Venäjän muutoksia arvioitaessa katse näyttää useimmiten kiinnittyvän talouden ilmiöihin. Tuotanto on kääntynyt kasvuun, inflaatio on hallinnassa ja verotulot kasvavat – tämän hetken trendit – ovat varmasti myönteisiä merkkejä. Talouden suhteellisen helposti mitattavien lukujen taakse jää kuitenkin merkittävä osa venäläisestä todellisuudesta, se miten venäläinen yhteiskunta kehittyy, miten tavallinen venäläinen arkipäivän haasteista selviää.

Venäjä yhteiskuntana on ollut valtiokeskeinen. Kansalaisyhteiskunta on ollut heikko. Tämä oli erityisen selvää Neuvostoliitossa, jossa valta oli keskitetty Moskovaan. Uuden Venäjän tavoitteekseen ottamat demokratia, oikeusvaltio ja markkinatalous edellyttävät vallankäytön ja päätöksenteon hajauttamista. Tarvitaan vahvempaa kansalaisyhteiskuntaa.

Tässä esityksessä pohditaan Venäjän kansalaisyhteiskunnan kehitystä ja tulevaisuudennäkymiä. Toiseksi arvioidaan EU:n ja muiden ulkopuolisten mahdollisuuksia auttaa Venäjän kansalaisyhteiskuntaa kehittymään. Kolmanneksi pohditaan sitä, mitä me suomalaiset voisimme tehdä.

* * *

Länsimaisessa lehtikirjoittelussa arvioidaan helposti Venäjän olevan kaaoksessa tai jossain epänormaalissa tilassa. Kuitenkin Venäjä on päivä päivältä yhä enemmän itsensä näköinen ja vertailukohtana usein käytetty Neuvostoliiton loppuvuosikymmenten pysähtyneisyyden aika näyttäytyy yhä selvemmin poikkeuksellisena aikakautena Venäjän historiassa. Tuolloinen kuvitelma siitä, että yhteiskunta on saavuttanut lopullisen kehitysasteensa osoittautui yhtä illusoriseksi kuin vastaavat ideat aina ennemmin tai myöhemmin osoittautuvat.

Nykyvenäjällä asioita joudutan katsomaan arvioimaan paljon realistisemmin. Resurssipohja ja talouden ja yhteiskunnan reaalitila joudutaan ottamaan toiminnan lähtökohdaksi. Valtion ja yhteiskunnan rakenteiden ja toiminnan sopeuttaminen tähän on varmasti kivulias ja vaikea prosessi. Myöskään me ulkopuoliset tarkkailijat emme ole vielä tottuneet näkemään ja hyväksymään Venäjän todellisuutta.

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan näkövinkkelistä on vaikea ymmärtää vailla eläkettä ja palkkoja kuukausikaupalla kituuttavien selviytymistä päivästä toiseen, tuloerojen räjähdysmäistä kasvua tai miesten elinikäodotteen romahtamista. On vaikea käsittää tilannetta, jossa esimerkiksi opettajien ja sairaanhoitajien palkkaerot ovat 50-70 kertaiset Suomen ja Venäjän välillä.

Meidän reaktioksemme ei riitä pelkkä ongelmien kauhistelu. On pyrittävä ymmärtämään nämä ilmiöt ja niiden takana olevat tekijät ja on myös realistisesti arvioitava, niiden vaikutukset meihin ja muualle Eurooppaan. Vasta sitten pystymme mielekkäästi keskustelemaan siitä, mitä olisi tehtävä ja erityisesti siitä, mitä me voisimme tehdä.

* * *

Hyvänä esimerkkinä käyvät Venäjän sosiaali- ja terveyssektori sekä koululaitos.

Neuvostoliitossa sosiaalipolitiikka perustui perustarpeiden saatavuuteen joko kokonaan ilmaiseksi tai tuetuin hinnoin. Kääntöpuolena ihmisten työpanoksen hinta pidettiin alhaisena ja hinta ja palkkasuhteet jähmettyivät. Julkisen talouden kannalta yhä suurempi osa resursseista kanavoitui asumisen ja elintarvikkeiden hintatukiin. Ruuan hintatuet loppuivat pääosin 90-luvun alussa, kun hinnat kautta linjan vapautettiin. Tällä hetkellä kansalaisten tuloista yli puolet menee elintarvikkeiden hankintaan, asumiseen vain muutama prosentti. Asumisen tuet ovat julkisen sektorin huomattavin menoerä ja samalla uuden hallituksen keskeinen haaste.

Terveydenhoito oli sairaalapainotteista ja samoin kuin muu yhteiskunta hyvin spesialisoitunutta. Yleislääketiede ja avohoito eivät olleet prioriteetteja. Terveydenhoidon tehtävät olivat huonosti palkattuja ja alan status alhainen. Meillä Venäjän viimeaikojen terveyskysymyksistä ovat esillä olleet ennen kaikkea tarttuvat taudit, kuten HIV ja tuberkuloosi. Kehityssuunta näiden tautien osalta on huono, mutta niiden kokonaisvaikutus venäläisten terveydentilan huononemiseen on kuitenkin suhteellisen vähäinen. Todelliset ongelmat ovat elämäntapasairaudet ja yhteiskunnallisen muutoksen aiheuttama rasitus. Näitä ei luonnollisesti koeta samanlaisena uhkana ulkomaailman taholta kuin kuppaa, aidsia ja tuberkuloosia, minkä vuoksi tiedotusvälineet Venäjän ulkopuolella eivät ole niistä kiinnostuneita.

