NÄKEMYS ITÄMEREN METROPOLIALUEESTA

Itämeren alueen kehitys viimeisimmän kymmenen vuoden aikana on ollut kiistaton menestystarina. Alue on Euroopan dynaamisimmin kasvavia talousalueita, sotilaallinen vastakkainasettelu on historiaa ja suurin osa poliittisista rasitteista on hävinnyt. Alueen valtioiden yhteiset edut ja monipuolisen yhteistyön tarve ovat nyt etualalla. Yhteistyötä tapahtuu kaikilla sektoreilla ja yhteiskunnan tasoilla. Yhteistyön toimijoina ovat niin hallitukset kuin alueet ja paikallishallinnot, yritys- ja yliopistomaailma sekä kansalaisjärjestöt.

Itämeren alueella, mikäli siihen Saksasta rajataan kuuluvaksi vain pohjoisosat ja Venäjästä luoteisosat, asuu yli 100 miljoonaa asukasta. Alueen keskeisiä etuja ovat markkinoiden koko, kasvupotentiaali, joka johtuu muun muassa suurista taloudellisista eroista, sekä luonto- ja kulttuuriarvot. Itämeren laaja alue on yksi niitä maapallon osia, joihin kansainvälisten yritysten mielenkiinto arvioiden mukaan kohdistuu tulevaisuudessa.

Historiallisessa tarkastelussa on ympyrä umpeutumassa. Itämeri yhdistää jälleen. Jo keskiajalta ovat Itämeren rannikkoalueet muodostaneet yhteistyö- ja vuorovaikutusalueen. Aina on käyty kauppaa, mutta on myös ryöstetty toisia ja käyty sotia. Yhteistyö yhdisti alkuaan nimenomaan kaupungit – keskiaikaiset Tukholman, Riian ja Tallinnan ja myöhemmin sen jälkeen Turun, Helsingin ja Pietarin. Verkostoituminen ei siis suinkaan ole IT- aikakauden keksintö, vaan Itämeren hansakaupungit toteuttivat sitä omalla tavallaan jo keskiajalla. Viime vuosisadalla meren rooli yhdistäjänä väheni. Neuvostojärjestelmän syntyminen loi Itämerelle uudenlaisen kahtiajaon, jossa kaupankäynti muutti luonnettaan ja kansalaisyhteiskunnan tasolla avoin vuorovaikutus väheni.

Neuvostojärjestelmän purkautuminen ja kylmän sodan päättyminen loivat uudet edellytykset rajat ylittävälle yhteistyölle niin hallitusten, alue- ja paikallistason kuin kansalaistasonkin välille.

Nyt Itämeren alueen kehitysnäkymiin vaikuttavat ennen muuta Euroopan unionin ja Naton laajentumisprosessit. Mutta kuten yhteisartikkelissamme äskettäin Viron ulkoministerin kanssa totesimme, nämä prosessit edistävät koko alueen vakautta ja luovat lujan perustan rajat ylittävälle kanssakäymiselle ja yhteistyölle. Samalla Itämeren alueen kasvumahdollisuudet voivat antaa uuden sysäyksen koko unionin taloudelliselle kehitykselle.

Itämeren alueen yhteistyöelimiä ja -verkostoja on jo nyt lukuisia eikä kokonaiskuvan hahmottaminen ole helppoa. Päällekkäisyys ja koordinaation puutteet eivät ole kuitenkaan välttämättä osoitus alueen yhteistyön ongelmista. Pikemminkin voidaan tämä mitä monipuolisin ja monitahoisin yhteistyö nähdä myös seurauksena alueen tilanteen normalisoitumisesta. Yhteistyötä tapahtuu yhä enemmän myös spontaanisti, yhteistyökumppaneiden omien tarpeiden mukaan, ilman ylhäältä tai ulkoapäin tapahtuvaa suunnittelua tai ohjausta.

Yhteistyöllä Itämeren alueella on pitkät perinteet. Pohjoismaiden neuvosto juhli juuri 50-vuotisjuhlaansa Helsingissä. Tämä yhteistyö on kuitenkin kattanut vain osan Itämeren alueesta, koska sen jäseninä ovat ainoastaan viisi pohjoismaata. Pohjoismaiden monisektoraalisen lähialueyhteistyön myötä Baltian maat tulivat kuitenkin yhä läheisempään kosketukseen alueen yhteistyön ytimen muodostavan pohjoismaisen integraation kanssa.

Yhteistyö pohjoismaiden ja kolmen Baltian maan kanssa sai uusia ulottuvuuksia, kun maat alkoivat keskustella Euroopan integraatiokysymyksistä, turvallisuuspolitiikasta ja alueellisesta yhteistyöstä, ensin kokoonpanossa 5+3 ja sittemmin NB8-ryhmänä.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen vahvistui Itämeren alueella tarve tiivistää hallitusten välistä yhteistyötä, joka kattaisi kaikki alueen valtiot. Vuonna 1992 perustettiin Kööpenhaminassa ulkoministeritason kokouksessa Itämeren valtioiden neuvosto (CBSS), johon kuuluvat kaikki alueen valtiot. Myös Euroopan komissio osallistuu neuvoston työhön.

Alusta alkaen neuvoston tehtäväksi tuli kaikkien Itämeren valtioiden keskinäisen yhteistyön tiivistäminen tasavertaiselta pohjalta, demokraattisen kehityksen vahvistaminen alueen valtioissa, alueellisen vakauden edistäminen sekä taloudellisen kehityksen tukeminen.

Voidaan todeta, että Itämeren valtioiden neuvosto on täyttänyt hyvin sille asetetut odotukset ja sen sateenvarjon alla on versonut lukuisa joukko yhteistyöelimiä, jotka kattavat laajasti alueellisen yhteistyön eri toimialueet. Itämeren neuvosto on ainoa alueellinen järjestö, joka käsittää kaikki alueen EU:n partnerimaat. Se on siten arvokas alueellinen yhteistyökumppani komissiolle. Se on osoittautunut hyödylliseksi poliittisen dialogin foorumiksi, joka on nivonut Venäjää eurooppalaisiin rakenteisiin ja edistänyt Venäjän ja Baltian maiden keskinäistä kanssakäymistä sekä tukenut hakijamaiden jäsenyyspyrkimyksiä EU:hun. Unionin laajentumisen jälkeen Itämeren valtioiden neuvosto tulee olemaan keskeinen kanava yhteistyölle Venäjän kanssa.

Suomi aloitti viime kesänä toisen kierroksen Itämeren neuvoston puheenjohtajana. Puheenjohtajuus kestää vuoden. Tavoitteenamme on kestävän kehityksen tukeminen Itämeren alueella niin, että yhteisesti koettu vakaus, vauraus, hyvinvointi ja turvallisuus lisääntyvät.

On kaikki syy uskoa, että niin EU:n kuin Natonkin laajentuminen lisäävät alueen vakautta ja vahvistavat yhteistyön mahdollisuuksia entisestään. Kuitenkaan ei voida sanoa, että turvallisuuden saralla kaikki olisi jo tehty.

Itämeren alueella ei ole enää sotilaallisia tai perinteisiin valtioiden välisiin konflikteihin liittyviä turvallisuusuhkia. Niin sanotun pehmeän turvallisuuden kysymykset ovat nousseet päällimmäisiksi. Ympäristön saastuminen, nimenomaan Itämeren tila, on kansalaisten suuri yhteinen huolenaihe, ja sitä se on myös alueen hallituksille. Muita riskitekijöitä alueella ovat ydinvoimaan ja merenkulkuun liittyvät ympäristöonnettomuudet, järjestäytynyt kansainvälinen rikollisuus, korruptio, huume- ja ihmiskauppa sekä tarttuvat taudit kuten HIV/AIDS.

Hallitusten on paneuduttava näihin ongelmiin ja pystyttävä vastaamaan kansalaisten odotuksiin näiden ongelmien ratkaisemiseksi. Itämeren neuvoston puitteissa nämä kysymykset ovat nousseet esille ja niiden hoitamiseksi on käynnissä monipuolinen yhteistyö. Neuvoston työryhmät ja eri alojen asiantuntijaelimet kattavat laajan skaalan yhteistyökysymyksistä. Käytännön hanketasolla ovat toteuttajina sekä alue- ja paikallistason elimet, yritysmaailma, yliopistot että kansalaisjärjestöt.

Suomi painottaa omalla puheenjohtajuuskaudellaan jatkuvuutta. On rakennettava jo toimivien yhteistyöalojen ja -muotojen varaan, kuten Itämeren suojelukomissio ja hallitusten välinen energiayhteistyö. Yksi omista painopistealueistamme on tietoyhteiskunnan rakentaminen. Pidämme keskeisenä myös raja-alueyhteistyötä ja rajahallinnon kehittämistä, jossa konkreettisena esimerkkinä on rajanylitykseen käytettävän ajan merkittävä lyhentäminen ihmisten ja tavaroiden kulun helpottamiseksi.

