Pekka Kuusi – alkoholipoliitikko, sosiaalipoliitikko, ihmiskuntapoliitikko. 396 s., (väitöskirja), Tammi, Hämeenlinna 1996

1151481683_kuusi.jpg

Erkki Tuomioja: Pekka Kuusi – alkoholipoliitikko, sosiaalipoliitikko, ihmiskuntapoliitikko

Elämäkertamuotoisen tutkimuksen kohteena on Pekka Kuusi tutkijana ja yhteiskuntapoliitikkona. Keskeisellä sijalla tarkastelussa on Kuusen kirjallinen tuotanto, sen saama vastaanotto ja sen vaikutus. Sosiaalipolitiikassa Kuusen vaikutus oli suurin tutkijana ja visionäärinä ja se jatkui niin pitkään kuin yhteiskunnallinen tilaus sosiaalipolitiikan laajentamiselle.

V. 1961 ilmestynyt 60-luvun sosiaalipolitiikka herättää yhä polemiikkiakin etsittäessä ketä syyttää tai kiittää suomalaisen hyvinvointivaltion aikaansaannoksista ja ongelmista. Kuusen keskeinen viesti oli että sosiaaliset tulonsiirrot tukivat hänen yhteiskuntapolitiikan tärkeimmäksi päämääräksi katsomaansa talouskasvua. Myöhemmin Kuusi korosti ohjelmansa keynesiläisyyttä, mutta hänen keskeisin vaikuttajansa oli kuitenkin Gunnar Myrdal.

30-luvulla Kuusi toimi sinimustien lausuntakuoron johtajana. Sodan jälkeen Kuusen ensimmäinen työpaikka oli raittiusliikkeessä, josta hän v. 1946 siirtyi Alkoholi-liikkeen palvelukseen päätyen v.1971 yhtiön pääjohtajaksi. Jo 40-luvun lopulta alkaen Kuusesta tuli alkoholipolitiikan keskeisin muotoilija Alkossa.

Kuusen toimintaa leimasi horjumaton usko tutkittuun tietoon hallitun yhteiskuntapolitiikan palveluksessa. Alkossa hän organisoi korkeatasoisen alkoholitutkimuksen ja perustutti nykyisen Alkoholitutkimussäätiön. Myös Kuusen oma panos tutkijana oli alkoholitutkimuksessa merkittävä.

Tutkimukseen ja järkeen perustuva lähestymistapa, johon nojaten Kuusi ensin alkoholipolitiikan, myöhemmin yhteiskuntapolitiikan ja lopulta ihmiskuntapolitiikan ratkaisunsa valistusoptimismin tyylipuhtaana jatkajana esitti, ei kuitenkaan aina saanut häntä tyydyttävää vastakaikua ja sitä myös arvosteltiin totalistisuudesta.

Politiikkaan siirryttyään Kuusi oli keskeinen vaikuttaja SDPn tarkistaessa linjaansa suhteessa presidentti Kekkoseen ja Neuvostoliittoon 60-luvun puolivälissä. Vuonna 1966 hänet valittiin SDPn kansanedustajaksi ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaksi. Kuusi vaikutti ennen muuta uuden aktiivisen, myös globaaleihin ongelmiin paneutuvan ulkopolitiikan puolestapuhujana, mutta sosiaalipolitiikassa hän joutui työmarkkinajärjestöjen korporatiivisen vaikutuksen vastustajana sivuraiteelle, vaikka toimikin vielä eduskunnasta pudottuaan lyhyen aikaa sosiaaliministerinä.

Kuusen viimeinen teos Tämä ihmisen maailma oli myyntimenestys, mutta asiantuntija-arvostelu teilasi sen eikä se liioin saavuttanut kansainvälistä menestystä. Nuoret, joille Kuusi teoksensa suuntasi, hahmottivat sen teknologia- ja tieteisuskoisuudessaan pikemminkin maailmayhteisön ongelmat synnyttäneen ajatteluvan jatkeeksi kuin uuden ja uskottavan käänteen osoittajaksi.

Kekkonen, Suomi, Jakobson ja Rautkallio (kirja-arvostelu, Juhani Suomi: Taistelu puolueettomuudesta, Hannu Rautkallio: laboratorio Suomi), Ydin 8/1996

Suuri valiokunta eduskunnan EU-valiokuntana. Stadin Ruusu 4/1996

Onko inflaatio kuollut? Ekonomi 10/1996

Erkki Tuomioja

ONKO INFLAATIO KUOLLUT?

