Hyvät Toverit!

Maapallon iäksi arvioidaan 4,5 miljardia vuotta. Elollista elämää maapallolla on ollut 2 miljardin vuoden ajan. Siten homo sapiens, ihminen, vain noin 100 000 vuotta vanhana lajina on hyvin nuori tulokas maapallon miljoonien lajien joukossa.

Ihmisen elämä maapallolla on ollut aivan viime vuosisatoihin asti lyhyt ja kova. Ihminen on ollut täysin luonnonympäristön armoilla. Pysyvän maatalouden ja keinokastelun käyttöönotto olivat ensimmäisiä ihmisen auhettamia pysyviä muutoksia ympäristöön. Niitä olivat myös laajojen metsähakkuiden liikkeellepanema eroosio ja aavikoituminen. Niin kauan kun maapallon väkiluku ei ylittänyt muutamaa sataa miljoonaa, pysyivät ihmisen vaikutukset maailmanlaajuisessa katsannossa vielä vähäisinä.

Viime vuosisadalla alkoi globaali väestöräjähdys. Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, minun elinikäni aikana, on maailman väestö lisääntynyt 2,5 miljardista yli kuuteen miljardiin ihmiseen. Vaikka kasvukerroin onkin nyt onneksi taittunut, nousee maapallon väkiluku vielä ainakin 10 miljardiin, ennen kuin tasaantuminen on mahdollista.

Väestönkasvua on vastannut ihmisen käytössä olevien tietojen ja taitojen lisääntyminen. Teollinen vallankumous on antanut ihmiselle jatkuvasti tehostuneet välineet muokata ympäristöä ja ammentaa energiaa ja ruoka-aineita siitä sekä tuottaa yhä kehittyneempiä tavaroita, koneita ja työkaluja.

Siitä, että tämä on merkinnyt vallankumouksellista parannusta ihmisen elämään, ei ole erimielisyyttä. Yhä suurempi osa maailman ihmisistä voi elää luonnollisen biologisen elämänkaarensa loppuun asti.

Muutoksella on kuitenkin ollut hintansa. Olemme vasta hyvin myöhään heränneet havaitsemaan, että tapa, jolla olemme luonnonvaroja käyttäneet, ei ole ottanut huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymistä. Se ei myöskään ole huolehtinut uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn säilymisestä.

On tärkeätä ymmärtää, miten perustavanlaatuisen haasteen ympäristönsuojelun ja kestävän kehityksen turvaaminen asettaa. Tämä haaste koskee koko ihmiskunnan tulevaisuutta.

Kun ihmisen vaikutukset luontoon suhteutetaan maapallon ja sen elollisen luonnon miljardien vuosien ikään, näkyvät ne aikajanalle asetettuina äkillisesti nousevina piikkeinä. Näin nähtynä ymmärrämme paremmin sen, ettei meillä voi olla kokemukseen perustuvaa tietoa siitä, minkälaisia ja miten peruuttamattomia muutoksia ihmisen toimintojen kasaantunut vaikutus luonnossa on jo aikaansaanut. Pelaamme itse asiassa valtavaa uhkapeliä omalla ja kaikkien lajien tulevaisuudella.

Tällä kaikella ei ole vain ekologisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Myös länsimainen, rajattoman kasvun mahdollisuuteen perustuva edistysusko joutuu uudelleenarvioitavaksi.

Elämme ratkaisevaa aikaa maailmanhistoriassa. Muutaman lähimmän vuosikymmenen aikana ratkaistaan inhimillisen elämän säilyttämisen edellytykset. Tämän ajan kuluessa on sopeutettava ihmisen toiminnot täyttämään kestävän kehityksen asettamat ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset ehdot.

Ekologisesti kestävä kehitys on peruskivi kestävän kehityksen kolmikannassa. Ilman sitä ei voi olla taloudellisesti eikä sosiaalisesti kestävää kehitystä. Toisaalta maailmassa, jota ihminen lajina hallitsee, ei päästä ekologisesti kestävään kehitykseen ilman taloudellista ja sosiaalista kestävyyttä. Äärivihreä pyrkimys ekologisesti kestävään kehitykseen näistä piittaamatta on verrattavissa kansallissosialismin, stalinismin tai ääriuskonnollisen fundamentalismin pyrkimyksiin toteuttaa kirjoituspöytäutopioita. Ne ovat johtaneet kauhistuttavaan inhimilliseen kärsimykseen.

Sosialidemokratia aatesuuntana ja poliittisena liikkeenä on osoittautunut parhaaksi ellei ainoaksi voimaksi, joka pystyy yhdistämään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kestävään taloudenhoitoon. Tähän kuuluu onnistunut siirtyminen teollisuusvaltiosta tietoyhteiskuntaan, jota leimaa uuden teknologian käyttöönotto.

Sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio ei suinkaan ole haitannut Ruotsin ja Suomen kilpailukykyä ja menestystä tietoyhteiskuntina ja uusimman teknologian edelläkävijöinä. Päin vastoin, hyvinvointivaltio on ollut ja on tämän menestyksen tärkeä osatekijä.

Sosiaaliturvan niin sanottu pohjoismainen malli on laaja- alainen. Se koostuu koko väestöön ulottuvista tulonsiirroista ja palveluista. Se myös yhdistää riittävän perustoimeentulon ja ansiosidonnaisuuden. Vielä kymmenen vuotta sitten oli muodinmukaista väittää, että tämä malli olisi aikansa elänyt. Väitettiin, että se liittyy teollisuusyhteiskuntiin ja on tuomittu häviämään, kun teollisuusyhteiskunnista siirrytään palvelu- tai tietoyhteiskuntiin.

Käsitys on osoittautunut vääräksi. Esimerkiksi Manuel Castells ja Pekka Himanen näkevät tuoreessa tutkimuksessaan ”Suomen tietoyhteiskunnasta” Suomen maana, joka maailmanlaajuisestikin erottautuu voimakkaalla pyrkimyksellään yhdistää teknologis- taloudellinen menestys sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja teknologian sosiaalisesti arvokkaisiin käyttöihin.

Tällaisen menestyksen perustana on ollut ennen kaikkea kolme asiaa: osaaminen, yrittäminen ja yhteistyö.

Osaamisen merkitys ymmärretään kenties välittömimmin maassa, joka on noussut maailman kärkeen tietoyhteiskuntaan ja sen teknologiaan liittyvässä osaamisessa. Suomi panostaa kansantulostaan tutkimus- ja tuotekehittelyyn toiseksi eniten maailmassa.

On kuitenkin virhe liittää osaaminen vain huipputeknologiaan ja korkeimpaan koulutusasteeseen. Suomella ei olisi tämän alan saavutuksia, jos meillä ei olisi kattavaa ja hyvin toimivaa, kaikkien ihmisten oman lahjakkuuden käyttöönottavaa perusopetusjärjestelmää. Kansainväliset vertailut osoittavat peruskoululaistemme kuuluvan edelleen monipuolisesti maailman kärkeen koulussa opetettavan tiedon ja taidon omaksumisessa. Peruskoulua onkin vaalittava ja kehitettävä erityisen huolella.

Yrittämisen osalta meillä on vielä parantamisen varaa, vaikka viimeisimmät vertailut pohjoismaiden osalta kertovat tilanteen kohentuneen. Tätä on syytä painottaa monestakin syystä. Vaikka toivomme suomalaisten suuryritysten menestyvän myös jatkossa, tiedämme silti, että ne eivät tule juurikaan enää työpaikkatarjontaa Suomessa lisäämään. Tarvitsemamme uudet tulevaisuuden työpaikat syntyvät pienissä ja keskisuurissa yrityksissä. Ne ovat usein sellaisia, joista emme ole vielä kuulleetkaan sen vuoksi, että ne vasta odottavat perustamistaan.

Yhteistyön osalta emme aina osaa arvostaa oikein sitä ainutlaatuista voimavaraa, jota vahvoihin, järjestäytyneisiin työmarkkinaosapuoliin perustuva sopimusyhteiskunta ja kolmikantayhteistyö merkitsevät. Se yhteistyö on kattavissa tulosopimuksissa, työelämän uudistamisessa ja viimeksi eläkeratkaisuissa osoittanut voimansa.

Yhteistyö on tietenkin työmarkkina- ja poliittista yhteistyötä laajempi kysymys. Kysymys on siitä, missä määrin me luotamme markkinavoimiin ja missä määrin yhteisöllisyyteen. Ei ole syytä vähätellä markkinatalouden mahdollisuuksia ja dynamiikkaa, jota varmastikaan ei ole vielä täysimääräisesti käytetty hyväksi. Samalla on kuitenkin tehtävä selvä ero markkinatalouden ja markkinayhteiskunnan välillä.

Panostamalla osaamiseen, yrittämiseen ja yhteistyöhön voimme jatkossakin pitää huolta kilpailukykymme säilyttämisestä. Samat tekijät ovat avainasemassa myös pyrkiessämme takaisin täystyöllisyyteen. On nähtävä, että vahva ja kilpailukykyinen talous on hyvinvointivaltion perusta ja että oikein suunnattu sosiaalipolitiikka tukee talouden kehitystä. Työllistäminen on myös hyvää sosiaalipolitiikkaa ja hyvä sosiaalipolitiikka tukee työllistämistä.

Myös ekologisesti vastuullinen ympäristöpolitiikka tulee samalla tavoin osata liittää tähän vahvan talouden, korkean työllisyyden ja kestävän hyvinvointivaltion yhtälöön. Sosialidemokratian tulee olla se liike, joka yhdistää kestävän kehityksen kaikki osat kestäväksi hyvinvointipolitiikaksi.

Miten tässä valossa on suhtauduttava ajankohtaiseen kysymykseen ydinvoiman mahdollisesta lisärakentamisesta Suomessa?

Äänestin viime torstaina hallituksessa sen puolesta, että esitys viidennen ydinvoimalan rakentamisesta annetaan eduskunnalle. Hallitusneuvotteluissa ydinvoimakysymys ratkaistiin siinä hengessä, ettei hallitus estä asian viemistä eduskuntaan lopullista ratkaisua varten. Hallituspuolueiden kesken ei ole välipuheita siitä, miten asia ratkaistaan eduskunnassa.

Kun eduskunnassa asiaa käsitellään, haluan ennen lopullista ratkaisua saada varmuuden siitä, että viides ydinvoimala todella tukee siirtymistä kestävään energiapolitiikkaan.

Kysymys on suhtautumisesta juuri hakemuksen kohteena olevaan viidenteen ydinvoimalaan. On muistettava, ettei Suomessa ole tehty vakavia esityksiä nykyisten ydinvoimaloiden sulkemisesta ennen niiden taloudellisen käyttöiän päättymistä. Suomessa kokemukset ydinvoimasta ovat myönteisiä ja meillä on suhteellisen korkeatasoinen ja luotettava turvallisuuskulttuuri.

Tästä huolimatta on selvää, että ydinvoiman turvallisuusriskeihin, yhteiskuntarakenteellisiin vaikutuksiin ja käytetyn polttoaineen käsittelyyn liittyvät vakavat ongelmat koskevat myös Suomea. Ja ennen kaikkea nykyisenkaltainen, ehtyviä luonnonvaroja käyttävä ja pitkäikäisiä radioaktiivisia jätteitä tuottava ydinvoima ei ole ratkaisu sellaiseen kestävän energiatalouden tarpeeseen, jota kestävä kehitys edellyttää.