Itämeren neuvoston alkuperäisiä tavoitteita oli demokratian vahvistaminen alueella. Kansalaisten järjestäytynyt toiminta tuo merkittävän lisän moniarvoisen demokraattisen yhteiskunnan kehitykseen. Pidämme tärkeänä kansalaisjärjestöjen toimintaa, jolle valtiovallan tehtävä on luoda toimintaedellytykset muun muassa lainsäädännöllä. Toimintaa ei kuitenkaan tule ohjailla. Itämeren alueen järjestöt ovat perinteisesti keskittyneet ympäristö- ja ihmisoikeuskysymyksiin. Tarkoitus on puheenjohtajuuskaudellamme kiinnittää huomiota myös sosiaali- ja terveysalan järjestöjen yhteistyöhön. Turussa järjestetään toukokuussa laaja Itämeren alueen kansalaisjärjestökokous, joka osaltaan vahvistaa järjestöjen verkottumista yli rajojen.

Olemme nostaneet keskeiseksi teemaksi puheenjohtajuuskaudellamme myös Itämeren maiden työmarkkinaolojen tarkastelun. Helmikuussa järjestetään Helsingissä kolmikantapohjalta Pohjoisen ulottuvuuden työmarkkinafoorumi, jossa työmarkkinakysymysten lisäksi tarkastellaan EU:n laajentumisen vaikutusta elinkeinoelämän toimintaympäristöön sekä työvoiman saatavuuteen ja liikkuvuuteen alueellamme.

Työvoiman liikkuvuus on se asia, joka Suomessa on herättänyt eniten epäilyä EU:n laajentumisen suhteen. Suomi on tyytyväinen komission esityksestä hyväksyttyyn ratkaisuun kahden-seitsemän vuoden siirtymäajasta. Oma käsitykseni on, että kahden vuoden siirtymäaika on riittävä ja ettei rajoituksia tarvitse jatkaa. On kuitenkin hyvä ja laajentumisen hyväksyttävyyden kannalta tärkeätä, että pidempi siirtymäaika on käytettävissä, jos ongelmia kuitenkin ilmenee. Oleellista on se, että jatkossakin Suomessa noudatetaan Suomen työlainsäädäntöä ja yleissitovia työehtosopimuksia. Jos näiden valvonnassa on ongelmia, kuten on epäilty, on täysin meidän omassa vallassamme hoitaa asia kuntoon ennen laajentumisen toteutumista.

On myös huomionarvoista, että Suomella ja suomalaisilla työmarkkinajärjestöillä on sellaista kokemusta ja osaamista, jota meidän on syytä tarjota kaikkien Itämeren maiden käyttöön sosiaalisen ulottuvuuden vahvistamiseksi.

Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että kaikki Itämeren yhteistyöhankkeet ovat Pohjoisen ulottuvuuden hankkeita – Pohjoinen ulottuvuus muodostaa kattavan sateenvarjon Itämeren alueen yhteistyölle. Tämä Suomen aloitteesta EU:n toimintaohjelmaksi kehittynyt hanke on ollut tärkeä poliittinen työkalu EU:n pohjoisten alueiden esiin nostamiseksi, mutta samalla sen puitteissa on tapahtunut paljon konkreettista yhteistyötä, esimerkkeinä ympäristökumppanuus, Pietarin lounainen jätevesipuhdistamo sekä Pohjoinen eUlottuvuus.

Nykyinen toimintaohjelma päättyy ensi vuoden lopussa. Kolmisen viikkoa sitten hyväksyimme Luxemburgissa korkean tason kokouksessa suuntaviivat uuden toimintaohjelman laatimiseksi. Tarkoitus on, että Kööpenhaminan Eurooppa-neuvosto joulukuussa pyytää komissiota laatimaan luonnoksen uutta toimintaohjelmaa varten vuosille 2004-06, joka mahdollisesti voitaisiin hyväksyä kesäkuussa Kreikan puheenjohtajakaudella.

Tanskan laatimissa suuntaviivoissa ovat mukana kaikki nykyisen toimintaohjelman sektorit eli talous, infrastruktuuri, inhimilliset voimavarat, tutkimus, koulutus, terveys, ympäristö, ydinturva ja luonnonvarojen käyttö. Ne ovat Suomellekin tärkeitä. Suomi on selvittänyt terveys- ja sosiaalialan kumppanuusohjelman laatimista, ja pyrimme saamaan sen sisällytetyksi uuteen toimintaohjelmaan.

Lähitulevaisuudessa EU:n laajentuessa tulee Itämerestä unionin sisämeri, melkein. Keskiajalla Itämeren kaupunkien yhteistyö oli vilkasta ja edelleen – tai uudelleen – näillä kaupunkialueilla on keskeinen ja jopa kasvava merkitys. Myös niiden keskinäinen verkostoituminen on taas tiivistymässä.

Kaupunkialueiden merkitys kasvaa kansantalouksissa edelleen. Pitkälle kaupungistuneissa maissa talouden kasvu näyttää merkittävässä määrin keskittyvän uutta tietoa synnyttäville metropolialueille. Yritystoiminta hakeutuu informaatiovirtojen äärelle. Tietoa hyväksikäyttävät yritykset hakeutuvat toistensa ja tutkimuslaitosten läheisyyteen, vaikka ne samanaikaisesti käyttävät globaalia tietoverkkoa päivittäisessä työssään paikkasidonnaisuudesta vapaina.

Yhdysvalloissa niin sanotun Internet-talouden uusi yritystoiminta on hakeutumassa vanhoihin kaupunkikeskuksiin, joissa on innovatiivisuutta tukeva hyvä paikallinen ympäristö. Myös Suomessa tietointensiivisten toimialojen kasvu on ollut muuta maata nopeampaa Helsingin seudulla, joka muodostaa Helsingin laajan metropolialueen ytimen. Yrityssektorin henkilöstömäärän kasvusta informaatioalan osuus oli noin puolet 1990- luvulla.

Suomi on maailman mittakaavassa pieni kansakunta. Samoin Helsingin metropolialue on maailman metropolialueiden joukossa taskukokoa. Sen vuoksi on tulevaisuutta ajatellen tärkeää, että Helsingin metropolialue näkyy muuhun maailmaan päin laajemman menestymismahdollisuuksia omaavan alueen osana.

Helsingin metropolialue on mukana kahdessa tärkeässä Itämeren ala-alueellisessa hankkeessa.

Interreg-, Phare ja Tacis-ohjelmien avulla virinnyt yhteistyö Itämeren Paletti (The Baltic Palette) -projekti on synnyttänyt pysyvän yhteistyöverkoston Itämeren alueen keskiseen osaan, viiden metropolin ja niiden kasvuun tukeutuvien lähialueiden välille. Tähän yhteistyöverkostoon kuuluvat Uusimaa, Tukholman-Mälarin seutu, Ahvenanmaa, Varsinais-Suomi, Kanta- Häme, Tallinnan kaupunki, Harjun lääni, Riian seutu, Pietarin kaupunki ja Leningradin alue.

Yhteisenä visiona on synnyttää Itämeren Paletin alueesta vuoteen 2020 mennessä maailmanlaajuisestikin kilpailukykyinen tutkimuksen ja liiketoiminnan areena, joka houkuttelee sekä investointeja että vierailijoita kaikkialta maailmasta. Itämeren Paletin vahvuuksien perusta on rikkaaseen merelliseen ja luonnonläheiseen kulttuuriperinteeseen tukeutuva uuden tiedon synnyttäminen ja taiteiden edistäminen.

Itämeren Paletin strategian mukaan edistetään tietoon perustuvaa taloutta, suojellaan Itämerta, kehitetään tutkimuslaitosten, yliopistojen ja korkeakoulujen verkostoja, parannetaan infrastruktuuria liikkumisen helpottamiseksi alueella sekä sujuvoitetaan yhteyksiä muualle maailmaan. Alueiden kehittämisessä tuetaan monikeskuksista, joukkoliikenteeseen tukeutuvaa aluerakennetta. Matkailun uskotaan voimakkaasti lisääntyvän tulevaisuudessa, ja tavoitteena on luoda kestävän kehityksen mukainen matkailutarjonta. Saaristoon ja rannikkoalueille kehitetään uusia elinkeinoja käyttäen hyväksi metropolialueiden luoman kysynnän kasvua.

Metropolialueen tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että verkosto on saanut hyväksytyksi myös uudet Interreg I II B- Phare- ja Tacis-projektit, jotka konkreettisesti toteuttavat strategiaa aluesuunnittelun, liikenneyhteyksien, tietoyhteiskunnan, matkailun ja vesiensuojelun osalta alueellisella tasolla. Sisäasiainministeriö ja ympäristöministeriö ovat omalta osaltaan tukeneet hanketta.

