Mr. President, Mr. Secretary-General, Ladies and Gentlemen,

One year after the terrible attacks of September 11th we commemorate the innocent victims of these crimes. The best way we can honour their memory is by taking up and acting upon all the many-faceted challenges that terrorism and other threats pose for human security.

The world has changed irrevocably, although we cannot as yet say exactly how. We do not even know if our immediate reaction a year ago has been successfully put into use to making the world a better and safer place to live.

Afghanistan is no longer a base for global terrorism and joint efforts to uproot terrorist networks are making progress, but the threat of new attacks has not been eliminated.

At some stage we will also reach the limits of what can be done through military force and police action to stop terrorism. Even where the use of military force is clearly necessary and justified, as it is against Al Qaeda and the Taleban, it is never a sufficient answer. In Afghanistan we are now faced with the need to use a full-range of civilian crisis management capabilities as well as a long-term commitment to reconstruction and the development of a stable and drug-free economy and to root democracy and respect for human rights in a country, which has suffered from war and strife for decades. And Afghanistan is only one of the many places in today’s world where such a commitment from the international community is needed.

We must also come to grips with the conditions in which some people can regard even terrorism as justified. To say this does not imply any understanding for indiscriminate terrorism. Terrorism is a crime the perpetrators of which must be brought to justice irrespective of their motives.

It is vitally important to underline the need to strengthen the rule of law. When terrorists attack democracy, humanity and justice we should not nor cannot fight it with means that are in conflict with these basic values that the terrorists are attacking. It is time to review frankly the measures taken after September 11th and to rectify any excesses, which are not acceptable in any society, which is based on freedom and justice.

The creation of the International Criminal court has been in gestation for many years and can be regarded as one of the major achievements of the United Nations. It was not primarily created to deal with terrorism but the importance of the ICC has obviously grown, not diminished, after September 11th. The ICC is a long-standing goal of Finland and the European Union and we must not allow it to be undermined. The ICC must not become an issue of international dispute. We must safeguard it as an effective and independent judicial institution, so that we can convince those states that remain outside it to join us in making it truly universal.

Mr. President,

Terrorism is only one of many new threats to our security that are no longer linked to the threat of traditional war between nation states. In a world where our entire national defence policies as well as efforts to build collective security have been based on the need to wage or deter traditional war we need new and fresh thinking.

It is not only that military power has become partly impotent to deliver security. It is also evident that we cannot contain these threats through isolation or by acting unilaterally.

The United Nations and its Security Council have global responsibility for the maintenance of international peace and security. Human lives are equally valuable all over the world. People in crisis situations need the protection and action of the international community. Individual and minor crises can turn into major threats to international peace and security. Member States must give the United Nations the wherewithal that is necessary for meaningful action in preventing crises, managing conflicts and building peace after conflicts. Action needs true commitment to multilateralism, which must exceed national interests and unilateralism. Multilateralism cannot be exercised à la carte whenever convenient. Global interests require global action.

An undeniable success story of the UN history is the organisation’s peacekeeping activities. Countless lives have been saved by the UN peacekeeping operations. But we know, too, that possibly even more lives have been lost if and when the UN has not been able or allowed to operate. The reason for inoperability has been the lack of political will or prevalence of national interests in the Security Council. I would like to reiterate that the Security Council is mandated to act on behalf of all Member States.

The concept of peacekeeping has evolved considerably during the existence of the UN from purely military operations into versatile, complex and continuous efforts that extend in some cases to nation building. A growing element in them is civilian crisis management. This should be further strengthened. Crisis management in its whole continuum should also be based on broad cooperation and compatibility. Present complex crises are often too demanding for any one organisation to deal with. All regional organisations should work closely together and with the United Nations in trying to solve crises all over the world. The European Union is in close cooperation with the United Nations and other organisations sharing the burden of maintaining international peace and security.

The Middle East remains the region where our concerns are most concentrated. The conflict between Israel and Palestine has, if anything, worsened. We support all efforts of the Quartet to get the peace process working again on the basis of the relevant UN resolutions. We support the Palestinian Administration’s effort at reform, which we have rightly demanded must be undertaken, and we expect a hundred percent effort from it to stop all terrorist activities. At the same time the Palestinians must be given the perspective of a clear commitment and a timetable for the creation of an independent and viable Palestinian state. The Palestinian Administration has to be given the resources and conditions where it can fulfil the requirements of what the international community demands of it, and what the Palestinian people have the right to expect.