Parhaassa tapauksessa ydinvoiman lisäkäyttö voi kuitenkin Suomen kaltaisessa maassa olla ratkaisu, jolla lyhennetään ylimenokautta kestävään energiatalouteen. Näin ei ole, jos viides ydinvoimala ymmärretään keinona jatkaa päättymätöntä, halpaan hintaan perustuvaa energiakulutuksen kasvua ja keinona välttää vaikeita ratkaisuja.

On välttämättömiä energiapoliittisia ratkaisuja, jotka tulee tehdä kiinteästi ydinvoimapäätökseen liittyen. Sellaisina näen näen ainakin seuraavat toimet: – ydinvahinkovastuun yläraja kolminkertaistetaan – rajoitetaan sähkönkulutuksen kasvu sille tasolle, jolla se olisi ilman ydinvoiman lisärakentamista – tiukennetaan fossiilisia polttoaineita käyttävien tuotantolaitosten kasvihuonekaasujen päästörajoituksia – sitoudutaan tarpeellisiin ohjauskeinoihin, joilla toteutetaan uusiutuvien energialähteiden käytön edistämisohjelma sekä turvataan sähkön säästötavoitteet ja niihin liittyvät investoinnit sekä sähkön ja lämmön yhteistuotannon kilpailukyky.

Kestävässä energiapolitiikassa on välittömänä tehtävänä täyttää ratifioiduksi tulevan Kioton ilmastosopimuksen vaatimukset kasvihuonekaasujen päästöjen vähentämisestä. Koska Kioton sopimus riittää parhaimmillaankin vasta hidastamaan ilmastomuutoksen etenemistä, on varauduttava siihen, että sitä seuraavat uudet, vielä tiukempia päästövähennyksiä edellyttävät sitoumukset.

Kioton sopimuksen vaatimusten täyttämiseksi on laadittu kaksi vaihtoehtoista energiaskenariota, yksi ilman lisäydinvoimaa, toinen lisäydinvoiman rakentamisen kanssa. Edellinen vaihtoehto merkitsee tiukempaa energiansäästöä ja nopeampaa uusiutuvien energialähteiden käyttöönottoa. Näitä ensimmäisen vaihtoehdon mukaisia toimenpiteitä on pidettävä joka tapauksessa välttämättöminä. Siksi en pidä mahdollisena ydinvoiman lisärakentamista ilman, että samalla sitoudutaan toteuttamaan ne. Hallituksen päätökseen liittämä lausuma merkitsee isoa askelta tähän suuntaan, mutta sen todellinen sitovuus ja vaikutus on vielä arvioitava eduskunnassa.

Ilmastomuutoksen pysäyttämisestä kohdistuu vaatimuksia meille ja muille paljon energiaa käyttäville maille. Nämä vaatimukset ovat välttämättömiä täyttää, ja lyhyellä aikavälillä ne myös tuovat kiistatta kustannuksia. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että ne antavat samalla mahdollisuuksia kehittää energiatalouttamme ja koko elinkeinorakennettamme työllisyyttä ja hyvinvointia lisäävään suuntaan.

Tässäkin avainkäsitteitä ovat osaaminen, yrittäminen ja yhteistyö. Energiansäästö sekä uusien ja uusiutuvien energialähteiden kehittäminen ovat jo nyt vahvan ja korkeatasoisen suomalaisen osaamisen aloja. Niiden varassa tulee kehittymään merkittävää ja kansainvälisillä markkinoilla menestyvää uutta yritystoimintaa. Julkisen vallan ja elinkeinoelämän toimialajärjestöjen yhteistyötä on jo nyt käytetty menestyksellä energiasäästön edistämiseen.

Hyvä esimerkki siitä, että edelläkävijän rooli ympäristönsuojelussa on myös taloudellisesti viisasta, ovat metsäteollisuutemme aikanaan vastustamat investoinnit jätevesien puhdistamiseen. Tänään tunnustetaan, että lainsäätäjä teki hyvän teon niitä vaatiessaan. Nämä investoinnit ovat antaneet suomalaiselle metsäteollisuudelle selvän kilpailuedun jätevesi- investointiensa kanssa vitkutelleeseen pohjoisamerikkalaiseen metsäteollisuuteen nähden. Toisaalta suomalaisen paperin menekki Keski-Euroopassa on vaarassa, ellei metsäteollisuutemme sitoudu toteuttamaan kestävän metsänhoidon periaatteita.

Kestävän energiatalouden ei siis suinkaan tarvitse olla sähkökatkosten, värjöttelyn eikä teollisuuden hiipumisen leimaamaa. Sitä voivat leimata huipputeknologian ja osaamisen vauhdittamat uudet työpaikat ja parempi ympäristön laatu.

Myös ympäristöpolitiikassa aloitteen ottaminen kuuluu sosialidemokratialle. Energia- ja ympäristöpolitiikan linjoittaminen sekä tavoitteiden tärkeysjärjestyksen määrittäminen on politiikan, ei virkamiesten tai niin sanottujen asiantuntijoiden tehtävä. Tämän itsestäänselvyyden toteaminen on paikallaan siksi, että meillekin on välillä päässyt pesiytymään demokratiaa kalvava kielteinen suhtautuminen politiikkaan yleensä ja puolueisiin ja poliitikkoihin erityisesti.

Toisaalta on kuitenkin yhä enemmän näyttöä siitä, miten politiikalle on jälleen kysyntää – sille, että valitut edustajat voisivat tehdä jotakin estääkseen enemmistön toiveita vastaamattoman kehityksen. Enemmistö meistä ei halua kestävän kehityksen vaarantamista, tuloerojen kasvua, markkinahumusta ja kaupallisuudesta vapaiden elämänalueiden kaventamista tai globalisaation nimissä vaadittua alistumista ihmisiä musertaville markkinalogiikan lainalaisuuksille.

Tunnemme Suomessakin hyvin sen, mitä jo toista sataa vuotta sitten alkanut talouden kansainvälistyminen merkitsee. Olemme sopeutuneet siihen hyvin ja pärjänneet siinä. Globalisaatio on osin jatkoa tälle tutulle kehitykselle, mutta yhdistettynä jälkiteollisen tietoyhteiskunnan läpimurtoon se tuo uusia mittavia haasteita.

Näihin haasteisiin ei enää ole mahdollista vastata vain kansallisen tason politiikalla. Tarvitaan myös vahvaa ylikansallista yhteistyötä EU:ssa ja maailmanlaajuisesti paremman globalisaationhallinnan merkeissä.

Ihmiset kokevat, että asiat ovat karanneet, eivät vain tavallisten ihmisten, vaan myös heidän parlamentteihin valitsemiensa edustajien ja koko demokraattisen päätöksenteon ulottumattomiin. Ne ovat liukuneet nimettömille markkinavoimille, joiden edustajat kuitenkin aika ajoin tiedotusvälineissä opettavat päättäjiä sen suhteen, mikä on sallittua politiikkaa ja mikä ei.

Jos poliitikot niiden tahtoon mukautuen tyytyvät vain toistamaan, ettei ole olemassa vaihtoehtoa vallitsevan viisauden kulloinkin ainoaksi mahdolliseksi julistamalle politiikalle, saamme varautua jo alle 50:n jääviin äänestysprosentteihin.

Enää eivät ihmiset halua tällaiseen voimattomuuteen ja vaihtoehdottomuuteen alistua. He edellyttävät yhteiskunnallisen muutoksen palauttamista demokraattisen päätöksenteon alaisuuteen.

Miten politiikka vastaa tähän kysyntään? Siitä, että politiikan tarpeen yhä useammin täyttävät erilaiset kansalaisjärjestöt ja yhden asian liikkeet, ei tule huolestua. Laajat kansanliikkeet ja vahvat kansalaisjärjestöt ovat pohjoismaisen demokratian keskeinen osa. Kansalaisjärjestöjä ei tule suinkaan asettaa poliittisen demokratian haastajaksi, vaan ne tulee päin vastoin nähdä sen terveeksi ja välttämättömäksi osaksi.

Monimuotoinen kansalaistoiminta yhden tai useamman asian liikkeissä, etujärjestöissä ja muissa on erittäin tärkeää. Toimivassa demokratiassa ne eivät kuitenkaan yhdessä tai erikseen korvaa puolueita. Maailmassa ei ole vielä esimerkkiä aidosta demokratiasta, jossa ei olisi useampia vapaasti muodostettuja ja vaaleissa keskenään kilpailevia poliittisia puolueita.

Kaikki valta ei kuulu puolueille eivätkä ne sitä Suomessa havittelekaan, mutta kansanvaltaa ei myöskään ilman niitä ole. Siksi demokratiassa on kannettava huolta puolueiden terveydestä ja toimintakyvystä. Tähän sosialidemokraattienkin tulee pyrkiä oman järjestötyönsä ja -rakenteensa uudistamisella.

Vielä parikymmentä vuotta sitten SDP hallitsi yhteiskuntapoliittista keskustelua vahvan työryhmätyöskentelyn tuottamalla ohjelmatarjonnalla. Tänään tästä ei ole juuri mitään jäljellä. Laajan järjestökäsittelyn läpikäyviä ohjelmia ei enää harrasteta ja puoluekokouksiin tehdään lähinnä keskusteluasiakirjoja ja julkilausumia.

Ohjelmallinen työskentely ei silti ole yhteiskunnasta suinkaan kadonnut, se on vain siirtynyt politiikasta muualla. Politiikalle on taas kysyntää, mutta siihen ei vastata käyttämällä virkatyönä valmisteltuja asiakirjoja puolueohjelmien korvikkeena. Nyt on aktiivisemman sosialidemokratian aika tullut. SDP:n jäsenten aktiivisuus koulutustoiminnassa ja puoluekokousaloitteiden teossa kertoo siitä, että puolueen kenttä on ottanut itse aloitteen käsiinsä.

Puolueorganisaation vahvistamiselle ja puolueen kannanottojen valmistelulle on annettava suurempi merkitys kuin viime vuosina on tapahtunut. Puolueen kannanmuodostuksella ja puoluekeskustelulla on oltava myös käytännön politiikkaan ulottuvaa merkitystä. Sosialidemokratia kiinnostaa taas nuoria, mutta heidän aktiivisuudelleen ei ole tilaa ja käyttöä puolueessa, ellei koko puolueorganisaatiolla ole aitoa roolia politiikassa.

Onkin jo aika palauttaa politiikan kunnia yleensä ja palauttaa sosialidemokratian johtava rooli yhteiskunnallisen kehityksen määrittelyssä. Sosialidemokraattiselle politiikalle ja sen työhön, tasa-arvoon ja turvallisuuteen perustuvalle sanomalle on jälleen kysyntää. Nyt ratkaisevaa on, miten SDP tähän kysyntään kykenee vastaamaan.

Globaali tilanne keväällä 2002

Syyskuun 11. päivän terrori-iskut ovat muuttaneet maailmaa monin tavoin, mutta kaikkia vaikutuksia emme vielä kykene hahmottamaan. Monien päällimmäinen tuntemus on, että maailma on muuttunut entistä vaarallisemmaksi ja turvattomammaksi elää. Toisaalta terrori-iskut kaikessa kauheudessaan ovat antaneet myös mahdollisuuden tehdä maailmasta turvallisempi ja parempi paikka elää.