Toinen Helsingin metropolialueen kannalta tärkeä hanke on Etelä-Suomen maakuntien liittouman yhdessä Viron ja Pietarin alueen kanssa toteuttama Suomenlahden kasvukolmio -projekti. Kasvukolmio edistää erityisesti pk- yritysten public-private – tyyppistä yhteistyötä ja on myös esimerkki Pohjoisen ulottuvuuden toimintaohjelman konkreettisista yhteistyöhankkeista. Kasvukolmiossa hyödynnetään Etelä-Suomen, Viron ja Pietarin alueen talouksien kehityseroja ja tuotantorakennetta sekä erilaisia markkina-alueita. Etuja, joita alun perin Aasiassa kehitetyllä kasvukolmio-konseptilla voidaan saavuttaa ovat suur- ja rinnakkaistuotannon edut, teknologian siirto, uudet työpaikat, suorat investoinnit ja yritysten kansainvälistyminen. Painopistealueina kasvukolmiossa ovat IT- ja ympäristöala sekä logistiikka. Valittuja prioriteetteja tukevat sekä alueiden omat strategiat että myös muun muassa Pohjoisen ulottuvuuden toimintaohjelmassa olevat painotukset tietoyhteiskunnasta (NeDAP), ympäristöstä ja yritystoiminnasta sekä Venäjän kansallinen eRussia -ohjelma.

Myös pienimuotoisemmin ja rajatummin voidaan palvella Helsingin metropolialueen etuja. Kuten valtiotasolla, jossa Suomi ja Viro tulevina EU- kumppaneina liittyvät toisiinsa uusin sidoksin, myös kaupunkien tasolla jatkavat Helsinki ja Tallinna moniulotteista yhteenkasvamistaan. EU-jäsenyys ja sen myötä sisämarkkinoiden toteutuminen on omiaan valtiotasolla nostamaan pintaan myös valtioiden välisen kilpailun elementtejä. Niiden vastapainoksi tarvitaan juuri yhteistyön siltoja ja siteitä, sekä konkreettisesti että symbolisesti. Sisämarkkinoiden toteuttaminen ja metropolien yhteyksien tehostaminen edellyttää laaja-alaista, yhteistyöpohjaista panostusta infrastruktuuriin niin Baltiassa, Puolassa kuin Luoteis-Venäjälläkin .

Useita yhteisiä hankkeita infrastruktuurin kehittämiseksi, kaupan esteiden poistamiseksi ja kestävän kehityksen turvaamiseksi on jo meneillään Suomenlahden alueella. Tällaisia ovat muun muassa Etelä-Suomen, Viron ja Venäjän suunnittelemat ja toteuttamat satamahankkeet, E-18 -maantieyhteyden kehittäminen, raideliikenteen kehittäminen sekä tullimuodollisuuksien vähentäminen ja rajanylityksen nopeuttaminen (muun muassa TEDIM-ohjelma). Pietarin lounaisen jätevedenpuhdistamon rakentaminen on keskeisin ympäristönsuojeluhanke.

Suomen kannalta näiden kaikkien hankkeiden tavoitteena on Helsingin metropolialueen sekä keskisen Itämeren kilpailuaseman edistäminen yhtenä keskeisenä talousveturina. EU:n laajentuminen ja Pietarin metropolialueen talouden integroituminen länteen luovat visiolle onnistumisen mahdollisuudet.

UUSLIBERALISMI JA PASSIIVISUUS SOSIALIDEMOKRATIAN VASTUSTAJAT

– SDP pyrkii vaaleissa mahdollisimman hyvään tulokseen. Emme hae valtakirjaa millekään hallituspohjalle tai virkamiesten vero- tai muille ohjelmille, vaan sosialidemokraattisille linjauksille sellaisina kuin ne viimeksi kesän puoluekokouksessa vahvistettiin. Vaalitulos ja hallitusneuvottelut ratkaisevat hallituspohjan.

– Toivomme ja tähtäämme siihen, että myös uusi hallitus voidaan muodostaa sosialidemokraattien johdolla. Tämä tulee voida todeta sortumatta sellaiseen ylimielisyyteen, jossa ennakkoon kieltäytyisimme osallistumasta muuhun kuin sd-vetoiseen hallitukseen.

– Vaalityössään SDP ei vähäisimmässäkään määrin väistä vastuutaan viime vuosien hallituspolitiikasta; miksi me antaisimme kunnian menestyksekkäästä Suomen kilpailukykyä ja vakaata kehitystä vahvistaneesta politiikasta porvarillisille hallituskumppaneille.

– Ihmisten luottamusta emme kuitenkaan voita vain vetoamalla menneisiin saavutuksiin. On osattava vastata oikein ja uskottavasti ihmisten huoliin hyvinvointipalvelujen ja työllisyyden tulevaisuudesta. Sosialidemokratian solidaarisuutta ja yhteisöllisyyttä korostavalle sanomalle on jälleen kysyntää.

– Sosialidemokratialla on kaksi vaarallista vastustajaa. Yksi on sokeasti markkinavapauksiin uskova uusliberalismi, joka kieltää yhteisöllisyyden arvon ja merkityksen. Vaikka porvaripuolueetkin varovat jo vetovoimaansa menettäneitä uusliberalistisia äänenpainoja, näkyvät ne esimerkiksi virkamiestyönä tuotetuissa veroesityksissä.

– Toinen vastustajamme on politiikan vaihtoehdottomuuden tunteeseen perustuva passiivuus ja välinpitämättömyys. Sen voittaminen on vaaleissa suuri haasteemme.

GLOBALISERING, OJÄMLIKHET, OTRYGGHET OCH INTOLERANS HOT MOT DEMOKRATIN I EUROPA?

Demokrati är inte ett begrepp som endast hör hemma inom den politiska terminologin. Min uppfattning om ett demokratiskt samhälle utgår från att centrala innehållsmässiga kriterier skall vara uppfyllda. Jämlika mänskliga rättigheter för alla och en fungerande rättsstat är viktiga beståndsdelar. I en fungerande demokrati skall människorna ha en tryggad grundläggande utkomst och de skall uppleva att de har möjligheter att påverka samhället.

Händelserna under fjolåret har försvagat känslan av trygghet. Det står allt klarare att medborgarnas trygghet inte enbart, om alls, kan bygga på ett resonemang i traditionella militära termer. Människorna upplever att säkerheten ifrågasätts av nya hot. Under det gångna året har terrorismen varit synnerligen aktuell, men vi har också upplevt andra hot, allt från miljökatastrofer till ökad organiserad brottslighet. Det är självklart att de åtgärder som vidtas mot dessa hot mot demokratin skall respektera de mänskliga rättigheterna och rättsstatsprincipen.

Den stora otrygghet som medborgarna känner utgör ett hot mot demokratin och mot en stabil samhällsutveckling. Otryggheten eller åtminstone känslan av att din egen ställning är hotad kan bottna i olika omständigheter. I flera länder har det blåst nyliberala vindar som, helt avsiktligt, medfört ökad ojämlikhet och större inkomstskillnader. Samhället har allt tydligare delats upp i dem som klarar sig och dem som hotas av mer eller mindre permanent utslagning.

Men nyliberalismen i dess mest renodlade form kan undergräva demokratin också på ett annat sätt, nämligen genom att förneka att det egentligen finns reella valmöjligheter i politiken, det finns bara TINA – There is No Alternative – det enda alternativets politik. Om man anser, såsom Margaret Thatcher en gång gjorde, att det finns inte något samhälle – ”there is no such thing as society” – förnekar man samtidigt medborgarskapets och rösträttens betydelse och reduserar människans roll som beslutsfattare endast till konsumentens roll på marknaderna, där jämnlikhet betyder att varje euro väger lika mycket, oberoende av hur dem fördelas människorna emellan.

Detta har kunnat leda till att människorna tappat tron på de traditionella politiska aktörerna och på möjligheterna att påverka samhället. I vissa fall har också traditionella vänsterväljare som upplevt sina positioner hotade i samhället och sina påverkningsmöjligheter allt mer irrelevanta, övergått till att stödja rörelser på yttersta högerkanten. Detta har skett till exempel i Frankrike.

I det följande kommer jag att ta upp vissa omständigheter som utgör ett hot mot demokratin och den stabila samhällsutvecklingen på det nationella, det europeiska och det globala planet.

Det nationella planet

Det har visat sig att det nordiska välfärdssamhällets grundläggande idé är inte bara hållbar men också en avgörande konkurrensfördel också under nya förhållanden. Man skall självfallet inte styvsint hålla fast vid existerande strukturer i välfärdssamhället, till exempel vid vissa stödformer. Det väsentliga är i stället att individen skall kunna se på sin ställning och sin framtid med tillförsikt och att man strävar efter jämlikhet med hjälp av olika samhällspolitiska medel. Välfärdsstaten har förbundit sig till jämlikhet och dessa mål har inte blivit föråldrade på något sätt.

Icke-diskriminering och jämlikhet är centrala begrepp på området för de mänskliga rättigheterna. Finland betonar att de mänskliga rättigheterna är globala och odelbara. För samhällets och individens välfärd är det viktigt att såväl de traditionella medborgerliga och politiska rättigheterna som de ekonomiska, sociala och kulturella rättigheterna genomförs så väl som möjligt på det individuella planet. Gränsen mellan dessa två grupper av rättigheter är faktiskt inte alltid helt klar. Den för en fungerande demokrati viktiga rätten att organisera sig fackligt hör till exempel till båda kategorierna.

