Hyvät naisten päivän juhlaan osallistujat,

Minulla on ilo ja kunnia osallistua juhlaanne tänään. Kansainvälisestä naisten päivästä on muodostunut merkittävä tapahtuma myös Suomessa. Kiitos tästä kuuluu paljolti Teille hyvät kansalaisjärjestöjen edustajat.

Kansainvälinen naistenpäivä syntyi aikoinaan muistuttamaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta sekä ajamaan muun muassa äänioikeutta naisille. Vaikka monet silloisten naisasianaisten tavoitteista ovat jo toteutuneet, paljon on vielä tehtävää niin kansainvälisesti kuin myös Suomessa. Näin on siitä huolimatta, että Suomea pidetään yleisesti yhtenä niistä maista, joissa tasa-arvolla on pitkät perinteet. Suomea ja muita pohjoismaita myös pidetään eräänlaisina tasa-arvon edelläkävijöinä.

Ei ole sattuma, että ns. pohjoismainen malli yhdistetään sekä laaja-alaiseen sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin perustuvaan hyvinvointiyhteiskuntaan että naisten ja miesten tasa-arvoon. Hyvinvointiyhteiskunta on ollut erittäin keskeinen tekijä käytännön tasa-arvon mahdollistajana. Siksi myös hyvintointiyhteiskunnan alasajo joko tietoisten uusliberalististen valintojen tai harkitsemattomien säästöleikkausten seurauksena olisi vakava takaisku myös tasa-arvolle.

Edelläkävijän maineemme velvoittaa. On tärkeää, että Suomi kansainvälisissä yhteyksissä pitää näkyvästi esillä naisten asemaa. Muun muassa tästä syystä naisten oikeudet on nostettu yhdeksi Suomen ihmisoikeuspolitiikan painopistealueista. Vaikka naisten oikeudet on tunnustettu erottamattomaksi ja olennaiseksi osaksi yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, toteutuvat ihmisoikeudet naisten kohdalla edelleen heikommin kuin miesten.

Naiset joutuvat usein myös ns. moninkertaisen syrjinnän kohteeksi. Näin on esim. vähemmistöihin kuuluvien naisten kohdalla. Naisiin ja tyttöihin kohdistuu myös nimenomaan sukupuolen perusteella tapahtuvia loukkauksia kuten väkivaltaa. Perheväkivalta sekä vähemmistö- ja maahanmuuttajanaisten syrjintä ovat ongelmia myös Suomessa.

Naisiin kohdistuvan väkivallan poistaminen on yksi ehdottomista prioriteeteistamme ja keskeinen osa ihmisoikeuspolitiikkaamme. Suomessa aihe oli pitkään tabu. Se, että naisiin kohdistuvasta väkivallasta nyt keskustellaan julkisesti ja sen vastaisiin toimiin on aktiivisesti ryhdytty myös kansallisella tasolla, on hyvä esimerkki siitä, kuinka kansainvälinen keskustelu voi saada aikaan muutosta kansallisella tasolla.

Tässä yhteydessä haluaisin mainita edistysaskeleen, joka otettiin viime keväänä Pekingin naiskonferenssin seurantaistunnossa. Hyväksytyssä loppuasiakirjassa nimittäin kriminalisoitiin nyt ensimmäistä kertaa myös raiskaus avioliitossa, mikä on useille maille vielä yksityinen asia. On tietysti vaikea arvioida, kuinka paljon juuri Peking-prosessin lisäämä tietoisuus naisten ihmisoikeuksista on vaikuttanut esimerkiksi siihen, että ex-Jugoslavian sotarikoksia tutkiva tuomioistuin päätyi parisen viikkoa sitten tuomitsemaan myös raiskauksen sodankäynnin välineenä rikoksena ihmisyyttä vastaan. Tuomioistuimen päätös on kuitenkin merkittävä askel naisten ihmisoikeuksien kannalta.

Tehtävää kuitenkin riittää vielä Suomessakin. Naisiin kohdistuva väkivalta oli yksi niistä asioista, joihin YK:n ns. naisten syrjintää käsittelevä komitea kiinnitti tammikuussa huomiota käsitellessään Suomen viimeisintä määräaikaisraporttia kaikkinaisen naisiin kohdistuvan syrjinnän kieltävän yleissopimuksen toimeenpanemisesta. Muita komitean esille ottamia teemoja olivat naisten asema työmarkkinoilla, prostituutio, sosiaaliturvan vaikutus naisiin ja kohonneet aborttiluvut. Esille nostettiin myös maahanmuuttaja- ja vähemmistönaisten kohtaama syrjintä.

Maahanmuuttajat tulee nähdä voimavarana ja rikkautena. Asian merkitys avautuu ehkä paremmin myös sitä kautta, jos ajattelemme miten itsestäänselvänä ja tärkeänä pidämme tänään sitä, että suomalaisilla on mahdollisuus opiskella tai tehdä työtä ulkomailla ja myös hakeutua terveyttään hoitamaan tai muuten vain ilmastoamme pakoon eläkeläisinä. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että meidän ongelmamme ei ole siinä, että tänne olisi hakeutumassa liikaa ulkomaalaisia vaan siinä, että heitä saataisiin Suomeen edes yhtä paljon samoissa tehtävissä kuin suomalaiset itse yhä enenevässä määrin hakeutuvat ainakin osaksi aikaa ulkomaille. Jos jäämme vain luovuttavaksi osapuoleksi köyhdyttää se talouttamme, kultuuriamme ja elinvoimaamme.

Oman erikoisryhmänsä maahanmuuttajista muodostavat pakolaiset. He ovat maassamme siksi että ovat turvapaikan tarpeessa. Pakolaisuus on ongelma ja pakolaisella on usein ongelmia mutta itse pakolainen ei ole ongelma. Pakolaiset ovat kautta historian antaneet korvaamattoman panoksen uudelle kotimaalleen ja sen kulttuurille. Pakolaiset rikastuttavat tänään monin tavoin myös Suomea ja suomalaisten elämää. Sama koskee myös muista syistä Suomeen muuttavia.

Valitettavasti niin pakolaisten kuin muiden maahanmuuttajien sopeutumista uuteen kotimaahan vaikeuttaa usein heidän kohtaamansa ennakkoluulot ja syrjintä. Suomi on sitoutunut niin oman perustuslakinsa kuin kansainvälisten ihmisoikeussopimustenkin kautta noudattamaan tasa-arvon ja syrjimättömyyden periaatteita. Tämä koskee myös maahanmuuttajien kohtelua. Syrjinnän kielto on kuitenkin ihmisoikeuksien ydintä ja sen toteutumiseksi tulee tehdä kaikki voitava.

Hallitus on vastannut tähän haasteeseen muun muassa käynnistämällä etnisen syrjinnän ja rasismin vastaisen toimintaohjelman. Ohjelman tarkoituksena on tukea ja kehittää toimenpiteitä, joilla edistetään hyviä etnisiä suhteita sekä estetään etnistä syrjintää ja rasismia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Ulkoasiainministeriön osalta voin todeta, että rasismin vastaista toimintaa pidetään yllä paitsi kansainvälisesti myös kotimaassa siltä osin, että ulkoministeriön yhteydessä toimii valtioneuvoston asettama rasismin vastainen valtuuskunta, jonka tehtävänä on suvaitsevaisemman asenneilmaston luominen Suomessa. Valtuuskunta on kiinnittänyt huomiota myös maahanmuuttaja- ja vähemmistönaisten asemaan.

Keskustelu maahanmuuttajien tilanteesta on viime aikoina lisääntynyt Suomessa. Naisnäkökulmasta keskustelussa on kuitenkin muutamia merkittäviä puutteita. Ensinnäkin maahanmuuttajia käsitellään yleensä yhtenäisenä ryhmänä huomaamatta, että maahanmuuttajat paitsi ovat erilaisia myös kohtaavat erilaisia haasteita uudessa kotimaassaan muun muassa sukupuolen perusteella.

Toiseksi julkisuuden kuva maahanmuuttajista ja heidän maailmastaan on hyvin pitkälti kuva miehisestä maailmasta. Mikäli maahanmuuttajanaiset ylittävät uutiskynnyksen, kyseessä on useimmiten negatiivinen asia. Tästä miellyttävän poikkeuksen tekee vuosittain jaettava vuoden pakolaisnaisen titteli.

Näkymätön tulisi muutoinkin tehdä näkyväksi lisäämällä keskustelua maahanmuuttajanaisten asemasta Suomessa. Johtuuko esim. naisten miehiä vähemmän kokema syrjintä siitä, että naiset eri syistä jäävät kotiin eivätkä siten asetu tilanteisiin, joissa he voisivat kohdata syrjintää.

Kotiin jäämisen taustalla voi olla paitsi ulkoapäin tulevaa syrjintää myös maahanmuuttajien omasta kulttuurista ja sen perinteistä johtuvia seikkoja. Vaikka kulttuurista erilaisuutta tulee kunnioittaa, uskonnolliset tai muut eroavaisuudet eivät saa johtaa naisten ihmisoikeuksien loukkaamiseen.