Jotta näin tapahtuisi, on syyskuun iskuista osattava tehdä oikeat johtopäätökset. Iskut alleviivasivat dramaattisesti sen, miten turvallisuus ja siihen kohdistuvat uhat ovat tämän päivän maailmassa erilaisia kuin ne, mihin me ja koko kansainvälinen yhteistyöjärjestelmä olemme perinteisesti varautuneet.

Kylmän sodan päätyttyä on entistä selvempää, ettei sota suurvaltojen kesken eikä muutoinkaan perinteinen valtioiden välinen sota ole enää suurin eikä todennäköisin uhka. Turvallisuus ja siihen kohdistuvat uhat on nähtävä aikaisempaa laaja-alaisempana haasteena.

Uusiin turvallisuusuhkiin kuuluvat pitkäaikainen ja jatkuva ympäristön pilaantuminen ja äkilliset ympäristökriisit, HIV/AIDSin ja muiden tarttuvien tautien leviäminen, kansainvälinen rikollisuus, huumeet, ihmisoikeuksien loukkaukset, valtioiden sisäiset konfliktit, järjestäytyneiden yhteiskuntien hajoaminen, terrorismi ja kaikkiin näihin liittyvät hallitsemattomat väestöliikkeet ja pakolaisuus.

Näille uusille turvallisuusuhille on ominaista ensinnäkin se, että ne useimmiten alkavat ja kehittyvät valtioiden sisäisinä ongelmina, jotka kuitenkin voivat nopeasti laajeta kansainvälisiksi ja jopa globaalisiksi ongelmiksi, jollei niihin ajoissa puututa.

Toiseksi uusille turvallisuusuhille on ominaista se, että vaikka niihin usein liittyy myös aseellista voimankäyttöä, ne ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä voidaan torjua ja niitä vastaan suojautua vain hyvin rajallisessa määrin, jos lainkaan, perinteiseen sodankäyntiin suuntautuneen sotilaallisen varustautumisen keinoin.

Niissäkin tapauksissa, joissa sotilaallinen voimankäyttö on tarpeellista ja oikeutettua – kuten Talibania ja Al Qaidaa vastaan on ollut -, se ei koskaan ole yksin riittävä ratkaisu. Siten Afganistanissa tarvitaan pitkää sitoutumista jonkinlaisen rauhanturvaamisoperaation ohella myös siviilikriisinhallinnan välineiden käyttöön, jälleenrakennukseen ja kehitysyhteistyöhön, jolla vakautetaan olot ja luodaan perusta demokratian ja ihmisoikeuksien toteuttamiselle – erityisesti naisten aseman vahvistamiselle – sekä unikonviljelystä riippumattomalle taloudelliselle kehitykselle ja väestön hyvinvoinnille.

Kansainvälisen yhteisön, EU-maat merkittävimpinä rahoittajina, on varauduttava rahoittamaan 10 miljardin euron jälleenrakennusohjelma seuraavan viiden vuoden kuluessa. Tämänkin summan riittävyydestä on jo esitetty epäilyjä.

Tällaista ohjelmaa ei voida rahoittaa vähentämällä tukea muilta köyhimmiltä mailta, kun päin vastoin vastaavia tarpeita on paljon muuallakin hoitamatta.

Kolmas ja ehkä keskeisin asia vastatessa uusiin turvallisuus- haasteisiin on se, että niitä vastaan ei voi suojautua eristäytymällä ja omien rajojen taakse linnoittautumalla. Ne edellyttävät päin vastoin lisääntyvää kansainvälistä sitoutumista ja monenkeskistä yhteistyötä kaikilla tasoilla.

Euroopan maat ja kansat ovat tämän ymmärtäneet. Euroopassa käydyt maailmansodat ja lukuisat muut sodat, joita vielä viime vuosina on koettu Balkanilla, ovat tuoneet sodan kaikki kärsimykset myös siviiliväestön kannettaviksi. Tästä on vähitellen kasvanut ymmärrys, että niin vakaus, turvallisuus ja rauha kuin myös hyvinvoinnin ja vaurauden kasvattamisen edellyttävät valmiutta luopua osasta perinteistä kansallista suvereniteettia vahvemman ylikansallisen yhteistyön hyväksi. Tämä on ollut Euroopan yhdentymisen perustava ajatus ja se pätee myös nyt Euroopan unionin laajentumiseen.

Yhdysvaltain tilanne on toinen. Vaikka maa on osallistunut kahteen maailmansotaan ratkaisijana, on amerikkalaisilta puuttunut kokemus sotatoimista omalla maaperällä. Siksi Yhdysvalloissa on aika ajoin ollut vahva pyrkimys eristäytyä kansainvälisestä yhteistyöstä eli harjoittaa isolationismia, ja kun se ei enää ole realistinen vaihtoehto, on maa usein pyrkinyt toimimaan vain omaan voimaansa luottaen yksipuolisesti eli unilateraalisesti, valikoiden ja asettamalla omat ehtonsa sille kansainväliselle yhteistyölle, jossa on mukana.

Toisen maailmansodan jälkeen USA on sotinut vain kaukana Koreassa ja Vietnamissa, ja sen viimeisimmät sotakokemukset Irakissa ja Afganistanissa ovat perustuneet omien tappioiden minimointiin ja siisteihin TV-ruutuun sopiviin ja vain vieraille tappiota aiheuttaviin huipputeknologisiin täsmäiskuihin. Tämän voimankäyttömallin epätodellisuus ja väärä turvallisuus paljastuivat syyskuun 11. päivänä, kun ilmeni, ettei maailman mahtavin sotakoneisto kyennyt – eikä olisi siihen kyennyt edes ohjustorjunnalla täydennettynä – estämään tuhoisia iskuja Amerikan sydämessä.

On toivottavaa, että amerikkalaiset iskujen seurauksena suuntautuisivat avoimesti monenkeskiseen yhteistyöhön. Euroopan ja koko maailman laaja solidarisoituminen Yhdysvaltain kanssa oli perusteltua myös siltä kannalta, että nyt on tärkeätä osoittaa monenkeskisen yhteistyön tuloksellisuus.

On edelleen liian aikaista sanoa, miten näiden odotusten kanssa on käynyt. Myönteistä on Yhdistyneiden Kansakuntien paluu kansainvälisen politiikan ja yhteistyön päänäyttämöksi. Yhdysvaltojen velka YK:lle on nyt maksettu, ja tähän asti Yhdysvallat on pyytänyt ja saanut YK:n hyväksymisen voimatoimilleen terrorismin vastaisessa taistelussa. Se on myös tunnustanut YK:n jo aiemmin valmistelemien terrorismin vastaisten sopimusten arvon ja merkityksen.

Myönteistä on myös Venäjän lähentyminen USA:n ja NATO:n kanssa, joka näyttää kestävän sellaisenkin tarpeettoman kolhun kuin USA:n yksipuolisen irtisanoutumisen ABM-sopimuksesta.

Myönteiseksi on myös nähtävä Dohassa syntynyt päätös aloittaa WTO:n seuraava laaja neuvottelukierros sekä se, että sille määritellyissä tavoitteissa kehitysmaiden odotukset on aiempaa vahvemmin otettu huomioon, kuten myös ympäristön ja kaupan suhteet. Marrakeshissa puolestaan päästiin yhteisymmärrykseen Kioton ilmastosopimuksen viimeistelystä siten, että eteneminen sopimuksen ratifiointiin on nyt mahdollista.

Toisaalta Yhdysvallat ei ole palannut vielä yhteenkään niistä useista monenkeskisistä neuvotteluprosesseista ja sopimushankkeista, joista se Bushin hallinnon alkukaudella ehti irtaantua. Ilmastomuutossopimus etenee, mutta ilman Yhdysvaltoja, vaikka jokainen ymmärtää että maan, joka vastaa neljänneksestä koko maailman kasvihuonekaasujen päästöistä, on mieluummin ennemmin kuin myöhemmin tultava sopimukseen mukaan.

Myös sopimus kansainvälisestä rikostuomioistuimesta etenee, mikä terrori-iskujen jälkeisessä maailmassa on tärkeä asia kansainvälisen oikeusjärjestyksen vahvistamisen kannalta. Yhdysvallat on kuitenkin edelleen sen ulkopuolella ja on päin vastoin perustanut omia suljettuja erikoissotilastuomioistuimia tuomitsemaan kiinniottamiaan terrorismista epäiltyjä.

Yksi pelottavimpia uhkakuvia on joukkotuhoaseiden leviäminen yleensä ja mahdollisuus niiden päätymisestä terroristien käsiin. Siksi on erityisen vaikea ymmärtää Yhdysvaltoja, joka edelleenkin vastustaa biologisten aseiden leviämisen ehkäisemiseksi tehdyn sopimuksen hyväksymistä.

Koko maailman terrori-iskuille antama yksiselitteinen tuomio antoi myös mahdollisuuksia monien alueellisten konfliktien ratkaisemiseen ja väkivaltakierteistä irtaantumiseen. Jos näin parhaassa tapauksessa Pohjois-Irlannissa ja Balkanilla onkin käymässä, niin Lähi-idässä mahdollisuutta ei ole käytetty hyväksi. Tässäkin Euroopan ja Yhdysvaltain lähentyminen ja yhdenmukainen toiminta osapuolten tehokkaaksi painostamiseksi väkivallasta luopumiseen ja rauhanprosessiin olisi tarpeen.

Vuoden 2002 alkaessa mahdollisuuksia on edelleen sekä hyvään että huonompaan kehitykseen. Edellisen puolesta on meidän Suomessa yhdessä EU-kumppaneittemme kanssa toimittava.

Vuonna 2002 odotetaan myös päätöksiä NATO:n seuraavasta laajentumisesta. Se näyttää muodostuvan varsin epädramaattiseksi tapahtu-maksi, eikä se tuota Suomelle ongelmia eikä edellytä uusia johtopäätöksiä asemastamme. Enemmän merkitystä on NATO-Venäjä -suhteiden kehityksellä sekä sillä, tehdäänkö päätöksiä NATO:n tehtäväkentän ja/tai toimialueen laajentamisesta. Toistaiseksi päätös artikla 5:n soveltamisesta vastauksena syyskuun terrori-iskuihin on jäänyt ilman käytännöllistä merkitystä.

Hyvä kuulijat,

Yksi aikamme paradokseista koskee demokratiaa. Demokratia maailmassa ei ole koskaan ollut niin laajalle levinnyt kuin tänään. Samaan aikaan emme ehkä koskaan ole nähneet yhtä paljon epäluuloja demokratian toimintaa kohtaan.

Avain tämän paradoksin ymmärtämiseen on globalisaatio. Kansainvälistymisessä ja keskinäisen taloudellisen ja poliittisen riippuvuuden lisääntymisessä ei ole sinänsä mitään uutta. Uutta on kansainvälistymisen ja uusien teknologioiden, erityisesti tieto- ja viestintäteknologian, huikean kehityksen yhdistyminen. Tämä käy globalisaation pikamääritelmästä.

Globalisaatio ei ole vain väistämätön, vaan voittopuolisesti myönteisiä mahdollisuuksia avaava kehitys.

Se on myönteistä, koska sen myötä lisääntyvä kansainvälinen työnjako ja niukkojen voimavarojen tehokkaampi käyttö auttavat luomaan vaurautta.