Without progress in the Middle East peace process any military action in the region can have extremely dangerous and unforeseen consequences. It is imperative that efforts to get Iraq to abide unconditionally with all the resolutions of the Security Council remain the responsibility of the United Nations.

Mr. President,

When the United Nations was founded the world population was 2.4 billion. Now we are more than six billion, and the population growth, while slowly levelling off, will bring that number to at least 10 billion before stabilising.

This is a huge challenge for the mankind. We have only a few decades, at most, to bring our economic, production and societal models to conform to the exigencies of sustainable development. But this is not only an environmental challenge. Nations and peoples must learn to live and act together in an ever shrinking world where no one can manage on his own.

Mr. President,

In a rapidly globalising world the need for keen international cooperation becomes all the more evident. Decisions taken in one part of the world often have much more effect elsewhere. This can quickly lead to an ever-widening gap and fragmentation between countries and within countries. Comprehensive implementation of the Millennium Declaration will make an important impact on narrowing this gap. A positive example of the means we can employ to meet the goals of the Declaration is the New Partnership for Africa’s Development (NEPAD) that demonstrates the genuine desire of the African nations to take responsibility over their future. Finland attaches great importance to the implementation of NEPAD.

Globalisation has wealth-creating powers through international division of labour and more effective use of resources. It increases individual freedom and makes societies more open. But, on the other hand, it is incontestable that globalisation does not benefit everybody or every country in an equal manner. Globalisation can bring along risks and threats to the environment, core labour standards and trade unions and challenge national and minority cultures. It can also be socially damaging. On the whole, however, globalisation is not only something inevitable but also potentially positive. The United Nations has an important role in managing and harnessing globalisation to benefit all. We, the Member States, must fully participate in this work.

Thank you, Mr. President.

Dear Colleagues and Arctic Friends,

After two intensive years of arctic cooperation under our chairmanship it is a great pleasure to wish you all welcome to the 3rd Arctic Council Foreign Ministers Meeting, in the heart of the Saami domicile area in Finnish Lapland. The broad participation in this meeting shows that the Council is more than an intergovernmental meeting in a closed circle, it is a forum for Arctic actors in a wider sense.

When I two years ago presented our chairmanship agenda for the Finnish press I drew attention to the unique cooperation between governments and indigenous peoples in the Arctic. I am pleased to report that this partnership has been further strengthened, including with joint and well coordinated actions at the international level. The Finnish Government is committed to securing the financing of the Saami Council’s international activities, including participation in the Arctic Council.

When Finland in Barrow assumed the chairmanship of the Council our common aim was to strengthen the voice of the Council at the global level. We have done so.

The signing of the Stockholm Convention on Persistent Organic Pollutants is a remarkable achievement, especially as this convention singles out the Arctic as a sink for pollutants originating far away from the region. We have achieved this together on the basis of AMAP’s 1997Assessment report and informed by indigenous traditional knowledge.

The Johannesburg Summit recognized the Arctic Council as an important regional contributor to sustainable development. It supported the Arctic Climate Impact Assessment and named it a model for dealing with climate change impacts also in other regions. The Summit reaffirmed the vital role of indigenous peoples in sustainable development. The Johannesburg Plan of Implementation gives boost to global developments of importance for the Arctic. I think we have reason to be pleased with our joint achievements in Johannesburg. It should encourage us to contribute strongly to the implementation efforts both inside the Arctic and at the global level.

To that end we also need closer cooperation with the European Union, and the Commission in particular. The preparation of a new and second Northern Dimension Action Plan provides an opportunity for the EU to reconsider its Arctic interests and obligations.

Dear Friends

At this meeting AMAP will present its second assessment report on pollution in the Arctic. The report confirms that concerted actions against pollution takes effect. But it also gives cause for concern regarding increased problems, such as the emergence of new POPs in the Arctic food chain.

The Council has emphasized scientifically based decision-making as the basis for its activities. We need to follow this principle when we consider conclusions on the basis of AMAP’s and other reports by our expert bodies. This is a demanding principle. It often means that we have to challenge vested interests.