Kotiin jäämisestä seuraa, että sosiaalinen elämä rajoittuu hyvin pieneksi. Toisaalta myös omaan naapurustoon ja yhteisöön integroitumisessa voidaan kokea ongelmia. Keskustelua tulisikin käydä siitä, miten naisia tuetaan tulemaan ulos kodin piiristä. Tähän kuuluu myös keskustelu siitä, miten maahanmuuttajanaisten pääsyä työmarkkinoille voitaisiin helpottaa. Tosiasia nimittäin on, että maahanmuuttajien asema työmarkkinoilla on vielä heikko.

Työmarkkinoiden merkitys naisten aseman parantamisessa korostuu myös siksi, että Suomessa naisten taloudellisen itsenäisyyden korostaminen on ollut yksi tasa-arvon kantavia periaatteita. Suomessa naisten työllisyysaste onkin korkea. Taloudellista itsenäisyyttä tuetaan myös yksilöllisen sosiaaliturvan keinoin. Tasa-arvon toteutumisen kannalta on kuitenkin ongelmallista, että työmarkkinoiden kahtiajakaantuminen on Suomessa tosiasia. Meillä tehdään edelleenkin naisten töitä ja miesten töitä. Naisia on vähän suhteessa miehiin erityisesti julkisen sektorin korkeimmissa viroissa. Naiset ovat myös alhaisemmin palkattuja kuin miehen ja suomalaisen naisen markka on kahdeksankymmentä penniä. Naisten heikompaa asemaa työmarkkinoilla kuvaa myös naisten runsaat määräaikaiset työsuhteet.

Toisaalta työmarkkinoiden korostamisessa on myös omat ongelmansa. Suuri osa maahanmuuttajien kotoutumista edistävistä toimista keskittyy työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin. Tämä kuitenkin aiheuttaa ongelmia muun muassa kotiäideille ja vanhuksille. Myös näiden ryhmien tarpeet tulisi huomioida.

Maahanmuuttaja- ja vähemmistönaiset ovat olleet näkymättömiä myös siitä syystä, että moninkertaisesta syrjinnästä suhteessa nainen – maahanmuuttaja – etninen tausta ei ole tehty kovin paljon tutkimusta. Tällaista tutkimusta tulisikin mielestäni rohkaista.

Tilanne on paljolti sama myös kansainvälisesti. Suomi toivookin, että syksyllä Etelä-Afrikassa järjestettävä rasismin vastainen maailmankonferenssi kiinnittäisi huomiota naisten naiseutensa sekä etnisen taustansa perusteella kokemaan moninkertaiseen syrjintään.

Arvoisat läsnäolijat,

olen tähän saakka keskittynyt paljolti ongelmiin. Haluaisin kuitenkin muistuttaa myös siitä, että naiset edelleenkin ovat aliarvostettu ja vajaakäytetty voimavara. Maahanmuuttajanaisten asema perheessä antaa heille usein mahdollisuuden vaikuttaa merkittävästi koko perheen sopeutumiseen uuteen kotimaahan. Erilaisilla naisryhmillä on myös suuri merkitys. Maahanmuuttajanaiset voivat näissä ryhmissä tukea toinen toisiaan. Naisryhmillä voi olla myös tärkeä merkitys uuteen kotimaahan sopeutumisessa.

Naisryhmillä ja järjestöillä on ollut myös muutoin tärkeä merkitys naisten aseman parantamisessa ja huomion kiinnittämisessä naisten kohtaamiin ongelmiin. Kansalaisjärjestöjen ja kansalaisyhteiskunnan merkitys on olennainen edellytys myös tulokselliselle ihmisoikeuspolitiikalle. Kansalaisjärjestöillä ja aktiivisilla ihmisoikeuksien puolesta toimivilla yksilöillä on merkittävä rooli ihmisoikeuksien edistämisessä sekä kansainvälisesti että kansallisesti.

Ihmisoikeuksien puolustajat joutuvat usein myös itse ihmisoikeusloukkausten uhriksi. Näin on myös naisten oikeuksien puolustajien kohdalla. Naisjärjestön perustaminen saattaa olla teko, joka saattaa hengenvaaraan ja pakottaa lähtemään pakolaiseksi. Nostan hattua tällaisille henkilöille ja heidän pyrkimyksilleen.

Naisten merkitys on huomattu myös laajemmissa kansainvälisissä yhteyksissä. Esimerkkinä haluan mainita YK:n poliittiset sektorit, joissa on jo jonkin aikaa näkynyt muutoksen merkkejä suhteessa tasa-arvoon ja naisten aseman edistämiseen liittyviin kysymyksiin. Esimerkiksi viime syksynä turvallisuusneuvosto hyväksyi historiansa ensimmäisen naisia, tyttöjä ja kriisinhallintaa koskevan päätöslauselman. Päätöslauselmassa yksimielisesti kannatettiin naisten osuuden lisäämistä sekä YK:n johtotasolla että kenttätason toiminnoissa. Naisten vaikutusvallan lisäämisen todettiin olevan tärkeää sekä konfliktien ratkaisussa että niiden ehkäisyssä. Näkökulma on siis muuttumassa perinteisestä uhri-näkökulmasta siihen suuntaan, että naisten on voitava toimia vaikuttajina ja asiantuntijoina myös konfliktitilanteissa.

Tärkeän osan Suomen ihmisoikeuspolitiikan vahvistamiseksi muodostaa vuoropuhelun syventäminen hallitusten ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Yhden osan tätä vuoropuhelu muodostaa muun muassa naisjärjestöjen edustajien osallistuminen Suomen delegaatioihin erilaisissa kansainvälisissä yhteyksissä. Esimerkiksi New Yorkissa juuri meneillään olevassa naisten asema toimikunnan kokouksessa on myös naisjärjestöjen edustajia paikalla. Kuuntelen myös nyt mielelläni mikäli teillä on kommentteja siitä miten Suomi voisi entistä tehokkaammin työskennellä naisten ihmisoikeuksien ja naisten aseman edistämiseksi.

Lopuksi haluaisin kiittää naisjärjestöjä ja teitä jokaista tekemästänne arvokkaasta työstä naisten aseman edistämiseksi. Erityisesti haluan kiittää maahanmuuttajia joiden panos yhteiskuntaamme on rikastuttava ja tervetullut. Toivotan teille erittäin hyvää naisten päivän juhlaa.

Kiitos kutsusta, jonka vuoksi olen Amnestyn pitkäaikaisena jäsenenä ensimmäisen kerran päässyt mukaan myös sen vuosikokoukseen.

Kansalaisjärjestöillä on tärkeä merkitys ihmisoikeuspolitiikan kehittämisessä ja toteuttamissa. Jo ihmisoikeuksien luonteen vuoksi tuloksellinen ihmisoikeuspolitiikka edellyttää avointa vuorovaiku-tusta ja yhteistyötä kansalaisyhteiskunnan kanssa. Kansalaisjärjestöt tuovat keskusteluun uusia asi-oita ja näkökulmia, keräävät ja välittävät tietoa sekä kiinnittävät hallituksen huomiota epäkohtiin ja kehittämistarpeisiin.

Amnestyn yksi kulmakivistä on ollut sitoutumattomuus. Sitoutumattomuus ja terveellisen välimat-kan pitäminen hallituksiin on luonut Amnestylle aseman yhtenä uskottavimmista ja merkittävim-mistä maailmanlaajuisista ihmisoikeusjärjestöistä. Amnestyn tuottamaa tietoa pidetään yleisesti luotettava ja Amnestyä kuunnellaan myös muutoin.

Amnestynkin yhteistyö hallitusten sekä muiden kansalaisjärjestöjen kanssa on viime vuosina lisään-tynyt merkittävästi. Yhtenä syynä tähän on varmasti ollut se, että kansalaisjärjestöjen painoarvo on kansainvälistymisen ja verkottumisen myötä kiistatta kasvanut. Vapaa kansalaistoiminta ja tiedon-välitys ovat hyötyneet tietotekniikan kehittymisestä. Globaalinen reaaliaikainen tiedonvälitys tekee ihmisoikeusrikkomusten peittelyn ja salaamisen aikaisempaa vaikeammaksi. Paitsi että hallitusten on vaikeampi niihin ryhtyä on niiden myös vaikeampi olla niihin reagoimatta.

Kansalaisjärjestöjen kasvava panos on asettanut ihmisoikeuksien kunnioittamiselle korkean vaati-mustason. Tämä yhdistettynä tiedotusvälineiden kasvaneeseen kiinnostukseen on pakottanut myös hallitukset kiinnittämään asiaan entistä enemmän huomiota. Tämä näkyy myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, missä ihmisoikeuksien merkitys on viime vuosina kasvanut. Tavoitteena on lisätä ihmisoikeuksien painoarvoa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Kansalaisjärjestöjen vaikutuksen kasvun rinnakkaisilmiönä voidaan nähdä kansallisvaltion merki-tyksen ja vaikutusmahdollisuuksien muutos. Talouden liberalisoituminen, ihmisten ja tavaroiden liikkumisen nopeutuminen ja lisääntyminen sekä uudet kommunikaatiotekniikat ovat muuttaneet aiemman tutun kansainvälistymisen globalisoitumiseksi jonka vaikutukset ovat monitahoiset ja osit-tain ristiriitaiset.

