin herjauksesta.

Kun siis totean Pipesin olleen ja olevan antikommunisti en halua asettua kommunismin tai Neuvostoliiton puolustelijoiden joukkoon enkä myöskään kiistää Pipesin ansioita historioitsijana. Antikommunisti on kuitenkin erityisen sopiva nimike henkilölle, joka tällä kirjalla haluaa osoittaa kommunismin olleen niin jo Marxin ja Engelsin määrittämänä kvasitieteellisenä aatteena kuin Leninin ja hänen seuraajiensa toimeenpanemana käytännön sovellutuksena väärässä ja johtaneen kammottaviin inhimillisiin kärsimyksiin. Pipesille kommunistien rikokset eivät siis olleet sattuma vaan seuraus vinoutuneesta aatteesta ja ihmiskuvasta.

Kommunismin keskeiseksi määritelmäksi ja samalla sen keskeiseksi virheeksi Pipes nimeää halun hävittää yksityisen omistuksen. Se mitä Pipes verrattain lyhyessä kirjassaan Neuvostoliiton ja muiden kommunististen maiden synnystä, verisestä historiasta ja lopulta nopeasta tuhosta kirjoittaa, ei juurikaan anna mahdollisuutta eikä aihetta kriittisiin huomautuksiin.

Kommunismin rikokset eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki kylmän sodan aikana sen vastustamisen nimissä tehty olisi ollut oikeutettua ja ymmärrettävää. Viileän historioitsijan ja kylmän soturin erottaminen toisistaan on joskus vaikeaa.

Tässä suhteessa särähtää erityisesti korvaan se, miten Pipes käsittelee esimerkiksi Chilessä lyhyeksi jäänyttä Unidad Popularin ja presidentti Salvador Allenden aikakautta, jonka Pipes kuvaa suoraviivaisesti yritykseksi toteuttaa kommunistista vallankumousta demokraattisessa maassa. Vaikka Pipes sentään katsoo Allenden itsensä olleen pikemminkin romanttinen idealisti kuin fanaattinen vallankumouksellinen, niin hänen valtakautensa kuvataan kuitenkin yritykseksi toteuttaa proletariaatin diktatuuria. Kun Allende sitten kaadettiin sotilasvallankaappauksessa katsoo Pipes armeijan vain vastanneen Chilen kongressin porvarillisen enemmistön pyyntöön laillisuuden palauttamisesta maahan!

maaliskuu 2003

Pan Books, 590 s., Chatham 2002

Anthony Bluntin elämät

Sir Anthony Bluntin elämä muuttui ratkaisevasti sinä marraskuun päivänä 1979 kun pääministeri nousi vastaamaan alahuoneessa työväenpuolueen takapenkkiläisen kysymyksiin korkea-arvoisten vakoojien suojaamisesta. Kysymys oli tilattu, sillä edeltäjistään poiketen taistelunhaluinen Thatcher ei enää halunnut jatkaa Britannian historian, jos ei nyt vakavimman niin ainakin pitkäaikaisimman vakoiluskandaalin peittelemistä. Vastauksessaan pääministeri ilmoitti, että Anthony Bluntille oli 15 vuotta aikasemmin myönnetty syytesuoja sitä vastaan, että hän oli tehnyt täydellisen tunnustuksen toiminnastaan NKVD:n rekrytoijana ja vakoojana 30-luvun lopulta alkaen ja vahvistanut toimittaneensa aikana Britannian vastavakoilun asiakirjoja venäläisille sodan aikana.

Bluntin julkinen nimeäminen teki hänestä vapaata riistaa. Kyse ei ollut vain siitä, että Blunt oli ollut neuvostovakooja, vaan hän oli myös tunnettu homoseksuelli sekä kuningatarperheen taidekokoelmien kuraattorina toiminut alansa huippuasiantuntijaksi rankattu taidehistorioitsija. Bluntista voitiin tämän jälkeen kirjoittaa mitä tahansa totuudesta ja kunnianloukkauksista piittaammatta. Niin myös tapahtui kun yhdistetty agenttijahti, homofobia, intellektuelliviha ja yläluokan inho pääsi vapaasti vellomaan.

