Gallimard, 691 s., Mesnil-sur-l’Estree

Myyttinen myytinrakentaja

André Malraux’n maine erinomaisena ellei suorastaan loistavana kirjailijana on kestänyt hyvin eikä edelleenkään ole uhattuna. Kirjailijan sädekehä on kuitenkin koostunut paljosta muustakin kuin vain kiistattomista kirjallisista ansioista. Niinpä hänet on eri aikoina tunnettu, ei vähiten hänen oman aktiivisen markkinointinsa ansiosta, myös orientalistina, löytöretkeilijänä, taiteitten asiantuntijana, tasavaltaisten ilmavoimien luojana Espanjan sisällissodassa, kommunismin myötäjuoksijana 30-luvulla ja anti-kommunistina 50-luvulla, vastarintaliikkeen sankarina ja Charles de Gaullen aikaisena Ranskan kulttuuriministerinä.

Tähän listaan tulee lisätä hänen kenties kaikkein merkittävin roolinsa eli myytinrakentaja. Kirjailijana Malraux rakensi myyttejä paikoista, tapahtumista ja ihmisistä. Historiallisista tapahtumista kirjoittavalle kaunokirjailijalle sallitaan kirjailijan vapaus, mutta Malraux käytti tätä vapautta sumeilematta myös ja nimenomaan oman henkilöhistoriansa muuntamiseen, kehittämiseen ja parantamiseen. Malraux’n omaelämäkerta Anti-memoires on kyllä kirjallisilta ansioiltaan komea teos, mutta eroaa todellisesta tapahtuneesta sen verran, että joku voisi nimittää Malraux’ta jopa patologiseksi valehtelijaksi. Herkullinen on esimerkiksi dokumentteihin nojaava analyysi siitä, mitä aikanaan kuuluisissa Malraux-Mao ja Malraux-Nixon -tapaamisissa todella tapahtui verrattuna Malraux’n omaan versioon.

Olivier Todd ei tuoreessa Malraux-elämäkerrassaan nimitä Malraux’ta suorastaan valehtelijaksi, mutta riisuu empaattisesta otteestaan huolimatta myytilliset ainekset tehokkaasti Malraux’n elämästä, koristelematta liioin Malraux’n häilyviä perhe- ja nais-suhteita tai hänen piristeiden ja alkoholin käyttöään. Todellinenkin Malraux oli värikäs, lahjakas ja merkittävä ihminen, vaikka hänen arkeologiset tutkimuksensa osoittautuvatkin taidevarkauksiksi ja Malraux’n johtaman lentoretkueen löytämät Solomonin kadonneet temppelit tavalliseksi aavikon kyläpahaseksi.

Malraux ei itse ollut lentäjä eikä hän ollut saanut päivääkään sotilaallista koulutusta, mikä ei estänyt häntä nimittämästä itseään everstiksi ja organisoimaan ihan todellisen lentolaivueen Espanjan tasavaltalaisten tueksi. Itse itsensä everstiksi kohottaneena hän myös keväällä 1944 vastarintaliikkeeseen liittyneenä otti sujuvasti komentoonsa kolmen maakunnan haamujoukkojen johdon, mutta toimi myös sodan lopulla de Gaullen valtuuttamana todellisen elsassilaisen todellisiin taisteluihin osallistuneen prikaatin henkilökohtaista pelottomuutta osoittaneena päällikkönä. Tässä tehtävässä hänen menestyksensä perustui osaltaan siihen, että hän osasi viisaasti jättää sotilaalliset ratkaisut alan asiantuntijoitten tehtäväksi.

Malraux’ta ei voi syyttää siitä, että hän missään vaiheessa olisi aktiivisesti myötäillyt Vichyn hallitusta, mutta vastarintaliikkeeseen hän liittyi sen verran myöhäisessä vaiheessa, että katsoi aiheelliseksi joka kerta asiaan palatessaan vähän aientaa mukaan-ulonsa ajankohtaa niin, että hänen lopulta uskottiin olleen de Gaullen kantajoukoissa jo kesäkuusta 1940 lähtien. De Gaulle oli Malraux’n suuri maallinen jumala, joka puolestaan itsekin kirjal-lisia ambitioita hautoneena osasi antaa arvoa Malraux’n maineelle ja kirjailijanlahjoille. De Gaulle käyttikin niitä hyväkseen ottamalla kirjailijan heti sodanjälkeiseen hallitukseensa tiedotusministeriksi, gaullistisen puolueen propagandistiksi ja organisoijaksi sekä valtaan palattuaan yli kymmeneksi vuodeksi Ranskan kulttuuriministeriksi.