Globalisoituminen on paitsi väistämätön ilmiö myös monessa suhteessa myönteinen asia merkites-sään kansainvälisen työnjaon syventymistä ja talouskasvun vakauttamista tavalla joka on esim. jo nostanut sadat miljoonat ihmiset Aasiassa sellaiselle hyvinvoinnin tasolle, jossa nälkä ja nälänhädän uhka eivät enää varjosta heidän elämäänsä, kuten vain muutama vuosikymmen sitten. Mutta saman-aikaisesti kun globalisoituminen kokonaisuudessaan voi edistää maailman vaurastumista, on on-gelmana se, että tämä vaurastuminen jakaantuu myös aiempaa epätasaisemmin eri maiden ja aluei-den sisällä ja niiden välillä. Globalisoitumisen toteutuminen uusliberalististen markkinavapauksia yksipuolisesti korostavien pelisääntöjen puitteissa on myös kärjistänyt sosiaalisia vastakohtaisuuk-sia sekä voinut uhata kulttuurista moniarvoisuutta ja ekologisesti kestävää kehitystä.

Näistä syistä globalisaatio onkin nostattanut voimakkaita vastaliikkeitä jotka vaativat sekä kansalli-silta päättäjiltä että kansainväliseltä yhteistyöltä toimia joilla globalisaatio voidaan saattaa parem-paan hallintaan ja sen kielteiset haittaseuraamukset torjua. Esim. Attac-liikkeen saama suuri suosio kertoo tämän kritiikin voimasta.

Myös ihmisoikeuksien kannalta globalisaatio on voittopuolisesti myönteinen asia, mutta nostaa samalla esiin uusia haasteita.

Myönteistä on ennen muuta avoimmuuden ja läpinäkyvyyden lisääntyminen sekä globalisaation puitteissa vahvistunut ymmärrys ihmisoikeuksien jakamattomuudesta ja universaalista luonteesta. Ihmisoikeuksien vesittäminen kulttuurirelativismiin vedoten on käynyt harvinaisemmaksi eikä demokratian rajoituksia ja ihmisoikeuksien loukkauksia enää kuule puolustettavan vetoamalla esim. aasialaisiin arvoihin.

Ihmisoikeuksien osalta talouden liberalisoituminen korostaa taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyk-sellisten oikeuksien merkitystä ja siten vahvistaa ihmisoikeuksien jakamattomuutta. TSS-oikeudet eivät perinteisesti ole olleet Amnestyn ensisijaisen huomion ja toiminnan kohteena. Amnestynkin raportit ovat kuitenkin lisänneet huomiota ihmisoikeusloukkausten taloudelliseen ja sosiaaliseen kontekstiin.

Globalisaation haasteisiin vastaaminen edellyttää eri tahojen yhteisiä toimia. Tämä koskee valtioi-den ja kansainvälisten järjestöjen lisäksi myös yksityissektoria – kansalaisjärjestöjä ja yrityksiä, erityisesti monikansallisia yrityksiä. Vaikka valtioilla edelleen on ensisijainen vastuu ihmisoikeuk-sien toteutumisesta niiden toimialueella, globalisaation myötä valtion mahdollisuudet vaikuttaa eri-tyisesti monikansallisten yritysten toimintaan ovat usein kaventuneet. Myös muiden yritysten ulko-maan toimintaa on seurattava. Tähän Amnestykin on kiinnittänyt huomiota.

Globalisaation ja ihmisoikeuksien suhteen laajinta keskustelua on herättänyt nimenomaan monikan-sallisten yritysten saattaminen vastuuseen ihmisoikeuksien vastaisista teoistaan. Yritysten vastuuta on pyritty johtamaan esim. yksilön kansainvälisen rikosoikeudellisen vastuun kautta.

Kasvava julkinen huomio ja kuluttajien kiinnostus ovat saaneet yritykset itsensäkin kiinnittämään huomiota toimintansa ihmisoikeusvaikutuksiin. Kuluttajien aktiivisuudella ja eettisellä sijoittamisel-la on ollut tässä suhteessa merkittävä vaikutus. Kuluttajaliikkeen organisoimat maailmanlaajuiset kampanjat ja boikotit ovat osoittautuneet tehokkaaksi tavaksi vaikuttaa monikansallisten yritysten toimintaan, joille assosioituminen ihmisoikeusrikkomuksiin voi käydä kalliiksi.

Myös kansainvälisissä järjestöissä on yritysten toiminnasta laadittu erilaisia käytännesääntöjä. Esi-merkkinä voidaan mainita OECD:n monikansallisten yritysten käytännesäännöstö, jota tarkennettiin ministerikokouksessa kesäkuussa 2000. Usein nämä koodistot keskittyvät valitettavasti vain työ-elämän oikeuksiin. Lisäksi koodistot eivät ole juridisesti sitovia. Näistä puutteista huolimatta stan-dardit tai koodistot ovat yksi kannatettava keino ihmisoikeuksien edistämiseen.

Myös Amnesty on laatinut kattavan koodiston kansainvälisille yrityksille. Tässäkin näkyy muutos. Aluksi huomiota kiinnitettiin vain hallitusten toimiin, sen jälkeen huomio laajentui erilaisiin aseel-lista vastarintaa tekeviin ryhmittymiin ja nyt huomion kohteena ovat mm. yritykset. Kansainvälisten kansalais- ja kuluttajajärjestöjen mahdollisuudet seurata monikansallisten yritysten toimia ovatkin parantuneet huomattavasti. Hallitusten ja kansalaisjärjestöjen vuoropuhelu myös tässä asiassa on tärkeää.

Yksi vuoropuhelun mahdollistava aloite on YK:n pääsihteerin aloittama ’Global Compact’, jonka yhtenä pyrkimyksenä on sitouttaa yrityksiä ihmisoikeuksien noudattamiseen. Kansalaisjärjestöt ovat kritisoineet aloitetta muun muassa siitä, että yritykset voivat itse asiassa pestä kasvonsa olemalla mukana hankkeessa ilman, että todellista muutosta käytännöissä tapahtuu. Tässä on kansalaisjärjes-töillä merkittävä tilaisuus vaikuttaa. Mikäli Global Compactissa mukana olevat yritykset eivät toimi sääntöjen edellyttämällä tavalla, kansalaisjärjestöt voivat nostaa asian esille ja sitä kautta saada ai-kaan muutosta.

Kansalaisjärjestöjen vaikutus näkyy myös Suomen ihmisoikeuspolitiikassa. Ulkoministeriön yhtey-dessä toimiva kansainvälisten ihmisoikeusasian neuvottelukunta perustettiin 80-luvun lopulla. Ku-luneiden vuosien aikana neuvottelukunnan ja ministeriön yhteistyö on kehittynyt merkittävästi. Neuvottelukunta on osoittautunut hyväksi keskustelufoorumiksi ihmisoikeusasioissa. Se on ottanut esille uusia ihmisoikeuksiin liittyviä teemoja ja vaikuttanut ministeriön linjauksiin ihmisoikeusasi-oissa. Amnesty on alusta asti ollut edustettuna tässä neuvottelukunnassa.

Neuvottelukunnan lisäksi yhteyksiä kansalaisjärjestöihin ylläpidetään myös muilla tavoin. Epäviral-listen yhteyksien lisäksi kansalaisjärjestöt ovat usein asiantuntijoina mukana Suomen valtuuskun-nissa. Näin on ollut esim. syksyllä järjestettävää rasismin vastaista maailmankonferenssia varten järjestetyssä Euroopan alueellisessa valmistelukokouksessa sekä viime perjantaina päättyneessä Naisten asema toimikunnan kokouksessa. Kansalaisjärjestöt ovat myös mukana konferensseja val-mistelevissa toimikunnissa.

Myös Suomen määräaikaisraportoinnissa kansalaisjärjestöillä on merkittävä asema. Sen ohella, että hallitus kuulee kansalaisjärjestöjä raportteja valmistellessa rohkaistaan järjestöjä myös ns. varjora-porttien toimittamiseen sopimusvalvontaelimille. Monipuolinen tiedonsaanti on tehokkaan valvon-nan edellytys.

Yksi viime marraskuussa Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle annetun ihmisoikeuspoliittisen selvi-tyksen päämääristä on vuoropuhelun kehittäminen eduskunnan, kansalaisjärjestöjen ja muun kansa-laisyhteiskunnan kanssa. Selvityksestä on järjestetty kaksi kuulemista, jotka ovat tuottaneet hyvää aineistoa ja uusia näkemyksiä Suomen ihmisoikeuspolitiikan kehittämiseksi.