Med hänsyn till detta är Finlands förteckning över de grundläggande fri- och rättigheterna synnerligen modern. I förteckningen ingår de traditionella medborgerliga rättigheterna men också ekonomiska, kulturella och sociala rättigheter. Rätten till en minimiutkomst har till och med formulerats som en subjektiv rättighet. De finska grundläggande fri- och rättigheterna omfattar dessutom också rätten till en sund miljö. För individen är det förstås viktigt att samtliga rättigheter förverkligas jämsides, så bra som möjligt. Att medborgarna hyser ett grundläggande förtroende för att de olika rättigheterna förverkligas relativt väl och jämsides, utgör en av grundstenarna för stabilitet i samhället.

Det europeiska planet

Vi kan vara nöjdt över att utvecklingen i EU angående de grundläggande rättigheterna har avancerat under de senaste åren. Stadgan om de grundläggande rättigheterna, som antogs i Nice, innehåller på samma sätt som den finska grundlagen hänvisningar såväl till medborgerliga rättigheter som till ekonomiska och sociala rättigheter. Att det finns ett omnämnande av rätten till god förvaltning, som tillkom på finskt initiativ, är viktigt för öppenheten och demokratin. Dessa utmaningar angående god förvaltning och särskilt angående ökad öppenhet är centrala i arbetet för ett allt mer demokratiskt EU. EU:s framtidsdebatt bör alltså i tillräcklig utsträckning beakta både dessa utmaningar och arbetet för ett ökat förtroende från medborgarnas sida för verksamheten i de europeiska institutionerna.

Demokratin och de mänskliga rättigheterna i EU kunde också främjas om unionen tillträdde Europakonventionen om de mänskliga rättigheterna. Detta initiativ som Finland och Sverige arbetat för skulle tillföra de mänskliga rättigheterna en internationell övervakningsmekanism också för arbetet i EU-institutionerna. För demokratin i vår världsdel är det viktigt att de befintliga mekanismerna för de mänskliga rättigheterna särskilt Europakonventionen och domstolen i Strasbourg förblir trovärdiga och funktionsdugliga också i fortsättningen. Detta ökar de europeiska medborgarnas tro på möjligheterna att förverkliga sina rättigheter. Regelverket om de mänskliga rättigheterna skall inte få avvika mellan EU-länderna å ena sidan och områdena utanför EU å andra sidan. En EU-anslutning till Europarådets konvention om de mänskliga rättigheterna skulle främja framtagandet av enhetliga regler för de mänskliga rättigheterna i Europa.

Den finska politiken på området för de mänskliga rättigheterna fokuserar kvinnors, barns, minoriteters och ursprungsfolks rättigheter. Dessa prioriteringar har vi valt för att dessa grupper ofta får sina rättigheter sämre tillgodosedda än andra grupper. Dessutom har minoriteternas rättigheter ett direkt samband med tryggheten och stabiliteten i samhället. Konflikter och osäkerhetsfaktorer i samhället bottnar ofta i etniska motsättningar, och minoriteter görs ofta till syndbocker för missförhållanden dem har ingentig att göra med.

I ett europeiskt sammanhang utgör romernas ställning ett aktuellt exempel på minoriteternas på många sätt problematiska situation. Det bor romer i så gott som samtliga europeiska länder, sammanlagt är de ungefär 10 miljoner. Överallt utgör de dock en klar minoritet och de har svårare än genomsnittsbefolkningen att påverka genom normala demokratiska kanaler i frågor som gäller dem själva. Finland har lagt ett initiativ om att grunda ett europeiskt romskt forum (European Roma Forum) vid Europarådet. Romernas organisationer i Europa stöder aktivt detta projekt. De anser att det förbättrar den romska befolkningens möjligheter att delta i beslut i Europa.

Det globala planet

Ett viktigt tema i globaliseringsdebatten har gällt det hot mot demokratin som den globaliserade ekonomin utgör. Man har fäst uppmärksamhet vid att det demokratiska beslutsfattandets rörelsefrihet minskar i nationalstaten till följd av internationaliseringen och liberaliseringen av kapitalets rörelser. Också i de industrialiserade länderna förändras demokratins verksamhetsfält genom denna utveckling, men situationen är mest problematisk i de länder i tredje världen där de ekonomiska och kanske också demokratiska strukturerna än så länge är allt för svaga för att utgöra en tillräcklig motkraft till de multinationella företagens makt.

Kritik mot globaliseringsutvecklingen har också anförts ur perspektivet att den ökar ojämlikheten och inkomstskillnaderna, såväl inom länderna som mellan dem. Större ojämlikhet i samhället ger större instabilitet. Det samma gäller då man talar om ojämlikhet mellan staterna. I förlängningen kan situationen leda till bl.a. okontrollerade flyttningsrörelser och svagare internationell säkerhet.

Det är skäl att ta kritiken mot globaliseringen på allvar. Utmaningarna gäller förvisso också Europa och samtliga europeiska stater. Själv anser jag dock att det finns klart positiva aspekter på globaliseringstemat. Genom att utveckla instrumenten för hanteringen av globaliseringen kan man försöka eliminera de värsta missförhållandena och ge rum för en positiv utveckling.

Det är också viktigt att nya perspektiv har öppnats för den internationella medborgarverksamheten, bland annat genom kommunikationskanalerna över Internet. Frivilligorganisationer på olika håll i världen har snabbt tillägnat sig de möjligheter som de nya kommunikationskanalerna erbjuder. Det har till exempel blivit allt svårare att hemlighålla kränkningar av de mänskliga rättigheterna. Erfarenheterna visar att också stater som gör sig skyldiga till kränkningar av de mänskliga rättigheterna är känsliga för att information om deras göranden och låtanden blir internationellt känd.

Ett annat positivt exempel är arbetet som syftar till att påverka de internationella företagens verksamhet. I dag utvecklar till exempel de finska företag som arbetar internationellt och även många andra företag olika koder för att säkra ansvarsfull verksamhet med hänsyn till miljön och de sociala rättigheterna. Centralt i denna företagsverksamhet, som hör samman med hållbar utveckling, är utan tvekan det faktum att upplysta konsumenter och folkrörelser kräver ansvarskännande verksamhet och styr sina uppköp till företag som fungerar enligt detta.

Dessa positiva exempel visar att globaliseringsutvecklingen inte bara ”kommer” utan att det är fråga om en helhet som kan påverkas också inom ramen för nationella och internationella demokratiska tillvägagångssätt.

Rasism och intolerans

Vid en granskning av demokratins funktionsduglighet betonas toleransens och den ömsesidiga solidaritetens betydelse på såväl det nationella, det europeiska som det globala planet. När hoten mot demokratin granskas ser man också att all slags intolerans i allmänhet och rasistiska fenomen mot invandrare och minoriteter i synnerhet utgör centrala fenomen. Därför vill jag till sist ta fram dels solidariteten, dels intoleransen som dimensioner för en fungerande demokrati.

Våldsamma rasistiska handlingar mot invandrare har vållat uppståndelse på olika håll i Europa under de senaste åren. Man bör självfallet inte generalisera situationen och alltför ensidigt tolka det hela så att den allmänna opinionen i Europa kapitulerat inför främlingshatet.

Själv tror jag att den europeiska traditionen beträffande respekt för de mänskliga rättigheterna och de medborgerliga friheterna är väldigt stark i det långa loppet. Till exempel är det bland finländarna vanligt att anse att vi skall ta emot dem som blivit tvungna att lämna sina egna länder av de skäl som anges i flyktingkonventionen. Solidariteten finns också kvar i den meningen att de senaste utredningarna visar att majoriteten av finländarna vill att vårt land skall öka utvecklingsbiståndet så att det närmar sig FN:s allmänna målnivå.

Händelserna under det senaste året visar dock att situationen kan ändras. Händelserna den 11 september och utvecklingen efter detta har fått många att känna oro för att rädslan för islam, islamofobi, skall sprida sig. Å andra sidan har det skärpta läget i Mellanöstern medfört att judars rättigheter kränkts och brott förekommit bl.a. mot synagogor också i Europa. Åtminstone i vissa fall har gärningsmännen tillhört den arabiska befolkningsgruppen och upplevt frustration och vanmakt inför händelserna i Mellanöstern. Den internationella situationen har alltså direkt påverkat situationen på gräsrotsnivå i Europa.

Regeringarnas ansvar är stort då situationen är instabil. Olika signaler kan ha stor betydelse för den allmänna opinionen och de kan påverka utvecklingen, till exempel i fråga om dolda rasistiska attityders förutsättningar att blossa upp som kränkningar av minoriteters rättigheter. Till exempel kan en populistisk politisk debatt erbjuda ett tillväxtunderlag för främlingsfientliga röster och så att säga legitimera dem inom ramen för en godtagbar attitydskala.

Det är särskilt viktigt att det inte kan sägas att inflyttningen till ett land och frågor som gäller den utländska befolkningen är okontrollerade på något sätt eller att myndigheterna inte har möjligheter att klara av dem. Till Finland har det tills vidare anlänt rätt få asylsökande. I vissa fall till exempel då somalierna började anlända till landet i början av 1990-talet har dock medierna förmedlat en bild av en situation som på något sätt står utanför kontroll. Följden har varit att de utlänningsfientliga attityderna stärkts på ett klart synligt sätt.

