Allen Lane, 442 s., St. Ives plc

Elävää historiaa

Eric Hobsbawm syntyi vuonna 1917 Alexandriassa Egyptissä Englannin kansalaisena. Kaksivuotiaana hän muutti juutalaisen perheensä kanssa Wieniin ja 30-luvun alussa vanhempiensa kuoltua Berliiniin, jossa hän kommunistinuorten aktiivijäsenenä näki läheltä Hitlerin valtaannousun. Seurasi muutto Englantiin, jossa hän ylioppilaaksi tultuaan ryhtyi opiskelemaan historiaa Cambridgessä. Sotansa hän vietti vailla dramatiikkaa kotirintaman valistuskersanttina.

Hobsbawmin akateeminen ura historioitsijana kypsyi hitaasti. Hän julkaisi ensimmäisen tutkimuksensa Primitive Rebels vuonna 1959 ja läpimurtoteoksensa Age of Revolution kolme vuotta myöhemmin. Viimeisimmän historiankirjansa Age of Extremes hän julkaisi vuonna 1994. Hänen nyt 85-vuotiaana kirjoittamansa muistelmat eivät näytä pienintäkään merkkiä sen analyysikyvyn ja sen tyylitaidon ehtymisestä, jotka ovat nostaneet hänet oman aikamme historiankirjoittajien ehdottomaan kärkeen.

Hobsbawm oli kommunistisen puolueen jäsen lähestulkoon Englannin puolueen lopettamiseen saakka. Siellä hänen ainut luottamustehtävänsä oli lyhyeksi jäänyt puheenjohtajuus puolueen historiatyöryhmässä. Hobsbawmin kommunismi on aina ollut aitoa idealismia, kuitenkin ilman siihen usein liittyvää naiivia sinisilmäisyyttä. Miksi stalinismiin koskaan sortumaton ja puolueessa dissidenttinä tunnettu Hobsbawn jatkoi puoluejäsenyyttä vielä vuoden 1956 jälkeen, on usein esitetty kysymys, johon hän itse ei muistelmissaankaan ihan tyydyttävästi kykene vastaamaan. Missään muualla kuin Englannissa – tai Italiassa, jonka sosialidemokraattisen kommunismin Hobsbawm jo varhain tunsi itselleen läheisimmäksi, – tällainen tuskin olisi ollut mahdollista.

Englannissa kommunisteilla ei koskaan ollut pienintäkään mahdollisuutta osallistua valtiolliseen vallankäyttöön. Silti puolueen vaikutus ay-liikkeessä ei suurimmillaan ollut ihan merkityksetöntä. Englannin laajassa vasemmistossa kommunisteilla oli aika ajoin muutoinkin todellista vaikutusta, ja vaikka se kummalliselta kuulostaakin, niin kommunisti Hobsbawm myötävaikutti kirjoituksillaan työväenpuolueen irtaantumiseen poliittista itsemurhaa merkinneestä ajautumisesta Tony Bennin ja hänen kirjavan tukijajoukkonsa panttivangiksi. Hobsbawmin tarkoitus ei kuitenkaan ollut siirtää puoluetta Tony Blairin ihmiskasvoisen thatcherismin huomaan.

Hobsbawmin muistelmia ei siis kannata ottaa käteensä, jos etsii kirjoittajan henkilöhistorialliseen tai poliittiseen elämänkulkuun liittyviä, otsikoihin yltäneiden merkittävien tapahtumien kuvauksia paljastuksista puhumattakaan. Hobsbawmin kirjan anti ja merkitys on paljon laajemmalla ja syvällisemmällä tasolla. Yhtä paljon kuin elämäkerta se on loistelias vuosisatamme intellektuaalisen kehityksen historia, jonka lähes joka sivulta voi poimia analyyttisiä tiivistelmiä ajasta, ilmiöistä ja ihmisistä.