Suomi on pitänyt tärkeänä myös EU:n ihmisoikeuspolitiikan avoimuutta. Suomen puheenjohtajuus-kaudella saavutettiin tässä suhteessa kaksi edistysaskelta: ensimmäinen EU:n vuosiraportti ihmisoi-keuksista sekä keskustelufoorumi ihmisoikeuksista. Käytännöistä näyttäisi tulevan pysyviä. Lisäksi Suomi kutsui puheenjohtajuuskaudellaan ensimmäisen kerran kansalaisjärjestöjä, joista toinen oli Amnesty, EU:n ihmisoikeustyöryhmän kokoukseen. Kulloinenkin puheenjohtaja pitää myös suo-raan yhteyttä kansalaisjärjestöihin mm. Brysselin ”Contact Groupin” kautta.

Asiantuntemuksellaan Amnesty ja muut kansalaisjärjestöt vaikuttivat Suomen puheenjohtajuuskau-della merkittävästi EU:n kuolemanrangaistuspolitiikan eteenpäinviemiseen. Tälläkin hetkellä EU:ssa käsitellään Amnestyn aloitetta. EU:n kidutuksen vastaista toimintaa koskevien suuntaviivo-jen käsittely on jo pitkällä.

Jatkossa Suomi pitää tärkeänä, että EU:n vuosiraporttia kehitetään entistä kattavammaksi. Nykyisel-lään raportti keskittyy enimmäkseen EU:n ulkosuhteisiin sekä EU-maiden toimintaan kansainväli-sillä foorumeilla. Jatkossa EU:n sisäisen tarkastelun osuutta tulisi vahvistaa. EU:n ihmisoikeuspoli-tiikan uskottavuuden kannalta on olennaista, että toimintaa ulkosuhteissa ja EU-alueella tarkastel-laan yhdenmukaisten kriteerien pohjalta. Esim. EU-alueella tapahtuva kidutus, epäinhimillinen tai halventava kohtelu voisi olla yksi aihe, jota olisi hyvä tarkastella myös vuosiraportissa.

Kansalaisjärjestöjen asiantuntemusta on pystytty hyödyntämään myös Suomen ihmisoikeuspolitii-kan painopistealueilla naisten, lasten, vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen oikeuksien kohdalla. Olemme voineet rakentaa yhdessä kansalaisyhteiskunnan kanssa vahvaa osaamista ja edistää kan-sainvälisissä yhteyksissä naisten ja tyttöjen asemaa. Sama koskee vähemmistöjen ja alkuperäiskan-sojen oikeuksia joiden kunnioittamisen tarve on yksi globalisaatiokehityksen korostamista haasteis-ta. Nämä ryhmät ovat itse osallistuneet Suomen politiikan muotoiluun ja myös sen ajamiseen kan-sainvälisillä foorumeillä.

Lapsen oikeuksien edistämiseen liittyy osittain erilaisia kysymyksenasetteluja kuin naisten, vä-hemmistöjen ja alkuperäiskansojen kohdalla. Lasten on vaikea puolustaa omia oikeuksiaan. He ei-vät voi osallistua täysivaltaisesti itseään koskevaan päätöksentekoon esimerkiksi kansainvälisissä kokouksissa. Lapsi on kuitenkin oikeuksien subjekti, ei vain objekti. Voimme tietenkin tukeutua aktiiviseen ja osaavaan järjestökenttään. On kuitenkin varmistettava, että lapsia kuullaan aina kun se on mahdollista ja että lapsen etu asetetaan etusijalle kaikessa päätöksenteossa. Tätähän edellyttää myös lapsen oikeuksien sopimus.

Myös Amnesty ansaitsee kiitoksen siitä, että se on kiinnittänyt viime aikaisissa raporteissaan huo-miota naisten ja lasten kohtaamiin ihmisoikeusloukkauksiin. Näitä ihmisoikeusloukkauksia ei tulisi marginalisoida vain erityiskysymyksiin keskittyville kansalaisjärjestöille.

Naisten, lasten, vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen oikeuksia on painotettava jatkossakin, sillä nämä ryhmät joutuvat edelleen muita helpommin syrjinnän kohteeksi. Erityishuomiota ansaitsevat myös vammaiset sekä seksuaaliset vähemmistöt. Ihmisioikeuksien ydin on syrjimättömyys. Syrjin-nän kieltäminen on käytännössä edellytys ihmisoikeuksien aidolle, universaalille toteutumiselle.

Syrjimättömyyteen liittyy läheisesti taistelu rasismia vastaan. Syksyllä Etelä-Afrikassa pidettävän rasismin vastaisen maailmankonferenssin valmisteluissa Suomi on korostanut vähemmistöjen oike-uksia ja naisnäkökulmaa. Hallituksen vastuu rasismin torjunnasta on keskeinen, mutta kovin ih-meellisiä tuloksia tuskin syntyy ilman kansalaisyhteiskunnan panosta. Ulkoministeriö on viime ai-koina pyrkinyt tiivistämään yhteistyötä paitsi kansalaisjärjestöjen, myös tutkijayhteisön kanssa. Rasismi on monitahoinen ilmiö, jonka torjumisessa tarvitaan myös tutkijoiden erityisasiantunte-musta.

Toivotan Amnestylle onnea ja menestystä sekä voimia tulevalle toiminnalle. Vahvaa kansalaisjär-jestöjen panosta tarvitaan myös jatkossa työssä ihmiosoikeuksien puolesta.

Johtamisstrategia Nizzan huippukokouksen jälkeen: Onko meillä visiota yhdistyneestä Euroopasta?

En kuulu niihin, joiden mielestä tämän hetken suurin ongelma Euroopan unionissa on se, että meiltä puuttuu yhteinen visio yhdistyneestä Euroopasta. En näe tätä suurimpana ongelmana ainakaan sikäli kuin visiolla ymmärretään jonkinlaista lopullista kaukopäämäärää – tuota kuuluisaa käsitettä finalité – sen suhteen, minkälainen Euroopan pitäisi olla esimerkiksi 25?50 vuoden kuluttua.

En vastusta keskustelua Euroopan tulevaisuudesta. Vapaan Eurooppamme vapaissa yhteiskunnissa jokainen saa esittää näkemyksiään niin tästä kuin muistakin asioista. Pidänkin tätä vapautta niin suuressa arvossa, että näen jonkinasteisen ristiriidan keskustelun vapauden ja sen ajatuksen välillä, että Euroopan unionin viralliset toimielimet järjestäisivät tällaisen keskustelun.

Tästä keskustelusta ei koskaan tulisi loppua, ellei sovittaisi siitä, että voisimme milloin tahansa sanoa “STOP” ja julistaa, että olemme nyt tulleet pisteeseen, jossa keskustelu on lopetettava ja on päätettävä, minkälainen Euroopan lopullisen rakenteen tulee olla 25 vuoden kuluttua.

Me kaikki tunnemme vanhat, kuluneet kliseet siitä, että Euroopan yhdentyminen on kuin polkupyörällä ajamista tai talon rakentamista tai jotain muuta, mikä joko edellyttää jatkuvaa liikettä tai vaatii arkkitehtien, insinöörien tai muiden mestarien suunnittelupanosta ja sitoo heidät katedraalin rakentamiseen.

Ensinmainittua kliseetä käytetään puolustettaessa tarvetta polkea jatkuvasti eteenpäin. Jos sen suosijat saisivat tahtonsa läpi, eläisimme ainaisessa hallitustenvälisessä konferenssissa. Toisen kliseen vaalijat taas menettävät mielenrauhansa, jollei heillä ole käsillä suunnitelmaa Euroopan rakentamisesta, kuten he asiaa nimittävät.

Itse pidän näitä ajattelutapoja paitsi turhina tai väärinä myös sinänsä vaarallisina. Ne, jotka tuntevat Karl Popperia ja hänen kirjoittamaansa klassikkoa nimeltä Avoin yhteiskunta ja sen viholliset, tunnistavat keskenään samanlaisiksi nämä kiihkoilijat, jotka pitävät itseään Eurooppa-uskon vartijoina, ja ne utopistisen yhteiskuntateknologian puolestapuhujat, jotka Popper pyrki paljastamaan ja joita hän kritisoi. Tällainen ajattelu käy entistäkin epäilyttävämmäksi, kun siihen yhdistetään historismi eli usko väistämättömiin kehitysvoimiin, jotka johtavat esimerkiksi luokattomaan kommunistiyhteiskuntaan tai eurooppalaiseen liittovaltioon ja supervaltaan.

Kun Suomi neuvotteli liittymisestä Euroopan unioniin, Euroopan parlamentin jäsenet vaativat meitä ajoittain vakuuttamaan, että olimme valmiit hyväksymään paitsi acquis communautairen myös finalité politiquen. Sain moitteita, kun pyysin näitä kyselijöitä ensin esittämään minulle paperin, jossa tämä finalité määritellään, sekä tiedot siitä, missä, milloin ja kenen toimesta siitä oli päätetty ja ketkä siihen olivat sitoutuneet.