Bluntin ritariarvo julistettiin peruutetuksi jo samana päivänä ja seuraavien viikkojen aikana hän erosi tai hänet erotettiin jokseenkin kaikista mahdollisista akateemisista tai muista tehtävistä, luottamustoimista ja jäsenyyksistä. Vain Lontoon yliopisto teki poikkeuksen ja kiivaan keskustelun jälkeen hylkäsi isossa joukkokokouksessa esitetyksen emeritus professoriarvon riistämisestä Bluntilta. Hänen tuekseen jäi vain kourallinen uskollisimpia ystäviä jotka katsoivat hänen jo tarpeeksi sovittaneen rikoksensa.

Blunt otti maanpetturuutensa julkistamisen ulkoisen tyynesti. Hänen nuorempi poikaystävänsä, jolla ei ollut Bluntin vakoojamenneisyydestä tietoa eikä siihen yhteyksiä, ei kestänyt repivää julkisuutta yhtä hyvin. Hän yritti jo kertaalleen Bluntin vielä eläessä itsemurhaa ja onnistui toisella yrittämällään heittäytyessään junan alle vuosi sen jälkeen kun Blunt oli kuollut sydänkohtaukseen v. 1986.

Miranda Carterin Blunt-elämäkerta etenee kronologisesti ja edelläoleva on näin ollen se miten kirjan viimeisimmät luvut käsittelevät. Niitä edeltää hyvin huolellisesti tutkittu ja dokukmentoitu ja hyvin kirjoitettu Bluntin elämänvaiheiden läpikäynti. Se alkaa suvun ja perheen kuvauksesta, etenee koulukokemusten jälkeen – Bluntin sisäoppilaitos näyttää olleen englantilaistenkin mittapuiden mukaan tavallista kaameampi koulu – Cambridgeen. Sinne tullessaan Blunt oli jo poikkeava nuori, myös esteettisen ja yhteiskunnalliseen vastavirtaan suuntautumisensa perusteella.

Bluntin rekrytointi ja toiminta neuvostovakoojana kerrotaan niin täydellisesti kuin se käytettävissä olevien lähteiden perusteella on mahdollista. Uusia paljastuksia Carter ei esitä. Paremminkin hän ampuu alas aikaisemman Cambridgen vakoilurengasta käsitelleen kirjallisuuden sensaatiohakuiset ylilyönnit ja spekulaatiot. Siten kuuluisa Cambrigen yliopistossa vaikuttanut salaseura-apostolit – tunnetuimpina jäseninään mm John Maynard Keynes, Bertrand Russell, Ludwig Wittgenstein ja vakoilija GuyBurgess – ei ollut sen enempää homojen kuin kommunistienkaan hallitsema brittiyhteiskuntaa korruptoiva salaliitto.

Vähän aikaisemmin NKVD:n palvelukseen rekrytoitu Burgess oli se joka v. 1935 ensimmäisenä otti yhteyttä laitavasemmistosympatioistaan, mutta kommunistiseen puolueeseen kuulumattomaan Bluntiin värväystarkoituksessa. Tositoimista sovittiin sitten NKVDn Arnold Deutschin kanssa. Bluntin ensisijainen tehtävä oli värvätä lisää myyriksi sopivia agentteja ja hän 30-luvulla välittikin kontaktit muutamiin sopiviin kandidaatteihin. Näistä John Cairncross oli nimi joka yleensä littetään ns. Cambridgen vakoilurenkaaseen. johon Bluntin lisäksi kuuluviat legendaarinen Kim Philby, Burgess ja Donald Maclean. Miehet tunsivat toisensa, mutta mistään kiinteästä yhteistyössä toimivasta solusta ei kuitenkaan ollut kyse.

Kyseisten vakoilijoiden välittämä informaatio on ehkä arvokkainta mihin neuvostotiedustelu kylmän sodan aikana pääsi käsiksi. Heidän työnsä olisi voinut olla vielä arvokkaampaakin, ellei stalinistinen Neuvostoliiton oma epäluuloisuus olisi ollut esteenä heidän täysmittaiselle hyödyntämiselleen. Ensinäkin yhteydet heihin katkesivat kokonaan joksikin aikaa 30-luvun lopulla ja 40-luvun alussa, kun puhdistukset ulotettiin NKVDn ulkomaantiedusteluun. Kun yhteydet sitten palautettiin ei Moskovan keskuksessa oikein tahdottu uskoa, että kaksi renkaan jäsentä toimi sodanaikaisen vastakoilun MI5 ja ulkomaantiedustelun MI6 palveluksessa ja muutkin olivat asemissa, josta saivat käsiinsä arvokasta tietoa. Moskovan paranoidisessa ilmapiriissä heitä epäiltiinkin pitkään kaksoisagenteiksi, yhtäällä sen vuoksi että he raportoivat niin tärkeätä tietoa, toisaalta siksi että he eivät raportoineet mistään brittien Neuvostoliittoa vastaan käynnistetyistä salaisista operaatioista, joiden olemassaoloa stalinistinen ajattelu piti selviönä.