Kolumni Ekonomi-lehteen

Ei tarvitse tuntea Leniniään ymmärtääkseen, miten inflaatiolla voidaan kalvaa
koko yhteiskuntajärjestyksen pohja. Inflaation tuhoista tietävät ainakin kaikki
kauppa-aineita opiskelleet riittävästi, jotta heille ei niitä erikseen tarvitse alleviivata.

Kaksi kertaa tällä vuosisadalla hyperinflaation kokeneiden saksalaisten psyykkeeseen
inflaatiokammo on iskostunut erityisen vahvasti. EU-jäsenyytemme myötä tuntuu siltä,
että monet suomalaisista päättäjistä olisivat tässäkin imaistuneet saksalaiseen
valtavirtaan. Emme kuitenkaan ole ainoita, jotka tällä tavoin ovat germanisoituneet.

Kun vielä 60-luvulla luotettiin vahvasti – ei tosin Suomessa – keynesiläiseen
ortodoksiaan ja inflaation ja työttömyyden hallittavassa olevaan vaihtosuhteeseen
on sen sen tilalle parikymmentä vuotta sitten asettunut uusi ortodoksia nyt yhtä vahvoilla.

Kysyntää vahvistavalla alijäämäisellä finanssipolitiikalla tai löysällä
rahapolitiikalla ei sen mukaan enää voida työttömyyttä vähentää kuin tilapäisesti.
Luonnollisen työttömyysasteen NAIRUn – non-accelarating inflation rate of unemployment
– keinotekoista alentamista keynesiläisin keinoin seuraa vain nemesis
irtisryöstäytyvän inflaation muodossa josta tasapainoon voidaan palata vain
entistä korkeamman työttömyyden kautta.

Inflaation nujertaminen on näin hyväksytty talouspolitiikan
sine qua noniksi ja keskuspankeille jätetty senmukainen mandaatti. Olisiko jo aika
asettaa tämä uusi ortodoksia kyseenalaiseksi?

Vanha keynesiläisyys kadotti tehonsa kun Philipsin käyrä menetti muotonsa ja kun
julkistalouden paisuminen ja velkaantuminen alkoivat karata käsistä. Vahvat
rakennetekijät ja jäykkyydet suurten korporaatioiden ja fordistisen tuotantomallin
hallitsemassa yhteiskunnassa muodostuivat skleroottisiksi inflaatioautomaateiksi.

90-luvun lähestyessä loppuaan on tullut aika kysyä, onko myös uusi inflaationvastainen
ortodoksia vanhentunut. Käyvätkö keskuspankkien kenraalit jo voitettua taistelua
inflaatiota vastaan huomaamatta, että vihollisen selusta on romahtanut?

Myönteisen vastauksen antaviin kuuluu Roger Bootle haastavasti nimetyllä kirjallaan
The Death of Inflation. Hänen mukaansa sekä ihmisten käyttäytyminen että talouksien
rakenteet ja kilpailuolosuhteet ovat viimeisen 30 vuoden kuluessa muuttuneet sillä
tavoin ratkaisevasti, ettei suuryrityksillä tai työmarkkinakorporaatioilla
yksinkertaisesti enää ole sellaista markkinavaltaa, joka oli edellytys 60- ja
70-lukujen sisäsyntyiselle inflaatiolle.

Oloissa joissa inflaationvastainen taistelu on jo voitettu voi vanhasta
taisteluohjesäännöstä kiinnipitäminen johtaa päinvastaiseen tilanteeseen eli
tosiasialliseen deflaatioon. Se voi olla talouden vakaudelle, kasvulle ja työllisyydelle
yhtä ongelmallinen haaste kuin inflaatiokin.

Näytöt siitä, että vallitsevan ortodoksian mukainen inflaationnujertaminen
parantaisi työttömyyttä, ovat vähäisiä eivätkä ainakaan runsaampia kuin ne,
jotka osoittavat deflatoorisen politiikan sitä pahentavan.

Tilanteessa jossa työttömyys alkaa yhä selvemmin olla rakenteellinen ongelma ei
ole paluuta vanhaan keynesiläisyyteen. Siitä mitä tarvittavat rakennemuutokset
työttömyyden nujertamiseksi olisivat ei ole yksimielisyyttä, mutta niitä voitaisiin
melkoisesti vähentää luopumalla deflaatioon johtavasta monetarismista.

EMU-hankkeen riskeistä ja ongelmista vähäisin ei ole se, mikä liittyy siihen tuleeko
Euroopan Keskuspankkijärjestelmästä vanhan inflaatio-ortodoksian vanki ei.

Kilpailuvirasto ja mediavalta. Demari 29.11. 1996