One conclusion I draw from the AMAP’s report is that we need to improve our home work. We need to intensify our regional cooperation, including on financing investments, to eliminate sources of persistent organic pollutants and mercury in Arctic areas. We need to reinforce our support to developing countries in their efforts to implement the Stockholm Convention. And we need to prepare for appropriate international steps to address mercury and new POPs, in line with the Johannesburg commitment on chemicals. And, finally, we need to work more smoothly together to prevent nuclear waste from contaminating Arctic living resources.

Finalization of the so called MNEPR-agreement without further delay would release considerable financial resources from G8 sources and the Northern Dimension Support Fund for nuclear waste management in Russia.

Dear Friends

Climate change is not a futuristic theory in the Arctic. It is already taking place with largely unpredictable effects on every day life, as has been reported from indigenous communities in many parts of the Arctic. No sustainable development strategy can be developed for the Arctic without taking into consideration the environmental, economical and social climate change impacts. This explains why so high expectations are attached to the Arctic Climate Impact Assessment.

In a situation where Arctic states are divided regarding the Kyoto Protocol, our cooperation in the Arctic is nevertheless encouraging. But public opinion is aware and is monitoring our will and ability to tackle climate issues in the Arctic. In the next few years we need to agree upon appropriate conclusions based on the findings of our best scientific experts who are preparing the Assessment Report.

The Johannesburg recommendations on the urgent need to reverse the current trend in natural resource degradation provide a new global background to many activities under way in the Arctic Council.

The Arctic states are facing a demanding challenge in striking the balance between expanded use of hydrocarbons and minerals, conservation of the unique Arctic biodiversity and securing sustainability in the use of living resources. In the era of globalisation we may need specific measures to secure that affected indigenous and other local communities not only benefit from new economic activities but are able to find their living also within traditional industries, including reindeer husbandry, hunting, fishing and gathering. Arctic Council can make a difference in exchanging information about best practises regarding benefit sharing mechanisms as part of projects using especially non-renewable natural resources in regions traditionally inhabited by indigenous peoples.

The new circumpolar map on oil resources at risk and the updated offshore oil and gas guidelines are indications of the Council’s ability to meet the challenge. The Council still needs to further promote the dialogue among stakeholders and more thoroughly assess the consequences of oil and gas developments in the Arctic. In Johannesburg we have all committed ourselves to use environmental impact assessment procedures, which in the Arctic should include also social and cultural impacts on indigenous and other local communities.

Dear Friends

The transfer of the relay from one Arctic Government to another should not affect the continuity of our work. The Barrow Declaration prepared by the U.S. Government has together with our own priorities guided our chairmanship well. We do hope that the decisions at this meeting will well guide the Icelandic Chairmanship. We have worked closely together to prepare the new initiative, the Arctic Human Development Report. I hope that this initiative will help to invigorate the Arctic Council’s work on economic, social and cultural issues.

In our work to promote human development we also have to focus especially on gender issues, on women and men living together, supporting each other, bearing responsibilities together on the basis of gender equality values. The Taking Wing Conference here in Saariselkä in early August paved the way for gender mainstreaming in the Arctic. At this meeting we should commit ourselves to take that work further, including the urgent need to eliminate all forms of violence against women.

Children and youth is our priority. We have no future in the Arctic without a well educated and trained youth and here I am referring to both, formal education as well as traditional knowledge. We need to better involve the youth themselves to better learn why so many are migrating even in situations where employment is offered.

Dear Friends

I want to emphasize that there should not be any contradictions between man and nature in the Arctic. The fight against pollution is closely related to the enhancement of public health. Sustainable use of living resources is part of conservation and biodiversity protection strategies. Tourism can’t be sustainable without respect for the nature and indigenous cultural values that makes the Arctic so attractive to increasing number of tourists. Let us together build an agenda for the next two years which inspires us all to further strengthen circumpolar cooperation.

I wish you all warmly welcome. I now invite the Governor of the hosting region Lapland Ms Hannele Pokka to take the floor.

Arvoisat juhlavieraat, hyvät liittotoverit

Urheilulla ja liikunnalla on suomalaisessa yhteiskunnassa perinteisesti ollut vahva asema. Liikunta on ollut aina keskeinen osa niin kansallista identiteettiä kuin ihmisten jokapäiväistä elämääkin. Suomalaisen urheilun ja liikunnan menestystarina on perustunut julkisen vallan ja laajan vapaaehtoisen kansalaistoiminnan hyvään yhteistyöhön. Suomessa on noudatettu selkeätä työnjako-oppia, jossa julkinen valta on luonut edellytyksiä ja liikuntajärjestöt ja urheiluseurat ovat toteuttaneet itse toiminnan.

