Arvoisat ihmisoikeuksien puolustajat, hyvät kuulijat

Kolmannen ihmisoikeuspoliittisen selonteon valmistelut on käynnistetty. Selonteko on tarkoitus antaa alkuvuodesta 2004. Tämä kuuleminen on olennainen osa sen valmisteluprosessia.

Selonteko on tällä kerralla kattavampi kuin aiemmat: sen on tarkoitus sisältää Suomen kansainvälisen toiminnan ohella myös keskeisiä kotimaisia ihmisoikeushaasteita. Kansainvälinen ja kansallinen toiminta ihmisoikeuksien puolesta liittyvät monin tavoin yhteen. Suomen sisäisten kysymysten käsittely selonteossa lähtee liikkeelle kansainvälisten sopimusvalvontaelinten Suomea koskevista päätelmistä. Sopimusvalvontaelimet ovat kiinnittäneet huomiota ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta olennaisiin kysymyksiin ja niiden huomiot ovat väline rajata tarkastelu kaikkein keskeisimpiin haasteisiin.

Selonteon on myös tarkoitus kattaa aiempaa pidempi kausi: siinä seurataan kehitystä edellisen selonteon antamisen jälkeen ja asetetaan tavoitteita kuluvalle vaalikaudelle. Pyrkimykseni on laatia aiempaa konkreettisempi ja tavoitteellisempi selonteko ja vähentää kuvailevaa osuutta.

Näin ollen selonteko muodostaa aiempaa laajemmassa mielessä hallituksen ihmisoikeuspoliittisen ohjelman. Ajatuksena on pyrkiä entistä kokonaisvaltaisemmin hahmottamaan sitä miten Suomi voisi mahdollisimman tehokkaasti ja käytettävissä olevat resurssit oikein kohdentaen vaikuttaa ihmisoikeuskysymyksiin.

Toivomme kommentteja eri näkökulmista: miten aiemmassa selonteossa asetetut tavoitteet ovat toteutuneet? Mitkä ovat keskeiset ihmisoikeuspoliittiset haasteet kotimaassa ja kansainvälisesti? Miten Suomen ihmisoikeuspoliittista toimintaa tulisi kehittää? Te läsnäolijat edustatte erittäin laajaa ja monipuolista asiantuntemusta. Ihmisoikeudet ovat monipuolinen ja jotakuinkin kaikille yhteiskuntaelämän aloille ulottuva asiakokonaisuus. Tavoitteemme on valottaa tätä kokonaisuutta mahdollisimman monipuolisesti. Tämän työn avuksi tarvitsemme myös laajaa eri alojen asiantuntemiusta ja erilaisia näkökulmia.

Tarkoitukseni on seuraavassa käydä läpi ne lähtökohdat joille selonteon eri osuudet perustuvat:

Yleiset periaatteet

Nyt annettava selonteko kattaa ajanjakson marraskuusta 2000 alkaen ja siis myös 11. 9. 2001 jälkeisen tilanteen. On selvää, ettei tämä aika ole ollut ihmisoikeuksien kannalta kaikkein helpoimpia. New Yorkin ja Washingtonin terroristihyökkäysten jälkeen terrorismin vastainen toiminta ajoittain myös haastoi ihmisoikeusajattelun. Eri puolilla maailmaa ihmisoikeuksien kannalta ongelmallista toimintaa saatettiin puolustella terrorismin vastaisella taistelulla.

Voi jopa sanoa että ihmisoikeuksien pitkä nousukehitys kansainvälisellä agendalla taittui syyskuun 2001 tapahtumiin. Itse katson kuitenkin että tilanne on osittain jo tasoittunut. Ne tekijät jotka ovat johtaneet ihmisoikeuksien nousuun – ennen kaikkea kansalaistason maailmanlaajuinen tietoisuus ja myös tiedonvälityksen tehostuminen – eivät ole kadonneet minnekään.

Joka tapauksessa, aktiivisen ja aloitteellisen työn on erityisesti nykyisessä haastellisessa tilanteessa jatkuttava. Hallitus on ohjelmansa mukaisesti sitoutunut näin toimimaan. Ihmisoikeudet kuuluvat hallituksen ulko- ja turvallisuuspolitiikan painopistealueisiin.

Selonteon alussa vahvistetaan Suomen ihmisoikeuspolitiikan lähtökohdat, joista yksi keskeisimmistä on ihmisoikeuksien universaalisuus. Tämä ei ole vain kaunis periaate, vaan yleismaailmallisuudella on keskeinen merkitys ihmisoikeustyön käytännössä. Ihmisoikeusloukkauksia, kuten naisten ja tyttöjen oikeuksien loukkauksia, ei voi perustella esimerkiksi kulttuurisilla tekijöillä.

Toisaalta univeraalisuuteen liittyy kansainvälisen yhteisön oikeus tarkastella ihmisoikeustilannetta missä tahansa. Ihmisoikeudet eivät ole minkään valtion sisäisiä asioita. Suomi painottaa kansainvälisten järjestöjen ja mekanismien merkitystä. Ihmisoikeuksien kehittämisen tulee tapahtua ennen kaikkea monenkeskisen järjestelmän puitteissa.

Suomen hallitus pitää dialogia ja yhteistyötä korvaamattoman tärkeinä ihmisoikeuspolitiikan välineinä. Tavoitteeksi tulee kuitenkin aina asettaa ihmisoikeustilanteen todellinen parantuminen. Dialogi ja yhteistyö eivät sulje pois muita keinoja kuten esimerkiksi toimintaa YK:n ihmisoikeustoimikunnassa tai huomion kiinnittämistä jonkin maan ihmisoikeusongelmiin julkisuudessa.

Selonteossa tullaan myös tarkentamaan sitä yleistä lähtökohtaa että hallituksella on velvollisuus noudattaa ihmisoikeuksia ja yksilöt puolestaan ovat ihmisoikeuksien subjekteja. Monet aikamme keskeisistä ihmisoikeushaasteista – kuten ihmiskauppa, naisiin kohdistuva väkivalta tai rasismi – perustuvat kuitenkin pitkälti yksilöiden toiminnalle. Jos hallitus ei riittävästi takaa yksilöiden oikeuksien toteutumista, on näissäkin tapauksissa perusteltua puhua ihmisoikeusloukkauksista.

Käsitteet kuten hyvä hallinto ja oikeusvaltio tulevat entistä useammin esille ihmisoikeuksien yhteydessä. Onkin selvä että hyvän hallinnon ja oikeusvaltion on toimittava jotta yksilön oikeudet yhteiskunnassa voisivat kunnolla toteutua. Esimerkiksi EU:n perusoikeuskirjan valmisteluissa Suomi ajoi menestyksellisesti oikeutta hyvään hallintoon ihmisoikeusyhteydessä.

Selonteon alkuosassa on tarkoitus myös vahvistaa Suomen ihmisoikeuspolitiikan painopisteet. Toimintaa erityisesti naisten, lasten, vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen oikeuksien eteen on tarkoitus jatkaa. Lähivuosina myös vammaisten oikeudet tulevat olemaan erityinen painopiste.

Ensimmäiseen lukuun sisällytetään myös Suomen perusoikeusuudistusta koskeva osuus.

Kansainväliset järjestöt ja EU

EU:n kehityksen kannalta selonteon valmistelu ajoittuu kiinnostavaan aikaan. Konventin työ on päättynyt ja hallitustenvälinen konferenssi juuri alkanut. Perusoikeuskirjan saattaminen osaksi EU:n perustuslaillista sopimusta on toteutumassa. EU:n liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen etenee. Suomi näkee nämä kaksi prosessia tärkeinä rinnakkaisina elementteinä EU:n ihmisoikeussektorin vahvistamisessa. Selonteossa on tarkoitus asettaa tavoitteita sille, miten Suomi parhaiten voisi edistää tätä kehitystä.

EU tarjoaa Suomen ihmisoikeuspolitiikalle keskeisen kanavan, jota aktiivisesti käyttäen voimme suuresti lisätä vaikutusmahdollisuuksiamme ihmisoikeustilanteeseen eri puolilla maailmaa. EU:lla on mittava valikoima erilaisia poliittisia, taloudellisia ja oikeudellisia keinoja vaikuttaa kaikkialla maailmassa. Toiminnan johdonmukaisuudessa on kuitenkin puutteita, ja Suomen tarkoituksena on pyrkiä tätä puolta kehittämään. Uskottavuus edellyttää myös EU:n omaa aluetta koskevan ihmisoikeuskulttuurin kehittymistä.

Selonteossa tarkastellaan myös ajankohtaisia ihmisoikeuskysymyksiä kansainvälisissä järjestöissä. Yhtenä esimerkkinä on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tilanne. Strasbourgin tuomioistuimessa on jutturuuhkaa ja ratkaisuksi on tarjottu yksilövalitusoikeuden rajoittamista. Suomi ei voi hyväksyä kansalaisille ja koko Euroopan ihmisoikeuskulttuurille tärkeän yksilövalitusoikeuden rajoitusta vaan tulee toimimaan tällaista muutosta vastaan. Toisena esimerkkinä voi mainita YK:n ihmisoikeustoimikunnan, jonka jäseneksi Suomi pyrkii IOT:n kaudelle 2005 – 2007. Ihmisoikeustoimikunta on vaikeassa tilanteessa: sen toiminta on pitkälle politisoitunutta ja vaikeaa. Toisaalta IOT on kansainvälisen ihmisoikeustoiminnan keskeinen foorumi ja uusien aloitteiden moottori. Suomen tavoitteena tulee olla sisällöllisesti linjakas toiminta ja samalla siltojen rakentaminen mahdollisuuksien mukaan yli blokkirajojen.