Hobsbawn kuvaa itseään ikuiseksi ulkopuoliseksi: englantilaisena Keski-Euroopassa, maahanmuuttajana Englannissa, juutalaisena kaikkialla – myös ja nimenomaan Israelissa, josta Hobsbawmilla ei juurikaan ole hyvää sanottavaa. Hän kuuluu siihen joukkoon vanhassa keisarillisessa Itävalta-Unkarissa syntyneitä tai kasvaneita juutalaisia, joiden panos niin luonnon- kuin yhteiskuntatieteen sekä filosofian ja kirjallisuuden kehitykselle maailmassa on ollut poikkeuksellisen merkittävä, vaikkei edes ottaisi huomioon sitä kuinka pienestä ryhmästä lopulta on ollut kyse.

Ihastustani Hobsawmin elämäkertaa kohtaan tulee ymmärtää sitä taustaa vasten, että hänen mielestään vuoden 1956 tienoilla Englannissa alkoi se suuri ideologinen, kulttuurinen ja sosiaalinen murroskausi, joka varsinaisesti assosioituu 60- lukuun ja kuusikymmenlukulaisuuteen. Asuinhan itsekin vuosina 1955-57 Englannissa, ja vaikka elin suurlähetystön suojamuurien takana kaukana Hobsbawmin elämäpiiristä ja vailla välitöntä kosketusta hänen kuvaamiinsa asioihin, on minun silti helppo identifioitua hänen kuvauksensa ja analyysinsä kanssa.

Hobsbawm ei ole vain talous- ja sosiaalihistorian tai yleisen historian tuntija. Myös kulttuurin osalta hänellä on vankka tausta muun muassa New Statesman -lehden jazz-kolumnistina ja The Jazz Scene -kirjan kirjoittajana. Hobsbawmista tuli yksi 60- lukulaisten kunnioittamista guruista, mutta hän itse tunnustaa, ettei koskaan ainakaan kulttuurisesti omaksunut 60- lukulaisuutta, vaikka Beatleseistä ja Bob Dylanista (muttei vain kohtuullisina bluesimitaattoreina pitämistään Rolling Stoneseista) pitikin. ”Se mitä olen 60-luvusta kirjoittanut, on se, mitä sellainen omaelämäkerran kirjoittaja joka koskaan ei ole käyttänyt farkkuja voi tehdä”. Sekään ei ole vähän historioitsijalta jonka itseymmärrys yltää tällaiseen havaintoon.

Hobsbawmin havainnot, kommentit ja tuttavuudet eivät tietenkään rajoitu vain Englantiin. Kirja on varsinainen tour de force, jossa Hobsbawmilla on mielenkiintoista ja tähdellistä omakohtaista sanottavaa niin useimpien Euroopan maiden historiasta kuin Yhdysvaltain ja Latinalaisen Amerikankin osalta.

lokakuu 2002

John Murray, 666 s., Bury St. Edmunds 1999

Mustafa Kemal Atatürk – turkkilaisten isä

Tämän päivän Turkkia ei voi ymmärtää tuntematta Mustafa Kemal Atatürkin elämäntyötä ja vaikutusta. Atatürkiä kunnioitetaan ja osin suorastaan palvotaan edelleen maan isänä, joka toteutti Turkin itsenäisyyden, palautti kansallisen kunnian ottomaanien valtakunnan hajottua ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja joka kovalla otteella johti maansa modernisaation tielle.

Atatürkin vaikutus näkyy siis edelleen Turkissa, hyvässä ja pahassa. Atatürk oli ristiriitainen johtaja, jota voi arvioida hyvin erilaisista näkökulmista. Armeijakomentajana hän pelasti Istanbulin ympärysvaltojen miehitykseltä ensimmäisessä maailmansodassa. Koko armeijan johtajana sodan jälkeen Kemal torjui Kreikan, Italian ja muiden pyrkimykset jatkaa ottomaanien valtakunnan hajottamista ja paloittelemista myös turkkilaisten itsensä asuttamassa Anatoliassa. Hän ei rohkaissut, muttei myöskään estänyt niitä etnisiä puhdistuksia, jotka kohdistuivat armenialaisiin, kreikkalaisiin ja muihin Turkissa asuneisiin vähemmistökansallisuuksiin.

