WSOY, 699 s., Juva 2001

Mikä suomettuminen?

Johan Bäckmanin toimittama – kokoama lienee oikeampi ilmaisu – teos koostuu varsin eritasoisista ja suomettumisaihetta täysin päinvastaisin pyrkimyksin lähestyvistä kontribuutioista. Kun noin viideltäkymmeneltä kirjoittajalta kerätään artikkelit on selvää, ettei tuloksena voi syntyä kovin koherenttia kokonaiskuvaa siitä mitä suomettuminen on ollut. Oma kysymyksensä on, onko yksiselitteisen kokonaiskuvan luominen suomettumisilmiöstä ylipäätänsä vielä mahdollista.

Siksi kirjan repaleinen luonne on hyväksyttävissä. Joukkoon mahtuu sitä paitsi sen verran hyviä ja analyyttisiä tekstejä, että kirja kannattaa niidenkin vuoksi lukea, semminkin kun myös heikommat tekstit voivat omalla tavallaan olla viihteellisiä.

Epäilen kuitenkin, että kirja saa enemmän kiihtyviä kuin viihtyviä lukijoita. Suomettumisaiheeseen liittyy edelleen siksi paljon herkkiä ja purkamattomia tunnelatauksia etteivät puolin ja toisin kunniansa perään katsovat osapuolet kovin helpolla asetu toistensa ymmärtäjien asemaan. Kaikki taisteluparit eivät mahdu edes samojen kansien väliin. Onko vain toimituksellinen sattuma että kun kirjoittajina ovat Matti Klinge, Hannu Rautkallio ja JP Roos niin Jörn Donner, Juhani Suomi ja Mattiesko Hytönen eivät ole?

Kirjan kirjoitukset on karkeasti jaettavissa suomettumista ymmärtäviin ja sitä parhaiten päin selittäviin teksteihin, suomettumisen ja suomettajat tuomitseviin kirjoituksiin sekä jonkinasteisesti tutkimukselliseen analyysiin pyrkiviin tutkielmiin. Mitään yhtenäistä määritelmää ei suomettumisesta yritetäkään esittää ja sitä käsitellään kirjassa niin hyvin ulko- ja/tai sisäpoliittisena kuin myös kulttuurisena ja mentaalisena ilmiönä.

Suomettumisen ymmärtäjätkin ovat hyvin erilaisia Matti Klingestä Yrjö Hakasen kautta Aimo Kairamoon. Siinä missä Klinge piirtää pitkän analyyttisen kaaren autonomian ajan alusta neuvostovallan romahdukseen, esittää Hakanen tyylipuhtaan mitään katumattoman ja juuri mitään oppimattoman apologian, kun taas Kairamo lyhyessä tekstissään esittää varsin järkeenkäyvät ja pelkistetyt reaalipoliittiset perusteet omalle ja Suomen valtaeliitin käyttäytymiselle.

Suomettumissyyttäjien kärjessä esiintyy Jari Ehrnrooth. Hänen mukaansa ”natsisymbioosiin” ja myöhemmin ”neuvostosymbioosiin” taipuvaiset suomalaiset olivat jaettavissa viattomiin hölmöihin, laskelmoiviin pyrkyreihin ja hurmahenkisiin fanaatikkoihin. Tällaisesta lähtökohdasta on aika vaikea jatkaa rationaalista analyysia ja keskustelua. Ehrnrooth onkin tullut tunnetuksi myös tässä artikkelissa toistetusta esityksestään jonkinlaisen kansainvälisen tuomioistuimen perustamisesta kommunismin rikoksia käsittelemään.

Toisessa yhteydessä Ehrnrooth on haastanut muiden mukana minuakin tällaisen hankkeen taakse. Olen eri tavoin koettanut edistää ihmisoikeus- ja sotarikoksiin syyllistyneiden saattamista vastaamaan teoistaan ja olen myös jo 80-luvulla ollut käynnistämässä Kamputshea-tutkimuskomissiota punakhmerien aikaisten hirmutekojen selvittämiseksi, mutta tälle Ehrnroothin jälkijättöiselle moraalista verenhimoa tihkuvalle esitykselle kaikkien ideologisten oikeudenkäyntien äidiksi en ole lämmennyt.

On suomettumisaiheelle kuvaavaa että monet kirjoittajat käsittelevät sitä yhtä paljon ns. jälkisuomettumisen tai uussuomettumisen näkökulmasta, eivät vain menneisyyteen liittyvänä ilmiönä. Yhdyn siis niihin kirjoittajiin joiden mielestä suomettuminen jatkuu edelleen. Pidättäydyn kuitenkin tässä yhteydessä ilmaisemasta, mikä tähän johtopäätökseen päätyvistä keskenään ristiriitaisista näkemyksistä on lähinnä omaani.