En ansvarskännande regering förbinder sig till att skydda de grundläggande rättigheterna som tillkommer varje människa och att också i den offentliga debatten föra fram denna övertygelse. Man bör till exempel inte vidta ändringar av utlänningslagstiftningen på alltför lösa grunder enligt dagskonjunkturerna, utan utlänningspolitiken bör vara så långsiktig och övergripande som möjligt. På detta sätt kan man bidra till stabiliteten i samhället och förebygga sådana växlingar i attitydklimatet som kan underblåsas av en populistisk och kortsiktig debatt.

Å andra sidan vill jag klart påpeka att en ansvarskännande politik som förbundit sig till de mänskliga rättigheterna förutsätter att dessa rättigheter förverkligas för samtliga individer. Även de som tillhör minoriteter skall efterleva de grundläggande friheterna och de mänskliga rättigheterna. Ofta hänvisar man särskilt för kvinnors och barns del till kulturella eller religiösa faktorer som hindrar att rättigheterna genomförs fullt ut.

De mänskliga rättigheterna är universella. Även om de mycket allmänt formulerade reglerna tillåter olika sätt för genomförandet det finns ju också olika valsystem i demokratierna kan kränkningar av de mänskliga rättigheterna aldrig rättfärdigas genom åberopande av kulturella orsaker eller motsvarande skäl. Sådan ”förståelse” är oriktig tolerans.

De mänskliga rättigheterna förutsätter en jämlik och icke-diskriminerande behandling av alla. Ett genomförande av rättigheterna förutsätter också solidaritet och gemensamt ansvar såväl inom samhället självt som på det internationella planet. Att förbinda sig till dessa utgångspunkter är en insats för konsolideringen av demokratin i Europa.

Till slut vill jag ännu hänvisa till en viktig sak. Hur impopulära och t.o.m. avskydda politikerna i allmänhet och partipolitikerna i synnerhet än är idag, bör vi komma ihåg att det inte finns ett enda exempel av en äkt fungerande demokrati i världshistorien till vars kännetecken inte skulle ingå fritt etablerade politiska partier som konkurrerar sinsemellan i fria val. Att försvara demokratin innehåller också ett försvar av politiska partier och omsorg över deras oberoende av hemlig och privat finansiering.

                                             XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXX

The CBSS and the Northern Dimension of the European Union: The future of the Baltic Sea Region after EU enlargement

Over a period of a relatively few years, the Baltic Sea region has developed beyond the most optimistic expectations, but the region still possesses an abundance of untapped resources. That is why today’s joint endeavours and deepening cooperation are, to a large extent, influenced by what we hope to enjoy seeing in the future.

The Baltic Sea region is in many ways a microcosm of whence Europe has come and where it might be heading. More than that, the region can even be presented as a model for overcoming some of the most demanding challenges to European unification based on comprehensive security.

To begin, I would like to pinpoint some specific features of transformation in the Baltic Sea region. But I will exclude military security in the region from my remarks, even though the emergence of the Baltic Sea region from the cold war situation is obviously significant for the region itself and for European security as a whole.

First of all, the importance of region-wide and sub-regional, as well as local and bilateral cooperation, cannot be emphasized too much. Even before the bigger wheels of the EU and NATO started to turn and draw in the countries of the region, in pre-accession or accession modes, innovative solutions were reached locally around the Baltic Sea Rim.

There was a core in place. The traditional and established cooperation among the five Nordic countries, including Iceland, has served as an engine for extending assistance to the Baltic States over a range of sectors of their societies engaged in transition and pre-accession. Moreover, first as a group of ”five-plus-three” and nowadays as a group of ”eight”, foreign and security policy cooperation has brought these neighbouring states together in an ever closer partnership.

As a regional body established ten years ago, the Council of the Baltic Sea States has joined these eight smaller countries with Russia, Poland and Germany, (with the participation of the European Commission), in practical cooperation on reforming and developing social and material infrastructures as well as in facing new security tasks.

Finland has recently assumed the Presidency of the CBSS. We intend to promote the whole broad agenda of stability, welfare and prosperity in the fields of the environment, energy, transport, the information society and education, as well as civic society and human security. Among the priorities are such diverse issues as combating organized crime and communicable diseases, border control, children at risk, supporting non-governmental organisations – especially in the field of social and health and labour market issues – in cooperation with social partners.

Regarding labour market issues, we will host – as part of the programme for the CBSS Presidency – a Northern Dimension Labour Market Forum in Helsinki next February. The main idea is to highlight visions and development trends linked to the labour market of the Northern Dimension area. Challenges such as population ageing inevitably influence our economies and labour markets. It would be of crucial importance to find common solutions in order to secure the availability of labour in the Baltic Sea States. Free movement of workers within an enlarged EU will also be relevant in this connection as well as migration within and from outside the Baltic Sea States.

In this context the free movement of labour has been the issue that has given most cause for doubts concerning EU enlargement in Finland and elsewhere. Finland is satisfied with the solution, based on the proposal of the European Commission, to have a transitional period of two to seven years. My assessment is that a transitional period of two years could be enough and that there is no need to prolong the restrictions. It is, however, necessary, especially for the acceptability of enlargement, to have the option of a longer transitional period in case problems occur. It is essential that in the future too EU Member States will apply their own legislation and generally binding collective labour agreements. If any shortcomings were to be found in the monitoring process, as has been suspected, it is up to them to correct the situation before enlargement.

It is also worth noting that the Nordic social partners in particular have the kind of experience and knowledge that we can usefully make available for all the Baltic Sea States to help them strengthen the social dimension. That would help to alleviate any suspicion that a strong and well organized labour market partners and practices would impede competitiveness, when it should instead be recognized as an asset that would strengthen it.

While dealing with its practical work, the CBSS, as a political network and governmental-level structure, has promoted the Baltic Sea region as a focus of identity that has long historical roots. This renaissance of awareness has become a concrete reality through numerous transnational networks that have flourished since the end of the unnatural divisions in the region. Such connections are essential for creating and strengthening civic societies and for overcoming socio-economic fault-lines.

As complementary and mutually reinforcing institutions, the Barents Euro-Arctic Council and the Arctic Council bring forth explicitly northern perspectives in a broader European context. Due to its geographic and geoeconomic position, Russia is a key partner to the Nordic countries in these bodies. The two councils also have a link with the United States, which displays an active interest towards Baltic Sea cooperation, in particular through its special relationship with the Baltic States.

As Chair of the Arctic Council, Finland made a notable effort to make the Arctic regional voice heard in global forums on sustainable development. This is an important undertaking for any regional groupings, as they can contribute to the broader tasks of European and global governance through their particular concerns and perspectives.

Groundwork for EU enlargement and the Northern Dimension

The aforementioned regional institutions do not wield large resources of their own but they have created avenues for cooperation and joint expertise that can be put to further use as the European Union moves forward more actively as a leading player in regional development.

In effect, regional and sub-regional cooperation around the Baltic Rim has laid the groundwork for a future in which attention will be increasingly focused on relations between the EU and Russia.

As an example of such synergy, cross-border cooperation with adjacent regions of Russia initiated by the parties directly involved – such as Finland and Russia – has been successfully supported by common EC funds for years already. Even after the next enlargement of the European Union, assistance and joint efforts in regional co-operation will maintain their significance.

But Finland’s vision for regional cooperation extends beyond that. It is guided by the realization that the relationship between the European Union and Russia will determine the future of not only our own region but of Europe as a whole. A mutually productive relationship between an enlarged Union and Russia is the core ambition in Finland’s initiative for the Northern Dimension, presented five years ago.

The Northern Dimension is now an agreed common policy with a plan of action to guide and facilitate its implementation. Recognizing the interdependence between the enlarging Union and Russia, it addresses cross-border challenges and builds on the combined potential of Russia and the EU. The EU-Russian energy dialogue aims to improve the regulatory framework for investments, which should be financed mainly from private sources and international financial institutions.

The Northern Dimension concept has other components as well. In fact, the immediate concrete achievements will lie in the fields of the marine environment, nuclear safety, the information society and public health. As the policy of the Northern Dimension is implemented and developed further, the European Commission will undoubtedly benefit from the expertise of regional institutions.

EU-Russian relations

Russia as a whole is a factor that makes the Baltic Sea region profoundly interesting to all who follow and assess ongoing change in Europe. It is in this region that Russia and the European Union meet geographically, today at the Finnish-Russian border, and soon at a longer boundary following the accession of the Baltic States and Poland to the Union. The Baltic Sea will then resemble a lake bordered by the EU and Russia.

The interface between the two will have immediate implications for the need and responsibility to collaborate in the management of their common border. Specifically, the tasks include tackling serious problems such as organized crime, human trafficking, drug smuggling and international terrorism.

The Finnish authorities responsible for border management – the Border Guard, customs and police officers – have created a system of co-operation with their Russian counterparts which other countries in our region can use as a model. Co-operation based on trilateral experience has been established for the whole Baltic Sea region by the authorities responsible for border management and surveillance in Finland, Russia and Estonia. The Finnish view, based on our experience and assessment, is that smooth and effective border control does function under the Schengen regulations.