Globalisaatio on myönteistä myös, koska se tarjoaa enemmän tilaa yksilön vapaudelle kukoistaa ja koska sen avulla yhteiskunnista tulee avoimempia. Sortohallitusten on entistä vaikeampi sensuroida tai hallita uuden tietotekniikan käyttöä. Ihmisoikeusloukkauksia on myös hankalampi peittää ja toisten on vaikeampi sivuuttaa niitä reagoimatta.

Mutta varauksellinen sana ”mahdollisuuksia” on tarpeen, koska globalisaation luoma vauraus ja hyvinvointi jakautuu aikaisempaa epätasa-arvoisemmin niin maiden ja alueiden kesken kuin niiden sisällä ja maailmanlaajuisesti.

Se on tarpeen siksi, että uusliberaaleihin vapaan markkinatalouden arvoihin perustuva globalisaatio voi pahentaa ympäristövahinkoja. Se voi myös uhata työn perusoikeuksia ja heikentää ammattiliittoja sekä vaarantaa kansallisten ja vähemmistökulttuurien asemaa.

Globalisaatio voi olla vahingollinen myös yhteiskunnallisessa mielessä, kun se tuhoaa kestäviä perinteisiä yhteisöjä ja uhkaa vakiintuneita hyvinvointijärjestelmiä, joita ei voida koskaan korvata puhtaasti markkinoihin perustuvilla ratkaisuilla.

Karl Marx ja Friedrich Engels luonnehtivat maailmaa yli 150 vuotta sitten sanomalla, että ”kaikki kiinteä sulaa ohueen ilmaan”, mutta sanonta kuvaa omaa aikaamme vielä osuvammin. Mutta kommunistisessa manifestissa esitettyihin uhkiin ja haasteisiin vastattiin menestyksellisesti, koska työväenliike kykeni kesyttämään kapitalismin ja luomaan pohjan tämän päivän kehittyneen maailman hyvinvointiyhteiskunnille.

Työväenliikkeen internationalismista huolimatta tämä oli ennen muuta kansallinen projekti, joka toteutettiin itsenäisten ja suvereenien kansallisvaltioiden demokraattisissa puitteissa. Nyt tämä ei enää samalla tavoin ole mahdollista. Elämme maailmassa, jossa globaalit markkinavoimat – jotka ovat nimettömyytensä takia entistä uhkaavampia – horjuttavat tai heikentävät niitä välineitä, joita me olemme tottuneet käyttämään talouksiemme ohjaamiseen, takaamaan sosiaalista turvallisuutta ja jakamaan hyvinvointia.

Täten globalisaatio edellyttää maailmanlaajuista demokratiaa, joka kykenee toteuttamaan tehokasta globalisaationhallintaa.

Uudet turvallisuusuhat edellyttävät monenkeskisiä ja globaaleja ratkaisuja. Yhtä selvästi tätä ei aina ymmärretä globalisaation taloudellisiin ja sosiaalisiin haasteisiin liittyen. On niitäkin, jotka tarjoavat ratkaisuksi vähempää integraatiota ja keskinäistä riippuvuutta ja enemmän nationalismia ja protektionismia.

Olisi hienoa voida sanoa, että demokraattiseen globalisaation- hallintaan tarvittavat välineet ovat jo olemassa. Valitettavasti monet pitävät sellaisia organisaatioita kuin Euroopan unionia, Maailman kauppajärjestöä ja uusliberalismin viimeiseksi tukilinnakkeeksi jämähtänyttä OECD:tä pikemminkin ongelmana kuin vastauksena. Kaikki näin ajattelevat eivät ole ahdasmielisiä nationalisteja tai protektionisteja, vaan heidän joukossaan on aitoja demokraatteja ja kansainvälisyyden kannattajia.

Siksi heidän huoleensa on osattava vastata oikein. Moni sosiali- demokraattikin voi pitää mainittuja instituutioita hallitsemattoman vapaaseen markkinatalouteen perustuvan globalisaation työkaluina. Eivätkö Euroopan unionin kaikkein konkreettisimmat saavutukset ole olleet yhtenäismarkkinat ja rahaliitto monetaristisine lähentymiskriteereineen? Samalla kun ne epäilemättä ovat olleet merkittäviä poliittisia virstanpylväitä tiellä ”alati tiivistyvään unioniin”, niitä voidaan myös kuvata tyypillisiksi uusliberalistisiksi hankkeiksi, joiden tarkoituksena on lisätä markkinavoimien valtaa ja ohittaa poliittinen demokratia. Samalla tavoin WTO:n pyrkimyksiä muotoilla monenkeskistä kauppajärjestelmää koskevia sääntöjä voidaan arvioida melko vastakkaisista näkökulmista.

EU, WTO ja muut kansainväliset järjestöt ovat viime kädessä vain välineitä, joita voidaan ja tulee käyttää luomaan parempaa, demokratiaan ja solidaarisuuteen perustuvaa globaalia hallintoa sekä varmistamaan, että globalisaation hedelmät jaetaan aikaisempaa tasa- arvoisemmin.

Minkälaisista asioista tulee parempi globalisaationhallinto koota? Jaottelen asiat aseriisunta- ja kriisinhallinta-, demokratia- ja ihmisoikeus- sekä talous- ja kehityskysymyksiin, vaikka raja näiden välillä on sekin veteen piirretty.

Kun aseiden käyttötodennäköisyys suurkonflikteissa on vähentynyt, ovat myös aseriisuntakysymykset jääneet liiaksi taka-alalle.

– Ydinaseiden, niiden kantolaitteiden sekä biologisten ja kemiallisten aseiden leviämisen ehkäisemiseksi ja olemassaolevien varastojen vähentämiseksi ja tuhoamiseksi on jatkettava työtä. USA:n ja Venäjän on myös vähennettävä ydinaseiden määrää eikä vain siirrettävä niitä ohjuksista varastoihin,

– myös tavanomaisten aseiden riisuntaa on jatkettava ja erityisesti pienaseiden vähentämiseen päästävä,

– asekaupan rajoittaminen, mukaan lukien mahdollinen kansainvälinen asemyyntivero,

– demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion periaatteiden soveltaminen kansainvälisten suhteiden johtavana mittapuuna.

YK:ta perustettaessa yli 50 vuotta sitten päämääränä oli kollektiivinen turvallisuus vastauksena perinteisen sodankäyntimallin uhkaan. Uusien, laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvien uhkien aikana tavoitellaan maailmanyhteisössä nyt kriisienhallintaa, jossa sotilaallinen voimankäyttö ei aina ole käyttökelpoinen eikä koskaan ainoa eikä riittävä väline.

Sotilaallistakin kriisinhallintaa tarvitaan. Kun sitä nyt rakennetaan alueellisissa puitteissa, ennen muuta Euroopan unionissa, on tärkeätä, että se tapahtuu monenkeskisesti, YK:n peruskirjan periaatteita soveltaen ja YK:n operaatioiden kanssa yhteensopivasti. Suomen osallistumiselle rauhanturvaoperaatioihin on YK:n tai Etyj:n mandaatti, ja niihin tukeutuminen on hyvä periaate muidenkin maiden noudatettavaksi.

Siviilikriisinhallinnan valmiudet ja voimavarat ovat toistaiseksi vähäisemmät kuin sotilaallisen kriisinhallinnan, ja niiden kehittämiseen on paneuduttava niin kansallisesti, EU:ssa kuin YK- järjestelmän puitteissa.

Kriisinhallinnan käytössä on oltava ajoissa liikkeellä. Yhtään mahdollista kriisiä, näytti se miten pieneltä tai rajatulta tahansa, ja riippumatta siitä, onko kyseessä aseellinen konflikti, ihmisoikeusloukkaukset, etniset ristiriidat, valtion hajoaminen tai ympäristö- tai humanitaarinen katastrofi, ei saa jättää huomiotta. Sen lisäksi, että puuttumattomuus on piittaamattomuutta ja tarkoittaa inhimillisen kärsimyksen hyväksymistä, otetaan samalla riski kriisien laajenemisesta niin, että ne vaikuttavat globaaliin turvallisuuteen.

On kaikin tavoin vahvistettava demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen perusarvoja sekä kansainvälisen oikeusjärjestyksen periaatteita.

Kansainväliset rahoituslaitokset on uudistettava niiden avoimuuden ja demokraattisuuden lisäämiseksi ja jo aikansa eläneen uusliberalistisen niin kutsutun Washingtonin konsensuksen hautaamiseksi.

Pääomaliikkeitä on voitava paremmin seurata ja ohjata, finanssimarkkinoiden epävakautta ja spekulaatioalttiutta on hillittävä, harkiten yhtenä keinona myös valuutanvaihtoveron käyttömahdollisuutta. Veroparatiisien käyttö veronkiertoon ja rahanpesuun on estettävä.

WTO:ssa käynnistetyn neuvottelukierroksen on oltava todellinen kehityskierros, joka vahvistaa kehitysmaiden asemaa maailmankaupassa. Maailman taloudellisen yhteistyön ja kaupan pelisääntöjä on monenkeskisen vapaakaupan perustalle kehitettävä WTO:n sekä ILO:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen yhteistyöllä siten, että ne ottavat paremmin huomioon ympäristön- ja kuluttajansuojelun tarpeet, työn perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumisen, kansallisten ja vähemmistökulttuurien aseman sekä patentti- ja tekijänoikeuksien tasapuolisemman kohtelun. Investointeja ja palvelukauppaa koskevien sääntöjen on perustuttava ympäristön ja hyvinvointipalvelujen tarpeet huomioonottavaan velvollisuuksien ja oikeuksien tasapainoon monikansallisten yritysten ja hallitusten välillä.

Kehitysrahoituksessa on kaikkien kehittyneiden maiden saavutettava 0,7 prosentin taso BKT:stä käyttäen hyväksi myös New Partnership for Africa’s Development`n (NCPAD) kaltaisia uusia aloitteita. Rahan- siirto kehitysmaihin ei kuitenkaan paljon auta ilman niiden omaa panosta ja yhteistyön suuntaamista köyhimmän väestön aseman parantamiseen.

On tunnustettava, että maailmalla voi olla vain muutama vuosikymmen aikaa siirtyä kestävää kehitystä toteuttavaan kestävään energiatalouteen ja ihmisen ja luonnonympäristön tasapainoon. Esimerkiksi Kioton sopimuksen ratifiointi on siten vasta vaatimaton, mutta välttämätön ensimmäinen askel ihmisen aiheuttaman ilmastomuutoksen pysäyttämiseksi.

Ei ole vaikeaa esittää tällaisia luetteloita kaikista niistä hyvistä asioista, joita tulisi tehdä turvallisemman ja paremman maailman aikaansaamiseksi eikä edes päästä niistä yksimielisyyteen ainakin periaatteen tasolla. Varsinainen kysymys kuuluukin, että miten tämä saadaan aikaan.

Jos oletamme, että Euroopassa päästäisiin sopimukseen globaalia hallintoa koskevasta ohjelmasta, miten saamme sen hyväksytyksi ja toteutetuksi maailmanlaajuisesti, kun kaikki tiedämme, että todellinen haaste on Yhdysvaltojen saaminen mukaan? Minulla ei ole parempaa vastausta kuin se, minkä annamme puhuessamme Venäjän tulevaisuudesta. On siten jatkettava pyrkimyksiä sitouttaa tällaiset maat monenväliseen yhteistyöhön vaikeuksista riippumatta ilman, että niille suodaan veto-oikeutta. Mahdollisuuksien mukaan on edettävä myös rajatummalla pohjalla ja yritettävä saada ne, jotka eivät heti liity mukaan, tekemään niin myöhemmin, kuten tehtiin Kioton prosessissa tai Kansainvälisen rikostuomioistuimen kohdalla.