Bluntin oma osuus tuhansia asiakirjoja välittäneenä aktiivivakoilijana päättyi sodan jälkeen, kun hän palasi siviiliin ja omistautui taidehistorioitsijan uralleen. Hänellä kuitenkin oli oma osuutensa Burgessin ja Macleanin v. 1951 paljastumisuhan alla tapahtuneen itäänloikkauksen avustajana.

Philby ja Blunt joutuivat epäilyksenalaiseksi jo 50-luvulla. Näyttöjen puutteessa kumpaankaan ei koskettu. Philby loikkasi Neuvostoliittoon 60-luvun alussa, mutta Bluntia ei vielä silloinkaan syytetty. Häntä kyllä kuulusteltiin pitkään ja useasti, mutta hänen julkiseen uraansa sillä ei ollut vaikutusta. Vuonna 1964 vastavakoilu oli kerännyt niin paljon todisteita, että Blunt lopulta teki tunnustuksen hänelle luvattua syytesuojaa vastaan.

Tapaus oli kiusallinen brittien tiedusteluorganisaatioille. Siihen liittyi paljon korkea-arvoisten henkilöiden suojaamista, skandaalien ja arvostelun pelosta peittelyä ja puhdasta epäpätevyyttä. CIA:n legendaarisimman paranoiikon James Jesus Angletonin ruokkimana kahtakin brittitiedustelun pääjohtajaa epäiltiin, ilman että mitään näyttöä koskaan olisi ilmaantunut, olevan mahdollisia neuvostoagentteja.

Kaiken tämän Miranda Carter kertoo ensimmäisessä kirjassaan kattavasti, asenteettomasti ja kiitettävän lähdekriittisesti. Hän on myös hyvä kirjoittaja joka osaa kiteyttää analyysina muutamiin teräviin lauseisiin. Hän ei ole myöskään sivuuttanut Bluntia taidehistorioitsijana vaan käy siitäkin Bluntin koko elämäntyön asiantuntevasti ja kaltaiseni alan maallikonkin kannalta ymmärrettävästi ja kiinnostavasti lävitse.

maaliskuu 2003

Tallandier, 502 s., Mesnil-sur-l’estree 1999

Miten Ranskan kolmas tasavalta romahti

Kesällä 1936 kansanrintamapolitiikka saavutti ensimmäisen näyttävän voittonsa Ranskan parlamenttivaaleissa, joissa vasemmisto ja oikeisto olivat blokkeina toisiaan vastaan. Toisiaan tukeneet radikaalisosialistit, sosialistit (SFIO) ja kommunistit saivat selvän enemmistön ja kaksi ensinmainittua puoluetta muodostivat uuden kommunistien tukeman hallituksen SFIO:n Leon Blumin johdolla.

Kansanrintamahallituksen konkreettisin historiaan jäänyt aikaansaannos oli kaikkia työntekijöitä koskeneen vuosilomalain säätäminen. Innostus ei kantanut kuitenkaan kovin pitkälle ja vaikeuksiin joutunut hallitus erosi jo seuraavana vuonna. Seurasi sarja Ranskan kolmannelle tasavallalle tyypillisiä, etupäässä radikaalipuolueen vetämiä, oikeiston ja vasemmiston välillä tasapainoilevia heikkoja hallituksia, joista Daladierin johtama hyväksyi Tshekkoslovakian kohtalon sinetöineen Münchenin sopimuksen.

Syyskuussa 1939 Ranska kuitenkin vastentahtoisesti joutui sotaan Saksaa vastaan, mutta pysyi passiivisena Maginot-linjan taakse linnoittautuneena koko ns. valesodan – drôle de guerre, the honey war – ajan toukokuuhun 1940 saakka. Ranskan hallituksen aktiivisuus suuntautui ennemmin sisäistä kuin ulkoista vihollista vastaan. Sellaisena nähtiin Hitler-Stalin sopimuksen vuoksi sotaan passiivisesti suhtautunut kommunistipuolue, joka kiellettiin ja jonka edustajat ajettiin pois kansalliskokouksesta. Ranska suunnitteli myös apujoukkojen lähettämistä talvisotaan joutuneen Suomen auttamiseksi Neuvostoliittoa vastaan.