Globaalihaasteet

Ihmisoikeuspolitiikkaa tehdään jatkuvasti maailmanlaajuistuvassa ympäristössä. Globalisoituminen asettaa ihmisoikeuspolitiikalle sekä olennaiset haasteet että myös eräitä uusia mahdollisuuksia. Kaiken kaikkiaan ihmisoikeushaasteet ovat tänä päivänä siinä määrin globaaleja että tälle osuudelle on tarkoitus antaa tällä kerralla aiempia selontekoja laajempi tila.

UM:ssa osallistutaan turvallisuuspoliittisen selonteon valmisteluihin. Lisäksi valmisteltavina ovat globalisaatioselvitys sekä kehityspoliittinen periaatepäätös. On tietenkin tarpeen koordinoida kaikkien näiden valmistelutyö. Selvää on kuitenkin, että nyt puheena olevassa asiakirjassa päällimmäisenä on ihmisoikeusnäkökulma. Ihmisoikeusnäkökulma toimii rajauksena ja punaisena lankana myös selonteon globaalihaasteita koskevassa osuduessa.

Turvallisuuteemme kohdistuvat uhkat ovat muuttuneet. Turvallisuusuhkat ovat entistä globaalimpia. Niiden torjuminen edellyttää mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä. Uudet uhkat kytkeytyvät monin tavoin ihmisoikeuksiin. Turvallisuuskymyksiä tullaan selonteossa tarkastelemaan erityisesti inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta. Tässä yhteydessä esiin tulevia kysymyksiä ovat esimerkiksi ihmisoikeuksien suhde kriisin eri vaiheisiin, naisten ja lastenkin tilanne huomioiden, ja siviilikriisinhallinnan mahdollisuudet ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion rakentamisessa.

Ajankohtainen on myös esimerkiksi ”Responsability to protect” – aloitteeseen liittyvä keskustelu: miten kansainvälinen yhteisö voi puolustaa haavoittuvassa asemassa olevia silloin kun valtio ei tähän pysty tai kun valtio päin vastoin kohdistaa massiivisia oikeudenloukkauksia omiin kansalaisiinsa. Yksilön kannalta erityisen ongelman muodostavat toimintakyvyttömiksi tulleet valtiot. Tähän failed states -problematiikkaanhan kiinnitetään huomiota esimerkiksi EU:n valmisteilla olevassa turvallisuusstrategiassa.

Ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puute sekä demokratian toimimattomuus luovat pohjaa ääriliikkeille ja heikentävät vakautta. Tämän selonteon kannalta on erityisen ajankohtaista tarkastella ihmisoikeuksien ja terrorismin suhdetta. On syytä painottaa erityisesti sitä, että terrorismin vastaisen toiminnan tulee tapahtua kansainvälistä oikeutta ja ihmisoikeuksia kunnioittaen.

Kun tarkastellaan kehitystä edellisen selonteon antamisen jälkeen on Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustaminen merkillepantavaa. Rankaisemattomuuden vastustamisessa tapahtunut kehitys antaa pohjaa uskoa, että myös ihmisoikeuksien kannalta suhteellisen vaikeina aikoina on mahdollista päästä eteenpäin.

Maahanmuuttokysymykset ovat ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta haaste sekä globaalitasolla, Euroopassa että Suomessa. Selonteossa tarkastellaan kansainvälisiä pakolaiskysymyksiä ja mm. YK:n pakolaiskomissaarin uutta roolia sekä Suomen kiintiöpakolaispolitiikkaa osana Suomen kansainvälistä vastuuta. Turvapaikkakysymykset ovat epäilemättä yksi keskeisistä ihmisoikeushaasteista maanosassamme. Suomen osalta kysymystä tarkastellaan erityisesti kansainvälisten sopimusvalvontaelinten huomioiden näkökulmasta. Myös kotouttumisesta Suomessa saatuja kokemuksista tarkkaillaan tässä yhteydessä.

Tarkasteltaessa ihmisoikeuksia osana Suomen kehityspolitiikkaa on olennaista tunnistaa entistä paremmin oikeuspohjainen näkökulma kehitykseen (ns. rights based approach). Kansalaisjärjestöjen rooli on olennainen mm. siksi että ne voivat toimia sellaisissakin oloissa joissa esimerkiksi huonon ihmisoikeustilanteen vuoksi hallitusten välinen yhteistyö ei tule kyseeseen.

Suomi on sitoutunut edistämään globalisaatiota koskevaa vuoropuhelua yhteisten globalisaation hallintaa koskevien pelisääntöjen löytämiseksi ja parantamiseksi. Joulukuussa 2002 pidetyn Helsinki-konferenssin ja sen seurantaan liittyvän prosessin tarkoituksena on ennen kaikkea tarjota avoin keskustelufoorumi eri toimijoille globalisaation hallinnasta. Ihmisoikeuskysymykset liittyvät Helsinki-prosessiin monin tavoin ml. inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta.

Kysymys kaupan ja ihmisoikeuksien suhteesta on monissa yhteyksissä esillä. ILO on työelämän normien kannalta keskeinen toimija – esimerkiksi vuonna 1998 hyväksyttiin julistus työelämän perusoikeuksista. WTOssa kysymys on ollut varsin vaikea. Ihmisoikeudet yleisesti ottaen eivät sisälly WTOn sopimusjärjestelmän piiriin, mutta EU on painottanut yhdenmukaisen lähestymistavan löytämistä eri järjestöjen välillä. On syytä painottaa myös yritysten positiivista roolia yritysten sosiaaliseen vastuuseen ja työelämän normien edistämiseen liittyen. Suomessa yritysten yhteiskuntavastuu onkin otettu vastaan positiivisena haasteena.

Aseviennin osalta lupahakemuksissa noudatettavan, ihmisoikeuskriteerin sisältävän kokonaisharkinnan kannalta EU:n käytännesääntöjen merkitys myös Suomen päätöksenteolle on merkittävä. Suomen tavoitteena on EU:n vientivalvontajärjestelmän vahvistaminen edelleen. Lähivuosien haasteena tulee olemaan uusien EU-jäsenvaltioiden tehokas ja kitkaton integrointi EU:n vientivalvontajärjestelyihin.

Temaattiset kysymykset

Osana temaattisia kysymyksiä tullaan nostamaan esiin erityisesti seuraavat asiat: naisten, lasten, vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen oikeudet, rasismi, vammaisten oikeudet sekä taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. Mahdollisesti myös muita temaattisia kysymyksiä otetaan vielä mukaan. Näiden kysymysten yhteydessä tarkastellaan sekä kehitystä kansainvälisellä tasolla viime selonteon jälkeen että tilannetta Suomessa, jälleen erityisesti sopimusvalvontaelinten suositusten valossa.

Ihmiskauppa on yksi keskeisiä ihmisoikeushaasteita Euroopassa. Myös selonteossa aihetta pyritään lähestymään eri näkökulmista, kuten tosiasiallisen tilanne erityisesti nais- ja lapsikauden osalta, kansainväliset instrumentit ja niiden ratifointi Suomessa sekä eri järjestöissä tehtävä työ.

Lasten oikeuksien osalta merkittävää on mm. se että YK:n lapsia koskeneen erityisistunnon tulokset toteutetaan. Lapsen oikeuksien toteutumista on tarkoitus tarkastella myös Suomessa. Esille tulevia kysymyksiä lienevät tällöin mm. vähemmistöjen ja pakolaislasten asema, lasten hyväksikäyttö ja väkivalta.

Vähemmistöjen oikeuksien osalta tarkastellaan mm. romanien oikeuksia eri tasoilla. Tasavallan presidentin Eurooppalaista romanifoorumia koskevan aloitteen vieminen päätökseen on Suomen prioriteetteja.

Vammaisten oikeuksien osalta uuden kansainvälisen sopimuksen valmistelemiseksi on lähivuosina vammaisten ihmisoikeuksien kehittämisen kannalta olennainen prosessi. Myös Suomen kehitysyhteistyössä vammaisten oikeuksien asema on korostunut. Suomessa on paljon osaamista, jota voidaan hyödyntää tässä.

Taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien merkitys on globalisaation hallintaa koskevan keskustelun myötä entisestään korostunut. YK:n TSS-oikeuksien yleissopimukseen laadittava pöytäkirja, jolla luotaisiin myös tähän sopimukseen liittyen yksilövalitusjärjestelmä, on Suomen aktiivisesti ajamana tavoitteena.

Lopuksi

Hyvät kuulijat,

Olen edellä pyrkinyt käymään läpi joitakin selontekotyön kannalta keskeisiä lähtökohtia ja aiheita. Kirjoitustyö on kuitenkin vasta aivan alussa. Kuten alussa totesin selonteko on tarkoitus antaa eduskunnalle alkuvuodesta 2004. Halusimme kuitenkin ajoittaa tämän kuulemistilaisuuden jo työn alkuvaiheeseen, jotta esiin tuodut näkemykset voitaisiin riittävän hyvin ottaa huomioon.

Toivomme tässä tilaisuudessa näkemyksiänne siitä, miten Suomen ihmisoikeuspolitiikalle aiemmin asetetuissa tavoitteissa on onnistuttu sekä ennen muuta siitä, mihin uuden selonteon tulisi keskittyä. Mitä aiheita sen tulisi sisältää ja miten uutuutena tuleva kotimainen osuus tulisi hahmottaa?

Vielä kerran: tervetuloa kuulemistilaisuuteen. Toivon aktiivista osanottoa.

Mr Chairman, Excellencies, ladies and gentlemen

The Council of Europe stands for democracy, human rights and the rule of law. Its achievements in these areas are unquestionable. The comparative advantages of this organisation are particularly significant when evaluating changes currently taking place in European organisational architecture.