Monista parempaan globalisaationhallintaan tähtäävistä ohjelmista poiketen en ole lähtenyt liikkeelle tarkastelemalla instituutioita ja niiden uudistamisen tarvetta. Siinä missä yhdet haluavat maailmanhallitusta ja maailmanparlamenttia ja toiset suorilla vaaleilla valittavaa EU-komission puheenjohtajaa, katson itse, että kaikkiin aiemmin mainittuihin asioihin täytyy käydä käsiksi nykyisissä instituutioissa, vaikka tiedämmekin ne hyvin puutteellisiksi. Ennemmin tai myöhemmin tämäkin lähestymistapa edellyttää institutionaalisia uudistuksia, mutta ne tulevat kohtaamaan vähemmän vastarintaa, jos ja kun ne ymmärretään selvästi sellaisiksi, joita ilman ei muutoin laajasti hyväksyttyjä paremman ja oikeudenmukaisemman globalisaationhallinnan edellyttämiä asioita saada pantua täytäntöön.

Yhtenä paremman globalisaationhallinnan keinona on Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittäminen ja vahvistaminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisimme tehdä EU:sta uuden supervallan, kun meidän paremminkin tulee pyrkiä maailmaan, jossa minkäänlaiselle supervaltakäyttäytymiselle ei ole tarvetta eikä mahdollisuuksia.

Sekin on syytä todeta, että EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuus- politiikka ei saa tarkoittaa sitä, että pohjoismaat luopuisivat yhteisestä identiteetistään ja rakentavasta roolistaan paremman globalisaationhallinnan edelläkävijämaina.

Syyskuun 11. päivän terrori-iskut ovat muuttaneet maailmaa monin tavoin, mutta kaikkia vaikutuksia emme vielä kykene hahmottamaan. Monien päällimmäinen tuntemus on, että maailma on muuttunut entistä vaarallisemmaksi ja turvattomammaksi elää. Toisaalta terrori-iskut kaikessa kauheudessaan ovat antaneet myös mahdollisuuden tehdä maailmasta turvallisempi ja parempi paikka elää.

Jotta näin tapahtuisi, on syyskuun iskuista osattava tehdä oikeat johtopäätökset. Iskut alleviivasivat dramaattisesti sen, miten turvallisuus ja siihen kohdistuvat uhat ovat tämän päivän maailmassa erilaisia kuin ne, mihin me ja koko kansainvälinen yhteistyöjärjestelmä olemme perinteisesti varautuneet.

Kylmän sodan päätyttyä on entistä selvempää, ettei sota suurvaltojen kesken eikä muutoinkaan perinteinen valtioiden välinen sota ole enää suurin eikä todennäköisin uhka. Turvallisuus ja siihen kohdistuvat uhat on nähtävä aikaisempaa laaja-alaisempana haasteena.

Uusiin turvallisuusuhkiin kuuluvat pitkäaikainen ja jatkuva ympäristön pilaantuminen ja äkilliset ympäristökriisit, HIV/AIDSin ja muiden tarttuvien tautien leviäminen, kansainvälinen rikollisuus, huumeet, ihmisoikeuksien loukkaukset, valtioiden sisäiset konfliktit, järjestäytyneiden yhteiskuntien hajoaminen, terrorismi ja kaikkiin näihin liittyvät hallitsemattomat väestöliikkeet ja pakolaisuus.

Näille uusille turvallisuusuhille on ominaista ensinnäkin se, että ne useimmiten alkavat ja kehittyvät valtioiden sisäisinä ongelmina, jotka kuitenkin voivat nopeasti laajeta kansainvälisiksi ja jopa globaalisiksi ongelmiksi, jollei niihin ajoissa puututa.

Toiseksi uusille turvallisuusuhille on ominaista se, että vaikka niihin usein liittyy myös aseellista voimankäyttöä, ne ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä voidaan torjua ja niitä vastaan suojautua vain hyvin rajallisessa määrin, jos lainkaan, perinteiseen sodankäyntiin suuntautuneen sotilaallisen varustautumisen keinoin.

Niissäkin tapauksissa, joissa sotilaallinen voimankäyttö on tarpeellista ja oikeutettua – kuten Talibania ja Al Qaidaa vastaan on ollut -, se ei koskaan ole yksin riittävä ratkaisu. Siten Afganistanissa tarvitaan pitkää sitoutumista jonkinlaisen rauhanturvaamisoperaation ohella myös siviilikriisinhallinnan välineiden käyttöön, jälleenrakennukseen ja kehitysyhteistyöhön, jolla vakautetaan olot ja luodaan perusta demokratian ja ihmisoikeuksien toteuttamiselle – erityisesti naisten aseman vahvistamiselle – sekä unikonviljelystä riippumattomalle taloudelliselle kehitykselle ja väestön hyvinvoinnille.

Kansainvälisen yhteisön, EU-maat merkittävimpinä rahoittajina, on varauduttava rahoittamaan 10 miljardin euron jälleenrakennusohjelma seuraavan viiden vuoden kuluessa. Tämänkin summan riittävyydestä on jo esitetty epäilyjä.

Tällaista ohjelmaa ei voida rahoittaa vähentämällä tukea muilta köyhimmiltä mailta, kun päin vastoin vastaavia tarpeita on paljon muuallakin hoitamatta.

Kolmas ja ehkä keskeisin asia vastatessa uusiin turvallisuus- haasteisiin on se, että niitä vastaan ei voi suojautua eristäytymällä ja omien rajojen taakse linnoittautumalla. Ne edellyttävät päin vastoin lisääntyvää kansainvälistä sitoutumista ja monenkeskistä yhteistyötä kaikilla tasoilla.

Euroopan maat ja kansat ovat tämän ymmärtäneet. Euroopassa käydyt maailmansodat ja lukuisat muut sodat, joita vielä viime vuosina on koettu Balkanilla, ovat tuoneet sodan kaikki kärsimykset myös siviiliväestön kannettaviksi. Tästä on vähitellen kasvanut ymmärrys, että niin vakaus, turvallisuus ja rauha kuin myös hyvinvoinnin ja vaurauden kasvattaminen edellyttävät valmiutta luopua osasta perinteistä kansallista suvereniteettia vahvemman ylikansallisen yhteistyön hyväksi. Tämä on ollut Euroopan yhdentymisen perustava ajatus ja se pätee myös nyt Euroopan unionin laajentumiseen.

Yhdysvaltain tilanne on toinen. Vaikka maa on osallistunut kahteen maailmansotaan ratkaisijana, on amerikkalaisilta puuttunut kokemus sotatoimista omalla maaperällä. Siksi Yhdysvalloissa on aika ajoin ollut vahva pyrkimys eristäytyä kansainvälisestä yhteistyöstä eli harjoittaa isolationismia, ja kun se ei enää ole realistinen vaihtoehto, on maa usein pyrkinyt toimimaan vain omaan voimaansa luottaen yksipuolisesti eli unilateraalisesti, valikoiden ja asettamalla omat ehtonsa sille kansainväliselle yhteistyölle, jossa on mukana.

Toisen maailmansodan jälkeen USA on sotinut vain kaukana Koreassa ja Vietnamissa, ja sen viimeisimmät sotakokemukset Irakissa ja Afganistanissa ovat perustuneet omien tappioiden minimointiin ja siisteihin TV-ruutuun sopiviin ja vain vieraille tappiota aiheuttaviin huipputeknologisiin täsmäiskuihin. Tämän voimankäyttömallin epätodellisuus ja väärä turvallisuus paljastuivat syyskuun 11. päivänä, kun ilmeni, ettei maailman mahtavin sotakoneisto kyennyt – eikä olisi siihen kyennyt edes ohjustorjunnalla täydennettynä – estämään tuhoisia iskuja Amerikan sydämessä.

On toivottavaa, että amerikkalaiset iskujen seurauksena suuntautuisivat avoimesti monenkeskiseen yhteistyöhön. Euroopan ja koko maailman laaja solidarisoituminen Yhdysvaltain kanssa oli perusteltua myös siltä kannalta, että nyt on tärkeätä osoittaa monenkeskisen yhteistyön tuloksellisuus.

On edelleen liian aikaista sanoa, miten näiden odotusten kanssa on käynyt. Myönteistä on Yhdistyneiden Kansakuntien paluu kansainvälisen politiikan ja yhteistyön päänäyttämöksi. Yhdysvaltojen velka YK:lle on nyt maksettu, ja tähän asti Yhdysvallat on pyytänyt ja saanut YK:n hyväksymisen voimatoimilleen terrorismin vastaisessa taistelussa. Se on myös tunnustanut YK:n jo aiemmin valmistelemien terrorismin vastaisten sopimusten arvon ja merkityksen.

Myönteistä on myös Venäjän lähentyminen USA:n ja NATO:n kanssa, joka näyttää kestävän sellaisenkin tarpeettoman kolhun kuin USA:n yksipuolisen irtisanoutumisen ohjustentorjuntaa koskevasta ABM- sopimuksesta.

Myönteiseksi on myös nähtävä Dohassa syntynyt päätös aloittaa maailman kauppajärjestön WTO:n seuraava laaja neuvottelukierros sekä se, että sille määritellyissä tavoitteissa kehitysmaiden odotukset on aiempaa vahvemmin otettu huomioon, kuten myös ympäristön ja kaupan suhteet. Marrakeshissa puolestaan päästiin yhteisymmärrykseen Kioton ilmastosopimuksen viimeistelystä siten, että eteneminen sopimuksen ratifiointiin on nyt mahdollista.

Toisaalta Yhdysvallat ei ole palannut vielä yhteenkään niistä useista monenkeskisistä neuvotteluprosesseista ja sopimushankkeista, joista se Bushin hallinnon alkukaudella ehti irtaantua. Ilmastomuutossopimus etenee, mutta ilman Yhdysvaltoja, vaikka jokainen ymmärtää että maan, joka vastaa neljänneksestä koko maailman kasvihuonekaasujen päästöistä, on mieluummin ennemmin kuin myöhemmin tultava sopimukseen mukaan.

Myös sopimus kansainvälisestä rikostuomioistuimesta etenee, mikä terrori-iskujen jälkeisessä maailmassa on tärkeä asia kansainvälisen oikeusjärjestyksen vahvistamisen kannalta. Yhdysvallat on kuitenkin edelleen sen ulkopuolella ja on päin vastoin perustanut omia suljettuja erikoissotilastuomioistuimia tuomitsemaan kiinniottamiaan terrorismista epäiltyjä.

Talebanin ja al-Qaidan johtajien saattaminen vastuuseen teoistaan, mikä oli yksi keskeisistä tavoitteista, on toteutumatta. Terrorismista epäiltyjä talebanin ja al-Qaidan taistelijoita, jotka on otettu kiinni, tulee käsitellä Geneven sopimuksia kunnioittaen kansainvälisen oikeuden normien mukaisesti riippumattomissa tuomioistuimissa ja kansainvälistä oikeusjärjestystä vahvistaen. Jos näin ei tapahdu, siitä voi pitemmän päälle olla haittaa terrorismin vastaisen yhteistyörintaman koossapysymiselle ja uskottavuudelle.