Kun Saksa toukokuun 10.päivänä aloitti hyökkäyksensä lännessä, mursi se muutamassa viikossa Ranskan ja sitä tukeneiden heikkojen englantilaisjoukkojen vastarinnan. Armeijan johto ja Pariisista Bordeaux’hon paennut hallitus näkivät vastarinnan jatkamisen turhaksi ja mahdottomaksi ja tekivät Saksan kanssa aselevon kesäkuussa pääministeriksi nousseen iäkkään marsalkka Petainin johdolla. Heinäkuun 10. päivänä kansanrintaman merkeissä valittu Ranskan parlamentti myönsi Petainille tämän pyytämät parlamentarismin poistaneet ja demokratiaa rajoittaneet valtaoikeudet ja hyväksyi fasistoidisen Saksan kanssa yhteistyöhön suuntautuneen Vichyn hallituksen pystyttämisen.

Sellainen kehityskulku, jossa iso maa ja sen parlamentti muutamassa vuodessa kiertyy 180 astetta poliittisen akselinsa ympäri on mielenkiintoinen. Miksi Ranska ei vv.1939-40 ainakin paperilla vahvasta armeijastaan huolimatta kyennyt eikä halunnut todelliseen vastarintaan Saksaa vastaan? Miten maa niin nopeasti ja joustavasti sopeutui saksalaisten määrittämään Uuteen Eurooppaan ja luovutti juutalaiset kansalaisensa tuhoamisleireille?

Tämän arvioimisen ja ymmärtämisen kannalta Paul Reynaud on yksi avainhenkilöistä. Hän kantoi pitkälti sisällään monia kolmannen tasavallan ristiriitaisuuksia. Oikeistopoliitikkona hän ei koskaan antautunut autoritaarisen fasismin ihailuun tai myötäilyyn. Jo 1930-luvulla hallituksessa ensimmäisen kerran istunut Reynaud nousi finanssiministerin paikalta pääministeriksi vuoden 1940 alussa eikä häntä voi pitää välittömänä syyllisenä Ranskan heikkouteen.

Saksan suurhyökkäyksen alettua Reynaud yritti ylläpitää puolustustahtoa. Hän uusi hallitustaan ottamalla melko tuntemattoman, mutta Ranskan vanhentuneita puolustusoppeja jo pitkään arvostelleen, vastaikään kenraaliksi ylentämänsä Charles de Gaullen varaministeriksi. Jo vuosia Reynaudin kanssa kirjeenvaihdossa olleen ja tätä kautta varoituksiaan esittäneen De Gaullen vaikutus jäi vähäiseksi, mutta nimitys antoi kuitenkin sen ohuen legaliteetin, jonka varassa de Gaulle saattoi Lontoossa kesäkuussa 1940 julistautua vapaan Ranskan vastarinnan jatkajaksi.

Toisaalta Reynaud oli pari viikkoa aiemmin ottanut varapääministerikseen defaitismin läpimädättämän marsalkka Petainin, eikä hän yrittänytkään ratkaisevasti muuttaa hallituksensa kokoonpanoa puolustustahtoisemmaksi. Reynaud olisi ollut valmis jatkamaan vastarintaa Algeriasta käsin, mutta ei edes kovin energisesti yrittänyt käännyttää hallitustaan tämän ajatuksen taakse. Osa pääministerin neuvonantajista kuului defaitistien leiriin, kuten myös pääministerin ilmeisen vallantahtoinen ja vaikutusvaltaansa käyttänyt rakastajatar. Reynaud jätti paikkansa Petainille, joka suostui saksalaisten aselepoehtoihin.

Vichyn hallitus vangitsi Reynaudin jo muutaman viikon kuluttua. Koko sodan ajan Reynaud istui telkien takana eri linnoissa, viimeiset kaksi ja puoli vuotta Saksassa. Sodan jälkeen Reynaud palasi politiikkaan de Gaullea tukevana oikeistopoliitikkona ja oli vielä 50-luvulla kerran varapääministerinä. Lopulta hänen ja de Gaullen välit katkesivat mm. Eurooppa-politiikan ja kenraalin perustuslakimuutosten vuoksi niin, ettei kenraali sallinut edes kenenkään ministereistään osallistuvan tämän hautajaisiin v. 1966.