Hän karkotti sulttaanin, otti valtakunnan johtoonsa ja hallitsi sitä presidenttinä ja pian ainoaksi sallituksi puolueeksi jääneen Tasavaltalaisen kansanpuolueen johtajana. Hän halusi modernisoida maata ja kieltää vanhat, usein uskonnolliset tavat ja tottumukset, kuten miesten fez-päähineen ja naisten huntujen käytön. Atatürk antoi naisille ääni- ja muut kansalaisoikeudet, mutta oli kuitenkin omissa naissuhteissaan melkoinen sovinisti.

Demokraatti Atatürk ei ollut, vaikkei pitänytkään itseään diktaattorina. Vaaleja pidettiin, mutta Atatürk valitsi ainoan sallitun puolueen ehdokkaat, jotka valittiin vastustuksetta. Kerran hän sai päähänsä perustaa oppositiopuolueen, jolle valitsi johtajan ja laati ohjelman, mutta kokeilu päättyi muutaman kuukauden jälkeen, kun uusi puolue uhkasi kerätä liikaa kannatusta.

Atatürkia loukkasi vertailu Mussoliniin. Kovaotteisten johtajien egot eivät yleensäkään mahdu samaan huoneeseen, ja Mussolinissa Atatürkia sieppasi tämän mieltymys komeisiin sotilasuniformuihin, vaikkei hänellä ollut mitään sellaisia aidon sotilaan ansioita kuin Atatürkilla.

Atatürkin Turkissa pienet vähemmistöt, kuten kreikkalaiset ja juutalaiset, saivat tunnustetun aseman, ja Istanbulin yliopisto alkoi kukoistaa, kun Natsi-Saksasta karkoitettuja juutalaisprofessoreja otettiin sen opettajiksi. Suvaitsevaisuus ei kuitenkaan yltänyt kurdeihin saakka, jotka samalla tavoin kuin provencelaiset ja bretagnelaiset Ranskan vallankumouksen jälkeisessä Ranskassa haluttiin väkisin pakottaa luopumaan kielestään ja integroitumaan valtaväestöön.

Atatürkin kestävin ja arvokkain saavutus oli uskonnon ja valtion täydellinen erottaminen toisistaan, jossa suhteessa Turkki edelleenkin on ainutlaatuinen poikkeus islamilaisessa maailmassa. Jos tämä puhuu Turkin EU-jäsenyyden puolesta, niin vastaavasti Atatürkin perinnöksi jäänyt armeijan vahva rooli Turkin politiikan ylituomarina ja muut demokratian ja sananvapauden rajoitukset ovat edelleen sen esteenä.

Atatürk kuoli vuonna 1938 maksakirroosiin. Hänen seuraajakseen tuli kenraali Ismet Inönü, joka toisen maailmansodan jälkeen purki demokratian rajoituksia niin, että maassa tapahtui ensimmäinen demokraattinen vallanvaihdos vuonna 1960. Sen jälkeenkin on maassa vannottu Atatürkin nimeen.

Andrew Mangon tiiliskivielämäkerta on perusteellinen, mutta painottuu turhan paljon Mustafa Kemalin sotilasuraan kuvaten paikoin uuvuttavallakin tarkkuudella taisteluja, joihin hän otti osaa. Vastaavasti Turkin taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen kuvaus Atatürkin aikana jää aika ohueksi suuresti henkilösuhteisiin keskittyvän politiikan kuvauksen rinnalla.

Puolet kirjasta käsittelee ottomaanien valtakunnan aikaa. Monessa kohdin ottomaanien valta oli mainettaan parempi. Tänään Keski-Euroopassa viljellään aika usein nostalgista haikailua edesmenneen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian ja sen edustaman monikulttuurisen, -etnisen ja -kansallisen perinnön perään. Harvemmin muistetaan, että myös ottomaanien valtakunta oli samankaltainen monikulttuurinen luomus.

Kun ottomaanien valtakunta vuonna 1908 sai ensimmäisen parlamenttinsa, siihen valitiiin 140 turkkilaista, 40 arabia, 25 albaania, 23 kreikkalaista, 12 armenialaista, viisi juutalaista, neljä bulgaaria, kolme serbiä ja yksi romanialainen. Valtakunnan suurissa kaupungeissa Istanbulia myöten kreikkalaiset, armenialaiset, juutalaiset ja muut elivät sovussa rinnakkain usein vähemmistöksi jääneiden turkkilaisten kanssa. Huolimatta sulttaanin asemasta muslimien kalifina ottomaanit olivat tässä suhteessa suvaitsevaisia, ehkä siksikin, että raskas keskitetty monarkia oli byrokraattisuudessaan aika tehoton.

lokakuu 2002

Otava, 286 s., Keuruu 2002

Sankari vai maanpetturi?