Yhdysvaltain sotilaallinen läsnäolo Afganistanissa samoin kuin sen lähialueilla saattaa jäädä pitkäaikaiseksi. Presidentti Bush on sen lisäksi tehnyt selväksi, että Yhdysvaltain ns. sota verkostoitunutta kansainvälistä terrorismia ja sen tukijoita vastaan eri muodoissa jatkuu kaikkialla, missä tällaista uhkaa ilmenee. Erityiseksi uhkaksi Yhdysvallat on julistanut joukkotuhoaseiden hankkimispyrkimysten yhdistymisen terrorismin tukemiseen eräissä maissa. Syytösten esittämisestä on kuitenkin vielä pitkä matka kansainvälisen hyväksyttävyyden saaviin ja YK:n mandaatin mukaisiin toimiin.

Yksi pelottavimpia uhkakuvia on joukkotuhoaseiden leviäminen yleensä ja mahdollisuus niiden päätymisestä terroristien käsiin. Siksi on erityisen vaikea ymmärtää Yhdysvaltoja siinä, että se edelleenkin vastustaa biologisten aseiden leviämisen ehkäisemiseksi tehdyn sopimuksen hyväksymistä.

Koko maailman terrori-iskuille antama yksiselitteinen tuomio toi myös mahdollisuuksia monien alueellisten konfliktien ratkaisemiseen ja väkivaltakierteistä irtaantumiseen. Jos näin parhaassa tapauksessa Pohjois-Irlannissa ja Balkanilla onkin käymässä, niin Lähi-idässä mahdollisuutta ei ole käytetty hyväksi. Tässäkin Euroopan ja Yhdysvaltain lähentyminen ja yhdenmukainen toiminta osapuolten tehokkaaksi painostamiseksi väkivallasta luopumiseen ja rauhanprosessiin olisi tarpeen.

Vuoden 2002 alkaessa mahdollisuuksia on edelleen sekä hyvään että huonompaan kehitykseen. Edellisen puolesta on meidän Suomessa yhdessä EU-kumppaneittemme kanssa toimittava.

Vuonna 2002 odotetaan myös päätöksiä NATO:n seuraavasta laajentumisesta. Se näyttää muodostuvan varsin epädramaattiseksi tapahtumaksi, eikä se tuota Suomelle ongelmia eikä edellytä uusia johtopäätöksiä asemastamme. Enemmän merkitystä on NATO-Venäjä -suhteiden kehityksellä sekä sillä, tehdäänkö päätöksiä NATO:n tehtäväkentän ja/tai toimialueen laajentamisesta. Toistaiseksi päätös artikla 5:n soveltamisesta vastauksena syyskuun terrori-iskuihin on jäänyt ilman käytännöllistä merkitystä.

Euroopan unioni on jatkanut sotilaallisen ja sen rinnalla siviilikriisinhallintakyvyn rakentamista. Laekenin huippukokouksessa voitiin todeta, että unionilla on itsenäisiin operaatioihin kyky, joka asteittain kasvaa kohti vuotta 2003, jolloin Helsingin huippukokouksessa asetettu tavoite 60 000 henkilön valmiusjoukosta varusteineen ja johtojärjestelmineen tulisi saavuttaa. Ratkaisematta on vielä tärkeitä kysymyksiä kuten EU:n ja NATO:n välisen yhteistyön lopullinen sopiminen, mutta edistys on kaikkiaan ollut vähintäänkin kohtuullista. Siviilipuolella unioni on saavuttanut 5000 poliisijoukon valmiuden.

Unionin toimivalta kriisinhallintaoperaatioihin ja niihin liittyvät tehtävät on yhteisillä päätöksillä määritelty. Joka tapauksessa unionin päätökset operaatioihin ryhtymisestä tehdään tapauskohtaisesti unionin toimintakyvyn ja tavoitteiden pohjalta. Jäsenvaltiot päättävät omasta sotilaallisesta osallistumisestaan kansallisten menettelyjensä mukaisesti.

EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehitys on ollut nopeata ja Suomi on ollut siinä mukana täysimittaisesti ja aloitteellisesti. Tämä työ on vahvistanut unionin kansainvälistä asemaa, vaikka sen pohjalta ei ole toistaiseksi käynnistetty unionin omaa kriisinhallintaoperaatiota. Yhteen koottuna unionin jäsenvaltiot muodostavat merkittävän toimijan, vaikka unioni ei tähtää eikä sen tule tähdätä NATO:n tai sotilaallisten suurvaltojen roolin haastamiseen. NATO:n ja EU:n yhteistyön järjestäminen, jonka tiellä on toistaiseksi Turkin ja Kreikan ristiriita, mutta jota tukevat muut järjestöjen jäsenmaat mukaan lukien Yhdysvallat, osoittaa unionin merkityksen nousua turvallisuuspoliittisena tekijänä. Siihen kohdistuu kasvavia odotuksia tulevissa tilanteissa, joissa kansainvälinen yhteisö joutuu tai ryhtyy kriisinhallintaan.

Unionin vahvuus on siinä, että se pystyy ottamaan käyttöön välineitä ja resursseja koko turvallisuuspolitiikan laajalta kentältä ja edistämään siten kestävien ratkaisujen syntymistä. Tämä säilyy Suomen lähtökohtana ja arviona. Siviilikriisinhallintakyvyn määrätietoisella kehittämisellä ja operationalisoimisella on tässä keskeinen merkitys ja Suomi edistää sitä aktiivisesti ja aloitteellisesti. Parhaillaan hallituksen selonteon pohjalta tehostetaan viranomaisten yhteistoimintaa ja kehitetään Suomen valmiuksia osallistua EU:n ja muihin kansainvälisiin siviilioperaatioihin.

Eduskunnassa perättiin tarkempaa arviota siitä, miten yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan syveneminen vaikuttaa sotilaalliseen liittoutumattomuuteen. EU:n perussopimuksessa yhteisen puolustautumisen mahdollisuus esitetään kaukotavoitteena, jonka toteutuminen edellyttää jäsenmaiden yksimielistä päätöstä korkeimmalla tasolla ja kansallista voimaansaattamista. Oma kantamme on, että tällaiseen ratkaisuun ei ole vallitsevissa eikä nähtävissä olevissa olosuhteissa tarvetta unionin yhteisen turvallisuuden tai kansainvälisen turvallisuuden vuoksi.

Hyvä kuulijat,

Yksi aikamme paradokseista koskee demokratiaa. Demokratia maailmassa ei ole koskaan ollut niin laajalle levinnyt kuin tänään. Samaan aikaan emme ehkä koskaan ole nähneet yhtä paljon epäluuloja demokratian toimintaa kohtaan.

Avain tämän paradoksin ymmärtämiseen on globalisaatio. Kansainvälistymisessä ja keskinäisen taloudellisen ja poliittisen riippuvuuden lisääntymisessä ei ole sinänsä mitään uutta. Uutta on kansainvälistymisen ja uusien teknologioiden, erityisesti tieto- ja viestintäteknologian, huikean kehityksen yhdistyminen. Tämä käy globalisaation pikamääritelmästä.

Globalisaatio ei ole vain väistämätön, vaan voittopuolisesti myönteisiä mahdollisuuksia avaava kehitys. Globalisaatio on myönteistä, koska sen myötä lisääntyvä kansainvälinen työnjako ja niukkojen voimavarojen tehokkaampi käyttö auttavat luomaan vaurautta.

Globalisaatio on myönteistä myös, koska se tarjoaa enemmän tilaa yksilön vapaudelle kukoistaa ja koska sen avulla yhteiskunnista tulee avoimempia. Sortohallitusten on entistä vaikeampi sensuroida tai hallita uuden tietotekniikan käyttöä. Ihmisoikeusloukkauksia on myös hankalampi peittää ja toisten on vaikeampi sivuuttaa niitä reagoimatta.

Mutta varauksellinen sana ”mahdollisuuksia” on tarpeen, koska globalisaation luoma vauraus ja hyvinvointi jakautuu aikaisempaa epätasa-arvoisemmin niin maiden ja alueiden kesken kuin niiden sisällä ja maailmanlaajuisesti.

Se on tarpeen siksi, että uusliberaaleihin vapaan markkinatalouden arvoihin perustuva globalisaatio voi pahentaa ympäristövahinkoja. Se voi myös uhata työn perusoikeuksia ja heikentää ammattiliittoja sekä vaarantaa kansallisten ja vähemmistökulttuurien asemaa.

Globalisaatio voi olla vahingollinen myös yhteiskunnallisessa mielessä, kun se tuhoaa kestäviä perinteisiä yhteisöjä ja uhkaa vakiintuneita hyvinvointijärjestelmiä, joita ei voida koskaan korvata puhtaasti markkinoihin perustuvilla ratkaisuilla.

Karl Marx ja Friedrich Engels luonnehtivat maailmaa yli 150 vuotta sitten sanomalla, että ”kaikki kiinteä sulaa ohueen ilmaan”, mutta sanonta kuvaa omaa aikaamme vielä osuvammin. Mutta kommunistisessa manifestissa esitettyihin uhkiin ja haasteisiin vastattiin menestyksellisesti, koska työväenliike kykeni kesyttämään kapitalismin ja luomaan pohjan tämän päivän kehittyneen maailman hyvinvointiyhteiskunnille.

Työväenliikkeen internationalismista huolimatta tämä oli ennen muuta kansallinen projekti, joka toteutettiin itsenäisten ja suvereenien kansallisvaltioiden demokraattisissa puitteissa. Nyt tämä ei enää samalla tavoin ole mahdollista. Elämme maailmassa, jossa globaalit markkinavoimat – jotka ovat nimettömyytensä takia entistä uhkaavampia – horjuttavat tai heikentävät niitä välineitä, joita me olemme tottuneet käyttämään talouksiemme ohjaamiseen, takaamaan sosiaalista turvallisuutta ja jakamaan hyvinvointia.

Täten globalisaatio edellyttää maailmanlaajuista demokratiaa, joka kykenee toteuttamaan tehokasta globalisaationhallintaa.

Uudet turvallisuusuhat edellyttävät monenkeskisiä ja globaaleja ratkaisuja. Yhtä selvästi tätä ei aina ymmärretä globalisaation taloudellisiin ja sosiaalisiin haasteisiin liittyen. On niitäkin, jotka tarjoavat ratkaisuksi vähempää integraatiota ja keskinäistä riippuvuutta ja enemmän nationalismia ja protektionismia.

Olisi hienoa voida sanoa, että demokraattiseen globalisaation- hallintaan tarvittavat välineet ovat jo olemassa. Valitettavasti monet pitävät sellaisia organisaatioita kuin Euroopan unionia, Maailman kauppajärjestöä ja uusliberalismin viimeiseksi tukilinnakkeeksi jämähtänyttä OECD:tä pikemminkin ongelmana kuin vastauksena. Kaikki näin ajattelevat eivät ole ahdasmielisiä nationalisteja tai protektionisteja, vaan heidän joukossaan on aitoja demokraatteja ja kansainvälisyyden kannattajia. Siksi heidän huoleensa on osattava vastata oikein.