The European Union is going through a historical process of enlargement with the accession of 10 new member states in the spring of 2004. At the same time, the future Constitutional Treaty can be expected to contain inter alia a list of fundamental rights applicable in the EU and also a legal basis for the accession of the European Union in the European Convention on Human Rights and Fundamental Freedoms.

This development of a steady basis for the EU human rights culture is to be warmly welcomed. However, it should be borne in mind that this set of issues is at rather an early stage of development in EU. The Council of Europe, for its part, has elaborated standards and well-functioning implementation mechanisms. It has acquired expertise in promoting human rights over a period of several decades already. Such expertise in the field of shared European values – democracy, human rights and the rule of law – should be made use of. When developing standards and policies in the field of human rights, the EU greatly benefits from what the Council of Europe can offer.

United action and a genuine dialogue between the two organisations should therefore be encouraged. The accession of the European Union in the Convention on human rights is a step in the right direction – towards creating one united space of human rights on this continent. It is our wish that the way for the accession can be paved as soon as possible. Even prior to the accession, other concrete forms of rapprochement between the EU and the Council of Europe should be identified. For instance, as the drafting of the EU Charter on Fundamental Rights follows to a great extent the language of the European Convention of Human Rights, a close cooperation between the Courts in Luxembourg and in Strasbourg should be warmly welcomed in order to ensure coherent interpretation.

The Council of Europe implies an all-European perspective and a wider reach across the continent through its broad membership. All its 45 member states can participate on an equal footing. The member states have over the years developed a culture of addressing a wide range of European issues together. This is relevant in the context of the EU discussion related to the ”Wider Europe” and formulating policies and activities in the new situation.

Some creative thinking may still be needed to develop the practices and the modalities of an extended cooperation between the two organisations also in the light of the results of the EU Inter-Governmental Conference. But let us not start with practicalities. What is now essential is to express the political will to work increasingly together. Particularly at his period of change in Europe the time is right for partnership. Both organisations will benefit – and so will above all the citizens of Europe.

Mr Chairman,

The general theme suggested for the Third Council of Europe Summit is ”Europe without Dividing Lines”. But what does this notion imply? I try to outline some elements.

The architecture of the continent has been in constant change since the second Summit in 1997. The new and restored democracies have developed fast, assisted by the common norms and mechanisms of the Council of Europe. The European Union soon covers more than a half of countries on this continent. In this setting it is pertinent to analyse the future agenda of the Council of Europe.

The most effective dividing line in Europe ever as symbolised by the Berlin wall during the cold war became history over a decade ago. Since then also other dividing lines have been weakened through the growing cooperation all over the continent. We need to continue this process of unification in Europe and also to defend these acquired standards in the wake of new challenges like terrorism and international organised crime.

Mr Chairman, dear colleagues

The strategic goal of enlargement for this organisations was defined at the first Council of Europe Summit in 1993 and pursued since. The mission of enlargement is now almost concluded and the time has come to review the agenda. Ten years after the Vienna Summit we should maybe stop and ask ourselves to what extent and in what respects we have made real and lasting progress in terms of promoting human rights and democracy in Europe.

It is important, to take one example, that the Court of Human Rights reflects our work to create a truly united space of human rights in Europe. While reforming the court practices we need to make sure that its fundamental elements are maintained. For instance, the right for individual petition before the Court of Human rights is of paramount importance. One can say it is the trade mark of common European space of human rights.

The contribution of the Council of Europe has made genuine difference in making Europe better. Examples are many, both in the area of standard setting – a new protocol on death penalty could be mentioned – and in the areas of promoting the rule of law and the full enjoyment of human rights in practice.

Membership criteria have served and continue to serve this purpose. These criteria continue to be monitored in the so called new as well as the old member countries. While the monitoring by the Parliamentary Assembly continues to work well, I am happy to notice that real discussion has started on reforming also the Committee of Ministers monitoring process.

However, serious challenges to human rights still exist in different parts of Europe. Trafficking in human beings, in most cases women and children, is a major human rights issue that is even on the increase as we speak. Trafficking takes place across national borders and affects countries all over Europe and therefore has to be an issue for action both at national level by Member States’ Governments as well as one for increasingly concerted international efforts.

Among remaining key challenges, improving the situation of the Roma should be highlighted. The task to follow-up the proposal to establish a European Roma Forum was given a year ago to the Deputies. I am glad to note that the work has been progressing well. It is our wish that decisions in this matter could be reached already at the Ministerial Meeting in Spring 2004.

Dear colleagues,

The Third Summit must be substantial and well-prepared so that it can fulfil its purpose. The Summit should reaffirm the promotion of human rights as the principle task of this organisation. But this is not enough. The Summit provides us with an opportunity to cast a critical eye on the tools to perform this task and, in general, on the way we work.

One valuable tool worth sharpening is monitoring. We have to have courage to address human rights violations wherever they occur, being aware that acute problems may arise anywhere, also in settled democracies. At the same time we must focus our efforts on the most serious human rights situations.

Human rights work cannot be successful without lively interaction and dialogue with the civil society. This can be effective, in monitoring as in other activities, only through consistent openness and transparency. Openness would also make the Council of Europe better known by the public and thus increase its legitimacy. It is interesting to note that the EU since some time is striving towards more transparency and openness in its activities, with a view to improve its legitimacy in the eyes of the citizen.

Dear colleagues,

The basic task, raison d’etre, of the Council of Europe is to secure peace, stability and security in Europe. They are not and never will be a ”fait accompli”, a task fulfilled but require constant vigilance and work. The Council of Europe is instrumental in preventing conflicts by promoting democracy, human rights and the rule of law. This basic purpose should guide the setting of our future agenda.

Thank you.

Aikanaan kommunistisessa liikkeessä puhutti paljon kysymys, olisiko sosialismi mahdollinen yhdessä maassa vai edellyttäisikö se maailmanlaajuista vallankumousta. Alkuperäinen teoria ei pitänyt ensinmainittua vaihtoehtoa pitkän päälle mahdollisena, mutta kun maailmanvallankumous antoi odottaa itseään päätyi Stalin siihen että se sitä oli. Tästäkin asiasta eri mieltä oleminen oli Neuvostoliitossa vaarallista, etenkin jos siihen sisältyi sellainen vivahde ettei Neuvostoliitossa toteutettu järjestelmä ollut oikeasti sosialistinen.

Tuo osuvasti lopulta reaalisesti olemassa olevaksi sosialismiksi itseään kutsunut järjestelmä oli kuitenkin pitkään mahdollinen Neuvostoliitossa ja sen toisen maailmansodan jälkeen itselleen alistamassa etupiirissä. Se oli pitkäikäinen, mutta ei pysyvä. Berliinin muurin kaatumiseen ja kommunististen komentotalouksien ja yksipuoluevallan romahdukseen vaikuttivat toki monet syyt, mutta jos pitäisi nimetä vain yksi ja merkittävin syy, niin se olisi piilastu, modernin informaatio- ja viestintäteknologian ydinkeksintö.

Tämä uusi teknologia on hajautuksen, ei keskityksen väline. Järjestelmät, jotka suhtautuivat jopa yli 120 vuotta vanhan informaatioteknologian antamiseen kansalaistensa vapaaseen käyttöön yhtä epäluuloisesti kuin äärimmäisenä esimerkkinä Ceausescun Romania, jossa jokaisesta kirjoituskoneesta oli annettava näyte Securitatelle, olivat tuomittuja ensin jäämään jälkeen ja lopulta romahtamaan.

Sama uusi teknologia on myös globalisaation vaikuttavin voima. Kansainvälisen työnjaon syveneminen ja talouksien keskinäisen riippuvuuden kasvu ovat maailmassa jo vuosisatoja vaikuttaneita kehitystrendejä. Tässä mielessä globalisaatio on vain jatketta tälle tutulle kansainvälistymiselle, mutta uuden teknologian vaikutus siihen on ollut sekä määrällisesti että laadullisesti mullistava. Ennen uuden informaatioteknologian läpimurtoa ei esim. olisi mahdollista, että jo sadattuhannet ihmiset Aasiassa hoitavat eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten puhelinneuvontaa, kirjanpitopalveluja, lentovarauksia jne.

On syytä mainita myös toinen, harvemmin riittävästi huomiota saanut tekijä globalisaatiossa, eli väestönkasvu. Toisen maailmansodan jälkeen on maapallon väkiluku kasvanut 2,4 miljardilla yli 6 miljardiin ihmiseen, ja tulee jatkamaan kasvuaan ehkä 9 miljardiin ennen kuin kasvu tasaantuu. Tällä on perustavanlaatuinen merkitys paitsi ihmisen ja luonnonympäristön suhteelle myös sille, miten ihmisyhteisöt – valtiot – järjestävät keskinäiset suhteensa.

Kansainvälistyminen, työnjaon syveneminen ja keskinäisen riippuvuuden kasvu ovat, myös tämän päivän globalisaation muodossa, paitsi väistämättömiä myös valtaosaltaan myönteisiä asioita. Maailman köyhimmät maat ovat yleensä niitä, jotka joko oma-aloitteisesti ovat pyrkineet eristäytymään kansainvälisestä vaihdannasta tai eivät muutoin ole päässeet sen hyödyistä osallisiksi.