Koululaitoksen osalta suurin haaste lähivuosina tulee olemaan koululaisten määrän dramaattinen lasku. Syntyvyys 90-luvulla on vähintään kolmanneksen pienempi kuin edellisellä vuosikymmenellä, minkä vuoksi koulukkaiden määrä tulee vähenemään. Periaatteessa tämä mahdollistaisi myös koulutuksen tason nostamisen, kun opettajien määrää tuskin voidaan vastaavasti pienentää vajaassa kymmenessä vuodessa.

* * *

Miten suuriin rakennemuutoksiin löydetään ratkaisut kunnioittaen valittua peruslinjaa: demokratiaa, markkinataloutta ja oikeusvaltiota? Kuinka kansanvallan oloissa voidaan tehdä kipeät ratkaisut, joihin ryhtymistä Neuvostoliiton johto pelkäsi? Meidän ei pidä aliarvioida demokratian suurta voimaa, kykyä tosiasioiden ymmärtämiseen.

Demokratia, oikeusvaltio ja markkinatalous ovat vuorovaikutuksessa keskenään. On päästävä eteenpäin kaikilla kolmella rintamalla. Todellisuudessa ns. Chilen malli, missä yhteiskuntaa kehitetään muka vain talouden kautta ilman demokratiaa ja oikeusvaltiota ei ole mahdollinen. Ei ole uskottavaa puhua markkinataloudesta, ilman yksilöiden ja yritysten oikeusturvaa. Toisaalta demokratiaan kuuluva vapaa tiedonvälitys on ennustettavuuden ja avoimuuden paras tae.

* * *

Venäjän saavutukset 1990-luvulla demokraattisen prosessin juurruttamisessa eivät ole vähäiset. Yksipuoluejärjestelmästä on siirrytty useiden federaatio- ja paikallistason vaalien kautta edustukselliseen demokratiaan. Puoluejärjestelmää länsieurooppalaisessa mielessä ei tosin ole muodostunut, mutta duumasta ja federaationeuvostosta on muodostunut aidosti keskusteleva ja päättävä lainsäädäntöelin.

Toimeenpanovallan osalta presidentti Putinilta odotetaan uusia avauksia. Mikä tulee olemaan presidentin ja hallituksen työnjako? supistetaanko ministeriöiden määrää? Kokonaisuutena federaatiotason elinten ääriviivat ja tehtävänmäärittelyt ovat selvät.

Sen sijaan keskusvallan ja alueiden sekä toisaalta alueiden ja paikallishallinnon välinen työnjako hakee edelleen muotoaan. Ei ole itsestään selvää, minkälainen työnjakomalli on kansalaisyhteiskunnan kehityksen kannalta paras. Periaatteessa on hyvä, että Venäjän kokoisessa maassa toimeenpanovaltaa viedään lähemmäksi kansalaisia hallintoa desentralisoimalla. Toisaalta tämäkin voi johtaa ongelmiin, mikäli desentralisaatio tulkitaan oikeutena jättää federaation lainsäädäntö huomiotta. Kuluvan kevään aikana tehty päätös siirtää oikeusistuinten palkkaus keskusvallan hoitoon on esimerkki yrityksestä yhtenäistää oikeuskäytäntöä maan eri osissa ja vähentää oikeusistuinten riippuvuutta aluejohtajista.

Venäjän 89 alueen ja niiden alaisen paikallishallinnon väliset suhteet ovat vähintäänkin yhtä suuri kysymys kuin keskusvallan ja alueiden välinen työnjako. Paikallistason suuri haaste on seurausta neuvostotalouden periaatteesta rakentaa yhden tehtaan tai tuotantoalan kaupunkeja, joissa tuotantolaitos vastasi koko yhteisön toiminnasta. Markkinatalouden oloissa yritykset eivät voi vastata kouluista, päiväkodeista, sairaaloista ja samalla kilpailla muiden yritysten kanssa markkinoilla. Nämä peruspalvelut olisi siirrettävä paikallishallinnon hoidettaviksi. Tähän tarvitaan kuitenkin hallinnon lisäksi myös ennakoitavissa olevat riittävät tulot takaava verotusjärjestelmä.

* * *

Neuvostoliiton romahtaminen merkitsi järjestökentän täydellistä muuttumista. Kommunistinen puolue ja sen nuorisojärjestö osoittautuivat tyhjiksi kuoriksi, jotka menettivät merkitystään jäsenistönsä vallan ja siihen liittyvien etuoikeuksien kadottua.

Myös ay-liikkeestä oli muodostunut lähinnä lomia ja muita sosiaalietuuksia jakava järjestelmä ja työntekijöiden etujen puolustaminen oli jäänyt taka-alalle. Koska muutkin järjestöt saattoivat toimia vain järjestelmää ylläpitävinä ja sitä suuremmin kritisoimatta, oli selvää, että järjestelmänmuutos merkitsi melkoista murrosta.