Going beyond geography into the spheres of geoeconomics and geopolitics, the involvement of the Northern Dimension as part of the common EU strategy towards Russia and the process of enlargement of the EU into the Baltic Sea region have been mutual learning processes as well as concrete indications for both the Union and Russia of what their future relationship will entail.

It has been important for Russia to see the comprehensive and complex nature of the Union, not only as an economic force but also as an international actor with political and security goals and with the instruments to pursue those goals.

In the context of the accession of the Baltic States to the Union, Russia has not only adjusted to their forthcoming new legal and political status but has also come to envisage the economic and other benefits that EU membership for its neighbours will ensue for itself. This experience will demonstrate that the spread of integration promotes stability in the core relationship of European security.

All in all, developments arising from the deepening of the EU’s policy towards Russia in the north, and the Union’s enlargement to Russia’s borders, point to a relationship that will contain plenty of work and practical problems but will be, at the same time, one in which both partners have a politically positive approach and are aware of the opportunities that lie ahead.

Remaining Russo-Baltic issues and Kaliningrad

The long-drawn-out process of addressing and resolving the issues of borders and minorities between Russia and each of the Baltic States is yet to be concluded in completely normalized neighbourly relationships. But we have long since passed the situation in which Russo-Baltic relations were viewed as potential conflicts that could destabilize the region.

Russia has not been willing to proceed to the ratification of border treaties with the Baltic States but this is not an issue that would affect their accession to the European Union. Likewise, the status of Russian-speaking minorities in Estonia and Latvia is in line with the European (OSCE) standards, although having such large numbers of stateless persons will require more efforts to integrate those communities and expand citizenship.

The remaining political issue which has been linked to EU enlargement in the region, namely the arrangement of transit to and from Kaliningrad through EU territory, has been more than a mere focus of attention. It has at times been publicised as a matter of prestige between Russia and the European Commission. It is easy to understand Russian sensitivity towards its citizens’ access to its own territory. On the other hand, the Schengen convention is an essential element of EU integration that must be protected in the interest of all parties.

Fortunately, a basis for the elaboration of a pragmatic solution to the transit issue has now been established. The main point is to look forward and see Kaliningrad as both a challenge and an opportunity for cooperation between the enlarged Union and Russia. Ways need to be found that will transform the enclave into a model of European cooperation, thus helping to resolve its social and economic problems.

(It was the Northern Dimension that made the EU Commission and the Union as a whole engage in the Kaliningrad issue as an EU-level challenge.)

Ulkoministeri Erkki Tuomioja tapasi torstaina Pekingissä Kiinan varaulkoministerin Li Zhaoxingin presidentti Tarja Halosen Kiinan-valtiovierailun yhteydessä. Keskustelusta suurin osa omistettiin ihmisoikeuksille sekä Lähi-idän tilanteelle.

Vastauksena ulkoministeri Tuomioja tiedusteluun ihmisoikeussopimusten ratifioinnista Kiinassa varaulkoministeri Li kertoi, että kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan sopimuksen ratifiointi on valmisteilla. Lin mukaan Kiina ottaa sopimukset vakavasti, mikä vaatii perusteellista tutkimusta ja valmistelua.

Keskustelussa Tuomioja toi esille niitä huolia, joita ihmisillä Suomessa ja muualla Euroopassa on muun muassa Falun Gongin jäseniin kohdistuvista ihmisoikeusloukkauksista Kiinassa. Li myönsi, ettei ihmisoikeustilanne Kiinassa ole täydellinen, mutta että Amnesty Internationalin ja muiden järjestöjen raportit antavat tilanteesta väärän kuvan. Tuomioja totesi järjestön voivan toki erehtyä, mutta vakuutti, että sen toiminnan motiivit eivät ole pahantahtoiset eikä se suinkaan toivo Kiinan palauttamista puolisiirtomaan asemaan.

Lähi-idän tilanteesta keskusteltaessa Li kertoi Kiinan alueelle nimittämän erikoislähettilään toiminnasta. Erikoislähettiläs pyrkii vakuuttamaan osapuolet rauhanomaisen ratkaisun välttämättömyydestä. Irakin suhteen molemmat olivat kiinalaisen strategin Sun Tzun kanssa yhtä mieltä siitä, että paras voitto on sellainen, joka saavutetaan ilman taistelua.

Hyvät kuulijat, hyvät kepalaiset,

haluan kiittää teitä tästä mahdollisuudesta puhua vuosikokouksessanne. Toivomuksenanne oli, että puhuisin kehityspolitiikan roolista Suomen ulkopolitiikassa. Tulen käsittelemään tätä puheeni lopuksi. Haluan kuitenkin käsitellä myös kahta muuta ajankohtaista aihetta, terrorismin ja kehityksen suhdetta sekä palvelukaupan markkinoille pääsyä koskevia GATS-neuvotteluja, joista myös KEPA on kantanut huolta.

Viime vuoden syyskuun järkyttävät tapahtumat Yhdysvalloissa nostivat terrorismin kansainvälisen politiikan keskipisteeseen. Balin pommi-isku, Moskovan panttivankikriisi ja eiliset Kenian tapahtumat ovat vain vahvistaneet terrorismin asemaa turvallisuuspoliittisena uhkana muiden laaja-alaiseen turvallisuuteen liittyvien haasteiden kuten järjestäytyneen rikollisuuden, tnisten konfliktien, yhteiskuntarakenteiden hajoamisen, pakolaisuuden, ympäristökriisien ja pitkävaikutteisten ympäristömuutoksien rinnalla. Turvallisuuskäsitteemme on perustavasti muuttunut – se kattaa konkreettisen fyysisen turvallisuuden lisäksi kokonaisvaltaisen, hyviä elinoloja korostavan inhimillisen turvallisuuden. Sotilaallinen varustautuminen on ollut perinteinen tapa, jolla on pyritty torjumaan valtioiden välisen sodan uhkaa. Kun tämä uhka on vähentynyt, on entistä selvempää, että sotilaalliset toimet eivät usein ole lainkaan käyttökelpoisia eivätkä koskaan yksin riitä uusien turvallisuusuhkien ratkaisemiseen, vaan niiden ehkäisemiseen tarvitaan kaikkialla maailmassa tehokkaampaa yhteiskuntapolitiikkaa ja mahdollisimman laajaa kansainvälistä yhteistyötä.

Terrorismin syiksi on usein mainittu turhautuneisuus ja näköalattomuus. Näille käsitteille on aika saada sisältöä. Yksinkertaisten vastausten ja poliittisen retoriikan sijaan meidän on kysyttävä, mikä todella aiheuttaa terrorismia. Pääseminen kestäviin tuloksiin terrorismintorjunnassa edellyttää näkökulmaa, joka ottaa huomioon ne poliittiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet, jotka ruokkivat äärimmäisiä ideologioita ja terrorismia poliittisen vaikuttamisen muotona. Terrorismia voi esiintyä hyvin erilaisten konfliktien, aatesuuntien ja uskontojen kanssa. Siten uhkana ei ole vain islamilainen fundamentalismi, vaan fanaattisuus, joka voi liittyä lähes mihin uskontoon tai aatteeseen tahansa. Terroritekoihin ovat syyllistyneet esimerkiksi myös eri kristillisiin uskonto kuntiin pohjautuvat järjestöt Pohjois-Irlannissa, hindufanaatikot Intiassa ja juutalaisten ääriliikkeet miehitetyillä palestiinalaisalueilla.

Globalisaatio on edennyt nopeasti niin talouden, tiedonvälityksen kuin teknologiankin alalla. Kulttuuriin ja sivilisaatioon globalisaatio on vaikuttanut eri tavalla: Se on edetessään aiheuttanut kulttuurista fragmentaatiota, pirstaloitumista, mistä uskonnollisen fundamentalismin nousu on yksi ilmentymä. Kaikenlainen fundamentalismi haastaa ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion kunnioittamiseen perustuvan arvomaailmamme. En silti hyväksy näkemystä kulttuurien välisten konfliktien väistämättömyydestä, vaan meidän on kyettävä pohtimaan arvojärjestelmien ja kulttuurien kohtaamista, keskinäistä tuntemusta ja vuorovaikutusta kansainvälisen turvallisuuden rakennusaineksena.

On tärkeää korostaa eroa uskontojen ja äärimmäisyysaatteiden välillä, ja ryhdyttävä avoimesti tarkastelemaan syitä uskontojen poliittiselle radikalisoitumiselle. Esimerkiksi poliittinen islam ja islamistisen argumentaation kasvu ei sinällään ole turvallisuusuhka. Myös islamistien poliittinen osallistuminen voi parhaimmillaan olla kristillis-sosiaalisen liikkeen tavoin demokratiaa lujittava ja poliittista elämää elvyttävä, aktivioiva voima. Jotta estettäisiin poliittisen islamin radikalisoituminen, on myös kriittisesti tarkasteltava itse terrorismin vastaisia toimia ja katsottava, ovatko lyhyen tähtäimen keinot saattaneet vaikuttaa pidemmällä tähtäimellä siihen, että islamistinen liikehdintä radikalisoituu entisestään.