Kun virolainen Magnus Ilmjärv joitain vuosia sitten alkoi julkaista entisistä neuvostoarkistoista esiinkaivamiaan tietoja Viron sotaaedeltäneen tasavallan viimeisestä presidentistä Konstantin Pätsistä, herättivät ne suuren kohun jälleenitsenäistyneessä Virossa. Entuudestaan tiedettiin, että Päts oli ollut 20-luvulla virolais-neuvostoliittolaisen kauppakamarin perustajaesimies ja monipuolisena liikemiehenä aktiivinen myös Viron ja Neuvostoliiton taloussuhteiden kehittäjänä. Uutta oli, että Päts oli toiminut myös aktiivisena raportoijana Neuvostoliiton Tallinnan lähetystölle sekä saanut venäläiseltä naftayhtiöltä korkean virkamiehen vuosipalkkaa vastannutta 4000 dollarin salaista vuosipalkkiota konsultointipalveluista.

Ilmjärven kirjoitukset herättivät Virossa tavattoman kohun. Äänekkäimmin niitä kommentoivat ne, joiden mielestä Ilmjärv oli esittämällä epäedullisia paljastuksia kansallissankarin asemaan korotetusta ex-presidentistä syyllistynyt kansalliseen petturuuteen. Yksikään tutkija ei kuitenkaan asettanut Ilmjärven esittämiä tietoja kyseenalaiseksi.

Näin ei tee myöskään Suomen Viron instituutin johtajana toimiva dosentti Martti Turtola uudessa Pätsistä kertovassa kirjassaan. Kyse ei ole varsinaisesta elämäkerrasta, eikä Turtola työtään sellaisena esittelekään. Kirja on pikemminkin pitkä esseeluonteinen tutkielma Pätsistä, jossa kyllä käydään suurpiirteisesti Pätsin elämänvaiheet ja siinä sivussa myös Viron historiaa yleisemminkin lävitse.

Turtolan kirjassa keskitytään kahteen asiaan, Suomen ja Viron vertailuun sekä Viron itsenäisen tasavallan hävittäneisiin vuosien 1939-1940 tapahtumiin. Vaikka Suomi 1800-luvun kehityksensä suhteen oli paljon Viroa onnekkaampi, omasi Viro itsenäistyttyään joissain suhteissa Suomea edullisemmat lähtökohdat kehitykselleen. Miksi ne hukattiin?

Viron ensimmäinen perustuslaki oli jopa yltiödemokraattinen, ja 30-luvulle tultaessa kansan enemmistö oli valmis jo muuttamaan sitä autoritaarisen vahvan valtiovallan suuntaan. Lapuanliikettä muistuttavat vapsit olivat vahvassa myötätuulessa, ja estääkseen heidän vallankaappauksensa riigivanem Konstantin Päts pani vuonna 1934 toimeen oman kaappauksensa ja hallitsi siitä alkaen pehmeänä diktaattorina. Todellisuudessa vapseilla, joiden ehdokas olisi todennäköisesti voittanut seuraavat presidentinvaalit, ei vielä silloin ollut omia kaappaussuunnitelmia.

Päts oli aloittanut poliittisen uransa vasemmalle kallellaan, mutta muuttui vuosien myötä konservatiivisemmaksi. Hänen johtamansa 30-luvun lopun Viro oli autoritaarisesti hallittu epädemokraattinen maa, vaikkei aukoton totalitaarinen diktatuuri ollutkaan. Tämä edesauttoi Viron itsenäisyyden hävittämistä, sillä kun Neuvostoliitto alkoi esittää vaatimuksiaan ja hävitti lopulta Viron itsenäisyyden, ei Päts ollut sellainen johtaja, joka olisi kyennyt mobilisoimaan läheskään yksimielisen kansan tätä vastustamaan.