Kun nykyisten hakijamaiden edustajilta on kysytty samaa, he ovat helposti tunnistaneet näissä inkvisiittoreissa saman mentaliteetin, joka oli heidän kanonisoiduilla suurilla ajattelijoillaan entisessä Keski- ja Itä-Euroopassa.

Mikä siis on mielestäni oikea lähestymistapa Euroopan suhteen? Popperin terminologiaa käyttääkseni oikea tapa on yhteiskunnallinen osittaisteknologia. Popper on kirjoittanut seuraavasti:

”Poliitikolla, joka omaksuu tämän lähestymistavan, saattaa olla jonkinlainen yhteiskuntasuunnitelma mielessään, hän saattaa toivoa, että ihmiskunta pääsisi joskus ihanneyhteiskuntaan ja että se saavuttaisi onnen ja täydellisyyden maan päällä. Voi olla, että hän ei mieti näitä asioita ollenkaan. Mutta hän on tietoinen siitä, että jos täydellisyyttä voidaan saavuttaa ollenkaan, se on joka tapauksessa hyvin kaukainen tavoite ja että jokaisella ihmissukupolvella on omat vaatimuksensa. Ehkä ne eivät vaadi niinkään onnellisuutta, sillä ihmistä ei voida tehdä onnelliseksi millään institutionaalisella keinolla, vaan sitä, että häntä ei ehdoin tahdoin tehdä onnettomaksi, jos se suinkin voidaan välttää. Jokainen ihmissukupolvi vaatii itselleen kaikkea mahdollista apua, jos se kärsii. Osittaisteknologia pyrkiikin löytämään menetelmän, jonka avulla se voisi taistella yhteiskunnan kaikkein suurimpia epäkohtia vastaan, eikä se pyri niinkään löytämään menetelmää, jonka avulla se voisi tavoittaa parhaan mahdollisen yhteiskunnan ja kaikki sen hyvyydet. Tämä ero ei suinkaan ole pelkästään verbaalinen. Se on erittäin tärkeä. Se on ero kahden menetelmän välillä, joista toinen pyrkii rationaalisesti parantamaan ihmisen osaa ja toinen, jos sitä täydelleen sovelletaan, saattaa helposti johtaa inhimillisen kärsimyksen sietämättömään lisääntymiseen… Se on myös erottelu, jossa toinen menetelmä on ainoana menetelmänä osoittautunut tähän mennessä menestykselliseksi…”

Sikäli kuin Euroopan unioni on ollut menestys – ja minusta se on -, pidän sitä todisteena siitä, että Popperin yhteiskunnallisen osittaisteknologian käsite on validi. EU:ssa tämä käsite tunnetaan myös funktionaalisen lähestymistavan nimellä.

Myönnän, että on varsin uskaliasta sanoa näin Nizzan huippukokouksen jälkeen. Nizzan kokouksen on sanottu antaneen esimerkin siitä, minkälainen EU on pahimmillaan. Tärkein saavutus on kuitenkin se, että Nizzan sopimus mahdollistaa nyt unionin laajentumisen jatkumisen ja että ensimmäinen hakijamaiden ryhmä tai ensimmäiset ryhmät voivat liittyä unioniin ilman uusia perussopimusten muutoksia ja riippumatta siitä, järjestetäänkö vuonna 2004 hallitusten välinen konferenssi tai minkälaisia tuloksia se saa aikaan.

Tämä oli Nizzan kokouksen suurin haaste, ja me pystyimme vastaamaan siihen, olipa sopimuksen tekotapa sitten kuinka puutteellinen tahansa. Euroopan unionin todellinen koetinkivi on ollut ja on tulevaisuudessakin se, pystyykö se löytämään ratkaisut ja toimimaan niissä asioissa, jotka tässä ja nyt ja minä hetkenä tahansa vaativat vastauksia.

Onnistumista helpottaa varmasti, jos unioni pystyy ennakoimaan myös joitakin tulevia kysymyksiä ja ratkaisemaan ne vähemmän kriisinomaisessa ilmapiirissä kuin tavallista.

Mitä sitten tapahtuu seuraavaksi? Nizzassa päästiin alustavaan yksimielisyyteen niin sanotusta Nizzan jälkeisestä agendasta, joka koskee Euroopan tulevaisuutta. Tätä agendaa työstetään edelleen Ruotsin ja Belgian puheenjohtajuuskausien aikana. Agendassa nousevat etualalle mahdollinen Euroopan perustuslaki sekä jäsenvaltioiden ja unionin välisen toimivaltajaon selkiyttäminen.

Perustuslaki on kiistanalainen sana, mutta tämä ei ole ongelman ydin. Myös Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjaa voitaisiin nimittää perustuslaiksi muuttamatta sen sisältöä ja sitä tapaa, jolla se sääntelee YK:n jäsenvaltioiden ja järjestön välisiä suhteita. EU:n peruskirjat on tarkoitus kirjoittaa uudelleen, jotta niistä tulisi selkeämpiä ja kansalaisillemme helpommin ymmärrettäviä, mutta tämän ei tarvitse muuttaa eikä se saa mitenkään muuttaa nykyistä toimielinten välistä tasapainoa eikä unionin ja jäsenvaltioiden suhteita. Jos tämä asia hyväksytään, on jokseenkin merkityksetöntä, halutaanko uutta asiakirjaa nimittää perustuslaiksi vai ei.

Toimivallan jakoa olisi käsiteltävä ennakkoluulottomasti ja käytännönläheisesti. Tarkistuksia olisi voitava tehdä molempiin suuntiin. Kysymyksen on tavallisesti katsottu koskevan sitä, mitä unionin olisi tehtävä enemmän jäsenvaltioiden sijasta. Useissa tapauksissa voi kuitenkin olla vähintään yhtä aiheellista kysyä, mitä unioni tekisi paremmin, jos se jättäisi asioiden hoitamisen jäsenvaltioille.

Nizzan huippukokouksen jälkeen on esitetty, että hallitusten väliset konferenssit ovat tulleet tiensä päähän. Siksi tulevat perussopimusten muutokset olisi ehkä valmisteltava samalla konventtimenetelmällä, jolla perusoikeusasiakirja valmisteltiin Nizzaa varten. Ja Nizzassahan sovittiinkin periaatteessa, että perussopimuksia uusittaessa noudatetaan samankaltaista valmistelumenetelmää.

Perusoikeusasiakirjan laatiminen yhdessä kansallisten parlamenttien, Euroopan parlamentin ja hallitusten edustajien kesken oli kaiken kaikkiaan tehtävään sopiva menetelmä. Se voisi – mahdollisesti täydennettynä kansalaisyhteiskunnan edustajilla – toimia kohtuullisen hyvin myös laadittaessa vuoden 2004 agendaa. Tällöin kuitenkin Eurooppa-neuvoston olisi annettava riittävän yksiselitteinen toimeksianto, joka estäisi yritykset pitää konventtia perustuslakia säätävänä kansalliskokouksena.

Lienee täysin selvää, että unionin toimivallasta määräävät vain ja ainoastaan jäsenvaltiot. Siksi hallitusten välinen konferenssi ei voi väistää velvollisuuksiaan, ja se on edelleen ainoa hyväksyttävä foorumi sovittaessa perussopimusten muutoksista, jotka jäsenvaltioiden sitten on ratifioitava perus-tuslakiensa mukaisessa järjes-tyksessä.

Unioni ei ole liittovaltio vaan suvereenien jäsenvaltioiden yhteisö, ja nämä jäsenvaltiot määräävät yhdessä unionin toimivallasta. Unionilla ei olisi useimmissa maissa enää legiti-miteettiä, jos sen toimielimet voisivat jättää huomiotta jäsenvaltioiden perustuslaillisen toimivallan ja määrätä siitä.

Tämän päivän Euroopassa demokratian legitimiteetti kuuluu kansallisille toimielimille, ja se kuuluu niille myös nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. On mahdollista, että tämä legitimiteetti voi jonakin päivänä siirtyä kansallisilta toimielimiltä unionin toimielimille, mitä ajatusta jotkut meistä kannattavat ja jotkut vastustavat, mutta näin voi tapahtua vain, jos ja kun sitä kannattaa kyseisten kansojen tosiasiallinen ja selvä enemmistö. Ennen sitä on paitsi epädemokraattista myös kriisihakuista yrittää ennenaikaisesti pakottaa muutosta luomalla federalistisia perusteita epärehellisin keinoin. Tällainen menettely saattaa myös vaarantaa koko Eurooppa-hankkeen legitimiteetin.

On jokseenkin kyseenalaista käyttää aikaa ja energiaa näiden ikuisuuskysymysten pohtimiseen, varsinkin niiden kysymysten kustannuksella, joihin meidän olisi mielestäni kiireesti puututtava Euroopassa. Tässä mielessä Ruotsi EU:n tämänhetkisenä puheenjohtajana on muotoillut ensisijaiset tavoitteensa täsmälleen oikein keskittyessään kolmeen E:hen – enlargement, employment and environment, eli laajentuminen, työllisyys ja ympäristö.