Parin viime vuosikymmenen aikana myös markkinaperusteiset toimijat ovat rynnänneet liikunnan ja urheilun areenoille. Rahaa liikkuu urheilun piirissä ympärillä entistä enemmän, mutta se ei välttämättä merkitse sitä , että perusliikuntatarpeiden hoito olisi vastaavasti parantunut – etenkin, jos tällä perusteella katsotaan, että julkista rahoitusta voitaisiin vastaavasti vähentää. On syytä muistaa, että yli 90 prosenttia suomalaisesta liikuntatoiminnasta organisoidaan tänäkin päivänä pelkästään vapaaehtoistyön varassa.

Nyt kun olemme siirtyneet 2000-luvulle, on aika mielestäni arvioida perusteellisesti liikunnan ja urheilun yhteiskunnallisia tehtäviä. Liikuntaa ja urheilua ei käsitykseni mukaan 2000-luvun Suomessakaan voida harjoittaa irrallaan yhteiskunnallisesta kehityksestä, vaan pikemminkin liikunta- ja urheiluväen tulisi pyrkiä aktiivisesti toimimaan yhteiskunnassa ja antamaan positiivinen panoksensa yhteiskunnalliseen kehitystyöhön. Urheilun ja liikunnan yhteiskunnalliset vaikutukset voidaan karkeasti jakaa kolmeen osaan: kasvatukseen, terveyden edistämiseen ja huippu-urheiluviihteen tuottamiseen.

Vanhassa suurten kertomusten maailmassa pidettiin itsestään selvänä, että urheilu on hyvä harrastus, joka pitää nuoren kaidalla tiellä poissa pahoista harrastuksista. Yhteiskunnan monimutkaistuessa tällaiset yksinkertaistetut väittämät eivät enää pidä paikkaansa. Vaikka yleisesti ja laajasti ottaen edelleenkin urheilua ja liikuntaa harrastavat nuoret varmasti saavat urheiluseuroissa erinomaista kasvatusta, on myös tunnustettava, että liikunnan ja urheilun kasvatustyössä kaikki ei ole ollut aivan kohdallaan. Liikunta- ja urheiluharrastuksesta huolimatta monen nuoren päihteiden käyttö saattaa olla ongelma. Erityisesti tämä pätee nuuskaamiseen, jota eräiden selvitysten mukaan harrastetaan enemmän urheilevan kuin tavallisen nuorison keskuudessa. Joissakin tapauksissa urheiluharrastus voi jopa liittyä huumemyönteiseen alakulttuuriin.

Ohittaa ei myöskään sovi sitä yllättävää havaintoa, että niin Imatran kohutussa koulutytön surmassa, Heinon pariskunnan murhassa kuin Myyrmannin räjäytyksessäkin syyllisiksi todetuilla on ollut aktiivista urheilutaustaa. Yhteiskunta on monimutkaistuessaan pirstaloitunut ja vieraannuttanut jäseniään sillä tavalla, että automaattiset yhteydet niin sanottujen hyvien harrastusten ja muutoin sosiaalisesti hyväksyttävän käyttäytymisen välillä eivät välttämättä enää toimi.

Edellä olevasta ei tietenkään pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että urheilu ja liikunta olisivat jotenkin huonoja harrastuksia. Totta kai urheilun ja liikunnan positiiviset vaikutukset lasten ja nuorten kasvulle ja kehittymiselle pätevät pääsääntöisesti edelleen. Erityisen tärkeää on mielestäni se, että kun yhteiskunnassa muutoin on enää hyvin vähän fyysistä ponnistelua, tarjoaa liikunta erinomaisen tavan tutustuttaa lapsia ja nuoria omaan kehoonsa ja sen mahdollisuuksiin. Mutta edellä mainituista ongelmista voi päätellä, että on aika jälleen syventää ja laajentaa urheilun kasvatustyötä. Tarvitsemme mielestäni jälleen voimakkaampaa kasvatuksellista otetta ja suurempaa vastuunottoa liikuntatoiminnassa.