Myös se, että tämä työnjaon syveneminen ja kaupan kehitys tapahtuu monenkeskisesti sovittujen ja monenkeskisesti sovellettujen kaupan esteiden purkamiseen ja tuotannontekijöiden liikkuvuuden edistämiseen tähtäävien säännöstöjen puitteissa on kaikkien etu. Vapaakaupan hyödyt perustuvat siihen osallistuvien maiden suhteellisten etujen hyödyntämiseen. Reaalimaailmassa ns. ceteris paribus edellytys – eli että muut väliintulevat muuttujat eivät vääristäisi tilannetta – ei toki aina toteudu, mutta sen perusteella suhteelliseen edun hyödyntämisen etuja ei voi kiistää. Silloinkin, kun vapaakauppa tuottaa ongelmia se ei voi samanaikaisesti tarkoittaa sitä, että halvempien työkustannusten maat vievät kaikki rikkaiden maiden työpaikat ja että rikkaiden teollisuusmaiden tuotteet syrjäyttävät köyhien maiden markkinoilta niiden omat tuotteet, kuten äärimmäisten globalisaationvastustajien kritiikissä jopa samassa lauseessa saatetaan esittää.

Globalisaation haasteet ja ongelmat ovat kuitenkin todellisia ja suuria. Ensinnäkin on kyse siitä, että vaikka globalisaatio kokonaisuudessaan vauhdittaisikin talouskasvua ja kasvattaisi vaurautta – mikä on myös sosiaalipolitiikan kannalta myönteistä kasvattaessaan resursseja, joita voidaan käyttää sosiaalipolitiikan kehittämiseen – niin tämä kasvava vauraus jakaantuu aikaisempaa epätasaisemmin, sekä maiden ja maapallon eri alueiden välillä että niiden sisällä. Tuloerot kasvavat niissäkin maissa, joissa absoluuttinen köyhyys sinänsä ei ole lisääntynyt, mikä ainakin pohjoismaisen käsityksen mukaan lisää samalla sosiaalipolitiikan tarvetta. Uusi teknologia ja markkinoiden laajentuminen avaa suunnattomia rikastumismahdollisuuksia erityistiedoilla tai -kyvyillä varustetuille – oli sitten kyse pörssin sisäpiiritiedon hyödyntämisestä tai tennismailan käyttötaidoista – mutta uhkaa samalla syrjäyttää markkinaehtoisesta työstä ne, joiden alhaiselle tuottavuudelle ei ole kysyntää.

Toinen globalisaation haaste on sen hallinnan puute. Demokratia hallitustapana on maailmassa levinneempi kuin koskaan. Kuitenkin samanaikainen politiikasta vieraantuminen, joka vanhoissa demokratioissa näkyy vaaliosallistumisen laskuna, kasvavana kyynisyytenä politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan sekä ulkoparlamentaarisen toiminnan suosiona kertoo siitä, että valittujen edustajien kykyyn, haluun ja todellisiin mahdollisuuksiin ohjata yhteiskunnallista kehitystä ihmisten odotuksia vastaavalla tavalla ei luoteta.

Avain tähän paradoksiin on globalisaatio. Demokratia on ollut ja on edelleen kansallisvaltioiden tasolla toteutunut järjestelmä. Mutta markkinayhdentyminen on yhä kiihtyvällä vauhdilla kovertanut demokratiaa kansallisella tasolla, kun kansalaiset ovat joutuneet huomaamaan, että ne välineet joilla yhteiskunnallista kehitystä on ohjattu ovat yksi toisensa jälkeen karkaamassa heidän valitsemiensa hallitusten käsistä.

Joskus tämä tapahtuu nimenomaisesti kansainvälisillä sopimuksilla, joilla rajoitetaan joidenkin välineiden käyttöä (kuten kauppasopimuksissa ja niiden kilpailusäännöissä), joskus harvemmin myös niin että näiden välineiden käyttö siirretään ylikansallisessa yhteistyössä tapahtuvaksi. Merkittävin osa päätöksenteon ohentumisesta tapahtuu kuitenkin näkymättömästi ja ilman nimenomaisia päätöksiä, kun ns. markkinavoimat ottavat vallan määrätä politiikan reunaehdoista. Tämä vaikuttaa myös sosiaalipolitiikkaan ja sen rahoitukseen.

Sosiaalipolitiikan laajuus ja rahoitustavat vaihtelevat eri hyvinvointivaltiomalleissa. Ns. pohjoismaisessa mallissa laajat koko väestöön ulottuvat tulonsiirrot ja julkiset palvelut edellyttävät suurta julkista taloutta ja verrattain korkeana pidettyä veroastetta. Tämänkaltaiselle sosiaalipolitiikalle globalisaation mukanaan tuoma verokilpailu on uhka murentaessaan hyvinvointipalvelujen ja tulonsiirtojen rahoituspohjaa.

Toistaiseksi kansalaisten selvä enemmistö ei kannata hyvinvointivaltiota vaarantavia veroalennuksia. Tämä ei ole perustunut yksinomaan – pohjoismaissa sinänsä varteenotettavaan – yhteisöllisyyttä painottavien solidaarisuusarvojen vahvaan vaikutukseen. Hyvinvointivaltion ja korkean verotuksen hyväksyttävyys voi kestää vain, jos ihmiset kokevat saavansa verorahojensa vastineeksi laadukkaita ja turvallisia palveluja, ja jos universaalisuus ja kaikki maksavat – kaikki saavat -periaate säilyy.

On myös todettava, ettei kansalaisilla ole yleensä tilaisuutta ilmaista preferenssejään selvästi muulloin kuin vastatessaan mielipidetiedusteluihin. Vahvempaan ja vaikuttavampaan kannanilmaisuun heillä on mahdollisuus vain harvoin, esimerkiksi tekemällä vaaleissa veronalennusten ja palvelujen välillä valinnan, joka ohjaa politiikkaa myös vaalien jälkeen. Veronmaksajina ihmiset joka tapauksessa käyttäytyvät niin, että maksavat mieluummin vähemmän kuin enemmän veroja, jos se laillisesti on mahdollista. Globalisaation aikana tällaisiin valintoihin on myös aiempaa enemmän mahdollisuuksia, sitä merkittävämpiin mitä enemmän on tuloja ja mitä enemmän ne koostuvat pääomatuotoista.

On kuitenkin varottava sellaista johtopäätöstä, että veropolitiikan itsenäinen liikkumatila olisi kokonaan tai edes suurimmaksi osaksi jo kadonnut. Ei ole sellaista veromuotoa – tulovero, yritysvero, alkoholivero, autovero, sotumaksut – jota ei olisi vaadittu alennettavaksi sen vuoksi, että kilpailukykymme ja investointien turvaaminen globalisaatiossa sitä edellyttää.

Suomessa nyt vellovaan ajankohtaiseen keskusteluun verokilpailusta on suhtauduttava terveen kriittisesti. Ylipäätänsä verokeskustelu perustuu poikkeuksellisen voimakkaasti uskomuksiin, ryhmäintresseihin ja ideologisiin tavoitteisiin. Tämä koskee niin verotuksen kokonaistasoa kuin yksittäisiä veroratkaisuja. Jaakko Kiander ja Henrik Lönnqvist ovat viime vuonna julkaistussa kirjassaan käyneet kattavasti läpi olemassaolevan tutkimuksen ja päätyneet siihen ettei ole annettavissa mitään yksiselitteistä vastausta siihen mikä on hyvinvointivaltion, julkisen sektorin laajuuden, verotuksen ja sosiaaliturvan vaikutus työllisyyteen, talouskasvuun ja kilpailukykyyn.

Manuel Castells ja Pekka Himanen ovat toissavuonna julkaistussa kirjassaan Suomen tietoyhteiskuntamalli pyrkineet osoittamaan, että laaja-alaiseen sosiaaliturvaan perustuva hyvinvointivaltion pohjoismainen malli ei suinkaan ole ollut esteenä Suomen (ja Ruotsin) lähes kaikkien kansainvälisten vertailutaulukoiden osoittamalle kiistattomalle menestymiselle kilpailukyisenä tietoyhteiskuntana, vaan päinvastoin sen keskeinen perusta ja edellytys.

Olen samaa mieltä, vaikkei tätä voikaan yksiselitteisesti taloustieteen perustein todistaa. Ainakin sellaiset hyvinvointivaltion ominaisuudet, jotka universaalipalvelujen kautta pitävät huolen siitä että kaikki kansakunnan erilaiset lahjakkuudet ilman luokka- ja sukupuolikarsintaa saadaan täysimääräisesti käyttöön, jossa elämänkaari- ja sosiaaliset riskit ovat kattavasti vakuutettuja ja jossa ketään ei päästetä syrjäytymään ovat varmasti kilpailukykyä globalisaatiossa vahvistavia tekijöitä. Samalla on kuitenkin mahdollista, että hyvinvointivaltion toimintoihin voi myös liittyä ominaisuuksia, jotka tulevaisuudessa vaikuttavat toiseen suuntaan.

Verotus voi verokilpailun kautta olla tällainen tekijä. Vaikka monet tai kaikki Suomessa nyt esitetyt yksittäiset veroalevaateet olisivat perusteettomia, on kansainvälinen verokilpailu sinänsä tosiasia. Sillä on myös jonkinasteinen valtioiden liikkumatilaa kaventava vaikutus. Se kuinka haitallista tai vääristävää tällainen verokilpailu on, ja mikä on sen vaikutus maailmantaloudessa, on vaikeasti todistettava asia. Jos hyvinvointivaltioregiimit kokonaisuudessaan ovat olleet talouskasvua ja kilpailukykyä (eli resurssien tehokasta käyttöä) edistäviä ja jos verokilpailu ajaa niitä alas murentamalla niiden tulopohjaa, on tuloksena kokonaisuutena kaikkien maiden talouteen heijastuvia menetyksiä. Tällöin tilapäisinä voittajina voivat esiintyä korkeintaan jotkut pienet veroparatiisi- (oikeammin veroparasiitti-) maat.