Krakovitchin Reynaud-elämäkerta kattaa kohteensa koko elämäntyön monipuolisesti, mutta leijonan osan kirjasta vie kuitenkin perustellusti juuri vuoden 1940 touko-kesäkuun tapahtumien yksityiskohtainen käsittely ja arviointi. Krakovitch ei kirjoita maan historiaa enempää kuin päähenkilön osuus siinä edellyttää. Toisaalta kääntäen on niin ettei kolmannen tasavallan rappiota ja romahdusta voi käsitellä ilman tämän elämäkerran aineistoa, jota Krakovitch käsittelee tasapainoisesti ja analyyttisesti, sortumatta minkäänlaisten sankarimyyttien rakentamiseen tai pahojen voimien demonisointiin.

maaliskuu 2003

Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto, 225 s., Saarijärvi 2003

Hyödyllinen opas sosialipolitiikan ja sen muutosten ymmärtämiseksi

Lukijan ei kannata pelästyä tämän artikkelikokoelman teoreettisesti orientoitunutta lähtökohtaa institutionaalisen sosiaalipolitiikan esittelemisestä, tai Raija Julkusen ensimmäisen artikkelin otsikkoon nostettua uusinstitutionalismin käsitettä. Kirjan luettuani en tosin uskaltaisi mennä vastaamaan tenttikysymyksiin sen enempää vanhasta kuin uudesta institutionalismista; sen sijaan luulen kirjan avulla ymmärtäväni joitakin tärkeitä asioita Suomen sosiaalipolitiikan kehityksestä vähän aikaisempaa paremmin.

Niissä paikoissa, jossa perustuslain mukaan päätetään Suomen sosiaalipolitiikan kehityksestä ja malleista, kuten hallituksessa tai eduskunnassa, ei päätöksiä tehtäessä juuri koskaan pohdita asioita siitä näkökulmasta, miten ne muokkaavat Suomen hyvinvointivaltion rakenteita yleensä. Se ei välttämättä tarkoita että päätökset olisivat ajattelemattomia tai sattumanvaraisia, vaan sitä ettei niiden kaikkia premissejä ja vaikutuksia osata eikä oikein halutakaan tuoda päätöksenteossa esille.

Olen Pekka Kuusen elämäntyöhön kohdistuneen tutkimukseni innoittamana ennenkin harmitellut sitä, miten vähän yhteiskuntatieteellistä tutkimusta käytetään hyväksi konkreettisessa sosiaalipoliittisessa päätöksenteossa. Se ei johdu kelvollisen tutkimuksen puutteesta. Tämän(kin) kirjan kirjoittajista erityisesti Juho Saari ja Raija Julkunen – jotka ovat kirjoittaneet yli kaksi kolmasosaa artikkelikokoelman teksteistä – osoittavat, miten korkeatasoista ja analyyttista tutkimusta (myös hyvin luettavassa muodossa) Suomessa olisi käytettävissä.

Turhia tai huonoja artikkeleita ei kirjassa ole. Erityisesti mainitsen kuitenkin Raija Julkusen päivitetyn tulkinnan hänen omasta kahden vuoden takaisesta kirjastaan Suunnanmuutos, Juho Saaren analyysin selvitysmies Pentti Arajärven sosiaaliturvan kehittämistä esityksistä ja Lasse Oulasvirran artikkelin kuntien ja valtion keskinäisen sosiaalipoliittisen vastuunjaon kehityksestä. Kaikki ovat sellaisia että ne tuovat lisää ymmärrystä siihen, mitä Suomessa on tehty, miksi ja millä vaikutuksella.

Kirjassa löytää vähemmän eväitä siihen, mitä seuraavaksi tulisi tehdä. Toisaalta se ei olekaan tutkijoiden (eikä virkamiesten) varsinainen tehtävä, vaan kuuluu poliittisille päättäjille. Viisaat päättäjät kuitenkin hankkisivat käyttöönsä etukäteen sen analyysin jota nämäkin artikkelienkirjoittajat näin jälkikäteen ovat tehneet päätösten institutionaalisista yhteyksistä ja niiden todennäköisistä seuraamuksista.