Syitä poliittisen islamin radikalisoitumiselle on etsitty on valtioiden poliittiseen legitimiteettiin liittyvistä ongelmista ja kyvyttömyydestä vastata modernin yhteiskunnan haasteisiin. Tämän toi esille myös YK:n kehitysohjelman UNDP:n tuore raportti arabimaailman sosiaalisesta ja taloudellisesta kehityksestä. Tämän arabiasiantuntijoiden laatiman raportin mukaan pääsyitä arabimaailman jälkeenjääneisyyteen globaalista kehitystasosta ovat kansalaisvapauksien ja poliittisten oikeuksien vaje, innovatiivisuuden ja koulutusmahdollisuuksien puute sekä naisten yhteiskunnallisen vaikuttamisen vähäisyys.

Demokratian aalto, joka muutti Latinalaisen Amerikan ja Itä-Aasian hallintokulttuureja 1980- ja 90-luvuilla, jätti Lähi-idän lähes kokonaan paitsioon. Kansainvälinen yhteisö ei panostanut alueen demokratiakehitykseen. Silmät suljettiin räikeiltä ihmisoikeusloukkauksilta, naisten eriarvoiselta asemalta, huonolta hallinnolta ja siviiliyhteiskunnan tulahduttamiselta. Tämä vapausvaje on huomattavasti hidastanut sosiaalista kehitystä. UNDP:n raportin mukaan arabimaiden tulisikin kehittää edustuksellisia poliittisia järjestelmiä ja itsenäistä oikeuslaitosta, tehostaa julkisia palveluita, karsia monopoleja, vapauttaa ja aktivoida kansalaisyhteiskuntaa, vapauttaa mediaa ja kunnioittaa ihmisoikeuksia. Maiden tulisi lisätä naisten mahdollisuuksia ja uudistaa koulutuksen sisältöä ja laatua. Näistä toimista löytyy myös lääkkeitä niin pitkän tähtäimen terrorismin vastaiselle työlle kuin kulttuurien välisen yhteisymmärryksen kasvattamisellekin kaikkialla, missä nyt on terrorismille tai sen ymmärtämiselle altistavaa maaperää.

Vaikka elintason aleneminen arabimaissa viime vuosikymmeninä on osaltaan kasvattanut poliittisen järjestelmän radikaaleimpienkin kritisoijien kannatusta, on kuitenkin muistettava, ettei köyhyys itsessään luo terrorismia. Poliittinen islam houkuttelee kunnianhimoisia, motivoituneita ja koulutettuja henkilöitä. Islamismi on poliittisesta elämästä syrjässä olevan eliitin väline (legitiimin) yhteiskunnallisen keskustelun käymiseen ja vallan vaatimiseen. Vain pieni osa islamistisesta liikehdinnästä on radikalisoitunut käyttämään terrorismia ja kansainvälistynyt. On tärkeää huomata, ettei islamismi ole radikalisoitunut siellä, missä puolueet on otettu mukaan poliittiseen toimintaan.

On selvää, että yhteiskuntien kyvyttömyys kehittyä ja ratkaista ongelmia liittyy radikalisoitumiseen ja terrorismiin. Pysähtyneisyys ja jälkeenjääneisyys synnyttävät vihollisuuskuvia, ja tiedonpuute ja kyvyttömyys hakea itse oikeaa totuutta luo mustavalkoisia viholliskuvia. Kysymys kuuluukin, miten voimme auttaa näitä maita auttamaan itse itseään, miten voimme antaa välineitä arabimaille ja muille samanlaisten ongelmien kanssa painiville valtioille päättää itse yhteiskunnan arvoista ja modernisaation tahdista. Tämä tehtävä edellyttää myös teidän kansalaisjärjestöjen panosta.

Brysselin lokakuisessa huippukokouksessa EU:n ulkoministerit katsoivat, että EU:lla on muita kansainvälisiä toimijoita parempi mahdollisuus ja siten myös velvollisuus yrittää aikaansaada ymmärrystä ja yhteistyötä terrorismin kasvualustan kitkemiseksi. On ilmeistä, että kaikenlaiseen vihankylvöön ja ihmisoikeuksien kanssa ristiriitaisten riittien ja tapojen harjoittamiseen on puututtava, tapahtui se missä tahansa. Tätä pohdiskelua tulemme EU:ssa jatkamaan siten, että se aikanaan johtaa myös konkreettisiin johtopäätöksiin.

Hyvät kuulijat

Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa sovittiin Uruguayn neuvottelukierroksen yhteydessä palve lukauppaa koskevien niin kutsuttujen GATS-neuvottelujen käynnistämisestä. Keväällä 2000 aloitetut neuvottelut liitettiin vuosi sitten Dohan ministerikokouksessa osaksi uutta laajapohjaista neuvottelukierrosta. Nämä neuvottelut ovat edenneet konkreettiseen vaiheeseen, jossa parhaillaan analysoidaan niin EU:lle kuin Suomelle esitettyjä kaupan vapauttamista koskevia pyyntöjä. Komissio valmistelee ensimmäistä luonnostaan EU:n tarjoukseksi sekä EU:lle että yksittäisille jäsenmaille tehtyjen pyyntöjen perusteella. Tiedän, että kansalaisjärjestökentässä tunnetaan huolta monista palvelukauppaan liittyvistä yksityiskohdista. Tästä kertoo myös parlamentaarikkojen GATS-vetoomus, jossa esitettyihin huolenaiheisiin haluaisin antaa lisävalaistusta.

Huoli julkisten palveluiden säilymisestä on asia, johon suhtaudun erittäin vakavasti. GATS-sopimus rajaa kuitenkin julkiset palvelut yksiselitteisesti sopimuskatteensa ulkopuolelle. Mikään palvelukauppasopimuksessa ei velvoita sopimusosapuolia tekemään markkinoille pääsyä koskevia myönnytyksiä eli sidontoja julkisten palvelujen osalta. GATS-sopimus ei myöskään velvoita sopimusosapuolia yksityistämään palvelualoja tai purkamaan olemassa olevia valtion monopoleja.

GATS-sopimuksen artikla I toteaa, että sopimus kattaa kaikkien alojen palvelut lukuun ottamatta julkisia palveluja. Julkinen palvelu määritellään palveluna, jota ei ”tarjota kaupallisesti eikä kilpailtaessa yhden tai useamman palvelujen tarjoajan kanssa”. Tämä tulkinta on tarkoituksella väljä, ja vallitsevan näkemyksen mukaan se tarjoaa GATS-sopimuksen osapuolille eli EY:lle, sen jäsenmaille ja muille sopimukseen liittyneille maille vapauden viime kädessä itse määritellä, mikä sen alueella tarjottu palvelu on julkinen. Esimerkiksi lakiin perustuva yhteiskunnan velvollisuus tarjota terveydenhoitopalveluja on julkinen palvelu riippumatta siitä, tarjoaako niitä julkinen sektori yksin vai mahdollisesti osittain yksityisen sektorin kautta. Olennaista on se, että laki velvoittaa julkista valtaa palvelun tarjoamiseen eikä palvelua tarjota kaupallisin perustein.

On totta, että palvelukauppasopimuksen sisältämä kansallisen kohtelun sääntö velvoittaa kohtele maan kaikkia kyseisille markkinoille haluavia kolmansien maiden yrityksiä yhdenvertaisesti kansallisten palvelujen tarjoajien kanssa. Tämä ei kuitenkaan päde julkisiin palveluihin, jotka on siis rajattu sopimuksen katteen ulkopuolelle. Kansallisen kohtelun sääntöä tulee soveltaa ainoastaan niiden sektorien osalta, joissa kyseinen maa on – vapaaehtoisuuteen perustuen – tehnyt sidontoja. Niiden sektoreiden osalta, joissa sidontoja on tehty, maa voi edelleen rajoittaa kansallista kohtelua joko horisontaalisen tai sektorikohtaisen rajoituksen kautta.

Parlamentaarikot kantavat vetoomuksessaan huolta siitä, etteivät GATS-sopimuksen osapuolet voisi enää tukea julkisen palvelun tarjoamista tai että julkisten palvelujen tarjoajille ei voisi antaa vain niitä hyödyttäviä erityisehtoja. Vakuutan, että GATS-sopimus ei aseta mitään rajoituksia julkisten palvelujen tukemiseen. Siinäkin tapauksessa, että maa on tehnyt markkinoille pääsyä koskevan sidonnan tietyn sektorin osalta, mahdollistaa GATS-sopimuksen joustava rakenne tuen kohdentamisen ainoastaan kyseisen maan luonnollisten ja/tai juridisten henkilöiden eduksi. Näin on edellyttäen, että kansallista kohtelua koskeva rajoitus – eli ei-kotimaisten toimijoiden rajaaminen tuen ulkopuolelle – sisällytetään joko kaikilla tai yksittäisillä sektoreilla maan sidontalistaan. Esimerkiksi EU on tehnyt sidontalistassaan tukien myöntämistä koskevia rajoituksia palveluntarjoajan kansalaisuuteen perustuen.