Globalisaation vaikutukset sosiaalipolitiikkaan voivat näkyä myös monilla muilla tavoilla. Tuotannontekijöiden kasvava ja esteetön liikkuvuus ja sen vaikutus työllisyyteen, sosiaaliturvaan, työvoimapolitiikkaan ja työn perusoikeuksien toteutumiseen sekä kaupan vapauttamisen ja kilpailusääntöjen vaikutuksen ulottuminen myös sosiaali-, terveys- ja sivistyksellisiin palveluihin ovat tässä keskeisiä haasteita.

Vaikka sosiaalipolitiikka on edelleen, myös tulevassa perustuslaillisessa sopimuksessa, rajattu Euroopan Unionin toimivallan ulkopuolelle, tulevat työvoiman vapaa liikkuvuus laajentuvassa unionissa ja tarve sisämarkkinoiden toimivuuden takaamiseen vääjäämättömästi luomaan tiettyjä yhdenmukaistamispaineita. Suomessa on suhtauduttu vähintäänkin pidättyvästi unionin toimivallan laajentamiseen sosiaalipolitiikkaan. Tämä on perustunut siihen, ettemme ole uskoneet Suomen sosiaalipoliittisen järjestelmän kehittämistä edesauttavan, että joutuisimme tekemään kompromisseja anglosaksisten ja katolisten maiden toisenlaisten sosiaalipoliittisten järjestelmien kanssa. Pelko on sittemmin lientynyt, kun on havaittu että pohjoismaiden ulkopuolellakin on harjoitettu paikoin runsaskätisempää sosiaalipolitiikkaa kuin meillä. Toisaalta järjestelmävertailujen kannalta oleellista on edelleen se, että pohjoismainen malli on muihin nähden ylivertaisen tehokas tuloerojen tasaajana ja köyhyyden torjujana.

Unionin laajentuminen on tuonut EU-sosiaalipolitiikan arvioimiseen uusia piirteitä ja pelkoja mahdollisesta sosiaalisesta dumppaamisesta. Sen estämiseksi EU-tasoinen sosiaaliturvan minimiharmonisointi ei enää tunnu yksinomaan epäilyttävältä ajatukselta.

Itse asiassa Viron osuus suomalaisessa keskustelussa heijastaa hyvin niitä perin ristiriitaisia odotuksia ja pelkoja, joita EU:n laajentumiseen ja koko globalisaatioon liittyy. Ensimmäisenä nousi esiin pelko virolaisen halpatyövoiman maihinnoususta Suomeen, minkä seurauksena mekin asetuimme – mikä oli varmuuden vuoksi paikallaan – kannattamaan 2 – 7 vuoden siirtymäaikaa ennen kuin vapaata liikkuvuutta sovelletaan uusista jäsenmaista tuleviin työnhakijoihin. Pian jo havaittiin, että työvoimapula voi olla todellisuutta hyvinkin pian ja että erityisesti hyvinvointipalvelujen työvoimatarpeen turvaaminen saattaa edellyttää virolaisen ja muun ulkomaalaisen työvoiman houkuttelemista Suomeen. Kun suomalaiset joka tapauksessa tulevat kasvavassa määrin käyttämään mahdollisuuttaan hakeutua lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa muihin EU-maihin töihin ei se, että joku haluaa hakeutua töihin Suomeen ei ole ongelma vaan jotain jota joudumme vielä tavoittelemaan. Peruslähtökohta on tietenkin se, että kaikki työnteko Suomessa tapahtuu omaa työlainsäädäntöämme ja yleissitovia työehtosopimuksia tarkoin noudattaen. Näiden valvonnassa on todellisia puutteita.

Viro-pelon toinen aalto koskee tupakan ja alkoholin maahantuloa sekä työpaikkojen siirtymistä Viroon. Edellinen on näistä vaikeampi haaste ja vaatisi EU:ssa sitä, että näihin myrkkyihin ryhdyttäisiin vihdoin suhtautumaan kansanterveydellisinä haitakkeina eikä hyödykkeinä, joiden oikeuksia tulee ajaa vapailla sisämarkkinoilla. Ns. Viro-ilmiö eli suomalaissijoitukset Viroon kasvattavat Viron vaurautta – toivottavasti, tai niitä ei pitäisi tehdä – mutta se ei tarkoita että ne köyhdyttäisivät Suomea. Globalisaatio ei ole nollasummapeliä ja niin maailmanlaajuisten kuin Euroopan sisäisten kehityserojen tasaantuminen on kaikin puolin välttämätön ja toivottava asia.

Euroopan Unionin laajentuminen ja sen sisällä tapahtuva yhdentyminen poikkeaa kuitenkin globalisaatiosta siinä, että Unionilla on myös ainutlaatuisella tavalla mahdollisuus ylikansallisella päätöksenteolla ottaa käyttöön sitä säätelyä, johon kansallisilla hallituksilla ei enää ole mahdollisuuksia. Jos markkinayhdentyminen Euroopassa uhkaa kasvattaa tuloeroja ja heikentää jäsenmaiden mahdollisuuksia harjoittaa haluamaansa sosiaalipolitiikkaa, voidaan siihen vaikuttaa unionitason päätöksenteolla.

Välineenä tähän EU on tietysti edelleen puutteellinen – eikä uusi perustuslainomainen sopimus vielä kovin paljon näitä puutteita korjaa – ja välinettäkin on osattava käyttää oikein. Se on taas poliittisen tahdon asia. Kieltämättä EU-yhdentymisen merkittävimmät askeleet, sisämarkkinoiden toteuttaminen ja rahaliitto, saivat sisältönsä aikana jolloin uusliberalistinen deregulaatio ja monetaristinen rahapolitiikka olivat vahvimmillaan ja sen vuoksi EU:kin monien globalisaatiokriitikoiden mielestä näyttäytyy yhtä paljon ongelmana kuin sen ratkaisuyrityksenä.

Sekä Viron että Suomen sosiaalisen kehityksen kannalta on kuitenkin parempi että molemmat ovat EU:n jäseniä kuin että toinen tai molemmat olisivat sen ulkopuolella. Jos unioni onkin pitkälti jo ratkaisu ns. Viro-ilmiöön, niin ns. Kiina-ilmiöön se ei paljoakaan vielä auta. EU:kin on kokonaisuudessaan maailmanlaajuisten globalisaatiopaineiden alainen ja vertailua niin USA:han kuin Kiinaan ja nopeammin kehittyviin kehitysmaihin käytetään myös patistelemaan eurooppalaisia ratkaisuihin, jotka usein sisältävät sosiaalipolitiikkaan vaikuttavia ns. rakenneuudistuksia joustavuuden lisäämisen ja kilpailukyvyn parantamisen nimissä.

Siihen että matalan tuottavuuden työtä siirtyy Suomesta ja muualta Euroopasta Kiinaan ja muihin köyhimpiin maihin suhtaudutaan turhan pelokkaasti. Tässäkään ei ole kyse nollasumapelistä. Kun sijoitukset Kiinassa ja muualla nostavat elintasoa (ja palkkoja) tasaantuvat erot vähitellen ja kiinalaisten kasvava kysyntä tulee kohdistumaan myös eurooppalaisiin tavaroihin ja palveluksiin. Haasteena kuitenkin yhtäältä sen varmistaminen, että sopeutumiskustannukset eivät pysyväistyöttömyytenä ja muilla tavoin kasaannu heikommassa asemassa olevien ihmisten kannettavaksi pohjoisessa, ja että etelässä kilpailuetua ei haeta ihmisoikeuksia ja järjestäytymisvapautta polkevin tai terveyttä ja ympäristöä vahingoittavin keinoin.

Euroopan Unioni ei parhaimmillaankaan ole ratkaisu globalisaationhallinnan puutteisiin. Se on kuitenkin yhä merkittävämpi kansainvälinen toimija, jonka panos on välttämätön paremman globalisaationhallinnan toteuttamiseksi. Onhan se jo jotain saanut asiassa aikaankin: sen enempää Kioton ilmastosopimusta, kansainvälistä rikostuomioistuinta kuin WTO:n Dohan kierrosta ei olisi saatu aikaan ilman EU:n panosta.

WTO on kansainvälisistä järjestöistä ehkä kiistanalaisin. WTO:n lakkauttaminen ei ainakaan olisi kenenkään yksilöllistä tai yhteisöllistä hyvinvointia edistävä ratkaisu, vaan sen luomaa ja valvomaa säännöstöä on kehitettävä paremman globalisaationhallinnan mahdollistavaan suuntaan. Dohassa sovittu kehitysmaiden markkinoillepääsyä, kapasiteetin kehittämistä ja muita tarpeita korostava agenda on oikeansuuntainen vaikkei riittävä, eikä sen toteutumista ole takeita. Yhdessä tärkeässä asiassa Dohan jälkeen on kuitenkin edetty, eli kehitysmaiden terveydenhuollolle tärkeiden lääkkeiden saannin helpottamisessa patenttisuojaa heikentämällä.

Sosiaalipolitiikan kannalta erityinen mielenkiinto kohdistuu juuri nyt siihen, miten palvelukauppa tulee mukaan Dohan kierrokselle. Suomessa vallitsee erittäin laaja yhteisymmärrys siitä, että keskeisiä sosiaali-, terveys- tai muita julkisia palveluja ei kauppasopimusten kautta tule avata kilpailulle. Huoli kohdistuu samaan asiaan kuin OECD:ssa neuvotellussa, mutta kritiikin vuoksi onneksi hylätyssä monenkeskisessä investointisopimuksessa (MAI), jossa aiheellisesti pelättiin sitä mahdollisuutta, että tätä kautta voitaisiin kyseenalaistaa julkisten palvelujen rahoitus- ja ohjausjärjestelmät.