maaliskuu 2003

Fagard, 631 s. Ranska 2003

Le Monde suurennuslasilla luettuna

Le Monde Ranskassa ja Helsingin Sanomat Suomessa ovat erinomaisia esimerkkejä – usein varoittavassa tarkoituksessa – sanomalehdistä, joilla on poliittista valtaa. Helsingin Sanomien osalta tämä perustuu suureen levikkiin ja vankkaan mediajohtajuuteen. Le Monde ilmestyy paljon suuremmalla kieli- ja levikkialueella eikä se markkinaosuutensa puolesta varjosta kilpailijoitaan lainkaan samalla tavalla kuin Helsingin Sanomat. HS ei kuitenkaan voi, niin laatulehtenä ja julkaisuna kuin se tunnetaankin, ja jota ”kaikkien” päättäjien on luettava, uneksia samanlaisesta vaikutusvallasta kuin Le Monde. Lehtien oma suhtautuminen valtaansa on erilainen. HS:n vähättelevä ja matalaprofiilinen, Le Mondella sitä korostava ja korkeaprofiilinen, lehden mainostaessa itseään ”vastavoimana”, joka näyttävillä kampanjoilla on halunnut ja myös kyennyt vaikuttamaan epäkohtina pitämiinsä asioihin tai väärinkäytöksiin.

Nyt myös Le Monde on saanut maistaa omia lääkkeitään, kun kaksi ranskalaista tutkivaa journalistia ja kirjailijaa on laatinut raskaan – yli 600 sivuisen – syytekirjelmän Le Mondea vastaan. Kirja onkin saanut runsaasti huomiota osakseen sekä Ranskassa että sen rajojen ulkopuolella, kenties osin kilpailijoiden vahingonilon siivittämänä.

Le Monden kantaisä on sen sodanjälkeinen perustaja-päätoimittaja Hubert Beuve-Méry. Beuve-Mérylle Le Monde ei ollut liikeyritys vaan missio. Hän loi omistusjärjestelyn, jossa lehden toimittajakunta kollektiivina oli hallitsevassa asemassa. Ei Beuve-Méryn aikainenkaan Le Monde erehtymätön ollut, mutta Péanin ja Cohenin mukaan kun kaksikko Jean-Marie Colombani ja Edwy Plenel (ja kolmantena kumppanina Alain Minc yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtajana) vuonna 1994 saivat vallan lehdessä ja sitä julkaisevassa lehtiyhtiössä ei mikään ole ollut entisensä. Omistajuuttakin on laajennettu ulkopuolisille sijoittajille.

Péanin ja Cohenin kirjassa selvitetään yksityiskohtaisesti, miten kaikki tapahtui ja minkälaista on sen jälkeen ollut Le Monden toimituspolitiikka ja minkälaisiin kyseenalaisiin kampanjoihin lehti on sen jälkeen ollut osallinen. Heidän kritiikissään kyse ei ole vain journalismista ja toimituspolitiikasta vaan myös Colombanin johtaman lehtiyhtiön kirjanpitokäytännön ja liiketoimintojen suhmuraisista käänteistä.

Péan ja Cohen käsittelevät sangen kovakouraisesti Colombania ja Pleneliä. Jälkimmäisen nuoruusvuosien trotskilaisuus pengotaan juurta jaksain ja annetaan ymmärtää, että siitä olisi edelleen jäänyt vaikuttamaan (ex?-) trotskilaisten hämärä verkosto. Colombanin konnuuksien ohella paljastetaan myös se, että hänen isänsä ei suinkaan ollut sellainen ranskalaispatriootti, jollaisena poika hänet on kuvannut, vaan vehkeili 30-luvulla fasistisen Italian tukemana kotisaarensa Korsikan irrottamiseksi Ranskasta. Näytöt Colombaniin ja Pleneliin kohdistetuista syytöksistä eivät kaikilta osin ole 100-prosenttisen vakuuttavia. Kirjan tyylilaji lienee kuitenkin harkitusti valittu vastaamaan sitä tapaa, jolla Le Monde eri yhteyksissä on käsitellyt mm. Jean-Pierre Chenenementia, Jean-Marie Le Penia ja Francois Mitterandia.

Onko tämän kaiken läpi nähtävissä jokin selkeä poliittinen linja, jota Le Monde tai sen tähän kirjaan koottu kritiikki edustaisi? Minulle se ei oikein auennut. Mutta kysehän on Ranskasta : Maasta, jossa poliitikot ja mikseivät siis myös journalistit voivat sujuvasti tehdä koko poliittisen kirjon kattavia hämmästyttäviä edestakaisia loikkia uransa aikana.

Huhtikuu 2003