Yhdyn vetoomuksessa esitettyyn näkemykseen, että Euroopan unionin tehtävänä ei ole edistää julkisia palveluja koskevan sääntelyn purkamista unionin ulkopuolisissa valtioissa, ei varsinkaan kehitysmaissa, vaan unionin on vahvistettava yhteistyötä ja edistettävä teknologian siirtoa kehitysmaiden auttamiseksi elintärkeillä aloilla kuten vedenjakelussa. EU:n pyynnöissä nimenomaisesti todetaan, ettei pyynnöillä pyritä kohdemaan julkisten palvelujen purkamiseen tai julkisten palveluyritysten yksityistämiseen. Mikäli pyynnössä mainittu ala on kohdemaassa julkinen palvelu, ei pyyntöön luonnollisestikaan tarvitse suostua. Jos maa katsoo, että sen edun mukaista on tehdä sidonta esimerkiksi vedenjakelua koskevien palvelujen osalta, se voi halutessaan rajata kyseisen sektorin osalta yritysten ulkomaalaisen omistusasteen sopivaksi katsomalleen tasolle. Räätälöidyt ”täsmäsidonnat” mahdollistavat kunnallisen ja ulkomaalaisen palveluntarjoajan yhteisyritykset ilman, että tämä merkitsisi julkisten palvelujen purkamista.

Hyvät kuulijat

Lopuksi vielä muutamia ajatuksia kehityspolitiikan roolista ulkopolitiikassa. Kehityspolitiikan merkitys on Suomen ulkopolitiikassa keskeinen: kansallisen turvallisuuden ja hyvinvoinnin rakentamisen kanssa käsi kädessä kulkevat maailmanlaajuisen kestävän kehityksen, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden edistäminen. Kehityspolitiikan ja kehitysyhteistyön kysymykset ovat olennainen osa ministeriömme tehtäväkenttää ja näkemystä. Ulkopoliittisen koherenssin varmistaminen on haaste, johon ulkoministeriö pyrkii vastaamaan muun muassa omaan organisaatioon uusimalla.

Ulkopolitiikan eri osa-alueiden erotteleminen on käynyt yhä vaikeammaksi, kun maailmanlaajuisten turvallisuus-, kauppa- ja kehityskysymysten keskinäisriippuvuus kasvaa. Tammikuun alussa toiminansa aloittava globaaliasioiden linja jatkaa vuonna 1998 aloitettua uudistusta, jolla ulkoministeriö pyrkii sovittamaan organisaatiotaan toimintaympäristönsä asettamiin haasteisiin. Kansainvälisen yhteisön voimakas sitoutuminen globaaleihin kehitystavoitteisiin heijastuu selkeästi omassakin työssämme.

Aluelinjojen osalta kehitysyhteistyötehtävien hoitoon on tämän vuoden aikana kiinnitetty erityistä huomiota lisäämällä henkilöresursseja ja aloittamalla järjestelmällinen koulutushanke henkilöstön osaamisen kehittämiseksi. Samaan aikaan pyritään tiimityön keinoin kehittämään yhteistyötä aluelinjojen, kehitysyhteistyöosaston ja edustustojen välillä. Uudistusprosessien seuraavassa vaiheessa on keskeistä kehittää ministeriön sisäisiä työskentelytapoja. Osastojen ja linjojen yhteistyön on oltava saumatonta, jotta valmistelu ja päätöksenteko on koherenttia ja laadukasta. Kehitysyhteistyöosasto on uudistusten myötä muuttumassa yhä enemmän kehityspolitiikan ja kehitysyhteistyönosaamiskeskukseksi, jolla säilyy kokonaisnäkemys Suomen kehitysyhteistyöstä, kehityspolitiikasta ja kehitysyhteistyöbudjetista.

Kansalaisjärjestöt ovat reagoineet voimakkaastikin Eurooppa-neuvoston Sevillassa kesäkuussa tekemään unionin neuvostorakennetta koskeviin päätöksiin, joilla muun muassa lakkautettiin erillinen kehitysneuvosto. Päätöksen takana on pyrkimys unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan suurempaan koherenssiin. Myös Suomen näkökulmasta on perusteltua, että unionilla on vahva ja johdonmukainen ulkoinen toiminta. Sitä tarvitaan rauhan, vakauden ja hyvinvoinnin edistämiseksi, vastaamaan laajaan turvallisuuteen liittyviin haasteisiin sekä globalisaation hallintaan vaikuttamiseksi. Unionin toiminnan perustana tulee olla yhteisen tahdon ja tavoitteenasettelun. Mutta tarvitaan myös toimivia rakenteita ja päätöksentekojärjestelmää. Muuten unionin ulkoinen kuva on pirstaleinen ja vaikutusvalta heikompi kuin mihin unionilla olisi mahdollisuuksia. Unionilla on periaatteessa paljon välineitä käytettävissään niin kauppapolitiikassa, kehitysyhteistyössä kuin yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassakin. Sekä neuvostorakenteen uudistus että parhaillaan käynnissä olevan tulevaisuuskonventin ulkosuhteita koskeva keskustelu tähtäävät unionin ulkosuhdetoiminnan tehostamiseen. – Kansallisella tasolla meidän on löydettävä sopiva muoto kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksien takaamiseksi unionin ulko-ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä.

Kehityspolitiikan sisällön osalta olemme hyvässä tilanteessa. Suomen kehitysyhteistyöpolitiikkaa linjattaessa on pyritty varmistamaan se, että toimitaan parhaalla mahdollisella tavalla maailmanlaajuisesti sovittujen tavoitteiden toteuttamiseksi. Millenium-kehitystavoitteiden ydin on äärimmäisen köyhyyden vähentäminen. Tärkein millenium-tavoite on äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten osuuden puolittaminen vuoteen 2015 mennessä.

Kehitysyhteistyötä tällä hetkellä ohjaavat hallituksen vuosien 1996, 1998 ja 2001 periaatepäätökset muodostavat kokonaisuuden, joka hyvin vastaa maailmanlaajuiseen haasteeseen. Periaatepäätösten linjana on, että kehitysmaasuhteiden kokonaisuudessa köyhyyden vähentäminen on ensisijainen päämäärä. Lisäksi ympäristöuhkien torjuminen ja tasa-arvon, demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen muodostavat välttämättömät peruselementit maailmanlaajuisen rauhan ja turvallisuuden rakentamiselle. Toteutuksessa korostetaan yhteistyömaiden roolia ja omistajuutta, kehitysyhteistyön tehokkuutta sekä toiminnan yhteensovittamista muiden avunantajien kanssa.

Hallituksen kehityspolitiikan päämäärien toteuttaminen on perustunut vuoden 2001 periaatepäätöksen pohjalta tehtyyn toimeenpanosuunnitelmaan. Tänä syksynä on saatu päätökseen myös laaja evaluaatioprosessi. Kahdeksan maaohjelmaevaluaation pohjalta tehty synteesitutkimus on antanut tärkeitä suuntaviivoja kehitysyhteistyön laadun kehittämiseksi. Jatkotyö niiden pohjalta on parhaillaan käynnissä ulkoministeriössä. Kehitysyhteistyön linjaukset samoin kuin synteesitutkimuskin ohjaavat Suomen kahdenvälistä kehitysyhteistyötä kasvavassa määrin hankeyhteistyöstä ohjelma-apuun. Tuen keskittäminen harvempiin maihin on myös välttämätöntä. Samalla vähiten kehittyneiden maiden osuutta kahdenvälisestä avusta on vähitellen nostettava takaisin YK:n suositustentasolle 0,15 % bkt:sta.

Suomen kehitysyhteistyön tavoitteita ja avun määrää pohditaan parhaillaan myös valtioneuvos Holkerin vetämässä työryhmässä. Odotan siltä työltä rakentavia esityksiä yhteisen vastuumme kantamisessa.

Hyvät kepalaiset

Kansalaisjärjestöjen viime vuosina voimakkaasti kasvanut kehitysyhteistyö on suuri haaste ulkoasiainhallinnon ja KEPA:n yhteistyölle. On ollut ilmeistä jo jonkin aikaa, että kansalaisjärjestöjen voimavarat eivät ole kasvaneet samassa suhteessa määrärahakasvun kanssa. Tarvitaan uusia toimintatapoja, uusia yhteistyömalleja ja panostusta kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyötoiminnan tukemiseen ja opastukseen. Tässä KEPA:lla on merkittävä rooli.

Eduskuntavaaliehdokkaille suuntaamanne kampanja on osoitus järjestönne keskeisestä asemasta kehitysyhteistyön puolestapuhujana. Omalta osaltani yhdyn asettamiinne tavoitteisiin, että hallitusohjelmaan kirjataan selkeä ohjelma kehitysyhteismäärärahojen nostamisesta 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta ja saadaksemme ne entistä paremmin ja viisaammin käytettyä. Viisasta olisi myös sitoutua hallitusohjelmassa niin kansainvälisen kaupan sääntöjen muuttamiseen entistä oikeudenmukaisemmiksi ja kehitysmaiden erityisaseman huomioiviksi kuin globaalin demokratian kehittämiseen vahvistamalla YK:n roolia keskeisenä päätöksentekofoorumina.

Kiitos!