Naisten tasa-arvosta huolehdittiin takaamalla naiskiintiöt neuvostoihin, joilla ei ollut valtaa. NKP:n johtotehtävissä naisia ei tavattu. Usko vapaaehtoisuuteen ja järjestötoimintaan yleensäkin heikkeni. Paradoksaalisesti neuvostomallinen yhteiskunta oli näennäisestä kollektiivisuudestaan huolimatta hyvin atomisoitunut. Yhteisestä hyvästä huolehtiminen jätettiin valtiolle ja puolueelle, yksilö keskittyi vain oma perhepiirinsä eduista ja hyvinvoinnista huolehtimiseen.

Oma lukunsa on kaikki se ”järjestötoiminta”, jota uuden Venäjän oloissa on perustettu erilaisten vero- ja tullietuuksien saamista varten. Tämä on taustatekijänä myös niihin byrokraattisiin menetelmiin, joihin suomalaiset kansalaisjärjestöt törmäävät Venäjällä toimiessaan.

Kun tiedetään, miten suuri merkitys vapaalla kansalaistoiminnalla on esimerkiksi länsieurooppalaisissa yhteiskunnissa, on tämän sektorin heikkous yksi nyky-Venäjän kehityksen merkittävimpiä ongelmia. Kun tiedetään liike-elämän ja paikallisten mahtimiesten suuri valta, niin kuinka toimitaan ympäristön puolesta, kuinka taistellaan korruptiota ja byrokraattisuutta vastaan, kuinka puolustetaan työntekijöiden oikeuksia, jos ei ole valtarakenteista riippumattomia kansalaisjärjestöjä. Kuten aiemmin todettiin, ei alue- ja paikallistasolla useimmiten ole puoluerakenteitakaan.

Ihmisten vieraantumista virallisista rakenteista edisti myös talouden kyvyttömyys huolehtia perustarpeista. 90-luvun myötä pienimuotoisen palstaviljelyn osuus elintarviketuotannosta on lisääntynyt. Palstat tuottavat puolet maidosta, lihasta ja valtaosan perunoista ja vihanneksista. Merkittävä osa kansalaisista elää kokonaan tai osittain omavaraistaloudessa.

* * *

Kansalaisjärjestötoiminnalla on perinteisesti ollut suuri merkitys vähemmistökielien ja kulttuurien ylläpitäjänä.

Neuvostoliiton hajoaminen teki venäläisistä hetkessä Euroopan suurimman oman maan rajojen ulkopuolella asuvan kansanryhmän. Samalla Venäjä kuitenkin säilyi maana, joka omasi Euroopan määrällisesti suurimman kielivähemmistön. Venäjän ulkopuolella asuvien venäläisten kieli- ja kulttuurioikeuksien puolustaminen on tullut tärkeäksi osaksi Venäjän ulkopolitiikkaa. Tähän kysymykseen ei kuitenkaan puututa tässä, sillä se ei ole Venäjän kansalaisyhteiskunnan kehityksen kannalta samalla tavoin mielenkiintoinen kysymys kuin Venäjän oma vähemmistöpolitiikka.

Neuvostoliiton virallinen ideologia piti kansallisuuskysymystä ratkaistuna. Tämä erhe oli myös yksi Neuvostoliiton hajoamisen perussyitä. Uusi Venäjä on nyt kansallisesti yhtenäisempi kuin Venäjän imperiumi viimeiseen kolmeensataan vuoteen. Tästä huolimatta noin viidennes eli vajaa 30 miljoonaa maan asukkaista kuuluu vähemmistökansallisuuksiin.

Neuvostoliiton ja kommunistisen ideologian häviäminen merkitsi myös tarvetta pohtia Venäjän kansallista olemusta, mitä venäjänmaalaisuus erotuksena venäläisyydestä sisälsi ja merkitsi. Minkälaisista ainespuista uuden Venäjän kansallista identiteettiä yritetään rakentaa? Onko se mahdollista tehdä venäläisyyden ja ortodoksisen perinteen ympärille? Millainen olisi monikulttuurinen Venäjä?

Kysymyksiä tuntuu oleva enemmän kuin vastauksia. Vähemmistöpolitiikassa ei riitä Neuvostoliiton perinne: yhtenäinen sisältö (kommunistinen ideologia) ja kansallinen muoto (kansallisilla kileillä). Millainen rooli kansallisilla ja kulttuurisilla vähemmistöillä tulee olemaan uuden Venäjän kokonaisuudessa? Kokonaisuutena on erittäin tärkeää, että vähemmistöt voivat tuntea olevansa osa kansakuntaa ja että ne voivat olla rakentamamassa venäjänmaalaista identiteettiä ja kokea olevansa merkittävä osa sitä. Koululaitoksella on tässä on erittäin tärkeä rooli.