Euroopan kansalaiset ovat aivan oikeassa suhtautuessaan epäluuloisesti EU:n johtajiin, jotka asettavat keskustelun tulevaisuusvisioista etusijalle eivätkä anna riittävää vastausta kysymykseen siitä, käytetäänkö nykyistä toimivaltaa oikein ja missä konkreettisissa asioissa olisi tehtävä enemmän tai parempaa työtä joko lisätyn toimivallan perusteella tai ilman sitä. Yhtä tärkeä kysymys on, mitä pystyttäisiin tekemään paremmin, jos asioiden hoitaminen jätettäisiin jäsenvaltioille ja/tai muille kansainvälisille järjestöille.

Yleisesti ottaen unioni on mielestäni oikealla tiellä kaikkien kolmen E:n suhteen, vaikka ponnisteluja voitaisiinkin tehostaa kaikilla kolmella sektorilla. Laajentuminen ei tietenkään riipu pelkästään EU:sta vaan enemmänkin hakijamaiden valmiudesta saattaa voimaan vaadittava acquis ja vielä enemmän niiden kyvystä panna se täytäntöön. Tässä yhteydessä on käsiteltävä avoimesti myös korruptiota. Se on valitettavasti tuttu ilmiö nykyisissäkin jäsenvaltioissa, mutta vielä paljon vaikeampi haaste se on useimmille hakijamaille. Nämä kärsivät edelleen totalitarismin ja komentotalouden jättämästä turmiollisesta moraaliperinnöstä, jota on joissain tapauksissa vielä pahennettu huonosti hoidetulla yksityistämisellä.

Maatalouspolitiikkamme tulevaisuus vaatii radikaalia uudelleenarviointia. Yhteisen maatalouspolitiikan osuus yhteisön budjetista on noin puolet. Useimmat niistä eurooppalaisen byrokratian esimerkeistä, joita kansalaisemme naureskelevat ja/tai kiroavat, liittyvät maatalouteen. Tämänhetkiset hullun lehmän taudin ja suu- ja sorkkataudin aiheuttamat ongelmat antavat sellaisen kuvan, että Euroopan maatalous on syvässä kriisissä.

Se kuva on kuitenkin jokseenkin liioiteltu. Kun muistetaan yhteisen maatalouspolitiikkamme historiallinen tausta, politiikkaa ei voida pitää epäonnistuneena. EU:n maataloutta koskevia sääntöjä ja byrokratiaa ei luotu tyhjästä, vaan niillä korvattiin aiempi kansallinen sääntely. Nämä säännöt ja byrokratia ovat mahdollistaneet Euroopan yhtenäismarkkinat, ja Suomessa ne ovat laskeneet ruoan hintaa sekä vapauttaneet resursseja käytettäväksi tehokkaammin muualla.

Yhteinen maatalouspolitiikka ei kuitenkaan voi pysyä muuttumattomana. BSE ja muut haasteet tekevät entistä vaikeammaksi pitää maatalousmenomme sovitun rahoituskehyksen mukaisina. WTO:ssa arvostellaan yhä voimakkaammin maataloutemme protektionismia suhteessa kolmansiin maihin. Kuluttajien huoli elintarviketurvallisuudesta, eläinten hyvinvoinnista ja ympäristöstä haastavat maataloustuotantomme tehdasmaiset menetelmät.

Ei ole helppoa luoda uutta maatalouspolitiikkaa, joka vastaa riittävästi kaikkiin näihin keskenään ristiriitaisiin haasteisiin. Toisaalta protektionismin purkaminen ja kehitysmaiden esteetön pääsy markkinoillemme edellyttävät rajasuojan vähentämistä ja kilpailun lisäämistä. Toisaalta taas EU:n kannanotot tarpeesta parantaa elintarviketurvallisuutta, edistää orgaanista maataloutta ja säilyttää eurooppalaisen maatalouden monialaisuus näyttävät vaativan aivan päinvastaisia toimia.

Lisäämällä maataloustuen yhteisrahoitusta voidaan vastata mainitsemiini haasteisiin vain vähäisessä määrin, eikä se saa tarkoittaa yhteisen sääntelykehyksemme purkamista: se on edelleen välttämätön kilpailun vääristymisen estämiseksi avoimilla markkinoilla. Mutta lisäämällä jäsenvaltioiden vastuuta maataloustuesta ja yhteisen maatalouspolitiikan kustannuksista pystytään lisäämään sekä kustannustehokkuutta että kansallista liikkumavaraa.

Tiedän, että tämä kuulostaa kehotukselta neliöidä ympyrä. Edessämme olevat vaikeudet eivät kuitenkaan saa estää meitä keskustelemasta maataloutemme tulevaisuudesta ja lisäämästä elintarviketuotantomme turvallisuutta ja sen kestävyyttä ympäristön kannalta. EU ei luonnollisestikaan voi tehdä tätä pelkästään omin voimin, ja nämä asiat on lisättävä myös WTO:n asialistalle, vaikkei se helpotakaan nopeiden ratkaisujen löytämistä.

Euroopan puolustus- ja turvallisuuspolitiikassa olemme nyt päässeet sopimukseen sotilaallisen kriisinhallintavalmiutemme päätavoitteista ja näiden unionissa edellyttämistä rakenteista. Lisäksi on sovittu säännöistä, joita tarvitaan EU:n ja NATOn välisessä yhteistyössä sekä kolmansien maiden osallistumisessa tuleviin operaatioihin. Rakennamme vastaavaa valmiutta myös siviilikriisinhallintaa varten.

Vaaditaan vielä suunnattomasti työtä, ennen kuin kaikki tämä toteutuu ja sovittu valmius on tosiasiallisesti käytettävissä. Tämä on itsessään riittävä syy olla monimutkaistamatta asioita toistamalla vanhoja ideoita yhteisen puolustuspolitiikan kehittämisestä.

En ole vakuuttunut siitä, että meidän olisi välttämättä käsiteltävä puolustuspoliittisen yhteistyön kehittämistä myöskään lähitulevaisuudessa. Euroopan puolustus- ja turvallisuusyhteistyön nykyinen rakenne voi osoittautua kestäväksi ja toimivaksi vielä varsin pitkään. Siinä NATO tarjoaa kovaa turvallisuutta niille, jotka katsovat sitä tarvitsevansa, ja EU tarjoaa kriisinhallintavalmiutta, johon osallistuu sekä NATOn jäseniä että muita valtioita. Lisäksi rauhankumppanuus ja ETYJ ovat käytettävissä laajempina yleiseurooppalaisina viitekehyksinä.

Se alue, jolla yhteinen eurooppalainen tahtomme ja kykymme joutuu tulevaisuudessakin kovalle koetukselle, on Balkanin alue. Entisen Jugoslavian kriisi, jossa etniset jännitteet purkautuivat ja vanhentunut yhteiskunnan, politiikan ja talouden järjestelmä luhistui, oli ennennäkemätön ja monitahoinen.

Kansainvälinen yhteisö, Euroopan unioni mukaan lukien, ei pystynyt reagoimaan kriisiin riittävän ajoissa, riittävän määrätietoisesti ja riittävin resurssein. On vielä ennenaikaista arvioida yksiselitteisesti, olemmeko oppineet tarpeeksi niistä lukuisista kokemuksista, joita kriisi meille antoi.

On tärkeää, että unioni saa valmiuden puuttua kriisiin asianmukaisin keinoin koko sen keston ajan. Varhaisvaroitusjärjestelmän ja torjuntavalmiuksien merkitystä ei voi kyllin korostaa, sillä varhainen puuttuminen kriisiin säästää sekä ihmishenkiä että aineellisia resursseja. Kriisinhallinnassa ei ole ensisijaisesti kyse sotilaallisesta puuttumisesta tilanteeseen. Sotilaallisia keinoja saatetaan tarvita, jotta saadaan estetyksi enemmät inhimilliset kärsimykset, mutta niillä ei milloinkaan voida korvata poliittisia ratkaisuja. Kestävien poliittisten ratkaisujen aikaansaamiseksi tarvitsemme myös valmiutta käsitellä kaikkia kriisinhallinnan osa-alueita, kuten demokraattisten toimielinten rakentamista, hyvää hallintoa, oikeusvaltioperiaatetta, vähemmistöjen oikeuksia, talousreformeja ja hyvinvoinnin turvaamista.

Balkanin kriisissä on korostunut laaja-alaisen lähestymistavan merkitys. Tämä periaate on taustana vuonna 1999 tehdyssä Kaakkois-Euroopan vakaussopimuksessa, jossa EU:lla on johtava rooli. Unionin vakauttamis- ja assosiointiprosessi, jonka lopullisena tavoitteena on yhdentää Länsi-Balkanin maat unioniin, perustuu tähän sopimukseen. EU:n tarjoama monipuolinen yhteistyö ja avunanto, joka koskee muun muassa poliittista vuoropuhelua, kauppaa, oikeus- ja sisäasioita, talouspolitiikkaa, energiaa ja ympäristöä, on ajan mittaan parasta kriisintorjuntapolitiikkaa.