Kesäkuu 2001

Jahrhundert, 254 s., DVA, Pössneck 2000

Eurooppalaisen valtiomiehen ajatuksia

Saksan entinen liittokansleri Helmut Schmidt kuuluu kiistatta Euroopan raskaan sarjaan valtiomiehiin. Hänen viimeisin kirjansa on ilmestynyt jo ennen Nizzan huippukokousta viime vuonna, mutta on edelleen ajankohtainen ja painava puheenvuoro Euroopan tulevaisuuskeskustelussa.

Schmidtin ajattelusssa on kolme peruspilaria: Saksan peruuttamaton ankkuroiminen Euroopan yhdentymiseen, saksalais-ranskalainen akseli ja transatlanttinen kumppanuus, tässä järjestyksessä.

Transatlanttisen kumppanuuden osalta Schmidtin äänenpainoihin on hiipinyt kasvavaa kriittisyyttä. Kun hän jo Clintonin kaudella painotti Euroopan välttämättömyyttä vahvistaa omaa ulkopoliittista itsenäisyyttään ja puolustusulottuvuutta, NATOa toki kyseenalaistamatta, niin voi olettaa kansainväliset ympäristöhaasteet hyvin vakavasti ottavan Schmidtin kriittisyyden vain kasvaneen Bushin uuden hallinnon aikana.

Saksan-Ranskan akseli on Schmidtin Eurooppa-ajattelun perusta. Hänen omasta mielestään akseli on toiminut parhaiten juuri hänen ja presidentti Giscard d’Estaingin aikana ja hän on kriittinen siihen, miten se päässyt tämän jälkeen heikkenemään. Schmidtin mukaan sitä ei myöskään tule vaarantaa vaatimalla Saksalle Ranskaa suurempaa painoa, esim. enemmän ääniä ministerineuvostossa.

Schmidtin mukaan Euroopan yhdentymisen on jatkuttava sekä syventämällä että laajentamalla unionia. Laajentuminen edellyttää institutionaalisia reformeja. Hänen ennen Nizzaa hahmottamansa tavoitteet uudistuksille eivät Nizzassa vielä toteutuneet.

Post-Nizza agenda sopii Schmidtille, mutta Joschka Fischerille ja muille liittovaltio-puheiden pitäjille entiseltä kanslerilta ei heru ymmärrystä. Hän korostaa unionin ainutlaatuisuutta ja sitä miten sen koossapitäminen edellyttää kansallisten tunteiden huomioonottamista. Myös saksalaisten lempivaatimukseen unionin ja jäsenvaltioiden tarkasta toimivaltajaosta Schmidt esittää kriittisiä reunahuomautuksia tehtävän ongelmallisuudesta. Samanaikaisesti kun Schmidt peräänkuuluttaa unionille vahvempaa yhteistä ulkopolitiikkaa ja vahvempaa Euroopan parlamenttia on hän myös subsidiariteetin voimakas kannattaja. Joustava yhteistyö on hänen mukaansa tarpeellinen järjestely, sillä yhdentyminen vaatii sen etenemisestä vastaavan Saksan ja Ranskan akselin ympärille rakentuvaa kovaa ydintä.

Unionin laajentuminen on Schmidtin mielestä historiallinen välttämättömyys. Siinä tulee edetä asteittain, eikä hän ole valmis nimeämään muita kuin Puolan, Tshekin ja Unkarin ensimmäiseen ryhmään uusia jäseniä. Laajentumisen rajat on kuitenkin vedettävä siten, että ne sulkevat Venäjän ja ”venäläisen kulttuuripiirin” kuuluvat maat sekä Turkin ulkopuolelle.

Helmut Schmidt tuli jo kanslerikautenaan tunnetuksi vähempilahjaisia tai ymmärtämättömiä kanssaihmisiä kohtaan osoittamastaan kärsimättömyydestä sekä suorapuheisesta poikki-ja-pinoon tyylistään. Vanhan valtiomiehen kirja osoittaa, että kantti on edelleen tallella. Schmidtin kirja on euroopan tulevaisuuskeskusteluun osallistuville vähintään yhtä tarpeellista ja suositeltavaa lukemista kuin istuvien johtajien pyörittelevät puheet asiasta.

kesäkuu 2001

263 s., Saarijärvi 2001

Suomalaiset GULAG:n lihamyllyssä

Lyhenne GULAG ehti olla vain muutaman vuoden Neuvostoliiton vankileirihallinnon virallisessa käytössä, mutta käsite on jäänyt elämään geneerisenä nimikkeenä jo kohta lokakuun vallankumouksen jälkeen perustetulle pakkotyö- ja vankileirijärjestelmälle. Enimmillään GULAGissa virui 50-luvun alussa yli viisi miljoonaa ihmistä.