* * *

Venäjän avautuminen 1990-luvulla on nostanut kansalaisyhteiskunnan suhteet ulkomaailmaan aivan uudelle tasolle. Tiedonvälitys on vapautunut, samoin ulkomaanmatkailu. Venäläinen yhteiskunta on hakenut vuosikymmenten eristyksen jälkeen innokkaasti malleja rajojen ulkopuolelta. Välillä tässä on onnistuttu, välillä ei. Tämä on antanut meille mahdollisuuden käydä dialogia niin julkisen vallan kuin kansalaisjärjestöjenkin kanssa eri politiikkalohkoilla.

Euroopan Unioni on tukenut Venäjän transitiota jo vuosikymmen ajan TACIS-ojelman avulla. Se on toteuttanut useita ohjelmia julkisen hallinnon ja sosiaali- ja terveyssektorin aloilla, joihin myös suomalaiset ovat osallistuneet.

Suomen ja Venäjän välillä lähialueyhteistyöstä on muodostunut tärkeä osa suhdeverkkoamme kuluneen vuosikymmenen aikana. Valtaosa hankkeista on kohdistunut julkisen hallinnon ja infrastruktuurin kehittämiseen. Muttei myöskään kansalaisjärjestöjä ole unohdettu. Tiedämme, että kansalaisjärjestöjen parissa on oltu tyytymättömiä siihen, että niiden osuus lähialueyhteistyövaroista on ollut vain kaksi-kolme prosenttia, lähialueyhteistyötä läheisesti muistuttavasta kehitysyhteistyöstä kansalaisjärjestöjen kautta kanavoituu 11 prosenttia Tämän kritiikin taustalla on ymmärrettävä huoli siitä, että veronmaksajien varoja tulisi ohjata uusissa oloissa entistä enemmän organisaatioille ja rakenteille, jotka pyrkivät uusiutumaan, ei julkiselle sektorille, joka mielletään muutosvastarinnan tukemiseksi. Todellisuus ei ole näin mustavalkoinen, mutta on varmasti paikallaan keskustella siitä, missä määrin lähialuetukea tulisi 1) ohjalta kansalaisjärjestötoiminnan tukemiseksi ja 2) missä määrin rahaa olisi ohjattava suomalaisten kansalaisjärjestöjen lähialuetoiminnan tukemiseen. Kehitysyhteistyön puolella on kansalaisjärjestötoiminnan suora vaikutus erityisesti ruohonjuuritasolla tunnustettu. Lähialueyhteistyössä ei myöskään kuntien yhteistyön merkitystä voida unohtaa.

Kansalaisjärjestöillä voisi lisäksi olla rooli Venäjän vielä lapsen kengissä olevan kansalaisjärjestötoiminnan tukemisessa ja kehittämisessä. Kansalaisjärjestötoiminta ja kansalaisten omaehtoinen vastuunkanto elinpiiristään on olennainen osa demokraattista kansalaisyhteiskuntaa – kansalaisyhteiskunta ei toteudu ukaaseilla.

Nykytilanteessa Venäjällä on huutava tarve mahdollisimman tehokkaista ja hyvin kohdennetuista sosiaali- ja terveyspalveluista. Meillä on hyviä kokemuksia muun muassa lähialueellemme annetusta humanitaarisesta avusta, jonka turvin on voitu helpottaa vanhusten, sairaiden ja orpojen elämää ja samalla luoda paikallisia verkostoja ja kehittää toimintatapoja sosiaalisten kysymysten ratkaisemisessa. Meille suomalaisille on lisäksi tärkeää, että Venäjän pohjoisosien pienet kansansirpaleet voivat jatkaa olemassaoloaan ja että näiden kansojen kieli ja kulttuuri säilyisivät myös markkinatalouden oloissa. Näissä ja monissa muissa kysymyksissä suomalaisilla kansalaisjärjestöillä on edessään pitkä, mutta samalla mielenkiintoinen työsarka. Valtiovalta on omalta osaltaan valmis tätä toimintaa tukemaan.

Suomi-Venäjä-Seuran kehityskaari Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa ei poikkea paljoa Venäjän muutosta heijastavien Suomen ja Venäjän suhteiden yleisestä kehityskaaresta. Seurakin on kehittynyt ja muuttunut neuvostoaikaisen virallisen ulkopolitiikan puolivirallisesta kulttuurisuhteiden ylläpitäjästä (sallinette ilmaisun) kansalaisjärjestöksi, jonka todellinen merkitys kansalaisten kanssakäymisen, venäjän kielen, kulttuurin ja yhteiskunnan tuntemuksen vaalijana ei ole vähentynyt, ennemminkin lisääntynyt maitten välisten suhteiden normalisoiduttua.

SVS on menettänyt ”virallisen” asemansa; siitä on periaatteessa tullut ystävyysseura muiden rinnalle. Käytännössä sen aktiivisen toiminnan merkitystä kansalais-, kulttuuri- ja talousuhteidenkin edistämisen alalla ei moni muu pysty ylittämään. SVS:n järjestämä arvokas kulttuuri- ja kielivaihto lienee kansalaisille tutuinta ja edustaa kansalaisjärjestön omaehtoista ”valistustyötä” parhaimmillaan. Haluaisin esittää seuralle kunnioitukseni myös sen panoksesta suurempien tilaisuuksien, kuten Suomi-päivien järjestämisessä Venäjällä. Erityisesti mieleeni tulevat itsenäisyytemme 80-vuotisjuhlavuonna Moskovassa marraskuussa 1997 järjestetyt Suomi-päivät ,joita TP Ahtisaarikin kunnioitti läsnäolollaan sekä nyt 5.-6.6. Komissa järjestettävät Suomi Komissa 2000-päivät.