Yksi niistä lukuisista opetuksista, jotka Balkanin kriisi on meille antanut, on se, että EU:n päätökset ja lupaukset on toteutettava nykyistä nopeammin ja paremmin. Yleisten asioiden neuvosto on kiusallisen tietoinen siitä turhautumisesta, joka on aiheutunut kyvyttömyydestämme tehdä alueella paljoakaan enempää kuin pelkästään asentaa kuuluisia ilmoitustauluja, joilla ilmoitetaan ihmisille EU:n tulevasta avusta.

Rauha ja turvallisuus toisaalta sekä hyvinvointi ja vauraus toisaalta liittyvät yhteen pitkällä aikavälillä. Haastavana tehtävänämme on edistää näitä kaikkia alueellisella yhteistyöllä ja Euroopan yhdentymisen aktiivisesta näkökulmasta. Tämä vaatii aikaa ja edellyttää, että vältetään liian hätäisiä päätöksiä tulevista kansallisista ja kansainvälisistä rakenteista. Kun aika on kypsä, oikea lähestymistapa saattaa hyvinkin olla Balkanin alueellinen yhteistyö- ja turvallisuuskonferenssi. Tämän konferenssin tulisi perustua niihin linjauksiin, jotka vuoden 1975 Helsingin sopimuksen hengessä antoivat meille rauhaa ja vakautta ja raivasivat tietä demokratialle ja ihmisoikeuksien kunnioittamiselle. Tällaisen lähestymistavan puolesta Balkanilla on muun muassa kollegani Georgios Papandreou ansiokkaasti toiminut.

Palatakseni tämän puheenvuoron aiheeseen: onko meillä visiota yhdistyneestä Euroopasta? Ei ole, meillä ei ole yhtä yksittäistä visiota, vaan niitä on monta, ja jokainen meistä voi edistää sitä visiota, jonka parhaaksi katsoo. Oma näkemykseni on, että Eurooppaa ei saada yhdistetyksi unionin toimielinten suurisuuntaisilla visioilla, vaan vastaamalla konkreettisiin tarpeisiin ja haasteisiin oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Hallitus on vastikään viettänyt kaksivuotispäiväänsä. Oikeammin on kuitenkin kyse kuusivuotistaipaleesta, joka alkoi SDP:n suuresta vaalivoitosta ja ensimmäisen sateenkaarihallituksen muodostamisesta keväällä 1995.

Kuudessa vuodessa ovat olosuhteet Suomessa ja maailmassa monilla tavoin perusteellisesti muuttuneet. Kuusi vuotta sitten Suomen talous oli kuilun partaalla. Ei olisi tarvittu montakaan harha- askelta ennen kuin olisimme syöksyneet talouden mustaan aukkoon. Siinä ei vain Suomen valtio, vaan myös koko elinkeinoelämme ja suomalaisyritykset olisivat suistuneet luottokelvottomuuteen ja kansainväliseen holhoukseen.

Liikkumatila oli silloin äärimmäisen kapea. Uuden hallituksen oli heti ryhdyttävä tiukkoihin toimiin julkisen talouden saneeraamiseksi sekä edellytysten luomiseksi kansantalouden uudelle nousulle ja ennätyskorkean joukkotyöttömyyden alasajamiselle.

Hallitusneuvotteluissa ja uudessa hallitusohjelmassa yksityiskohtaisesti sovitut toimet kipeine tervehdyttämistoimineen ja säästöleikkauksineen olivat erityisen vaikeita hyvinvointivaltiosta huolta kantaville sosialidemokraateille.

Epäilijät tulkitsivat hallituksen toimet siten, että ne johtaisivat koko väestön kattavaan, laaja-alaiseen sosiaaliturvaan ja peruspalveluihin nojaavan suomalaisen hyvinvointivaltion murentamiseen.

Tätä ne eivät kuitenkaan ole tarkoittaneet, eivätkä ne siihen myöskään ole johtaneet. Tulonsiirtoja jouduttiin kyllä pakkotilanteessa kohtuullistamaan ja palvelutarjontaakin rajoittamaan. Yhtään tulonsiirtojärjestelmää ei kuitenkaan ole lakkautettu eikä yhtään lakisääteistä sivistyksellistä tai sosiaalista palvelua peruttu.

Se mitä Suomessa olemme tehneet, ei ole merkinnyt suomalaisen hyvinvointivaltion alasajamista, vaan olemme tahtoneet tehdä sen, mikä on ollut välttämätöntä suomalaisen hyvinvointivaltion pelastamiseksi.

Tiedän hyvin, että esimerkiksi monet eläkkeensaajat tuntevat edelleenkin joutuneensa kaltoin kohdelluksi. Se on sillä tavoin ymmärrettävää, että toisin kuin muut ryhmät yhteiskunnassa, he ovat täysin riippuvaisia poliittisten päättäjien heidän eläke- eduistaan tekemistä ratkaisuista.

Kun eläkejärjestelmiin on tehty korjauksia, on samalla haluttu huolehtia siitä, että ne eivät kohdistu heikennyksinä huonoimmassa asemassa oleviin ja pienituloisimpiin eläkeläisiin. Kun nyt eläkeläistenkin asemaa on mahdollista jälleen parantaa, tulee se tehdä siten, että painotus on pienten eläkkeiden varassa elävien aseman helpottamisessa.

Isoin asia eläkeratkaisuissa on kuitenkin ollut se, että uhkaamassa ollut niin sanottu eläkepommi on Suomessa purettu. Vaikka väestö ikääntyy Suomessakin ihmisten eläessä pitempään, on eläkejärjestelmien tarkistuksella huolehdittu siitä, että nykyisten ja tulevien eläkkeiden maksukyky on turvattu.

Samaan tulevaisuuden turvaamiseen on tähdätty myös valtion velkaantumisen pysäyttämisellä ja suuremman liikkumatilan luomisella epävarman tulevaisuuden edessä.

Suomen menestyksen avaintekijät ovat osaaminen, yrittäminen ja yhteistyö. Osaaminen tarkoittaa muutakin kuin huipputeknologian tukemista ylläpitämällä maailman korkeimpiin nyt kuuluvaa tutkimus- ja kehitystyön osuutta kansantulosta. Se tarkoittaa myös huolenpitämistä kattavasta, kaikki erilaiset lahjakkuus- ja osaamisvoimavarat hyödyntävästä perusopetusjärjestelmästä.

Yrittämistä tarvitaan siksi, että tulevaisuuden uudet työpaikat syntyvät ennen muuta pienissä ja keskisuurissa yrityksissä, joita ei usein edes ole vielä perustettukaan.

Yhteistyö tarkoittaa vahvoihin työmarkkinajärjestöhin nojaavaa sopimusyhteiskuntaa. Kattavat tulosopimukset, mutta myös jatkuva sopimiseen perustuva työelämän kehittäminen ovat yhdessä osaamisen ja yrittämisen kanssa onnistuneet tekemään Suomesta tänään maan, jonka talouteen ja vakauteen luotetaan, jossa yrittäminen ja työnteko kannattavat ja joka arvioidaan sekä taloudellisen kilpailukykynsä että ympäristönsä tilan puolesta suorastaan kärkimaaksi maailmassa.

Valtiontalouden tervehdyttämisen ja kilpailukykymme palauttamisen arvo nähdään nyt, kun joudumme jälleen varautumaan maailmantalouden epävarmoihin kehitysnäkymiin. Siksi se, mitä on tehty, on ollut välttämätöntä ja oikeata politiikkaa eikä meillä ole aihetta sitä peitellä tai vähätellä.

Sosialidemokratia ei kuitenkaan yhteiskunnallisena liikkeenä menesty pelkästään menneillä saavutuksillaan ja hallitusyhteistyön aikaansaannoksilla. Menestymme vain sillä, että meillä on oikeat, toimivat ja uskottavat ratkaisut niihin haasteisiin ja ongelmiin, jotka suomalaisia eniten nyt askarruttavat.

Kiistatonta on, että suomalaisia tänään painaa huoli hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Kun talouteemme on suurella tuskalla onnistuttu luomaan paremmin liikkumatilaa, nousee kysymykseksi nyt se, millä tavoin, milloin ja keiden hyväksi tätä liikkumatilaa käytetään.

Tästä syystä hallitusneuvottelut kaksi vuotta sitten olivat talouden ahdingon helpotettua vaikeammat kuin neljä vuotta aiemmin, ja ne päätyivät moniin, tarkoituksellisesti tulkinnanvaraisiin kompromissimuotoiluihin.

Sosialidemokraattina näen nyt tärkeimmäksi, finanssipolitiikan peruslinjasta tinkimättä, puuttua niihin ongelmakohtiin, jotka ovat ensisijaisia hyvinvointivaltion turvaamiseksi ja heikoimmassa asemassa olevien ihmisten toimeentulon helpottamiseksi.