Tärkeitä kysymyksiä WTO-neuvotteluissa ovat sosiaalipolitiikan kannalta myös työn perusoikeuksien, kuluttajansuojan ja ympäristönsuojelun huomioonottaminen kaupan säännöstössä. Ratkaisua ei tule hakea siitä, että WTO ryhtyisi muokkaamaan työelämän tai ympäristönsuojelun normeja, vaan työnjaosta näitä kysymyksiä käsittelevien erityisjärjestöjen ja WTOn välillä. Tietty alku on jo olemassa kansainvälisen työjärjestön ILO:n ja WTO:n välillä työn perusoikeuksien osalta. Ympäristön suhteen ongelmana on vahvan ympäristöjärjestön puute – UNEP:illa ei ole siihen riittävää statusta – joka voisi sopia niistä ympäristönormeista, jotka otetaan annettuina kaupan sääntöjä sovellettaessa. Tästä on jo esimerkkinä mm. CITES-sopimus uhanalaisten lajien suojelusta ja Montrealin pöytäkirja otsonikerrosta tuhoavien aineiden kiellosta, joka ovat annettuja poikkeamia WTO:n yleissääntöjä sovellettaessa.

Kansainvälisistä järjestöistä myös ns. Bretton Woods – instituutiot, maailmanpankki ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF, ovat järeän globalisaatiokritiikin kohteita. Niiden toimia pitkään hallinnut ja IMFssä vieläkin vaikuttava ns. Washingtonin konsensus talouspolitiikasta, jota ahdinkoon ajautuneet pakotetaan soveltamaan, on usein ollut sosiaalipolitiikan tavoitteille tuhoisaa. Sopeutusohjelmien maksajiksi ovat yleensä joutuneet köyhimmät ja suojattomimmat, kun velalliset on pakotettu yksityistämään, kilpailuttamaan ja leikkaamaan markkinavoimiin sokeasti uskovien maailmanpankkiirien toimesta.

Monet huolestuttavat kehitystrendit maailmassa – mukaan lukien myös ja nimenomaan laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvien uhkien torjunnan tarve – todistavat miten tärkeätä on aikaansaada parempi globalisaationhallinta. Sosiaalipolitiikan osalta kyse ei ole siitä, miten globalisaationhallinnalla voidaan turvata eri maiden mahdollisuus harjoittaa omaa sosiaalipolitiikkaansa. Kyse on myös maailmanlaajuisesta sosiaalipolitiikasta. Sen päämäärät ja tavoitteet löytyvät YK:n vuosituhatjulistuksesta. Ne ovat hyvin konkreettisia ja haastavia:

Äärimmäisen köyhyyden ja nälän poistaminen:, alle 1 USD päivässä ansaitsevien osuuden puolittaminen, nälkäisten osuuden puolittaminen vuoteen 2015 mennessä

Peruskoulutusmahdollisuuksien takaaminen kaikille: kaikilla lapsilla mahdollisuus suorittaa peruskoulutus v. 2015 mennessä

Sukupuolten tasa-arvon edistäminen ja naisten aseman parantaminen: sukupuolten välisten erojen poistaminen ensimmäisellä ja toisella asteella vuoteen 2005 mennessä sekä kaikilla koulutuksen tasoilla 2015

Lapsikuolleisuuden vähentäminen: alle 5-vuotiaiden kuolleisuuden vähentäminen kahdella kolmanneksella v. 2015 mennessä

Odottavien äitien terveydentilan parantaminen: äitikuolleisuuden vähentäminen kolmella neljänneksellä vuoteen 2015 mennessä

HIV/Aidsia, malariaa ja muita tauteja vastaan taisteleminen: HIV/Aidsin leviämisen pysäyttäminen ja kääntäminen laskuun v. 2015 mennessä, malarian ja muiden tautien leviämisen pysäyttäminen ja kääntäminen laskuun v. 2015 mennessä

Ympäristön kestävän kehityksen varmistaminen: kukin maa sisällyttää kehityspolitiikkaansa kestävän kehityksen periaatteet ja pysäyttää luonnonvarojen ehtymisen, veden ja sanitaation puutteesta kärsivien määrän puolittaminen v.2015 mennessä, vähintään 100 miljoonan slummisukkaan elämän laadun parantaminen v. 2020 mennessä

Globaalisen kumppanuuden luominen kehitykselle: oikeudenmukaisen ja sääntöperustaisen kansainvälisen kauppa- ja rahoitusjärjestelmän kehittäminen, vastaaminen vähiten kehittyneiden maiden erityistarpeisiin, vastaaminen ilman meriyhteyttä olevien valtioiden sekä saarivaltioiden erityistarpeisiin, kehitysmaiden velkaongelman ratkaiseminen kansallisin ja kansainvälisin toimin, jotta velkataakka saadaan pitkällä tähtäimellä siedettäväksi, strategioiden luominen ja toteuttaminen yhdessä kehitysmaiden kanssa nuorten työllistämiseksi, uuden teknologian ja erityisesti informaatioteknologian hyötyjen saattaminen kehitysmaiden käyttöön yhdessä yksityisen sektorin kanssa, välttämättömien lääkkeiden saatavuuden turvaaminen kehitysmaille yhteistyössä lääketeollisuuden kanssa

Siihen miten nämä vuosituhatjulistuksen ja muut globalisaatiohallinnan tavoitteet saadaan toteutettua ei ole vain yhtä oikeata lähestymistapaa, vaan kaikkia keinoja ja reittejä on käytettävä. Tarvitaan myös idealismia ja utopioita, hylkimättä epätäydellisiäkään ratkaisuja. Esimerkiksi demokraattisesti valittu maailmanparlamentti demokraattisen globalisaationhallinnan legitimiteetin lähteenä on kaunis ja kenties joskus tulevaisuudessa toteutuvakin ratkaisu, mutta se ei voi olla nyt tarvittavan paremman globalisaationhallinnan ensimmäinen tavoite ja lähtökohta. On toimittava nykyisten, monessa suhteessa puutteellisten instituutioiden puitteissa ja niitä parantaen. Tarvittava globalisaationhallinta ei voi realistisesti nyt perustua muuhun kuin hallitustenväliseen yhteistyöhön, mutta siihen yhteistyöhön tulee koko ajan tuoda lisää avoimuutta, tehokkuutta, demokraattisuutta ja vastuunkantoa kuten yritämme tehdä Euroopan Unionissa.

For a genuinely European Defence

Globalisation, the emergence of new threats to security, particularly terrorism, and the need to adjust our security thinking to the post-Cold-War situation have given impetus to much debate and new thinking concerning security and defence.

The European Union has sought to answer these challenges by assigning its High Representative Javier Solana to draft a European Security Strategy. The draft strategy paper called ”A Secure Europe in a Better World” has been widely discussed and commented. A revised version incorporating these comments is set to be adopted at the European Council in mid-December.

The EU strategy paper seeks to address the new threats to security which have taken over the spectre of traditional war between states as the main challenge. Some of these new threats have no military dimensions. Those that may have one have also become more multifaceted. It is obvious that even in cases where action has been necessary and justified, as it was against Al Qaeda and the Taliban, it is at best only a partial solution to the threat, as is witnessed by the post-war situation in Afghanistan. Of all international actors, the EU is uniquely qualified to tackle these new security threats using the full range of instruments at its disposal: trade, economic assistance and cooperation, reconstruction and development aid, civilian crisis management as well as military crisis management.

The EU strategy recognises poverty and underdevelopment as a key challenge to security and, vice versa, security as a precondition of development. It puts what it calls effective multilateralism at the heart of its endeavours: Europe does not seek a unilateralist go-it-alone strategy vis-à-vis any potential partner, with the United Nations and the Transatlantic relationship as the determining framework for cooperation.

It calls for a more active, more capable and more coherent Common Foreign and Security Policy (CFSP) for Europe. Strengthening of the CFSP is a key aim of Finland in the ongoing Intergovernmental Conference (IGC) which is drafting a new Constitutional Treaty for the Union. This is, indeed, the unanimous view of all EU Member States.

To this end the Convention’s proposals, which are the basis for our work in the IGC, included a solidarity clause, beefing up the EU’s foreign policy under a new EU Foreign Minister who would assume the present tasks of the Commissioner responsible for external relations and of the High Representative, more use of qualified majority voting in the CFSP, a commitment to more demanding peace-keeping and conflict prevention than before and establishing a European Armaments, Research and Military Capabilities Agency. All 25 Member States will participate in these and they have received unanimous approval. Actually the decision to establish such a capabilities agency was already made at the latest General Affairs and External Relations Council meeting and it will start well before the new treaty is in force.

The European Security and Defence Policy (ESDP) is already an operative part of the CFSP. The EU has employed its military crisis management capabilities in the former-Yugoslav Republic of Macedonia and the Democratic Republic of Congo. The NATO operation in Bosnia and Herzegovina may be the next operation for which the EU will take responsibility. But because we are extending the scope of our responsibilities in line with the Security Strategy and as the Constitutional Treaty will commit the Union to take responsibility for more demanding tasks in crisis management, we need to develop the ESDP accordingly.

This is the spirit in which we in Finland approach the defence issues in the IGC. We do also recognize that the Convention proposed to take the common European defence another half-step closer to reality as it changes the Treaty’s present wording to one which indicates a more firm commitment to ”the progressive framing of a common Union defence policy”, which ”will lead to a common defence, when the European Council, acting unanimously, so decides”. This is not likely to take place in the near future, and not before the next IGC in any case.