Iso osa tähän lihamyllyyn – kuten Vettenniemi kirjansa nimessä järjestelmää kutsuu – joutuneista ei selviytynyt siitä hengissä. Kuinka paljon ihmisiä leireillä menehtyi, ei ole täsmälleen tiedossa. Viitteitä antaa jo se, että yksin GULAGin yhdessä ensimmäisistä kohteista, vankityöllä toteutetuissa Vienanmeren ja Itämeren yhdistävän Stalinin kanavan rakennustöissä menehtyi 200 000 ihmistä.

Vaikka Neuvostoliitossa ei varsinaisia tuhoamisleirejä ollutkaan, olivat olosuhteet monilla leireillä sellaiset, että niillä vallinnutta kauhistuttavan korkeaa kuolleisuutta voi pitää harkittuna ja tarkoitettuna seurauksena. Tiedossa ei ole, että kukaan olisi koskaan silti joutunut tästä oikeudellisesti vastaamaan destalinisoinnin alettua tai edes neuvostovallan romahdettua.

Suomalaisia ja suomensukuisia eli inkeriläisiä oli GULAGiin joutuneiden joukossa vähintään heidän suhteellista osuuttaan vastaava määrä. Osa oli Neuvostoliiton kansalaisia, osa suomalaisia kommunisteja ja punapakolaisia, osa Karjalan metsätyömaille houkuteltuja amerikansuomalaisia, osa pula-aikana paenneita rajaloikkareita. Vain häviävän pieni osa oli lähtökohtaisesti neuvostovallan avoimia vihollisia, vaikka melkein kaikki tällä perusteella leireille päätyivätkin.

Neuvostoliitossa ei leirikokemuksista paljoa kirjoitettu tai ainakaan julkaistu. Tunnetuin poikkeus on tietenkin Aleksander Solzenitsynin alunperin Literaturnaja Gazetassa ilmestynyt Päivä Ivan Denisovitsin elämässä. Kahdeksanosainen Vankileirien saaristo ilmestyi vain lännessä ja johti Solzenitsynin ensin sisäiseen ja sitten maastakarkotukseen.

Kuitenkin myös moni niistä suomalaisista, jotka leireiltä selviytyivät ja pääsivät myös pois maasta, ovat julkaisseet kirjoja leirikokemuksistaan. Nämä 36 kirjaa ovat Vettenniemen tutkimuksen kohteena.

Joukkoon mahtuu sekä kirjalliselta laadultaan että poliittiselta sanomaltaan kovin erilaisia kirjoja. Varhaisin on jo v. 1923 ilmestynyt Heikki Välisalmen 40 kuukautta Neuvosto-Venäjällä, kansainvälisesti tunnetuin Aino Kuusisen Jumala syöksee enkelinsä vuodelta 1972 ja ehkä kirjallisesti ansiokkain ja mielenkiintoisin Taisto Huuskosen v. 1979 ilmestynyt Laps Suomen. Huuskosen kirja julkaistiin jälkikäteen arvioiden suomettumisen mustimpaan aikaan. Erikoisuutena mainittakoon, ettei kustantaja käyttänyt penniäkään kirjan mainontaan, mutta tästä riippumatta kirjaa myytiin yli 50 000 kappaletta.

Vettenniemen väitöskirja on laadukas ja kiintoisa analyysi näiden kirjojen taustasta, luonteesta ja vastaanotosta sekä tämän kirjallisuuden lajin aseman vaihtelusta suomalaisessa kustannuspolitiikassa eri aikoina.

Heinäkuu 2001

Plon, 343 s., Saint-Amande-Montrond 2000

Elääkö sosialismin utopia

Liki kolmekymmentä kirjaa julkaissut Jean-Francois Revel on eräissä suhteissa tyypillinen ranskalaisintellektuelli, mutta on siinä poikkeuksellinen että hän on vuosikymmeniä ollut kaikenvärisen totalitarismin johdonmukainen kriitikko. Hänen tunnetuin teoksensa lienee 25 sitten ilmestynyt La Tentation totalitaire.