Toddin mukaan itseään de Gaullen luonnollisena seuraajana pitänyt -Malraux ei erityisemmin kulttuuriministerinä viihtynyt, vaan olisi mielummin esimerkiksi sisäministerinä ollut lähempänä vallan keskipis-tettä. Kulttuuriministerinä hänen tärkein saavutuksena lienee ollut paikallisten kulttuurikeskusten luomisessa, vaikka hänet vähän julmasti muistetaankin lähinnä ministerinä, joka lainasi Mona Lisan Louvresta USA:han ja puhdistutti Pariisin monumenttirakennukset.

maaliskuu 2002

Edita, 522 s., Helsinki 2002

Komintern ja Suomi asiakirjojen valossa

Venäjän tiedeakatemian yleishistoriallisen laitoksen aloitteesta Suomessa julkaistu dokumenttikokoelma sisältää valikoiman edesmenneen Kominternin arkistoista valikoituja Suomeen ja SKP:hen liittyviä asiakirjoja vuosilta 1919-44. Asiakirjat itsessään eivät kovin paljon kertoisi ilman kahden etevän suomalaisen kommunismin tuntijan ja tutkijan, Tauno Saarelan ja Kimmo Rentolan, kahta laajaa esittelyartikkelia, jotka auttavat lukijaa taustoittamaan dokumentit oikeisiin historiallisiin yhteyksiinsä. Saarelan artikkeli käsittelee SKP:tä ja Kominternia vuoteen 1934 ja Rentolan siitä eteenpäin vuoteen 1944. 30-luvun puolivälissä Kominternin ja SKP:n politiikassa tapahtuikin ratkaiseva muutos äärivasemmistolaisuudesta kansanrintamapolitiikkaan.

Oli aika Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, jolloin venäläiset arkistot olivat avoimmimmillaan tutkijoille. Viime vuosina ovat monet arkistot kuitenkin taas osittain sulkeutuneet, eivät yksinomaan arkistopoliittisista syistä vaan myös resurssien puutteen vuoksi. Paljon on jo tullut avoimeksi ja pysynyt julkisesti käytettävissä, mutta paljon on edelleen tutkijoilta suljettua aineistoa, ennen muuta entisen KGB:n arkistoissa, mutta osin Kominterninkin asiakirjoissa.

Tähän asiakirjakokoelmaan on valikoitu hyvin erilaista aineistoa, myös jo aikanaan julkisuuteen tarkoitettuja päätöksiä, julistuksia ja puheita. Suuri osa niistä käsittelee SKP:n sisäisiä riitoja, jotka puolueen alkukaudella olivat vakavia ja huipentuivat niin sanotun revolveriopposition toimeenpanemiin murhiin Kuusisen klubilla vuonna 1920.

Sisäisesti riitainen ja tiukan neuvosto-ohjauksen alainen SKP oli Suomessa kielletty. Jännitteitä oli myös maanalaisten kommunistien ja eri nimikkeillä lailliseen toimintaan ja myös vaaleihin 20-luvulla kohtuullisella menestyksellä osallistuneiden julkisen toiminnan edustajien välillä. Lapuanliike teki kuitenkin kaikesta kommunistien julkisesta toiminnasta lopun. Syytä katastrofiin voi paljolti etsiä kominternin ja SKP:n suomalaiselle todellisuudelle vieraista toimintaohjeista, joiden mukaisesti sosialidemokraatit niputettiin sosiaalifasisteina yhtä pahoiksi vihollisiksi kuin lapualaisetkin.

Suomen katastrofi oli vielä pieni verrattuna Saksaan, jossa työväenliikkeen hajanaisuus edesauttoi Hitlerin valtaannousua. Stalinin myöhästynyt vastaus oli kansanrintamapolitiikka. Se ei kylläkään estänyt fasismin menestystä Espanjassa ja muuallakin, mutta oli osaltaan pohjustamassa sodanaikaista suurta liittokuntaa Hitlerin Saksaa vastaan. Stalinin Suomessa ja yleensä lännessä nauttima arvovalta oli sotaa edeltäneistä suurista puhdistuksista, gulageista, Stalin-Hitler -sopimuksesta ja talvisodasta huolimatta korkeimmillaan toisen maailmansodan päättyessä.