Arvoisat juhlaseminaarin osanottajat!

Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. Vanha toteamus kävi varmaan useamman mielessä, kun valtion sekä pääkaupunkiseudun ja kehyskuntien edustajien neuvottelema asuntopoliittinen yhteistoiminta-asiakirja huhtikuun lopussa julkistettiin. Pelkään kuitenkin, että sananparsi sopii tehtyyn ratkaisuun vain puoliksi.

Siitä, että syntynyt sopu oli laihanpuoleinen, vallinnee kohtuullisen laaja yksimielisyys. Ikävämpi asia on, ettei sovun vaihtoehdoksi jäänyt riita olisi ollut niinkään räiskyvä ilotulitus, vaan paremminkin yhtä lailla laihanpuoleinen ja lyhytaikainen sanasota.

Ilmaisen asian näin siksi, että se mielestäni kertoo huolestuttavalla tavalla puolin ja toisin vallalla olevasta alistuneisuudesta vallitsevaan epätyydyttävään olotilaan. Voimakkaammin ja oikeutetummin ilmaistuna kyse on kriisitietoisuuden puutteesta.

Haasteenamme ei ole vain asuntotuotannon riittämättömyys kysyntään nähden ja asuntojen kohtuuton hintakehitys, vaan laajemmin Suomen ainoan metropolialueen liikenteelliseen ja toiminnallisen hajautumisen sekä sosiaalisen eriytymisen uhka. Jos tähän ei osata vastata, saamme varautua kohtaamaan edessämme kaikki ne moninaiset suurkaupunkialueiden ongelmat ja kriisit, joista valtaosa maailman kasvavista metropoleista kärsii.

Hyvä yhdyskuntasuunnittelu ei hävitä ihmisen erilaisuutta eikä tuloeroja, mutta voi vaalia ja kohentaa kaikille yhteistä ympäristöä sekä ylläpitää ja tukea luonnollista yhteisöllisyyttä koko väestön kesken ja sen erilaisten ryhmien välillä. Huono yhdyskuntarakentaminen, jossa markkinavetoisuus korvaa suunnittelun ja eri ryhmien yhteistyön, sen sijaan kasvattaa tuloeroja, lietsoo yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja ja lisää sosiaalista hajaantumista.

Näiden haasteiden edessä on mielestäni tullut aika jälleen vahvistaa julkisen suunnittelun ja yhdyskuntarakentamisen ohjausta sen enemmän heikentämisen asemesta. Se vaatii sekä toimivia välineitä että tahtoa ja kykyä käyttää niitä. Asuntotyöryhmän työ kosketteli myös näitä asioita, vaikkakaan ei kovin syvällisellä tasolla.

Valtion ja seudun asuntopoliittisessa työryhmässä saavuttaman sovun laihuus ei tee siitä arvotonta. Hyväksytyssä asiakirjassa sovitut tavoitteet asuntotuotannon määrästä ja sosiaalisesta painotuksesta ovat kiitettäviä. Itse asiassa ne ovat jopa niin kunnianhimoisia ja kauskantoisia, että on vaikea uskoa, että ne voisivat läheskään toteutua asiakirjassa sovituilla keinoilla ja sen valmistelutyötä leimanneella epäilevällä sitoutuneisuuden asteella.

Tämä tarkoittaisi sitä, että pääkaupunkiseudun asuntotuotanto jää niin pieneksi, että se hädin tuskin riittää tyydyttämään täällä jo asuvan väestön ennakoidut tarpeet. Muuttoliikkeelle ei jäisi tilaa muuten kuin asuntokurjuuden kärjistymisen kautta.

Tällainen kehitys olisi uhka koko Suomen talouskasvulle ja menestykselle. On varmasti tarpeen nykyistä tehokkaammin tukea vahvojen ja kilpailukykyisten kasvukeskusten menestystä muualla Suomessa, mutta se ei poista tarvetta varautua myös pääkaupunkiseudun kohtuulliseen kasvuun. Siihen varautumiseen ei riitä vain määrällinen asuntotuotanto, vaan yhtä tärkeätä on sen hinta ja rakenteellinen liittyminen toimivaan seuturakentamiseen oikea- aikaista palvelurakentamista unohtamatta.

Siksi on lähdettävä siitä, että yhteistoiminta-asiakirja on vasta alku osapuolten tiiviille yhteistyölle, jonka tulee jatkokseen saada myös uusia sopimuksia. Jatkotyöhön olisi ryhdyttävä mahdollisimman pikaisesti, sillä ongelmat eivät ratkea itsestään.

Yksi jatkotyön kohde on seudullisen yhteistyön kehittäminen. Kysymys on monella tavoin samankaltainen kuin EU:n kehittäminen siten, että myös YTV:n osalta sekä laajentaminen että yhteistyön kehittäminen ovat samanaikaisia haasteita.