TUL:n vanha periaate sanoo: emme kasvata ruumista emmekä sielua vaan ihmistä. Mielestäni tämä periaate on nyt aika ottaa täysimääräisesti taas käyttöön liikuntakasvatustyössä. Meidän on rohkeasti uskallettava asettaa korkeita kasvatustavoitteita liikuntakasvatustyön piirissä. Meidän on rohjettava tavoitella sellaista yhteiskuntaa ja sellaisia ihmisiä, jotka kykenevät keskinäisen yhteisvastuun ja solidaarisuuden hengessä toimimaan vastuullisina yhteiskunnan jäseninä ja saamaan siihen toimintaan hyvää oppia liikuntatoiminnan kautta. Erityisen suuret mahdollisuudet tällaiseen kasvatustyöhön on juuri KTP:n kaltaisilla suuria joukkuelajeja harrastavilla seuroilla. Joukkuelajien nuorisotoiminnassa ryhmän tärkeimpänä tavoitteena tuleekin olla yhteistoiminnallisten pelisääntöjen rakentaminen eikä niinkään urheilumenestyksen saavuttaminen. Sekin tulee kyllä aikanaan, jos yhteisiin tavoitteisiin muuten on sitouduttu.

Varsin tiukalla otteella on syytä suhtautua päihteiden käyttöön urheilu- ja liikuntatoiminnan yhteydessä. Tässäkin asiassa on syytä palata jonkin verran urheiluliikkeen alkuvaiheen juurille ja korostaa, jos nyt ei aivan puhtaan raittiuden ihannetta , niin ainakin hyvin lähellä sitä olevia ihanteita lasten ja nuorten urheilutoiminnan yhteydessä. Jos urheilujärjestelmä ryhtyy hyysäämään ja suojelemaan esimerkiksi niitä huipulla olevia urheilijoita, joilla on selkeitä päihdeongelmia, ollaan väärällä tiellä. Urheilujärjestelmällä täytyy olla kanttia puuttua näihinkin asioihin ajoissa. Jo juniorijoukkueista alkaen on puututtava päihteiden käyttöön, vaikka sitä harjoittaisikin joukkueen paras, jopa ratkaisevin pelaaja. Muutoin järjestelmä ei ole uskottava. Sama pätee valmentajien, joukkueen johtajien ja muun urheiluväen käyttäytymiseen. Oman esimerkin voima on edelleen toimiva, ja uskottavia kasvatusrakenteita voidaan synnyttää juuri esimerkkien kautta. Jos nuoresta pitäen totutaan siihen, että päihteiden kanssa juhliminen kuuluu urheilutoiminnan ja urheilusaavutusten yhteyteen, ollaan pahasti pielessä.

Selvää on myös, ettei pyrkimys pitää urheilijat erossa päihteistä saa uskottavuutta, jos urheilijoita samanaikaisesti käytetään tupakka- ja alkoholimainonnan välikappaleina, tai silloin kun katsomoiden annetaan muodostua olutjuottoloiksi. Tupakka- ja viinatehtaat sopivat harvinaisen huonosti urheilun ja liikunnan sponsoroijiksi.

Liikunnan toinen suuri tehtävä, terveyden edistäminen, on myös saamassa aivan uutta sisältöä ja korostusta 2000-luvun Suomessa. Suomalainen työelämä on kehittynyt sellaisella vauhdilla, että siinä yksittäisen ihmisen turvattomuuden tunne on väistämättä lisääntynyt. Samalla on lisääntynyt riski ylikuormittumiseen ja terveyden menettämiseen. Työterveyslaitoksen tutkimuksissa 1990-luvulla osoittautui varsin selkeästi, että työkyvyn ylläpitämisen kannalta voidaan erottaa kolme aivan välttämätöntä osatekijää: liikunta, ergonomia eli työolosuhteet ja esimiestyö. Jotta ihmisen työkykyä voidaan parantaa, tulisi näillä kaikilla kolmella osa-alueella asioiden olla kunnossa. Hienoimmatkaan työolosuhteet ja paraskaan esimiestyö eivät kovin paljon asioita korjaa, jos työntekijät voivat fyysisesti ja sitä kautta usein myös henkisesti huonosti.