Viro oli Baltian maiden heikoin lenkki eikä ollut sattuma, että Stalin esitti tukikohtavaatimuksensa ensimmäisenä juuri Virolle syksyllä 1940. Päts ja armeijakomentaja Johan Laidoner olivat vielä vuonna 1939 pitäneet tiukkoja puheita Viron puolustamisesta, mutta antautuivat vastarintaa yrittämättäkään Neuvostoliiton vaatimusten edessä. Päts osoittautui täydelliseksi yhteistoimintamieheksi, joka oman järjestelmänsä epädemokraattisia asetuksia ja sensuurijärjestelmää käyttäen viimeiseen saakka antoi näennäisen legitimiteetin kesällä 1940 Zhdanovin sanelemalle hallituksenvaihdokselle ja Viron itsenäisyyden hävittämiselle.

Aukotonta selitystä Pätsin käyttäytymiselle ei ole, vaikka Ilmjärven esiinkaivamat tiedot antavatkin uusia osviittoja. Pätsin kohtelu Viron sovjetisoimisen jälkeen poikkesi jonkin verran muiden itsenäisen Viron johtomiesten osaksi tulleesta. Hänet vietiin Neuvostoliittoon, mutta hän sai saksalaisten hyökkäykseen saakka elää syrjäseudulle karkotettuna valtion maksamaa eläkettä nauttien, eikä häntä senkään jälkeen tapettu. Hänet jopa palautettiin Viroon muutamaksi viikoksi Stalinin kuoleman jälkeen, mutta vietiin takaisin, kun tieto hänen paluustaan levisi Virossa ja hänestä olisi voinut tulla virolaisten kansallisten pyrkimysten symboli. Päts kuoli vuonna 1956 neuvostoliittolaisessa mielisairaalassa.

marraskuu 2002

WSOY, 209 s., Vantaa 2002

Hyvinvointivaltio on myös tahdon asia

On ilmeistä, että tuloerot ja hyvinvointipalvelujen saatavuus ja laatu, toisin sanoen hyvinvointivaltion tulevaisuus, on yksi kevään eduskuntavaalien pääkysymyksiä. Tätä ajatellen Jaakko Kianderin ja Henkrik Lönnqvistin uusi kirja hyvinvointivaltiosta on hyödyllinen ja käyttökelpoinen käsikirja kaikille vaalikeskusteluihin valmistautuville.

Kirja on nimenomaan yhteenvedonomainen katsaus ajankohtaiseen keskusteluun hyvinvointivaltiosta. Kirjoittajat käsittelevät hyvinvointivaltioon kohdistuvia, väestön ikääntymisen ja globalisaation kaltaisia haasteita sekä hyvinvointivaltiota koskevaa kirjallisuutta ja tutkimusta. Tällaisena ilman omaa uutta tutkimusta sisältävänä katsauksena se täyttää hyvin paikkansa.

Tarkastelun kohteena ovat muun muassa julkisen sektorin laajuus ja sen suhde hyvinvointivaltioon, hyvinvointivaltion tavoitteet ja erilaiset mallit, hyvinvointivaltio ja taloudellinen kasvu, sosiaalipolitiikan tavoitteet ja kustannukset, verotus ja työllisyys sekä hyvinvointivaltioiden tulevaisuus ja haasteet.

Joku voi kirjan luettua tuskitella, että eihän siitä löytynyt ainuttakaan selvää ja yksiselitteistä vastausta siihen, mikä on hyvinvointivaltion, julkisen sektorin laajuuden, verotuksen ja sosiaaliturvan vaikutus työllisyyteen, talouskasvuun ja kilpailukykyyn. Ainoa joltisestikin selvä tulos useimpien vertailututkimusten perusteella näyttää olevan se, että mitä lajempi julkinen sektori ja vahvempi hyvinvointivaltio, sitä pienemmät ovat tuloerot ja köyhyysrajan alle jäävien ihmisten osuus. Mutta jos kysyy, miten tuloerot vaikuttavat työllisyyteen ja talouskasvuun, palataan taas ristiriitaisen monitulkintaisuuden piiriin.