Viime vuonna ilmestynyt La grande parade käsittelee sitä miten ja miksi sosialististen utopioiden puolustaminen ja myös kommunismin ymmärtäminen ovat hänen mielestään jälleen lisääntyneet 10 vuotta neuvostososialismin romahduksen ja kaikkien sen nimissä tehtyjen rikosten kiistattoman paljastumisen jälkeen. Keskeisellä sijalla aineistossa on alunperin Ranskassa ilmestyneen Kommunismin mustan kirjan saama vastaanotto ja siitä käyty keskustelu. Aihepiiri on kiinnostava ajatellen myös Suomessa käytyä keskustelua siitä onko olemassa jälkisuomettumista ja miten se näkyy.

Revel kynii kanoja nimenomaan maanmiestensä kanssa ja käyttää Italian ex-kommunisteja esimerkkinä aidosta irtisanoutumisesta kommunismin rikoksista ja Blairin New Labouria sosialismin painolastista vapautuneesta vasemmistosta tarkoituksenaan alleviivata Ranskan kommunistien ja sosialistien vanhakantaisuutta ja laajemminkin ranskalaisten jälkeenjääneisyyttä uusliberalististen oppien omaksumisessa.

Sen arvioiminen miten oikeassa tai väärässä Revel teeseineen on vaatisi parempaa ranskalaisen keskustelun tuntemusta kuin minulla on. Vakuuttavasti hän joka tapauksessa argumenttinsa ja sen perustelut esittää. Revel huomauttaa ettei kommunismin jälkijättöinen ymmärtäminen koske vain itse kommunisteja eikä edes Ranskan vasemmistoa yleensä, vaan hän heittää kehiin myös monia esimerkkejä gaullistisen oikeiston kirjoituksista ja puheenvuoroista. Hänen kannaltaan tällaisiksi kelpaavat kaikki puheenvuorot, joissa kieltäydytään rinnastamasta natsien ja kommunistien rikoksia jälkimmäisiä suhteellistaen tai joissa uusliberalismi nostetaan nykyajan totalitaariseksi ja siten vastustettavaksi valtaideologiaksi.

Yksi niistä intellektuelleista, jotka Revel ottaa erityiskäsittelyyn on Pierre Bourdieu. Bourdieu ei Revelin mielestä ”ole tieteellinen sosiologi, vaan fanaattinen ideologi. ”Tosiasiat” joihin hän perustaa päätelmänsä ovat usein täynnä alkeellisia virheitä jotka hyvin vähäisellä työllä olisivat olleet vältettävissä”. Vielä kovemmin Bourdieuta suomivat Revelin siteeraamat Olivier Mongin ja Joël Roman, joiden mielestä Bourdieun metodi perustuu ”tahalliseen valheeseen ja vääristelyyn”.

Otaksuttavasti Bourdieu ja hänen kannattajansa ovat yhtä värikkäästi käsitelleet Reveliä. Revelin rappaava tyyli on kuitenkin nautinnollista eikä hänen argumentaationsa ole suinkaan kauttaaltaan väärässä. Reveliä voi lukea tarvitsematta olla kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan ja hänen edustamaansa uusliberalistista ajattelua voi arvostella syyllistymättä sellaiseen epähistorialliseen uusliberalismin demonisoimiseen, josta Revel vastustajiaan syyttää.

Heinäkuu 2001

Hoffman und Campe, 384 s., Pössnick 2001

Entisen kommunistin eloonjäämisoppi

Monet Itä-Euroopan entisistä kommunistisista valtapuolueista ovat kommunismin romahduttua osoittaneet yllättävää uusiutumis-ja/tai eloonjäämiskykyä. Hankalin selvitymisurakka on epäilemättä ollut sosialistisesta yhtenäisyyspuolueesta SEDstä demokraattisen sosialismin puolueeksi metamorfoituneella Saksan PDS-puoluella. Se että puolue on selvinnyt muutoksista hengissä ja menestynyt niinkin hyvin kuin on tehnyt on varmasti suurelta osin ollut sen tunnetuimman johtajan Gregor Gysin ansiota.

Gysin kirja on jatkoa hänen muistelmiensa ensimmäiselle osalle ja käsittelee Saksan jälleenyhdistymisen jälkeisiä tapahtumia näihin päiviin saakka. Se keskittyy sekä Gysin omaan että puolueen eloonjäämistaisteluun. Jos sanavalmis ja huumorintajuinen Gregor Gysi tänään, puoluejohdon jätettyään, onkin jo jonkinlainen media-suosikki, niin hänen urakkansa alku oli sitäkin hankalampi.