Liikunnalla ja urheilulla on suuria mahdollisuuksia kansanterveystyössä. Monet sairaudet, kuten sydän- ja verisuonitaudit, luukato, diabetes, mielenterveysongelmat ja niin edelleen vähenisivät selkeästi, jos aktiivisen liikunnan harrastuksen määrä lisääntyisi. Mielestäni meidän on löydettävä julkisen vallan ja liikuntajärjestöjen yhteisvoimin sellaisia toimenpideohjelmia, joilla todellista aikuisväestön liikuntaharrastuksen kasvua voidaan saada aikaan. Naisten liikuntaharrastus on Suomessa selvästi viime vuosikymmeninä lisääntynyt ja naisten terveys muutoinkin parantunut suuremmassa määrin kuin miesten terveys Miehet ovat tässäkin suhteessa jäämässä erityiseksi huolenaiheeksi. Selvitysten mukaan juuri keski-ikäiset miehet ovat liikuntaharrastuksen suhteen riskiryhmä. Urheiluseurojen toiminta tavoittaa naisvoimistelun ja muiden vastaavien toimintamuotojen kautta merkittävän osan naisväestöstä, mutta kunto- ja terveysliikuntatyyppistä liikuntaa miehille järjestäviä seuroja on vielä kovin vähän, ellei tällaiseksi liikunnaksi lasketa sitten palloilun alasarjatoimintaa. Mielestäni tässä asiassa olisi juuri KTP:n kaltaisille palloiluseuroille suuri tulevaisuuden haaste: keski-ikäiset miehet liikkumaan ja sitä kautta paremmin voivia ihmisiä työpaikoille, koteihin ja muualla yhteiskuntaan.

Liikunnan kolmas yhteiskunnallinen suuri tehtävä on huippu-urheiluviihteen tuottaminen. Monet ihmiset vastustavat huippu-urheilua ja sanovat sen kaupallistuneen ja menneen dopingin myötä väärille raiteille. Näin varmasti osin onkin, mutta liikuntakulttuuria ilman sen terävintä kärkeä eli huippu-urheilua ei voida kuitenkaan oikein ymmärtää eikä liikunnan kaikkia positiivisia vaikutuksiakaan hyödyntää, ellei meillä ole huippu-urheilun kaltaista näkyvää toimintaa.

Huippu-urheilukin on tärkeä osa yhteiskuntaa ja kansainvälistä yhteistyötä ja siksi sitä on myös tulevaisuudessa harjoitettava ja kehitettävä vastuullisesti. Tärkeää on, että huippu- urheilutoiminta pysyy liikuntajärjestöjen käsissä sekä kansallisesti että kansainvälisesti ja että sitä ei missään vaiheessa anneta kokonaan markkinavoimien vietäväksi ja johdettavaksi.

Huippu-urheilussa kaikkein tärkeintä on se, että korkeatasoiset eettiset periaatteet voidaan pitää toiminnan ohjenuorina myö jatkossa ja että esimerkiksi dopingin vastaista taistelua jatketaan tinkimättä. Viimeaikaisia esimerkkejä , joissa maailmanennätysmiehiä ja muita maailman ylimmän tason huippu-urheilijoita on jäänyt dopingtesteissä kiinni, voi tulkita kahdella tavalla. Ne kertovat siitä, miten laajalle levinnyttä dopingin käyttö on, mutta yhtä hyvin siitä, että dopingvalvonta alkaa todella tehota. Tämä on kuitenkin toimiala, jossa ei voida hetkeksikään jäädä lepäämään laakereilleen, vaan dopingin vastaista taistelua on koko ajan jatkettava.

Suomalaisessa ympäristössä pitäisin tärkeänä sitä, että maahamme syntyisi kansanliikettä ja katsomokulttuuria joukkuelajien ympärille ilman, että katsomoita tarvitsee verhota oluthöyryllä. Kotka on erinomainen esimerkki paikkakunnasta, jossa KTP:n kaltaisella useassa lajissa huippu-urheiluviihdettä tarjoavalla seuralla on laaja merkitys paikkakunnan elämysten tuotannossa. KTP on toteuttanut tätä tehtäväänsä vastuullisesti ja erinomaisella tavalla ja se kelpaa esimerkiksi myös muille paikkakunnille. Kotkassa on katsomokulttuuria ja Kotkassa KTP:n otteluihin tuleminen on osa kotkalaista elämäntapaa. Jos meillä olisi tällaisia tilanteita useilla paikkakunnilla Suomessa, olen vakuuttunut siitä, että perinteisillä palloilulajeilla kuten jalkapallolla ja koripallolla menisi koko maassa huomattavasti paremmin. Paikallisen viihdearvon merkitystä ei voi vähätellä.