SKP:n toiminta ja sen vaikutus on jo aiemmin tullut juuri Kimmo Rentolan tutkimuksissa hyvin valotetuksi, mihin tässä julkaistut asiakirjat tuovat enää vain vähän uutta. Inhimillisesti mielenkiintoisia ovat kuitenkin suomalaiskommunistien hätää 30-luvun puhdistuksissa valaisevat asiakirjat ja kirjeet, joissa Inkeri Lehtinen ja Tyyne Tokoi torjuvat heihin kohdistuvia epäilyjä tuomitsemalla omat isänsä luokkavihollisiksi. Suomalaisista suuri selviytyjä oli tunnetusti O.W. Kuusinen, joka ei vaarantanut omaa asemaansa puolustamalla taatusti syyttömiksi tietämiään, puhdistusten uhreiksi joutuneita tovereitaan. Stalinin Venäjän silloisissa oloissa Kuusisen ansioksi voi kuitenkin näiden dokumenttien perusteella laskea sen, että hän myös oli pidättyvämpi tovereittensa tuomitsemisessa kuin moni muu.

Jos Terijoen hallitusta johtanut Kuusinen on jäänyt Suomen historiaan maanpetoksellisen kommunismin symbolina, on Arvo Poika Tuominen vastaavasti noussut jonkinlaisen sankarin asemaan. Tässä asiakirjakokoelmassa on mukana muutama Tuomisen sihteerinä 30- luvun lopulla Tukholmassa toimineen Irja Strandin raportti. Niiden perusteella ei Tuomisen irtaantuminen kommunismista näytä lainkaan yhtä yksiselitteisenä ja suoraviivaisena kääntymisenä kuin Tuomisen itseluotu legenda edellyttäisi.

Kirjan otsikko ”Kallis toveri Stalin” on Kuusisen onnittelutervehdyksestä Stalinille helmikuulta 1943 puna-armeijan 25-vuotispäivänä.

Huhtikuu 2002

LeftWord, 118 s., Delhi 2001

Intialainen fasismi

Käynti intialaisessa kirjakaupassa vahvistaa sen monelle yllätyksellisen asian, että Intia on USA:n ja Englannin jälkeen maailman kolmanneksi merkittävin englanninkielisen kirjallisuuden julkaisumaa. Intiassa julkaistaan vuosittain varmaan tuhansittain sellaista kauno- ja tietokirjallisuutta, jota parhaimmistakaan kirjakaupoista maan ulkopuolella ei saa käsiinsä. Tällaiseen määrään mahtuu roskan ja yhdentekevän ohella myös korkeatasoisia tuotteita.

Delhiläisestä kirjakaupasta käteeni jäänyt Nooranin kirja ei kuulu mihinkään edellä mainitsemistani kategorioista. Sen aihe, hindunationalismi Intiassa, on kuitenkin sekä tärkeä että ajankohtainen. Mikään uusi ilmiö se ei ole. RSS eli Rashtriya Swayamsevak Sangh on perustettu jo vuonna 1925 hindunationalistisena ”kulttuurijärjestönä”, jolla kuitenkin alusta alkaen on ollut selkeä poliittinen ohjelma. Noorani pitää sen ideologiaa puhtaasti fasistisena. Liikkeellä olikin 1930-luvulla yhteyksiä Mussolinin Italiaan, ja sen toimintamuotoihin kuuluu, muun ohella, puolisotilaallinen koulutus natsien SA:ta muistuttavissa yksiköissä. Ne ovat myös kunnostautuneet muslimeja ja kristittyjä vastaan kohdistetuissa mellakoissa. Mahatma Gandhin murhannut hindunationalisti oli RSS:n aktivisti.

Ajankohtaisuutta aiheelle antaa se, että Intiassa on vuodesta 1998 ollut koalitiohallitus, jota johtaa pääministeri A. J. Vajpayeen Bharatiya Janata -puolue (BJP). RSS ja sitä paljon nuorempi BJP ovat muodollisesti toisistaan riippumattomia, mutta Noorami dokumentoi tarkoin sen, miten orgaaninen niiden välinen suhde on.

Intian perustuslain yksi keskeinen periaate on sekularismi eli valtion riippumattomuus uskonnoista sekä moniarvoisuuden tunnustaminen. RSS vaatii tämän periaatteen kumoamista ja muiden uskontojen ”hindulaistamista”. BJP ajaa samaa asiaa Nooranin mukaan, vaikka ei vaalitaktisista syistä ja koalitiohallituksen koossapitämisen vuoksi sitä avoimesti sano.