Pääkaupunkiseutu on kasvanut ja muuttunut 30 vuodessa. Yhä useammin YTV:n tehtävien hoito tapahtuu yhteistyössä kehyskuntien kanssa. Seudun kehityksessä YTV-alueen ja kehyskuntien ongelmat ja haasteet liittyvät kiinteästi toisiinsa. Voisi olla aika 30 vuoden jälkeen harkita, tuleeko YTV-aluetta laajentaa tai ainakin muulla sopivalla tavalla syventää ja laajentaa yhteistyötä siihen halukkaiden kehyskuntien kanssa.

EU:n ongelmasta on tässä hyvä muistaa sekin, että toimiva, tuloksellinen ja yleisen hyväksynnän saava yhteistyö edellyttää selkeätä toimivaltajakoa, päätöksenteon avoimuutta ja demokraattisuutta.

YTV:ltäkin vei oman aikansa ennen kuin se alkuvuosien laaja- alaisen ilman selkeää toimivaltaa tapahtuneen näennäispuuhailun ja yliorganisoinnin jälkeen on osannut löytää oman roolinsa ja keskittyä sille nyttemmin myös selkeästi lakisääteisten tehtävien hoitoon. Subsidiariteetti on tässäkin kestävä periaate. Minkä kunnat paremmin hoitavat itse, pysyköön niiden kentässä, missä tarvitaan seudullista otetta, olkoon YTVn asia. Hyvä menestys nykyisten tehtävien hoidossa on puoltolause sille, että YTV:lle voidaan perustellusti uskoa myös uusien tehtävien hoito pitäen mielessä jo seutuhallintokomitean aikanaan esittämän ja yhtä lailla subsidiaarisuuteen nojaavan näkemyksen, että vahvalle seutuhallinnolle voidaan osoittaa paitsi kuntien toimivaltaan myös valtion väliportaan hallinnolle kuuluvia tehtäviä.

Arvoisat kuulijat!

Vaikka epäilen etteivät juuri ulkoministerin tehtävät yksinomaan ole syynä siihen, että olen saanut kunnian esittää seminaarille valtiovallan tervehdyksen, se on myös seminaarin otsikoiden valossa päin vastoin hyvinkin perusteltua. Globalisoituvassa ja yhdentyvässä maailmassa vahvat kaupunkiseudut tulevat olemaan yhä enemmän ne, jotka määrittelevät taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen suuntaviivat kansallisista rajoista piittaamatta ja usein ne ylittäen.

Siitä, kykeneekö pääkaupunkiseutu toimimaan vahvan eurooppalaisen kehityksen veturina, saa YTV osaltaan kantaa merkittävää vastuuta. Tahdon tässä avauspuheenvuorossani rohkaista teitä seudullisina vastuunkantajina täysimittaisesti käyttämään hyväksi niitä mahdollisuuksia, joita seutuhallinnon kehittäminen tarjoaa.

PERSPECTIVES FOR CURRENCY TRANSACTION TAXES AS A PART OF A NEW INTERNATIONAL FINANCIAL ARCHITECTURE

The proposal for a currency transaction tax (CTT) or the so- called Tobin tax was first made by James Tobin almost thirty years ago. While nothing has been done towards implementing such a tax – on the contrary, the liberalisation of capital markets and financial transfers has continued at an accelerated pace – the proposal remains valid and has gathered more support than ever before, particularly through the efforts of NGO networking.

Parliamentarians in many countries – not only in Europe but particularly in Canada – and in the European Parliament have embraced the proposal. Governments have been more circumspect, but I presumably would not be here today had not the Finnish government included in its government declaration last April the following paragraph:

”Transparency in international organisations must be increased and their ability to respond to the instability arising from free movement of capital and the challenges of globalisation must be strengthened. In this connection, the introduction of comprehensive international systems aimed at countering disturbances caused, for example, by short-term speculative capital movements must be addressed and clarified.”

Although this does not specifically mention the Tobin tax the intention is clear enough.

The Tobin tax is an almost deceptively simple idea: a tax levied on every currency change, set on a low enough level not be a hindrance on any transactions needed to finance real trade in goods and services or long-term capital investment but high enough to discourage the bulk of destabilising speculative money movements. Given the vast amount of daily currency transactions – almost 1500 billion dollars – a tax of just 0.1 percent could generate more income than the total amount of official development aid from the industrialised to the less-developed countries. The introduction of a Currency Transaction Tax could, at a stroke, solve all the problems of development financing.

Why has such a self-evidently wonderful idea not been put into practice? Could it be because it is, alas, too good to be true?

Usually the proposal is dismissed by referring to either the technical difficulties and unworkability of such a tax or the lack of universal support for the idea which makes it unenforceable, or both. Some also question whether the CTT would have been able to prevent any of the more serious financial crises of recent years involving extreme currency fluctuations.

To refer to the opposition to the proposal by enough if not all of the significant governments whose participation is usually taken as being crucial for the implementation of the CTT has an element of self-fulfilling prophesy about it. Nevertheless it is a very real argument, and ideas to circumvent this by having the tax introduced by a group of ”like-minded” countries acting as an avantgarde, are in my opinion both technically or politically even more unrealistic than a global agreement on the tax.