This is not because the idea of a common European defence is new. It is, indeed older than the Treaty of Rome which established the EEC. But it is not necessarily clear what is meant by common defence. Is it more than a military alliance where everyone retains their own national defence structures, even if they are coordinated? Does it entail building up genuinely multinational and integrated forces, leading to a European Army? Would such an army also take over responsibility for the nuclear arms of the UK and France as well? Whose finger would then be on the button? What would be its relation to NATO; independent, complementary or subservient to it? And then there is the very pertinent question, what is the idea of a European defence for in the post-Cold War world?

It has to be said that Finns find the idea of a European defence rather attractive, at least as long as they can interpret it to mean whatever appeals to them best. This is in stark contrast to the idea of membership of NATO, which based on successive polling results say Finns consistently reject with an average 3 to 1 or 4 to 1 margins. My own view is not dependent on these polls, but it coincides with them.

This, it must be stressed, does not make us anti-NATO. We fully support and understand the need to foster the transatlantic relationship within NATO. We are active participants in the partnership and have contributed significantly to some NATO-led operations. The government is preparing a new defence review to be debated in Parliament next autumn. This is a regular exercise undertaken about every five years and it is not being conducted because of any preconceived need to change our policy of military non-alignment, but it does present the opportunity to evaluate global, European and regional security developments – the results of the IGC included – and draw new conclusions where appropriate.

So how do the Convention’s proposals actually serve the progressive framing of a European defence? Actually it is not at all clear that they serve it. This is primarily because they risk splitting the Union and thus weakening the CFSP.

At this point I have to make it clear that I am not influenced by the well-rehearsed argument according to which our refusal to allow those who want to do more than the Union as a whole is able or willing to do, would lead to such cooperation outside the EU framework. Why this should be understood as some kind of threat eludes me. After all we already have quite a lot of defence-related cooperation between various European countries. These include, of course, the Western European Union on the one hand, and a variety of more concrete military cooperation projects involving two or more EU countries, such as Eurocorps, the Nordic peace-keeping brigade and others. So if a group of countries comes to the IGC and says that they want to do this and that in the defence field together and, unless we allow them to use the EU’s label, they will do it anyway without any permit, is not something that seems to me more undesirable than introducing new and unnecessary divisions inside the EU which erode the credibility of the CFSP.

I am, of course, referring to the two new articles 40.6 and 40.7 as proposed by the Convention. The draft article 40.6 says, that ”those Member States whose military capabilities fulfil higher criteria and which have made more binding commitments to one another in this area with the view to the most demanding missions shall establish structured cooperation within the Union framework”. Draft article 40.7 would allow a group of countries to establish a mutual defence commitment for those who want to join.

One can say of both proposals that they would be in the Union without being of it. Both have raised substantial criticism coming from old and new member states, NATO and non-aligned countries. Such criticism is valid irrespective of the willingness or ability of any individual country, in my case of Finland, to be a member of either one or both of such small groups. Fortunately, the widespread criticism of these proposals has lead to their rejection in their original form.

The first question was, why should we have wanted to establish a self-selecting inner group of countries to continue and develop on what we have just established and made operational in the Union’s ESDP? As we move forward in this field it should involve the Union as a whole. In Amsterdam we recognized the possibility of enhanced cooperation (although not yet for defence issues), but only ”as a last resort, when it has been established that the objectives of such cooperation cannot be attained within a reasonable period by the Union as a whole”.

The Convention’s proposal started out from an opposite premise, i.e. that a smaller group has to act as the avant-garde, without trying or even wanting to involve the Union as a whole. It is difficult to understand how splitting the Union and weakening its CFSP serves to strengthen Europe’s global standing and influence.

It is not surprising, that many harbour the suspicion, that such a proposal has less to do with defence than with the secret hope of a core group of countries to retain their role as guardians of the true European faith that the newcomers are perceived to threaten.

Rather than creating artificial core groups inside the Union we should concentrate on what capabilities the Union has to develop to enhance its crisis management. Very little or nothing that has been mentioned calls for excluding any Member State from participating fully with its contribution relative to its resources and in the decision-making. This remains the case also after looking at the latest Presidency proposal on structured cooperation, which could be implemented today by the EU at 25 without any new articles.

I would find the establishment of an independent European military staff for operational planning eminently sensible, although I do recognize the delicacy of this particular proposal for the NATO countries. But then it is not actually something that has or even should be included in a constitutional document but rather be subject to separate consideration later on.

As to flexibility, we already have it to a large degree of it in the ESDP. Not all of us will be building aircraft carriers or taking part in every future EU operation. Indeed, the Union’s operation in the DRC has involved only a few Member States as forces contributors. If need be, we can develop this flexibility further to allow the Union to effectively respond to crises. There will inevitably remain two red lines that cannot be crossed. Committing forces to operations has to be approved by each Member State – in Finland’s case by our Parliament – and we cannot allow a group of countries to use the EU ”trademark” without a mandate from the Union as a whole.

The new proposals submitted to the IGC for article 40.6 come some way to meet this criticism. It is important, that any structured cooperation be open to all, and that the criteria for inclusion in such cooperation has to be decided by the EU as a whole, and that EU operations be decided by the EU as a whole irrespective of what resources each operation would require.

The new proposals for article 40.7 or the so-called security guarantee article on mutual defence has also developed in the right direction, as it no longer involves only some EU Member States but is meant to cover all EU countries. Such an article raises the delicate question of EU-NATO and Transatlantic relations. For Finland it is self-evident that real and effective military guarantees in today’s Europe can only be given by NATO. If Finland were to give up its military non-alignment – a move for which there is neither need nor popular support in Finland today – it is to NATO we would send our application.

No European option is available, nor would the proposed security guarantee article create one, as long as activating such a commitment is dependent on NATO decisions. A clear and unequivocal reference to NATO is no solution either. It is inconceivable that the EU had an article in its Constitution to which adherence would require outside consent, that is approval of the US Senate and other non-EU signatories to the North Atlantic Treaty.

However, saying no to a security guarantee that would resemble and/or overlap article 5 of NATO or the WEU does not rule out coming to agreement on some article involving also enhanced solidarity in the defence sphere also in a way acceptable to all Member States.

The first ministerial discussion in the IGC was encouragingly frank and direct, but it did not continue. Instead the emphasis shifted to the discussions between the UK, France and Germany about a compromise acceptable to all. It is understandable that these three wanted to negotiate directly between themselves, as they together answer for the overwhelming part of European military capabilities and because everyone recognizes that no proposal acceptable to all of them cannot be agreed in the IGC. But obviously they also recognize that they can not impose their view on the rest of the 22 countries. This was not their intention either. They have kept the rest of their EU partners informed about their discussions.

The three finalized their proposals on articles 40.6 and 40.7 as well as the protocol on structured cooperation just in time to enable distribution of the text at the Naples IGC Ministerial Conclave last week. These proposals have largely been met with approval, but they need to be studied more carefully. In structured cooperation, for example, it is not acceptable that it should be a closed shop where those who join initially will later decide among themselves who may or may not join later.

As concerns article 40.7, the new proposal differs only slightly in wording but not in substance from the Presidency proposal, which was based on article 5 of WEU. Finland, Sweden and Ireland have made it clear that it cannot be accepted as proposed. Instead they have proposed an alternative wording for the article enhancing the already more than just implicit solidarity of the EU Member States if one of them were to be a target of an armed attack, but not going as far as to create an automatic commitment to a military response, which, as the second paragraph of the Presidency proposal makes clear, remains the domain of NATO. Our approach was immediately supported by quite a few NATO countries – both old and new members.

The newest proposal concerning article 40.6 by the Presidency, based on drafting by the group of three, seems to be a step backwards. The selective group idea is now more prominent and the proposal even includes language on how to suspend a Member State from this cooperation. The goal of this new form of cooperation is clear: The establishment of an effective military crisis management force capable of rapid reaction. But it still is difficult to understand why this future action of the Union should be based on exclusiveness, on the presumption that some members would not participate.

The IGC must come up with a Constitutional Treaty which strengthens the voice of reason and a commitment to effective multilateralism, which people and states also outside Europe expect of the Union. I remain confident that we can find the necessary compromises that are not only acceptable to all but also ambitious enough to allow us to make real progress in Europe’s contribution for a more secure world.

Yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien haasteet ulkopolitiikassa

Arvoisat seminaariosallistujat, hyvät naiset ja herrat,

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 10.12. vuonna 1948. Ihmisoikeusjulistus täyttää siis tänään 55 vuotta. YK:n yleiskokous on kutsunut kaikki maat ja organisaatiot huomioimaan joulukuun 10. päivän ihmisoikeuksien päivänä. Syrjinnän vastaisen seminaarin järjestäminen ihmisoikeuspäivänä liittää asian oikeaan yhteyteen: yhdenvertaisuus on ihmisoikeusajattelun keskeinen periaate.

Jo vuoden 1948 ihmisoikeusjulistuksessa, sen ensimmäisessä artiklassa, todetaan että kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Tämä syrjimättömyyden käsite on ihmisoikeusperiaatteista vahvimpia ja on vuoden 1948 jälkeen toistunut kaikissa kansainvälisissä, sekä YK:n että Euroopan neuvoston piirissä hyväksytyissä ihmisoikeussopimuksissa. Ihmisoikeussopimusten lisäksi esimerkiksi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJin sitoumuksissa ja toiminnassa vähemmistöjen oikeuksien turvaaminen on keskeisellä sijalla.

Myös Suomen Perustuslaissa yhdenvertaisuutta käsittelevä 6 § on soveltamisalaltaan laaja. Sen mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri aseman sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Perusoikeuksien toteutumista valvovat mm. eduskunnan oikeusasiamies ja oikeuskansleri.