Tilanne Gujaratin osavaltiossa kertoo, miten vakavasta asiasta on kyse. Viime kuukausien mellakoinnissa hindujen ja muslimien välillä tapettiin tuhansia ihmisiä ja tuhannet joutuivat kodittomiksi. Tuore riippumaton tutkimuskomissio katsoo, että osavaltion BJP-hallitus kantaa tapahtumista vastuun ja että osavaltion pääministeri pikemminkin yllytti muslimeihin kohdistuvaa väkivaltaa kuin yritti estää sitä. Vajpayeen hallitus Delhissäkin horjuu tapahtumien seurauksena.

Vaikka RSS-johtoinen fasistinen vallankaappaus ei ole Intiaa uhkaamassa, voi väkivaltaisuuksien uusiutuminen kuitenkin kalvaa Intian demokratiaa ja sekularismia sekä osaltaan kasvattaa jännitteitä Pakistanin kanssa. Toisaalta Intiassa tunnutaan olevan vakaasti sitä mieltä, että BJP – jonka kannatus ei parhaimmillaankaan ole ollut kuin vähän päälle 25 prosenttia – tulee häviämään seuraavat vaalit.

Sen, joka etsii lyhyttä johdatusta Intian politiikkaan yleensä tai hindunationalismiin erityisesti, ei kannata ensimmäiseksi tarttua Nooranin kirjaan. Nooranin hyvää tarkoittava, mutta vähän jankkaava antifasistinen paatos ei ole erityisen helppolukuista eikä pelkistävää. Kirjoittajan intianenglannissa ei kuitenkaan ole vikaa. Intianenglanti tunnustetaan nykyisin omaksi hyväksyttäväksi ja omia sääntöjään soveltavaksi englannin muodoksi siinä missä Oxford English tai amerikanenglantikin.

Huhtikuu 2002

Edita, 245 s., Helsinki 2002

Uutta ja oivaltavaa talouspolitiikan historiaa

Pääministerin talouspoliittisen avustajan tehtävät viime vuonna jättänyt ja sitä ennen pitkään valtiovarainministeriön virkamiehenä toiminut, kansantaloustieteessä tohtoroitunut Pentti Puoskari on kirjoittanut kirjan, joka on samanaikaisesti kronikka, analyysi, muistelmateos ja pamfletti lama-Suomen talouspolitiikasta. Vapaampi ote ja valmius myös henkilöihin kohdistuviin arviointeihin ja luonnehdintoihin tekee kirjasta luettavamman ja mielenkiintoisemman kuin muut tähänasti julkistetut samaa aihepiiriä ja aikaa käsittelevät teokset.

Henkilökuvat ovat teräviä ja osuvia, mutta korrekteja. Erityisen mielenkiintoisia ne ovat Raimo Sailaksen, Erkki Virtasen – ”Aina sopivan tilaisuuden tullen hän teki mielellään selväksi, miten vähän virkaa politiikalla ja puolueilla oli” – ja muiden johtavien virkamiesten osalta. Näiden rinnalla muutoinkin jo tuttujen poliitikkojen kuvaus jää ohuemmaksi, joskin tuo heidän hallitustyöskentelystään joitain uusia piirteitä. Näistä Mauri Pekkarisen osittainen kunnianpalautus on saanutkin huomiota osakseen.

Jos Puoskarilla töittensä puolesta on uuttakin aineistoa ei hän sitä kuitenkaan ole käyttänyt, vaan nojaa jo tunnettuun ja julkistettuun materiaaliin. Mielenkiintoista ei olekaan aineisto sinänsä, vaan se miten sitä käytetään luomaan sekä inhimillisesti elävä että poliittinen kuva lamavuosien talouspolitiikasta. Puoskari ei liioin ole vaihtoehdottoman politiikan miehiä vaan tekee myös ennen muuta Ruotsiin vertailemalla selväksi, miten lamasta olisi voitu Suomessakin selvitä vähän vähemmin vaurioin.

Puoskari käsittelee myös Suomen EU-politiikkaa realistisella ja eurotähteilyyn sortumattomalla otteella. Puoskarin kirja on niitä tuotteita jotka aihepiiristä kiinnostuneen kannattaa lukea livenä, tyytymättä pelkkään kirjavinkkiin.

toukokuu 2002

Flamingo, 369 s., Glasgow 1998

Doris Lessingin 50-luku

Doris Lessing syntyi Persiassa v. 1919 ja muutti viisivuotiaana englantilaisen perheensä mukana Etelä-Rhodesiaan. Valkoisen viljelijäperheen tytär oli erilainen nuori: mustan enemmistön kohtelua kauhistunut, kirjallisesti lahjakas itsenäinen nainen ,joka jo sodan aikana hakeutui kommunistisen puolueen riveihin. Tästä ajasta kertoo hänen muistelmiensa ensimmäinen osa, Under My Skin.