Kun asiaa tarkastellaan toisin päin, on tässä tärkeä ja politiikalle lohdullinen sanoma. Ei ole olemassa ”objektiivista” totuutta hyvinvointivaltion suhteesta kasvuun, työllisyyteen ja kilpailukykyyn, ei yhteen, mutta ei myöskään toiseen suuntaan. Joudumme ja saamme siis myös vastaisuudessa – usein esitettyä laajemman liikkumatilan puittessia – arvioida verotusta, sosiaaliturvaa, palveluita, tulonsiirtoja ja tuloeroja sen mukaisesti, mitä haluamme ja pidämme arvojemme pohjalta hyvänä ja oikeana. Tämä ei kuitenkaan vapauta arvioimasta vakavasti ja ottamasta kantaa näihin Kianderin ja Lönnqvistin kirjassaan käsittelemiin tärkeisiin haasteisiin, joita nykyiseen hyvinvointivaltiomalliin kohdistuu.

Yksi tärkeä ja ajankohtainen kysymys, jota kirjassa myös tarkastellaan, on EU:n rahaliittoon ympätyn kasvu- ja vakaussopimuksen vaikutus hyvinvointivaltion rahoituspohjaan. Ekonomisteina kirjoittajat toteavat saman, mitä komission puheenjohtaja Prodikin oletettavasti tarkoitti vähän töksähtävällä lausunnollaan ”typerästä” vakaussopimuksesta: ”On siis olemassa riski, että vakaussopimuksen tiukka tulkinta voi johtaa työttömyyttä lisäävään ja hyvinvointivaltiota heikentävään finassipolitiikkaan tilanteessa, jossa talouskasvu jonkin muun syyn vuoksi hidastuu. Näin voi käydä silloinkin, kun julkisen talouden velka on vähäinen.”

marraskuu 2002

Rowan & Littlefield, 458 s., Lanham 2002

Tuhti paketti biologisten aseiden uhasta

Joukkotuhoaseista kemialliset aseet – ennen muuta taistelukaasut, joita ensimmäisessä maailmansodassa jo käytettiin – on ensimmäisinä otettu kansainvälisten aserajoitussopimusten kohteeksi Geneven sopimuksessa vuonna 1925. Toisessa maailmansodassa kemiallisia tai biologisia aseita ei suuremmassa määrin käytetty, mutta sodan loppuvaiheessa Hiroshima aloitti ydinaseiden aikakauden. Ydinaseet olivatkin sodan jälkeen pitkään ainoat laajemman huomion saaneet joukkotuhoaseet.

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, harjoittivat myös jonkinlaista biologisiin ja kemiallisiin aseisiin liittyvää tutkimus- ja kehitystoimintaa. Vähitellen kuitenkin Yhdysvalloissa ja Englannissa tultiin siihen tulokseen, että bio- ja kemialliset aseet olivat yhtäältä arvaamattomia ja vaarallisia sekä toisaalta tarpeettomia, sillä ne eivät antaneet mitään lisäarvoa näiden maiden ydinasepelotteen uskottavuudelle. Sen sijaan ydinaseettomien köyhien tai pienten maiden silmissä ne alkoivat tuntua houkuttelevilta ”köyhän miehen atomipommeina”. USA:ssa Nixonin hallitus teki vuonna 1969 päätöksen luopua bioaseiden kehittämisestä ja Englanti ryhtyi aktiivisesti ajamaan biologiset aseet kieltävää kansainvälistä sopimusta. Tähän vaikutti myös tarve vähentää Yhdysvaltain kemiallisten aineiden käyttöön Vietnamissa kohdistunutta kiusallista huomiota.