EU, WTO ja muut kansainväliset järjestöt ovat viime kädessä vain välineitä, joita voidaan ja tulee käyttää luomaan parempaa, demokratiaan ja solidaarisuuteen perustuvaa globaalia hallintoa sekä varmistamaan, että globalisaation hedelmät jaetaan nykyistä tasa- arvoisemmin.

Minkälaisista asioista tulee parempi globalisaationhallinto koota? Jaottelen asiat aseriisunta- ja kriisinhallinta-, demokratia- ja ihmisoikeus- sekä talous- ja kehityskysymyksiin, vaikka raja näiden välillä on sekin veteen piirretty. – Kun aseiden käyttötodennäköisyys suurkonflikteissa on vähentynyt, ovat myös aseriisuntakysymykset jääneet liiaksi taka-alalle. Ydinaseiden, niiden kantolaitteiden sekä biologisten ja kemiallisten aseiden leviämisen ehkäisemiseksi ja olemassaolevien varastojen vähentämiseksi ja tuhoamiseksi on jatkettava työtä. USA:n ja Venäjän on myös vähennettävä ydinaseiden määrää eikä vain siirrettävä niitä ohjuksista varastoihin.

– Myös tavanomaisten aseiden riisuntaa on jatkettava ja erityisesti pienaseiden vähentämiseen päästävä.

– Asekauppaa on rajoitettava, mukaan lukien mahdollinen kansainvälinen asemyyntivero.

– Demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion periaatteita on sovellettava kansainvälisten suhteiden johtavana mittapuuna.

YK:ta perustettaessa yli 50 vuotta sitten päämääränä oli kollektiivinen turvallisuus vastauksena perinteisen sodankäyntimallin uhkaan. Uusien, laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvien uhkien aikana tavoitellaan maailmanyhteisössä nyt kriisienhallintaa, jossa sotilaallinen voimankäyttö ei aina ole käyttökelpoinen eikä koskaan ainoa eikä riittävä väline.

Sotilaallistakin kriisinhallintaa tarvitaan. Kun sitä nyt rakennetaan alueellisissa puitteissa, ennen muuta Euroopan unionissa, on tärkeätä, että se tapahtuu monenkeskisesti, YK:n peruskirjan periaatteita soveltaen ja YK:n operaatioiden kanssa yhteensopivasti. Suomen osallistumiselle rauhanturvaoperaatioihin on YK:n tai Etyj:n mandaatti, ja sellaiseen tukeutuminen on hyvä periaate muidenkin maiden noudatettavaksi.

Siviilikriisinhallinnan valmiudet ja voimavarat ovat toistaiseksi vähäisemmät kuin sotilaallisen kriisinhallinnan, ja niiden kehittämiseen on paneuduttava niin kansallisesti, EU:ssa kuin YK- järjestelmän puitteissa.

Kriisinhallinnan käytössä on oltava ajoissa liikkeellä. Yhtään mahdollista kriisiä, näytti se miten pieneltä tai rajatulta tahansa, ja riippumatta siitä, onko kyseessä aseellinen konflikti, ihmisoikeusloukkaukset, etniset ristiriidat, valtion hajoaminen tai ympäristö- tai humanitaarinen katastrofi, ei saa jättää huomiotta. Sen lisäksi, että puuttumattomuus on piittaamattomuutta ja tarkoittaa inhimillisen kärsimyksen hyväksymistä, otetaan samalla riski kriisien laajenemisesta niin, että ne vaikuttavat globaaliin turvallisuuteen.

On kaikin tavoin vahvistettava demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen perusarvoja sekä kansainvälisen oikeusjärjestyksen periaatteita.

Kansainväliset rahoituslaitokset on uudistettava niiden avoimuuden ja demokraattisuuden lisäämiseksi ja jo aikansa eläneen uusliberalistisen niin kutsutun Washingtonin konsensuksen hautaamiseksi.

Pääomaliikkeitä on voitava paremmin seurata ja ohjata, finanssimarkkinoiden epävakautta ja spekulaatioalttiutta on hillittävä, harkiten yhtenä keinona myös valuutanvaihtoveron käyttömahdollisuutta. Veroparatiisien käyttö veronkiertoon ja rahanpesuun on estettävä.

WTO:ssa käynnistetyn neuvottelukierroksen on oltava todellinen kehityskierros, joka vahvistaa kehitysmaiden asemaa maailmankaupassa. Maailman taloudellisen yhteistyön ja kaupan pelisääntöjä on kehitettävä monenkeskisen vapaakaupan perustalle WTO:n sekä työjärjestö ILO:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen yhteistyöllä siten, että ne ottavat paremmin huomioon ympäristön- ja kuluttajansuojelun tarpeet, työn perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumisen, kansallisten ja vähemmistökulttuurien aseman sekä patentti- ja tekijänoikeuksien tasapuolisemman kohtelun. Investointeja ja palvelukauppaa koskevien sääntöjen on perustuttava ympäristön ja hyvinvointipalvelujen tarpeet huomioonottavaan velvollisuuksien ja oikeuksien tasapainoon monikansallisten yritysten ja hallitusten välillä.

Kehitysrahoituksessa on kaikkien kehittyneiden maiden saavutettava 0,7 prosentin taso BKT:stä käyttäen hyväksi myös New Partnership for Africa’s Development`n (NEPAD) kaltaisia uusia aloitteita. Rahan- siirto kehitysmaihin ei kuitenkaan paljon auta ilman niiden omaa panosta ja yhteistyön suuntaamista köyhimmän väestön aseman parantamiseen.

On tunnustettava, että maailmalla voi olla vain muutama vuosikymmen aikaa siirtyä kestävää kehitystä toteuttavaan kestävään energiatalouteen ja ihmisen ja luonnonympäristön tasapainoon. Esimerkiksi Kioton sopimuksen ratifiointi on siten vasta vaatimaton, mutta välttämätön ensimmäinen askel ihmisen aiheuttaman ilmastomuutoksen pysäyttämiseksi.

Ei ole vaikeaa esittää tällaisia luetteloita kaikista niistä hyvistä asioista, joita tulisi tehdä turvallisemman ja paremman maailman aikaansaamiseksi eikä edes päästä niistä yksimielisyyteen ainakin periaatteen tasolla. Varsinainen kysymys kuuluukin, että miten tämä saadaan aikaan.

Jos oletamme, että Euroopassa päästäisiin sopimukseen globaalia hallintoa koskevasta ohjelmasta, miten saamme sen hyväksytyksi ja toteutetuksi maailmanlaajuisesti, kun kaikki tiedämme, että todellinen ongelma on Yhdysvaltojen saaminen mukaan? Minulla ei ole parempaa vastausta kuin se, minkä annamme puhuessamme Venäjän tulevaisuudesta. On siten jatkettava pyrkimyksiä sitouttaa tällaiset maat monenväliseen yhteistyöhön vaikeuksista riippumatta ilman, että niille suodaan veto-oikeutta. Mahdollisuuksien mukaan on edettävä myös rajatummalla pohjalla ja yritettävä saada ne, jotka eivät heti liity mukaan, tekemään niin myöhemmin, kuten toimittiin Kioton prosessissa tai Kansainvälisen rikostuomioistuimen kohdalla.

Monista parempaan globalisaationhallintaan tähtäävistä ohjelmista poiketen en ole lähtenyt liikkeelle tarkastelemalla instituutioita ja niiden uudistamisen tarvetta. Siinä missä yhdet haluavat maailmanhallitusta ja maailmanparlamenttia ja toiset suorilla vaaleilla valittavaa EU-komission puheenjohtajaa, katson itse, että kaikkiin aiemmin mainittuihin asioihin täytyy käydä käsiksi nykyisissä instituutioissa, vaikka tiedämmekin ne hyvin puutteellisiksi. Ennemmin tai myöhemmin tämäkin lähestymistapa edellyttää institutionaalisia uudistuksia. Ne tulevat kohtaamaan vähemmän vastarintaa, jos ja kun ne ymmärretään selvästi sellaisiksi, joita ilman ei muutoin laajasti hyväksyttyjä paremman ja oikeudenmukaisemman globalisaationhallinnan edellyttämiä asioita saada pantua täytäntöön.

Yhtenä paremman globalisaationhallinnan keinona on Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittäminen ja vahvistaminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisimme tehdä EU:sta uuden supervallan, kun meidän paremminkin tulee pyrkiä maailmaan, jossa minkäänlaiselle supervaltakäyttäytymiselle ei ole tarvetta eikä mahdollisuuksia.

Sekin on syytä todeta, että EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuus- politiikka ei saa tarkoittaa sitä, että pohjoismaat luopuisivat yhteisestä identiteetistään ja rakentavasta roolistaan paremman globalisaationhallinnan edelläkävijämaina.

Hyvät kuulijat,

Terrorisminvastainen taistelu on saanut syyskuun terrori-iskujen jälkeen uutta turvallisuuspoliittista sisältöä. New Yorkiin ja Washingtoniin kohdistuneet massiiviset terrori-iskut osoittivat konkreettisesti, että mikään maa sen sotilaallisesta varustelutasosta riippumatta ei ole suojassa terrorismilta. Valtioyhteisö hyväksyi Yhdysvaltain voimatoimet terroristijärjestöä ja sitä tukenutta hallitusta vastaan. Aseellinen voimankäyttö ei kuitenkaan ole yleispätevä eikä koskaan riittävä ratkaisu terrorismin ongelmaan, eikä aseellisen voiman kohdistaminen siviiliväestöön ole hyväksyttävissä terrorismin torjunnan nimissä.

Kestäviin tuloksiin pääseminen terrorismintorjunnassa edellyttää näkökulmaa, joka ottaa huomioon myös ne poliittiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet, jotka ruokkivat äärimmäisiä ideologioita ja terrorismia poliittisen vaikuttamisen muotona. Afganistan on tarjonnut käytännön esimerkin olosuhteista, jotka kansallisesti luovat pohjaa terrorismin kasvulle. Köyhyys, sisällissodat ja uskonnollinen sorto voivat muuallakin luoda edellytyksiä ”talibanisoitumiselle”. Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja sorron vähentämiseksi tehtävä työ voi vastaavasti heikentää terrorismin kasvualustaa. Demokratia on pitkällä tähtäyksellä keskeinen terrorismin torjunnan muoto.

Syyskuun terrori-iskujen jälkeen terrorismi on kuitenkin korostunut välittömänä ja kiireellisiä toimia vaativana ongelmana. Terrorisminvastaista sotaa käydään laajalla rintamalla oikeudellisin, poliittisin ja käytännön viranomaisyhteistyön keinoin. Kansainvälistä yhteistyötä terrorismin torjumiseksi tiivistetty. Lyhyessä ajassa on sovittu mittavista uusista hankkeista. Ylimääräinen Eurooppa-neuvosto 21.9. hyväksyi kunnianhimoisen toimintaohjelman, jonka kattamista terrorisminvastaisista toimista merkittävä osa toteutettiin joulukuun Laekenin huippukokoukseen mennessä. YK:n turvallisuusneuvoston päätökset edellyttivät kaikilta valtioilta toimia terrorismin ja sen rahoituksen vastustamiseksi. Pitkälti toistasataa valtiota on raportoinut turvallisuusneuvostolle toimista, joita ne ovat toteuttaneet tai joita ne suunnittelevat.