Vuoden 1990 liittopäivävaaleissa PDSn pelasti Saksan perustuslakituomioistuimen päätös, joka edellytti viiden prosentin äänikynnyksen soveltamista erikseen entisen länsi- ja entisen itä-Saksan alueella. Seuraavissa vaaleissa puolueen taas pelasti se, että se kykeni entisen Itä-Berliinin vaalipiireissä voittamaan peräti neljä enemmistövaalilla valittua suoraa liittopäiväedustajapaikkaa, minkä perusteella koko puolue sai ääniosuuttaan vastaavan määrän myös suhteellisissa listavaaleissa määräytyvistä paikoista. Kolmansissa vaaleissa puolue jo niukasti ylitti viiden prosentin äänikynnyksen.

Päästäkseen puolueeseen käsiksi vastustajat pyrkivät tuhoamaan sen suositun johtajan maineen. Siten Gysi joutui, saatuaan jo kertaalleen puhtaat paperit, liittopäivien koskemattomuusvaliokunnassa käsiteltyjen stasi-urkkija syytösten kohteeksi. Gysin kieltämättä perustelluntuntuisen tulkinnan mukaan kyse oli täysin poliittisesti motivoidusta ajojahdista PDSn diskreditoimiseksi.

PDS on kuitenkin jäänyt, sekä hyvässä että pahassa, entisen DDRn puolueeksi. Kun se uusissa (ent.DDRn) osavaltioissa saa reilun viidenneksen äänistä, on se vanhoissa läntisissä osavaltioissa edelleen vain prosenttiliike. Onnettomuudekseen se on myös onnistunut lännessä houkuttelemaan aktiivikannattajikseen kohtuuttoman suuressa määrin erilaisia hihhuleita ja stalinisteja tekemättä mitään läpimurtoa SPDn kannattajakuntaan.

Puolueensa asemaa Gysi analysoi mielenkiintoisella ja uskottavalla tavalla. Entisen DDRn puolueena PDS on ollut tärkeä henkireikä ja itsetunnon kohottaja sellaisillekin osseille jotka eivät tunne mitään erityistä nostalgiaa DDRn perään. Näin siksi, että muista entisistä reaalisosialismin valtioista poiketen kommunismin romahdus ei DDRssä johtanut samalla tavoin valtioeliitin sisäiseen uudistautumiseen – sekä aitoon että opportunistiseen – kuin sen melko täydelliseen syrjäyttämiseen ja kaikkien merkittävien virkatehtävien haltuunottoon wessien toimesta. Esim. ainuttakaan DDRn palveluksessa ollutta ulkoasiainhallinnon virkamiestä ei ole kelpuutettu jatkamaan liittotasavallan palveluksessa.

Vähitellen PDSn on onnistunut murtautua ulos muiden puolueiden ja julkisuuden sille asettamasta karanteenista, jopa yhteen osavaltiohallitukseen saakka. Kymmenen vuotta sitten vain harva muiden puolueiden johtavista henkilöistä uskaltautui antautua edes privaattikeskusteluihin Gysin kanssa, nyt siihen ovat valmiita kaikki.

Mitään erityisen mullistavaa ei Gysi keskusteluistaan muiden saksalaisjohtajien kanssa kerro, mutta henkilökuvat ovat mielenkiintoisia. Positiivisimmat maininnat saavat Oskar Lafontaine ja hieman yllättäen CDUn Wolfgang Schäuble, jonka korrektiutta Gysi arvostaa. Negatiiviset luonnehdinnat ovat enempi rivien välissä. Jotain korkeamman asteen hattuilua on varmaan siinä, että Gysi kirjoittaa johdonmukaisesti vihreän ulkoministerin nimen muodossa Joseph Fischer. Vihreitä Gysi tuntuu laajemminkin vierastavan, kun taas FDPstä hänellä on eniten myönteistä sanottavaa, ainakin siltä osin että sen edustajat osoittivat PDSää kohtaan enemmän aitoa vapaamielisyyttä kuin minkään muun puolueen edustajat 90- luvulla.

Helppoa ei Gysillä aina ollut omiensakaan kanssa. Kaikki eivät sulattaneet eivätkä vieläkään hyväksy Gysin yhteistyö- ja uudistushakuisia linjauksia, vaan vanhojen stalinistien ja uusien dogmaattikkovasemmistolaisten joukko on koko ajan tuottanut ja tuottaa edelleenkin uudistusmielisille ikävyyksiä.

Heinäkuu 2001