Köyhyyttä torjutaan edelleen parhaiten työllisyyttä lisäämällä. Kuitenkin myös perustoimeentulo on jäänyt liian kapeaksi. Työmarkkinatuen ja peruspäivärahan sekä kansaneläkkeen perusosan riittämättömyys on ajanut liian monet ihmiset toimeentulotuen asiakkaiksi.

Palvelujen kehittäminen edellyttää peruspalveluista vastaavan kuntatalouden turvaamista. Myös oppositio on kiinnittänyt tähän kiitettävästi huomiota, tosin ratkaisuja osoittamatta.

Kansalaisten yhdenvertaisuus ja oikeus lakisääteisiin peruspalveluihin eivät saa olla kiinni kuntien keskenään vaihtelevista ja kauttaaltaan epävakaista yhteisöverotuloista.

Selvitysmies Pekkarisen esitykset kuntatalouden rahoituspohjan vakauttamiseksi ovat työn alla ja ne saataneen pian hallituksessa käsiteltyä. Esityksiin tulee kuitenkin lisätä vielä se, miten vähennettäisiin kuntien riippuvuutta suhdanneherkästä yhteisöverotuotosta siirtämällä se pääsääntöisesti valtiolle ja korvaamalla se kunnille vakaammalla tulopohjalla.

Valtion on myös kannettava suurempi vastuu siitä, miten heikommassa asemassa olevien ryhmien sosiaaliturva ja palvelut kunnissa on järjestetty. Vanhaan, yksityiskohtaiseen normiohjaukseen ei ole paluuta, mutta tilanne, jossa kunnat seuraamuksitta voivat laiminlyödä lakisääteisiä velvoitteitaan, ei sekään voi jatkua.

Hyvä toverit!

Taloudellisen tilanteen parantuminen kuudessa vuodessa ja se, mitä hyvinvointivaltiolle on tapahtunut, ovat merkittäviä muutoksia. Yhtä merkittävää on se, miten yhteiskunnallinen ilmapiiri on maailmanlaajuisesti näinä vuosina muuttunut. Kiteytän tämän muutoksen siten, että sosialidemokratialle on jälleen kysyntää.

Koskaan eivät demokratia ja kansalaisoikeudet ole toteutuneet maailmassa niin laajasti kuin tänään, mitattuna niiden ihmisten osuudella, jotka voivat vapaissa vaaleissa valita ja vaihtaa hallitsijansa. Mutta samanaikaisesti kansalaiset vanhoissa demokratioissa eivät koskaan ole yhtä vähän luottaneet demokraattisen järjestelmän toimintakykyyn ja valitsemiensa edustajien haluun ja mahdollisuuksiin toteuttaa heidän odotuksiaan. Ihmiset kokevat, että maailmanlaajuiset kasvottomat markkinavoimat määräävät heidän elämänsä ulkoiset edellytykset, kokonaan heidän vaikutusmahdollisuuksiensa ulottumattomissa.

Tämä sosiologi Zygmunt Baumanin kuvaama aikamme paradoksi saattaa nyt olla murentumassa. Uusliberalismi, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten syrjäytti sosialidemokratian Länsi-Euroopan ja osin Pohjois-Amerikankin johtavan aatesuuntauksen paikalta, on väistymässä.

Muutoksen yksi ilmentymä on, että jälleen on kysyntää politiikalle – sille, että valitut edustajat voisivat tehdä jotain estääkseen enemmistön toiveita vastaamattoman kehityksen, on sitten kyse tuloerojen kasvusta, markkinahumusta ja kaupallisuudesta vapaiden elämänalueiden kaventamisesta tai globalisaation nimissä vaadittavasta alistumisesta ihmisiä musertaville markkinalogiikan lainalaisuuksille.

Sokea luottamus markkinavapauksien ja rajoittamattoman itsekkyyden autuaaksitekevyyteen on ehtymässä. Ihmiset etsivät vastauksia aikamme ongelmiin yhteisöllisyyden vahvistamisesta, eivät sen enemmästä heikentämisestä. Muutoksen oireita voi nähdä myös siinä, miten Pekka Himasen vastailmestyneessä kirjassaan Hakkerin etiikka kuvaama tietoyhteiskunnan luovien voimien etiikka on ristiriidassa sen rajoittamattoman saalistusetiikan kanssa, joka on synnyttänyt optiotörsäilyn.

Markkinatalouden voima ja merkitys on tunnustettava, mutta on sanottava ei sellaiselle markkinayhteiskunnalle, jossa kaikki sosiaaliturvaa, sivistystä ja ihmissuhteita myöten on kaupan.

Yksi muutoksen merkki on Ranskassa perustetun Attac-liikkeen saama suuri suosio ja sen levittäytyminen jo pariinkymmeneen maahan. Tällä suosiolla on vähemmän tekemistä liikkeen ajaman Tobin-veron kuin yleiseen globalisaation hallintaan tähtäävien konkreettisten keinojen kaipuun kanssa.

Alle prosentin suuruinen, jokaiseen valuutanvaihtotapahtumaan kohdistuva Tobin-vero on houkutteleva myös siksi, että sen tuotolla voitaisiin rahoittaa suurin osa nykyisestä kehitysyhteistyöstä, ilmastomuutoksen torjumisen vaatimasta kestävään energiatalouteen siirtymisestä tai monenlaisista muista hyvistä asioista.

Veroajatus sisältyy myös Lipposen toisen hallituksen ohjelmaan kohdassa, jossa yhtenä mahdollisuutena kansainvälisten finanssimarkkinoiden vakauden edistämiseksi halutaan tutkia valuutansiirtoveron käyttöönottoa. Myönteisesti ajatukseen suhtaudutaan myös Ruotsin hallituksen tuoreessa globalisaatiokannanotossa ja monien parlamenttien mietinnöissä ja kannanotoissa.

Yksinkertaisuudessaan Tobin-vero kuulostaa vähän liiankin hyvältä ajatukselta ollakseen totta. Vaikkemme vielä ottaisi valtiovarainministeriön teettämää yhtä selvitystä lopullisena totuutena asiasta, on todettava, ettei Tobin-vero ole toteuttamiskelpoinen ilman kaikkien valuuttakaupan merkittävimpien osapuolten mukanaoloa ja ettei sen toimeenpanon huomattavia teknisiä ongelmiakaan ole tyydyttävästi ratkaistu.

Jos Tobin-vero osoittautuu poliittisesti tai teknisesti epärealistiseksi, on sitäkin tärkeämpää selvittää ja ottaa käyttöön muita keinoja, joilla samaa globalisaation hallinnan päämäärää ja erityisesti finanssimarkkinoiden epävakauden vähentämistä voidaan paremmin tavoitella.

Tunnemme Suomessakin hyvin sen, mitä jo toista sataa vuotta sitten alkanut talouden kansainvälistyminen merkitsee. Olemme siihen hyvin sopeutuneet ja siinä myös pärjänneet. Globalisaatio on osin jatkoa tälle tutulle kehitykselle, mutta yhdistettynä jälkiteollisen tietoyhteiskunnan läpimurtoon se tuo uusia vaikeita haasteita.

Globalisaatio sinänsä on sekä väistämätön että useimmissa suhteissa myönteinen ilmiö. Sen merkitsee kansainvälisen työnjaon syventämistä ja voimavarojen käytön tehostamista, joka mahdollistaa talouden suotuisan kehityksen ja hyvinvoinnin ja vaurauden maailmanlaajuisen kasvattamisen.

Globalisaation haaste on kuitenkin siinä, miten se nykyisellään jakaa tätä kasvavaa vaurautta aiempaa epätasaisemin, niin maiden ja alueiden välillä kuin niiden sisälläkin. Myös markkinavapauksien yksisilmäinen lisääminen globalisaation nimissä voi vaarantaa ihmisoikeuksien, kansallisten kulttuuriarvojen sekä työ-, kuluttaja- ja ympäristönsuojelun toteutumisen.

Monenkeskinen vapaakauppa ja maailman kauppajärjestö WTO sen vahvana puolustajana on myös ja nimenomaan pienten maiden ja maailman köyhempien etu. Mutta nykyisellään WTO koetaan liian yksipuolisesti markkinavapauksien ja suuryhtiöiden asianajaksi.

Pahan olon tunnetta ei kuitenkaan auta purkaa yleensä globalisaatiota ja erityisesti WTO:ta vastaan suunnattuun anarkistiseen mellakointiin tai kakunheittelyyn. Sen sijaan tarvitsemme rakentavaa kritiikkiä ja yhteistyötä kansalaisjärjestöjen sekä vastuullisten poliitikkojen ja hallitusten välillä. Tavoitteeksi on otettava WTO:n ja muiden kansainvälistä talousyhteistyötä säätelevien sopimusten ja järjestöjen määräämien pelisääntöjen kehittäminen niin, että globalisaatiota voidaan hallita paremmin.

Oikeudenmukaisempi maailma on mahdollinen. Sosialidemokratian on nyt, kuten ennenkin, oltava eturivissä sen puolesta tehtävässä työssä.