Given the existence of the Euro and the EU-countries commitment to the EMU it is not conceivable that individual EU-countries could act independently of the EU on the CTT. The elimination of currency fluctuations inside the Euro-area has also reduced the sense of urgency that was earlier felt concerning the risks of speculative currency fluctuation. It would be a mistake, however, to think that the Euro has insulated Europe from the potential instability of international financial markets. Thus, quite apart from considerations of balanced global development and the needs of the developing countries, Europe too has a vital interest in pursuing international financial stability.

Getting the Currency Transaction Tax on the International Agenda

Considering the wide scope of the popular debate on the Tobin tax surprisingly little research has actually been done or at least published on the practicalities of a CTT. To the best of my knowledge no International Financial Institution or other international organisations have in the recent past produced any published study (as distinct from limited circulation intra- organisation papers) on a Tobin tax-like international currency transaction tax.

I think the time has come to seek more clarification and authoritative analysis on currency transaction taxes. To this effect the efforts underway in the preparatory process for the UN Social Summit + 5 – which convenes this week in Geneva – to get a study launched on the idea of a Currency Transaction Tax and its potential advantages and disadvantages should be supported. We hope that other governments will join Finland in supporting the proposal for such a study and hope you can mobilise parliamentary support to that end.

Another UN process which we should also make full use of is the UN Conference on Development Finance to be held next year. The currency transaction tax should be promoted in that context and in the preparatory process for the conference.

The CTT must be seriously studied and should remain on the agenda until implemented, unless further study on the proposal definitely comes to the conclusion that it is impractical or non-workable. We should not, however, focus solely on the CTT pro posal. Regardless of what the final outcome on the CTT is we need to develop also other means and instruments for achieving more stability in the international financial markets have been developed and taken into use.

1990-luku merkitsi käännekohtaa ydinaseriisunnassa. Vuosikymmenten kilpavarustelun sijaan ryhdyttiin tekemään todellisia vähennyksiä. Samalla ydinsulkujärjestelmää on vahvistettu. Ydinaseiden rooli on kaiken kaikkiaan vähentynyt kylmän sodan ajoista. On tärkeää, että tämä kehitys jatkuu.

Ydinsulkusopimus on vahvistunut 1990-luvulla monin tavoin. Vuonna 1995 ydinsulkusopimuksesta tehtiin pysyvä. Vuonna 1990 sopimukseen oli liittynyt 141 valtiota, nyt 187 valtiota eli kaikki valtiot lukuunottamatta Intiaa, Pakistania, Israelia ja Kuubaa. Monet ydinaseita havitelleet maat ovat luopuneet aikeistaan (Etelä-Afrikka, Brasilia, Argentiina). Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Ukraina, Valko-Venäjä ja Kazakstan sitoutuivat ydinaseettomuuteen. Nyt ydinsulun ulkopuolella on kolme ydinasekyvyn omaavaa kynnysvaltiota. Vaikeasta lähtötilanteesta huolimatta toukokuussa päättynyt tarkastelukonferenssi pääsi yhteisymmärrykseen ohjelmasta ydinaseriisunnan jatkamiseksi.

Kokouksen tulokseksi julistettiin, että ydinaseet tullaan hävittämään maailmasta. Tämä kuulostaa upealta, jopa liian hyvältä ollakseen totta. Ydinaseettomaan maailmaan on kuitenkin vielä pitkä matka, jos se ylipäätään on koskaan saavutettavissa. Siksi on välttämätöntä, että osaamme elää turvallisesti maailmassa myös niin kauan kun ydinaseita on olemassa. Juuri sen vuoksi kattava sopimusjärjestelmä ydinaseiden vähentämiseksi, avoimuus ja tasapaino ovat tärkeitä.

Ydinsulkukeskusteluun on alusta eli 1960-luvulta lähtien kuulunut useiden maiden esillä pitämä vaatimus täydellisestä ydinaseriisunnasta, eli että ydinasevaltiot vähentävät aseistustaan ja viime kädessä luopuvat siitä kokonaan. Tässä onkin jonkin verran edistytty.

1980-luvun lopulla päästiin ensimmäiseksi sopimukseen Eurooppaan sijoitettujen Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton keskimatkan ydinohjusten poistamisesta. Sopimuspohjaista strategisten ydinaseiden riisuntaa on toteutettu 90-luvun alusta lähtien Yhdysvaltain ja Venäjän välisen START- prosessin puitteissa. START 1 -sopimuksen täytäntöönpano on edennyt hyvin. Vuonna 1993 allekirjoitettiin START 2 -sopimus. Yhdysvallat ratifioi sopimuksen jo vuonna 1996 mutta Venäjä vasta viime keväänä. Tämä avaa tien sopimuksen täytäntöönpanolle sekä neuvotteluille uusista vähennyksistä.