Edellä olevan perusteella voidaan siis nähdä, että urheiluseuratoiminnalla on edessään mittavia tulevaisuuden haasteita. Samalla voidaan myös todeta, että toimivat ja laaja- alaiset urheiluseurat ovat myös koko yhteiskunnan kannalta entistä tärkeämpiä toimijoita. Siksi yhteiskunnan onkin omalta osaltaan huolehdittava siitä, että seurojen toimintaedellytykset olisivat mahdollisimman hyvät. Se tarkoittaa myös jatkossa Suomessa liikuntapaikkojen rakentamista ja ylläpitämistä ensisijaisesti julkisen vallan toimesta sekä järjestöjen avustamista ja tukemista sellaisilla tavoilla, että ne voivat selviytyä edellä kuvaamistani yhteiskunnallisista haasteista. Oma lukunsa on myös se, että koko kansalaistoiminnan edellytyksiä tulee suomalaisessa yhteiskunnassa kehittää niin, että turhilta byrokraattisilta velvoitteilta vältytään ja että vapaaehtoistoimijat voivat vapautua toteuttamaan itse toimintaa. Tässä suhteessa meillä on varmasti tekemistä myös lainsäädännön puolella.

Kuten jo edellä olen useassa yhteydessä todennut, KTP:n toiminta on monella tavalla esimerkillistä. Siihen sisältyy laajaa nuorisotoimintaa, monipuolista aikuisten toimintaa ja korkeatasoisen urheiluviihteen tuottamista kotkalaisille. Tämä työ on ollut pitkäaikaista ja katkeamatonta ja sille on syntynyt vahva kulttuurinen tausta kotkalaiseen toimintaympäristöön. Tulevaisuudessa uskon, että KTP laajentaa toimintojaan entistä enemmän myös terveysliikunnan alueelle. Haluan tässä yhteydessä kiittää Kotkan Työväen Palloilijoita mittavasta ja esimerkillisestä 75-vuotisesta toiminnasta suomalaisen urheilun, palloilun, työväenliikkeen ja koko kotkalaisen elämänmuodon hyväksi. Toivotan tälle työllenne mitä parhainta menestystä myös tulevaisuudessa.

Mr Chairman,

The changes taking place in Europe provide the Council of Europe with a meaningful context in which to debate its role. Change gives us an occasion to see where our strength lies and what really is the added value of the Council of Europe today. What can we do better than others on this continent?

To my mind, the answers to these questions lie with human rights and the promotion of democracy. Although the activities of the Council of Europe today cover a wide array of important fields, one thing is singularly clear. The human rights standards and mechanisms of this organisation are unique. There is in this respect no true equivalent anywhere to Council of Europe achievements. Therefore, let us build our vision of the Council of Europe on the added value this organisation has brought and will undoubtedly continue to bring to democracy, the rule of law and human rights in Europe.

The initiative of a possible Third Summit has been linked to the development of Europe and the role of the Council of Europe in the new situation. To make sure a Summit meets our expectations, careful preparation of the agenda is needed. Europe based on human rights and democracy can only be realised by not letting new dividing lines emerge. In this respect, the Council of Europe has a lot to offer. Finland believes that through careful planning and through allowing adequate time for the preparations, a Third Summit of the Council of Europe could contribute to a more unified and democratic Europe.

Mr Chairman,

In my opinion the process of reform in the European Court of Human Rights is perhaps the most important theme of the 111th meeting of the Committee of Ministers.

It is also worth noting that only four years have passed since the Strasbourg control mechanism was restructured through the entry into force of the 11th Protocol. However, despite careful preparation, that profound reform has now proved to be inadequate. This reminds us that the protection of human rights is a process that requires continuous adaptation, not only of our own national legislations and practices, but also of the institutional framework.

The importance of the adaptation at hand is underlined by the fact that the European Convention of Human Rights, which was signed 52 years ago, has been a milestone achievement in the protection of human rights in Europe. The Convention, and the control mechanism which has been built around it, has over time become the most visible achievement of the Council of Europe, in Europe and worldwide. It is something that we, as members of the organisation, can truly be proud of. Indeed, if one had to name one distinctive feature of our control mechanism in comparison with similar mechanisms elsewhere, it is the effective right of individual application. This unique right must be safeguarded. Without it, the whole mechanism would lose its credibility in the minds of all those Europeans who have learned or are learning to respect the Court as the highest guardian of their human rights and fundamental freedoms.