Samalla on noussut kysymyksiä uusien toimien vaikutuksista ihmisoikeuksiin, rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen ja yksilöiden asemaan. YK:n ihmisoikeusvaltuutettu on esittänyt huolen siitä, että valtiot tulkitsevat tahallisen laajasti turvallisuusneuvoston terrorismin vastustamiseen antamaa mandaattia. “Ihmisoikeudet ja terrorismi” on muodostunut kansainvälisellä asialistalla omaksi otsikokseen, jonka alla on kasvava lista tapauksia ja asiakokonaisuuksia. Kysymykset terroristien tuomitsemisesta ja yksilön oikeusturvasta varojen jäädytystä koskevissa päätöksissä ovat saaneet osakseen näkyvää huomiota. Guantánamon vankeja ja kolmea ruotsalaismiestä, jotka ovat vieneet varojensa jäädyttämistä koskevan päätöksen EY:n ensimmäisen asteen tuomioistuimeen, yhdistää se, että pitkälle meneviin pakkotoimiin on ryhdytty ilman edeltäkäyvää tutkimusta.

Suomi on aina painottanut kansainvälisen yhteistyön ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen merkitystä terrorismin torjumisessa. Suomen osallistumisella kansainväliseen yhteistyöhön terrorismin torjumiseksi on kahtalainen tavoite. Yhtäältä pyrimme vähentämään niitä reaalisia uhkia, joita kansainvälisen terrorismin viimeaikainen kehitys on luonut, toisaalta pyrimme vaikuttamaan siihen, että terrorisminvastaiset toimet kunnioittavat yksilöiden oikeuksia, demokraattisia menettelytapoja ja oikeusvaltioperiaatetta – pohjoismaisen yhteiskunnan perusarvoja. Näiden tavoitteiden yhdistäminen on kuitenkin vaativa tehtävä, eikä kaikkiin kysymyksiin ole valmiita vastauksia.

Tämän päivän terrorismi on kansainvälisempää ja laajamittaisempaa kuin koskaan ennen. Kylmän sodan päättyminen on vähentänyt valtioiden tukea terrorismille, mutta se on samalla luonut uusia edellytyksiä terroristiryhmien verkostoitumiselle, aseiden ja räjähteiden kontrolloimattomalle leviämiselle ja järjestäytyneelle rikollisuudelle. Kansallismielinen, valtiomuodostukseen pyrkivä terrorismi on antanut viime vuosikymmeninä sijaa uskonnollisesti motivoidulle terrorismille. Monet nykyisin vaikuttavat terroristiryhmät toimivat vailla selkeää poliittista ohjelmaa. Varsinkin ihmiskaappauksiin ryhdytään myös rahanhankkimismielessä.

Vaikka globalisaation vaikutukset ovat voittopuolisesti myönteisiä, ne ovat avanneet uusia mahdollisuuksia myös terroristiryhmille ja -järjestöille. Terroristiryhmien globaali verkostoituminen alkoi 1990-luvulla. Vaikka paikallisesta ja ”perinteisestä” terrorismistakin on edelleen paljon esimerkkejä, terroristijärjestöjen lisääntyneet keskinäiset yhteydet, kansainväliset rahoitusvirrat ja logistinen tuki ovat keskeinen 1990-luvun ja 2000-luvun ilmiö. Tällainen kehitys kasvattaa terrorismin uhkaa kaikkialla maailmassa ja tekee sen aikaisempaa vaikeammin ennakoitavaksi ja torjuttavaksi. Se asettaa myös erityisiä haasteita kansainväliselle yhteistyölle terrorismin torjumiseksi.

Terroritekoihin syyllistyneiden saattaminen oikeudelliseen vastuuseen teoistaan on yksi keskeisimmistä terrorisminvastaisen kansainvälisen yhteistyön alueista. Tavanomaisenkin rikoksen tutkiminen on lähes mahdotonta silloin kun sen vaikutukset yltävät useaan maahan, jos näiden maiden kesken ei ole sopimus- ja yhteistyösuhteita. YK:n terrorisminvastaiset yleissopimukset luovat pohjan yhdenmukaisille kriminalisoinneille valtioiden sisäisessä lainsäädännössä. Sopimuksissa yhdenmukaisena toistuvan ”luovuta tai tuomitse” -määräyksen tarkoituksena on estää turvasatamien tarjoaminen terroritekoihin syyllistyneille. YK-sopimuksista uusin, terrorismin rahoituksen vastainen yleissopimus, suuntaa toimia terroritekojen ennaltaehkäisemiseen. Suomi on pian ratifioinut kaikki kaksitoista YK:n piirissä valmisteltua terrorisminvastaista yleissopimusta. Terrorismin rahoituksen vastaisen yleissopimuksen hyväksymistä koskeva hallituksen esitys on annettu eduskunnalle viime viikolla.

Ennalta ehkäisevät toimet ovat ratkaisevassa asemassa, kun terrori-iskujen potentiaalinen tuhovoima on kasvanut. Ongelmana on, kuinka tällaiset toimet kohdennetaan oikein rajoittamatta demokratialle keskeisiä vapauksia. Terroristiset verkostot ovat selvitysten mukaan pitkäänkin latentteja, ja terrori-iskujen valmistelu tapahtuu matalalla profiililla. Viranomaistoimin voidaan kuitenkin puuttua vain sellaiseen toimintaan, joka on jo itsessään lainvastaista. Rikoksen valmistelu jää pääsääntöisesti rankaisematta, ellei se johda rikokseen. Tämän keskustelun otsikossa esiin nostetut kysymykset demokratiasta, arvoista, ihmisoikeuksista ja laillisuudesta liittyvät rikosoikeuteen ja kriminaalipolitiikkaan yleisestikin mutta terrorismirikoksiin aivan erityisesti. Terrorismirikoksiin suhtaudutaan usein toisin kuin muihin väkivaltarikoksiin. Terroristien tukijat leimataan terroristeiksi ja terrorismin ymmärtäjät rikollisiksi.

Terrorismiin käsitteenä liittyy voimakas poliittinen lataus, joka johtaa helposti yksinkertaistuksiin ja ylilyönteihin. Viharetoriikka on osa terrorismin ilmiötä, mutta se laajenee helposti myös terrorismin vastustamiseen.Vastustajan demonisoiminen voi olla ensimmäinen askel summittaisiin vastatoimiin ja laillisuusvaatimuksista tinkimiseen. Myös nykyinen terrorisminvastainen sota on luonut otolliset olosuhteet mustavalkoiselle kysymyksenasettelulle. Niin kauan kun kysymys on vain kielenkäytön koventumisesta, ilmiötä voidaan vähätellä. Rajalinja väkivaltaisen retoriikan ja väkivaltaan tarttumisen välillä on kuitenkin usein äärimmäisen ohut, kuten vaikkapa entisen Jugoslavian ja Ruandan konfliktit osoittavat. Myös terrorismin torjunnan nimissä voidaan yrittää oikeuttaa toimia, jotka eivät muilla perustein olisi hyväksyttävissä.

Tämän vuoksi on tärkeää, että laillisuus, oikeusvaltioperiaate ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen ovat lähtökohtana kaikelle terrorisminvastaiselle toiminnalle. Terroristeja ei tule määritellä sillä tavoin lainsuojattomiksi, että kaikki keinot heidän rankaisemisekseen olisivat sallittuja. Euroopan neuvoston ihmisoikeuksien johtokomitean alaisuudessa valmistellut asiaa koskevat suuntaviivat korostavat muun muassa sitä, että terrorismista epäillyillä henkilöillä tulee olla oikeus asianmukaiseen oikeudenkäyntiin, että heitä tulee pitää syyttöminä, kunnes heidät on osoitettu syyllisiksi ja että terrorismirikoksia käsittelevän tuomioistuimen tulee olla itsenäinen, puolueeton ja lakiin perustuva. Terrorismirikosten erityisluonteesta johtuvat joissain olosuhteissa perustellut poikkeukset esimerkiksi todistajien käytön tai oikeudenkäyntiaineiston salassapidon suhteen eivät saa johtaa siihen, että oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta koskevat määräykset jäävät vaille mielekästä sisältöä.

Myöskään terrorisminvastaisessa sodassa aseellisena konfliktina ei tulisi olla lainsuojattomia. Taisteluihin osallistuneen ja taistelukentältä vangitun henkilön on oletettava olevan sotavanki, kunnes asia on ratkaistu tuomioistuimessa. Kaikkia aseellisen konfliktin vuoksi vastapuolen käsissä olevia henkilöitä on kohdeltava inhimillisesti. Sotarikoksiin syylliset henkilöt on tuomittava puolueettomassa, säännönmukaisesti perustetussa tuomioistuimessa. Ihmisyksilön suojaa koskevat kansainvälisen oikeuden perusperiaatteet soveltuvat kaikkiin aseellisiin konflikteihin riippumatta siitä, onko jostain tietystä tapauksesta olemassa nimenomaisia sopimusmääräyksiä, ja onko selkkauksen osapuoli sitoutunut niihin. Tämän mukaisesti ei voida lähteä siitä, että nimenomaisen sopimusmääräyksen puuttuessa kaikki toimet olisivat sallittuja.

Terrorismin rahoituksen torjumisesta on viime vuosina tullut yksi kansainvälisen terrorismin vastaisen yhteistyön painopistealueista. Siihen tähtäävät muun muassa YK:n turvallisuusneuvoston useat päätökset terrorismiyhteyksistä epäiltyjen tahojen varojen jäädyttämisestä. Pakotteiden kohdistaminen yksittäisiin henkilöihin ja tahoihin on herättänyt keskustelun kohteeksi joutuvien yksilöiden oikeusturvasta. Turvallisuusneuvostolla ei ole käytössään yhteisesti hyväksyttyjä henkilölistoja laatimista tai niiden täydentämistä koskevia kriteerejä. Pakotekomitea hyväksyy lisäysehdotukset hiljaisuusmenettelyllä ilman, että näyttökysymyksistä keskustellaan tai, että komitean jäsenien käytössä olisi näyttöä koskevaa aineistoa. menettely on tuskin riittävä ainakaan silloin, kun pakotteet kohdistuvat yksittäisiin henkilöihin ja tahoihin ilman yhteyttä kolmanteen valtioon ja sen hallituksen tai muun johdon jäseniin. Tällaisessa tilanteessa on perusteltua vaatia näyttöä asianomaisten henkilöiden osallistumisesta siihen toimintaan, jota halutaan sanktioida.

Myönteisenä voidaan pitää sitä, että turvallisuusneuvoston viimeisin asiaa koskeva päätöslauselma velvoittaa pakotekomitean laatimaan sellaiset ohjeet ja kriteerit, jotka saattavat olla tarpeen pakotteiden täytäntöönpanossa. Keskustelu asiasta jatkuu myös turvallisuusneuvoston ulkopuolella. Kysymys on kahden ensiarvoisen tärkeän tavoitteen – turvallisuusneuvoston tehokkaan toiminnan takaamisen sekä ihmisoikeuksien kunnioittamisen – yhteensovittamisesta. Valtiot ovat vaikean ongelman edessä, jos turvallisuusneuvoston sitovien päätösten noudattaminen on ristiriidassa ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa.

Terroristit ovat ottaneet maalitaulukseen demokratian, ihmisoikeuksien toteutumisen ja oikeusvaltion perimmäiset arvot. Olisi siten terroristien tavoitteiden tukemista, jos sallisimme terrorismintorjunnan johtaa samaan tulokseen.