START 3 neuvottelujen pitäisi käynnistyä mahdollisimman pian. Raamit uudelle vähennyssopimukselle sovittiin jo maaliskuussa 1997 Helsingin huippukokouksessa. Ydinaseita jäisi sekä Yhdysvalloille että Venäjälle 2000-2500 vuoden 2007 loppuun mennessä. Tämä on varsin hidas aikataulu ja on varmistettava, että edes siinä pysytään. Ydinaseriisunnan käytännön toteuttaminen on osoittautunut työlääksi ja kalliiksi. Olennaista on kuitenkin, että sopimusvarainen ja todennettavissa oleva ydinaseriisunta jatkuu.

Myös taktiset ydinaseet on tarkoitus vetää mukaan aseidenriisuntaprosessiin. Yhdysvallat ja Venäjä ovat aiemmin vahvistaneet, että maiden tarkoituksena on tarkastella taktisten ydinaseiden avoimuuden kehittämistä START-3 neuvottelujen yhteydessä. Aiemmin taktisia ydinaseita on vähennetty yksipuolisin toimin. On epävarmaa, missä määrin Yhdysvaltain ja Venäjän vuonna 1991 tekemiä yksipuolisia mutta vastavuoroisia vähennyslupauksia on pantu täytäntöön. Suomi ajoi näkyvästi taktisten ydinaseiden vetämistä ydinaseriisuntaan toukokuussa päättyneen ydinsulkusopimuksen tarkastelun yhteydessä. Tästä saatiinkin kirjattua yhteisymmärrys ensimmäistä kertaa.

Vuonna 1996 valmistunut ydinkoekieltosopimus vastasi vuosikymmenten odotuksiin ja toiveisiin. Kansainvälinen yhteisö on lujasti sitoutunut siihen, ettei ydinkokeita enää saa tehdä. Suomi on sopimuksen vankka tukija ja nyt on tärkeää jatkaa ponnisteluja, jotta sopimus saadaan mahdollisimman pian voimaan.

Intian ja Pakistanin toukokuussa 1998 tekemien ydinkoeräjäytysten jälkeen kansainvälinen yhteisö on etsinyt keinoja, joilla myös nämä valtiot voitaisiin vetää ydinsulkuun. Toistaiseksi tulokset ovat olleet laihoja. Tärkeintä on, ettei tilanne Etelä-Aasiassa ryöstäydy ydinasekilpavarusteluksi. On pyrittävä siihen, että maat liittyisivät täydelliseen ydinkoekieltosopimukseen ja sitoutuisivat neuvotteluihin halkeamiskelpoisen materiaalin tuotantokiellosta.

Fissiilimateriaalin tuotantokieltoneuvottelut, joiden käynnistämistä Suomikin Geneven aseidenriisuntakonferenssissa ajaa, ja tavoitteena oleva tuotantokieltosopimus, ovat tärkeä ja välttämätön etappi ydinaseriisunnan tiellä. Yhtä lailla tärkeää on kansainvälisen atomienergiajärjestön puitteissa tehtävä työ, jolla pyritään vahvistamaan ydinmateriaaleihin liittyvää valvontaa. Ydinaseiden leviäminen vaarantaisi pyrkimykset ydinaseriisunnan toteuttamiseksi.

Ohjuspuolustustusta koskeva keskustelu on nyt heittänyt varjon ydinaseriisunnan jatkon ylle. Yhdysvaltain ja silloisen Neuvostoliiton vuonna 1972 solmima ohjuspuolustusta koskeva ABM-sopimus on tärkeä osa strategista vakautta, ja toivomme että sopimuspuolet etsivät tämänhetkisiin erimielisyyksiin ratkaisuja, jotka eivät vaaranna ABM- sopimuksen tulevaisuutta. Erimielisyyksien kohteena ovat erityisesti Yhdysvaltain uusi suunnitelma rakentaa kansallinen ohjuspuolustusjärjestelmä. Suunnitelma tarjoaa harhakuvan siitä, että ydinaseilta olisi ylipäätään mahdollista suojautua. Samalla suunnitelma vaarantaa voimassaolevat sopimukset ja uhkaa käynnistää varustelukierteen. Vastakkainasettelu tai uusi asevarustelukierre ei olisi kenenkään etujen mukaista.

Ohjusten leviämiseen liittyviin uhkakuviin on tärkeää etsiä ratkaisuja muilla keinoilla, kansainvälistä yhteistyötä vahvistamalla. Suomella on tässä suhteessa tärkeä rooli, kun Suomesta tulee ohjusteknologian vientivalvontajärjestelyn (MTCR) puheenjohtaja vuoden ajaksi ensi lokakuussa.

Ydinaseiden vähentäminen on tärkeää maailmanlaajuisen turvallisuuden ja vakauden kannalta. Ei kuitenkaan pidä unohtaa muiden joukkotuhoaseiden kieltosopimusten laajentamista ja tarkkaa noudattamista. Myös tavanomaisten aseiden vähentämisestä ja valvonnasta on huolehdittava. Ovathan juuri holtittomasti levinneet ja käytetyt pienaseet erityinen vitsaus nykyisissä kriiseissä. Turvallisuus on nähtävä kokonaisuutena, josta aseidenriisunta on yksi osa. Aseidenriisunta puolestaan on kokonaisuus, johon ydinaseiden vähentäminen ja valvonta kuuluu muiden aseidenriisuntapyrkimysten ohella.