The importance of the mechanism will increase if and when the European Union accedes to the Convention. We strongly support this initiative, which would enhance the protection of the rights of the individual in the EU area.

It must also be acknowledged that both Europe and the Council of Europe have undergone significant changes, especially in the past decade. One result of this development has been the continuing increase in the number of individual applications lodged with the Court. On the one hand, this is a success story, but on the other hand it is clear that in the future the Court will no longer be able to function effectively unless some amendments based on fresh ideas are accomplished. It may be noted here that the Court has almost doubled its output in a short period of time, but even this is not enough as the number of new applications constantly exceeds the number of decisions issued, with the result that the backlog of cases continues to grow.

A number of changes are needed. We need to seek ways to accelerate and simplify the filtering and other processing of applications. Special efforts should also be made to prevent so-called repetitive cases, which already constitute about 70 % of all the cases in which violations are found by the Court. But we must also look at possible further measures at national level to better adjust and streamline our own legislation and administrative practices with the requirements of the Convention. It is important that our national authorities closely follow the wording and spirit of the Convention and that States fully implement the judgments of the Court in conformity with the legal nature of the Convention procedure.

Since the 109th meeting of the Committee of Ministers, our national experts have made remarkable efforts in studying all aspects of the reforms required. The interim report before us provides us with a useful basis for our deliberations and at the same time gives further guidance to our experts so that they will be able to present their final conclusions well in time before the 112th session under the chairmanship of Malta. The Declaration which is to be adopted today should not restrict the innovative work of the experts but should rather constitute a solid political basis for their future work. We look forward to receiving their final report.

We have arrived at a certain turning point and now we must take stock of the progress achieved. We want to signal our determination to safeguard the achievements of the mechanism based on the right of individual application. At the same time, we have to look at all available options for reform with an open mind.

Mr Chairman,

Action in the fight against terrorism must be conducted with full respect for human rights and the rule of law. This basic precept is equally relevant in all international forums and in all parts of the world. I am delighted to see that the work of the Council of Europe and its multidisciplinary group on terrorism has progressed well. As for amending the Convention on the Suppression of Terrorism, Finland recognizes that the compromise reached was the best possible outcome. To us, it is clear that terrorist crimes can not be justified by any political considerations.

Mr Chairman,

Finally, let me share with you some thoughts on the topical issue of the Roma and the Finnish initiative related to a ”European Roma Forum”. The situation of the Roma in Europe has become an increasingly topical issue over the past few years. In response to the widespread discrimination against the Roma, several governments have established advisory committees or similar bodies to engage Roma in national decision-making processes. National and local programmes for improvement of the legal, social and cultural position of the Roma have also been launched. Similar efforts have been undertaken by international institutions. The Council of Europe, too, has considerably stepped up its Roma-related activities in recent years. I believe that our organisation could and – indeed – should continue to play an important role in this field.

There are Roma living in practically all member states of the Council of Europe. In this respect, their situation is unique. According to some estimates their number amounts to some 8-10 million people in Europe. The circumstances in which Roma live and the problems that they face differ in gravity and extent from one country to another but the overall picture is by and large the same: Discrimination against the Roma in various fields of life constitutes a serious social problem. The negative consequences of this phenomenon, including social exclusion and migration, leave no European country untouched.

The forthcoming enlargement will roughly double the number of Roma inside the European Union. Economic transition may further aggravate the situation of this population and amplify their existing problems. The social distress that Roma face is therefore a problem that has to be dealt with as a matter of urgency. Problems should be addressed where they occur – migration is not the right solution.

There is no doubt that improvement in the position of the Roma is a challenge that can be overcome only through co-operation among European countries. Pan-European problems require pan-European solutions. In our view, a European forum for the Roma, functioning under the auspices of the Council of Europe, would provide an excellent consultative platform where effective solutions could be developed in co-operation with representatives of the Roma. The best solutions can be found by engaging the Roma in a constructive exercise, not by excluding them from processes that have direct effects on their lives.

Thank you, Mr. Chairman.