Neuvottelut bioaseen kieltävästä sopimuksesta aloitettiin vuonna 1969, sopimus Biological Weapons Convention BWC allekirjoitettiin 1972 ja se astui voimaan 1975. Yksi sopimuksen ratifioineista maista oli Neuvostoliitto. Sopimuksen allekirjoitus ei kuitenkaan keskeyttänyt Neuvostoliiton BW-ohjelmaa, jota päin vastoin kiihdytettiin 70-luvulla. Stalinin perillisillä oli yhtä kyyninen suhtautuminen kansainvälisiin sopimuksiin kuin Stalinillakin. Lisäksi heidän käyttäytymiseensä saattoi vaikuttaa se, että Yhdysvallat lähetti agenttiverkkonsa kautta amerikkalaisten vastaavista hankkeista tarkoituksellista disinformaatiota, joka kylmän sodan paranooisessa ilmapiirissä otettiin Moskovassa todesta. Vasta Jeltsin lopetti Venäjän bioaseohjelmat vuonna 1992. Tänään USA ja Venäjä ovat olleet jo pitkään yhteistyössä Venäjän BW-kapasiteetin purkamiseksi ja tuhoamiseksi. Täyttä varmuutta siitä, että tämä kapasiteetti todella on Venäjän yksityistämisenkin sekoittamissa oloissa hävitetty ja tieto-taidon tai materiaalien leviäminen rikollisiin tai kolmansien maiden käsiin estetty, ei kuitenkaan ole olemassa.

BWC-sopimus on edelleen voimassa, mutta sen valvontamekanismi on jokseenkin olematon. Sitä on pitkään pyritty vahvistamaan, mutta tuo pyrkimys on nyt kaatunut – toivottavasti ei lopullisesti – ennen muuta Yhdysvaltain vastustukseen. Yhdysvaltain vastustus ei ole uutta, mutta yllättävältä voi tuntua, ettei se suinkaan ole vähentynyt, vaan päin vastoin tiukentunut syyskuun 11. päivän jälkeen, vaikka joukkotuhoaseiden käyttö terrorismin välineenä on perunaruttokirjeiden myötä noussut yleiseksi ja pelottavaksi uhkakuvaksi.

Yhdysvaltain linjaukseen on kaksi pääsyytä: yhtäältä teollisuusvakoilua ja patenttioikeuksien heikentämistä pelkäävän amerikkalaisen lääketeollisuuden vastarinta, toisaalta amerikkalainen monenkeskisiä sitoumuksia vieroksuva näkemys. Yhdysvalloissa katsotaan, että se voi omaan sotilaalliseen ja taloudelliseen ylivaltaansa nojaten tehokkaammin toimia uhkiksi arvioimiaan tahoja ja valtioita vastaan painostamalla, uhkaamalla ja tarvittaessa omaa voimaa käyttämällä. Tähän kuvaan kuuluu, että uhkaksi ei koeta niinkään joukkotuhoaseita sinänsä, vaan niiden joutuminen väriin käsiin. Siten USA:n nykyiseen ydinasedoktriiniin kuuluu mahdollisuus käyttää niitä, jos sitä vastaan hyökätään kemiallisilla tai biologisilla aseilla.

Samanaikaisesti kun Lähi-idässä syystäkin ollaan valmiita toimimaan Irakin mahdollisia joukkotuhoaseita vastaan ja halutaan estää Irania kehittämästä vastaavia aseita, ei Israelin ydinaseen suhteen esitetä mitään toimia eikä kukaan kysele, mitä BWC-sopimuksen ulkopuolella olevan Israelin Ness Zionan laitoksilla tehdään.

Nämä ovat keskeiset Susan Wrightin toimittaman kirjan välittömät näkemykset. Kirjan artikkelien 16 kirjoittajaa ovat kaikki alan tunnettuja asiantuntijoita ja heidän tekstinsä ovat huolellisesti ja kattavasti lähdeviitoitetut. Kuten melkein aina kokoomateoksissa, on artikkeleissa jonkin verran päällekkäisyyksiä ja niiden taso vaihtelee. Erityisen informatiivisina ja hyvinä pidin Susan Wrightin omia artikkeleita sekä Anthony Rimmingtonin perusteellista selvitystä Neuvostoliiton/Venäjän biologisten aseiden kehittämisohjelmasta. Arvokasta on myös se, että kirjan kirjoittajat edustavat erilaisia taustoja. On hyödyllistä lukea esimerkiksi P.R. Charen ja Giri Deshingkeerin intialaisten kehitysmaanäkökulmaa bioaseisiin ja bioteknologian kehittämistä valottava artikkeli.

marraskuu 2002