Muistelmien toinen osa on hyvin erilainen. Lontooseen muuttaa kolmevuotiaan pojan kanssa 30-vuotias nuori nainen, idealistinen kommunisti ja alkava feministi, joka on jättänyt taakseen kaksi avioliittoa ja vanhimmat lapsensa. Mukanaan hänellä on käsikirjoitus romaaniin The Grass is Singing, josta tulee bestseller ja joka aloittaa hänen menestyksekkään ja arvostetun kirjailijauransa.

Englannin kirjallisuus-, teatteri- ja vasemmistopiireissä Lessing tutustuu ja laajasti myös ystävystyy ihmisten kanssa, joiden nimilista on kuin ajan Kuka Kukin On-teoksesta: Lindsay Anderson, John Wain, Robert Conquest, Tony Richardson, Kenneth Tynan, John Osborne jne, kaikki enemmän tai vähemmän ”kommunisteja”, jotkut jonkin aikaa jopa puolueen jäseniä. Myös Lessing on puolueen jäsen ja stalinisti, kuten hän itse sanoo, mutta kuitenkin ulkopuolinen intellektuelli, joka vähitellen alkaa hakeutua eroon roolistaan ”hyödyllisenä idioottina”.

Lessing on ennen muuta kirjailija, mutta liikkuu myös poliittisena aktivistina 50-luvun lopulla perustetussa uudessa ydinaseriisuntaa vastustaneessa rauhanliikkeessä CNDssä ja sen radikaalisiivessä, Committee of 100:ssa. Hän tutustuu liikkeen eri johtajiin, yrittää myös sovitella heidän ristiriitojaan ja käy tapaamassa Bertrand Russellia ja piirtää varsin kriittisen kuvan tästä puoliseniilistä vanhuksesta, jota nuori amerikkalainen Ralph Schoenman häikäilemättömästi manipuloi omien – tai konspiraatiomieltymyksistä riippuen CIAn tai KGBn – tarkoitusperien mukaisesti.

Afrikkalaisena emigranttina Lessing on tekemisissä myös kaikkien noina vuosina Lontoossa oleskelleiden eteläisen Afrikan tulevien mustien johtajien kanssa. Kenneth Kaunda, Joshua Nkomo, Harry Nkumbula, Orton Chirwa olivat usein yksinäisiä ja hakivat monessa suhteessa afrikkalaiseksi kokeneensa Lessingin seuraa.

NKP:n XX puoluekokouksen ja Stalininin hirmuteot paljastaneen – tai oikeammin tunnustaneen – Hrutshevin puheen jälkeen myös Lessing vähitellen erkaantuu kommunisteista, kuten E.P. Thompson ja monet muutkin hänen lähipiiristään. Vähitellen Lessing erkaantuu koko vasemmistosta ja alkaa uuden etsinnän joka, muistelmien tämän osan kuvamaan ajan jälkeen, vie hänet mystiikkaan ja sellaiseen islaminymmärrykseen, jossa hän – myöhemmissä kirjoituksissaan – puolustaa sharia-lain vastenmielisiäkin piirteitä.

Myös Lessingin muistelmista löytyy monien entisten kommunistien tilityksille ominainen omien kokemusten ja itsekritiikissä vääristymiksi tunnustettujen ajatustapojen yleistäminen koskemaan kaikkia muitakin, jotka samoissa piireissä liikkuivat. Tämä ei kuitenkaan ole muistelmien hallitseva piirre. Lessingin kuvaukset paikoista ja tapahtumista sekä arviot ihmisistä ovat aidontuntuisia ja aina enemmän ymmärtäviä kuin tuomitsevia ja sopivassa määrin myös itseironian sävyttämiä.

Sen ohella että Lessingin muistelmat kiinnostavat sekä kirjallisena suorituksena että tietyn aatteellis-poliittisen miljöön kuvauksena, on myös hätkähdyttävää miten niiden 50-luvun englantilaisuuden ja Lontoon ilmapiirin kuvaus herättää minussakin tiettyjä lapsuuteeni liittyviä nostalgisia tunteita.

toukokuu 2002