Samoin EU:n tasolla syrjimättömyyden käsite on koko ajan vahvistunut. Saatuaan selkeän oikeusperustan syrjinnän vastaiselle toiminnalle EU on hyväksynyt asiasta kaksi direktiiviä, joiden kansallinen toimeenpano on parhaillaan vireillä Suomessa. On tärkeää että ihmisoikeustoiminnan ala EU:ssa laajenee edelleen uudessa perustuslaillisessa sopimuksessa. EU:n perusoikeuskirja on saamassa oikeudellisen luonteen ja EU:n liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen etenee Suomen tavoitteiden suuntaan. Näin ollen Euroopan alueella olevien yksilöiden oikeuksien suojelu paranee ja syrjinnän vastainen toiminta EU:ssa voidaan liittää laajemmin yksilön oikeuksien turvaamiseen niin jäsenmaiden kuin EU-insitutuutuioidenkin tasolla. Tämä on erityisen tärkeää kun EU vuonna 2004 laajenee 25 maan yhteisöksi.

On selvää, etteivät oikeudelliset hyvätkään instrumentit vielä sellaisenaan riitä. Yhdenvertaisuutta tulee edistää aktiivisella käytännön toiminnalla, asennekasvatuksella ja monikulttuurisen yhteisön luomisella. Tämänpäiväinen tilaisuus on hyvä esimerkki siitä, miten lain tekstit pyritään sitomaan konkreettisiin toimiin. Samalla tämä tilaisuus antaa mahdollisuuden kriittisesti arvioida sitä, miten yhdenvertaisen yhteiskunnan luomisessa on toistaiseksi onnistuttu ja miltä osin meidän tulee parantaa.

Hyvät kuulijat,

Ihmisoikeudet ovat Suomen hallituksen ulkopoliittinen painopistealue. Hallituksen tavoitteena on valtavirtaistaa ihmisoikeudet osaksi kaikkea ulko- ja turvallisuuspoliittista toimintaa. Viime kädessä tämä tarkoittaa sitä, että ihmisoikeudet tulisi ottaa huomioon kaikissa päätöksissä, joissa on liittymäkohtia ihmisoikeuksien toteutumiseen. Tämä pätee niin kansallisen tason kuin EU:n tai kansainvälisten järjestöjen puitteissa tehtäviin toimiin.

Käytännössähän hyvin suuri osa päätöksistä liittyy jollain tavalla yksilön kansalais- ja poliittisiin tai taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin, oikeuksiin. Esimerkkeinä voi mainita koulutukseen, asumiseen, terveyteen, työntekoon, kulttuuriin tai yhteiskunnallisiin osallistumisoikeuksiin liittyvät päätökset.

Ihmisoikeusnäkökulman huomioiminen päätöksenteossa riittävän laajasti on iso haaste. Sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla ajatellaan asioita usein erillisinä kokonaisuuksina, joilla ei ole yhteyttä toisiinsa. Yhteyksien ja ihmisoikeusvaikutusten näkeminen on olennainen tavoite.

Tarve yhteyksien näkemiseen on selvä esimerkiksi turvallisuuspoliittiikkaan ja terrorismin vastaiseen taisteluun liittyvässä keskustelussa. On selvää, että terrorismia vastaan on voitava ja on välttämätöntä toimia. Yhtä selvää on kuitenkin myös se, että terrorismin vastaisessa taistelussa on kunnioitettava kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeusnormien velvoitteita.

Turvallisuuteen vedoten useissa maissa on viime vuosien aikana säädetty lakeja ja toimeenpantu uudistuksia, jotka käytännössä ovat johtaneet ihmisoikeuksien rajoittamiseen. Näiden toimien seurauksena esimerkiksi oppositioryhmien toiminta on voinut vaikeutua, vähemmistöjen asema tukaloitua ja tiedotusvälineiden toiminta vakeutua. Ihmisoikeusjärjestöjen ja ihmisoikeuksien puolustajien työ on yhä vaikeaa, jopa vaarallista aivan liian monessa maassa.

Juuri maahanmuuttajat ja pakolaiset ovat saattaneet joutua sijaiskärsijän asemaan. On syytä muistaa että henkilön palauttaminen alkuperämaahan, jossa häntä todennäköisesti uhkaisi kidutus tai jopa kuolemanrangaistus on kansainvälisen oikeuden vastaista.

Tänäänkin, 55 vuotta YK:n ihmisoikeusjulistuksen hyväksymisen jälkeen, ihmisoikeusloukkaukset jatkuvat eri puolilla maailmaa. Lisäksi nykypäivän konflikteissa ylivoimainen enemmistö uhreista on siviilejä, usein naisia ja lapsia. Tätä taustaa vasten sitoutumisemme YK:n pakolaissopimuksen periaatteisiin on kaikkea muuta kuin vanhentunut. Kansainvälisen suojelun periaate on päin vastoin hyvinkin ajankohtainen ja yhä tarpeellinen.

Hallituksen tavoitteena on laatia uusi maahanmuuttopoliittinen ohjelma Suomelle. Tässä yhteydessä on tarpeen sitoutua myös pakolaissopimuksen täysimääräiseen toteuttamiseen ja varmistaa että noudatetut käytännöt ovat sopusoinnussa Suomea sitovien velvoitteiden kanssa.

EU on myös laatimassa säännöksiä turvapaikkamenettelyihin liittyen. Suomella on tällä alueella tärkeä perintö puolustettavanamme: vuonna 1999 Tampereen huippukokouksessa hyväksytyissä päätelmissä turvapaikkakysymykset yhdistettiin kansainvälisen suojelun ja syrjimättömän kohtelun periaatteisiin. Tällaista kokonaisvaltaista näkökulmaa tarvitaan yhä.

Hyvät kuulijat,

Oikeudellisesti velvoittavat kansainväliset normit ovat pohja ihmisoikeuksien edistämiseksi. Tämän lisäksi tarvitaan paljon poliittista tahtoa. Tarvitaan yhteisymmärrys siitä, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille. Tarvitaan aktiivisia toimia ja riittävät resurssit varmistamaan, että oikeudet myös käytännössä toteutuvat.

Avainsanana on osallistumisoikeus ja sen tukeminen. Henkilöille ja ryhmille on annettava mahdollisuus osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon. Usein varsinkin naiset, vähemmistöt ja alkuperäiskansat ovat muita heikommassa asemassa poliittisessa päätöksenteossa eivätkä saa ääntään kuuluviin. Nämä ryhmät joutuvat usein myös moniperustaisen syrjinnän kohteeksi. Esimerkkeinä tästä voisi mainita vähemmistöön kuuluvat naiset tai alkuperäiskansoihin kuuluvat vammaiset lapset.

Kansainvälisillä foorumeilla Suomi pyrkii edistämään juuri kaikkein heikoimpien asemaa. Muun muassa Durbanin rasisminvastaisessa maailmakonferenssissa vuonna 2001 Suomi toimi aktiivisesti sen puolesta, että loppuasiakirjaan saataisiin maininta moniperusteisesta syrjinnästä. Tämä tavoite myös saavutettiin. Suomi on painottanut tätä näkökulmaa sittemmin maailmankonferenssin seurantatyön puitteissa. Olemme myös tukeneet esimerkiksi kansainvälisiä kansalaisjärjestöjä, jotka keskittyvät vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen oikeuksien puolustamiseen.

Toisena konkreettisena esimerkkinä haluaisin mainita Tasavallan Presidentti Halosen aloitteen eurooppalaisen romanifoorumin perustamisesta. Romanifoorumin tavoitteena on edistää romanien ihmisoikeuksia Euroopassa sekä heidän osallistumismahdollisuuksiaan kansainvälisellä, kansallisella ja paikallisella tasolla.

Suomi on aktiivisesti toiminut tämän aloitteen viemiseksi eteenpäin. Euroopan neuvostossa asiaa käsitellyt ministerikomitean työryhmä onkin tänä syksynä aloittanut Suomen ja Ranskan yhteisen aloitteen pohjalta romanifoorumin yksityiskohtaisen käsittelyn. Keskustelua on käyty hyvässä hengessä ja uskomme eurooppalaisen romanifoorumin syntyvän suhteellisen pian.

Hyvät kuulijat,

Kansainväliset valvontajärjestelmät ovat välttämättömiä, jotta ihmisoikeuksien toteutumista käytännössä voidaan seurata. Suomi tukeekin voimakkaasti YK:n ja Euroopan neuvoston ihmisoikeusmekanismeja. Suomi raportoi toimistaan ihmisoikeussopimusten toteuttamiseksi avoimesti ja rehellisesti. Ulkoministeriö saa tässä työssä erinomaista tukea muilta viranomaisilta ja Suomessa toimivilta kansalaisjärjestöiltä

Kansalaisyhteiskunnan rooli ihmisoikeustyössä on keskeinen sekä Suomessa että kansainvälisesti. Monissa tilanteissa paikallisten kansalaisjärjestöjen mahdollisuudet valvoa ja raportoida ihmisoikeuksien tilasta ovat huomattavasti paremmat kuin valtioiden tai kansainvälisten järjestöjen. Kansalaisjärjestöt myös antavat tuoretta ja ajankohtaista tietoa valtioiden käyttöön ja parhaassa tapauksessa tuulettavat ummehtuneita ajatuksia ja vanhentuneita käytäntöjä.

Parhaat tulokset saavutetaan, kun hallitukset, kansainväliset järjestöt ja kansalaisyhteiskunta yhdistävät voimansa ihmisoikeuksien edistämiseksi. Tänään on hyvä tilaisuus siihen.

Toivotankin teille antoisaa seminaaripäivää ja mielenkiintoisia keskusteluita tämän tärkeän teeman ympärillä.