Rahapolitiikka ja presidentti

En koskaan ymmärtänyt, miksi Suomen talouskriisin pahentuessa
ihmeteltiin yhä äänekkäämmin sitä, ettei presidentti puutu
asioihin ja ”tee jotain”. En uskonut nykyisen presidentin tulevan
ulos sellaisella sanomalla, joka ei paremminkin masentaisi kuin lohduttaisi
kansalaisia. Muutoinkin haikailu vahvan yliparlamentaarisen
poppamiehen perään on aina arveluttavaa.

Kun Mauno Koivisto sitten lopulta tarpeeksi provosoituna tuli ulos
kuorestaan oli tulos juuri odotuksiani vastaava.

On turha kritisoida sitä, ettei Koivisto osallistunut Ahon hallituksen
kaatajaisiin. Päinvastainen menettely olisi ollut presidentille sopimatonta.

Koiviston löysä filosofointi valuuttakursseista ja talouspolitiikasta
oli juuri sellaista kuin Suomen Pankin entiseltä pääjohtajalta saattaa
odottaakin. Siihen ei mahdu muu kuin teknoraattisen kylmäkiskoinen
suhtautuminen suurtyöttömyyteen, joka EY-orientoituneessa
keskuspankkipolitiikassa on hyväksytty väline rahatalouden
tasapainon tavoittelussa.

Devalvaation ja kelluttamisen muodossa haaksirikon kärsinyt
vahvan markan politiikka on ollut enemmän Suomen Pankin kuin
heikkojen hallitusten luomus. Molemmat toimet, syksyn 1991 devalvaatio
ja tämän syksyn kellutus ovat olleet sinänsä oikeita. Kansakunta
olisi vain selviytynyt vähemmin vaurioin, jos niihin olisi päädytty
tietoisen tahtopolitiikan eikä pakon seurauksena.

Valittua linjaa on perusteltu välttämättömyydellä sopeutua EY:n
tulevan rahaliiton vaatimuksiin. Kuitenkin tuon rahaliiton
toteutuminen, Ransakan äänestyksestä riippumatta, on monen
kysymysmerkin takana. Sen toteutumisen aikataulu ainakin
liukenee vuoden 2000 tuolle puolen.

Rahaliiton periaatteet lyötiin lukkoon samoihin aikoihin
kuin sisämarkkinaohjelma. Molemmat heijastavat 80-luvun monetaristista
ajattelua. Nyt tuon linjan kustannukset työttömyytenä ja
hyvinvointipalvelujen purkamisena alkavat näkyä
muuallakin kuin Suomessa.

Jos Euroopan unionin periaatteet mietitään uusiksi, kiitos tanskalaisten
aloittaman kehityksen, päädytään toivottavasti toisenlaisiin ratkaisuihin.
Jo esimerkiksi sen vaatimuksen lisääminen rahaliiton kriteereihin,
ettei siihen liittyvän maan työttömyysaste saa olla esimerkiksi
puoltatoista prosenttia EY:n keskiarvoa korkeampi, lisää luottamusta
rahaliittoa kohtaan. Vielä tärkeämpää on kuitenkin koko rahaliiton
mielekkyyden kyseenalaistaminen nykyisessä yhdentymisvaiheessa.
Siihen voi johtaa jo se, että rahaliittoon pyrkimisen kustannukset
näyttävät muodostuvan sosiaalisesti sietämättömiksi ennen kuin yhteisen
rahan edut ovat teoreettisestikaan käsillä.

Näin erityisesti Suomessa, jossa muutoinkin kannattaa miettiä,
onko oman rahan ja sen kautta oman rahapolitiikan pois luovuttaminen
sittenkään onnellinen olotila, vaikka viime vuosien rahapolitiikka
onkin ollut onnetonta. On epäiltävissä, että rahaliitossa Suomi on se
osapuoli, joka joutuu suhteettoman kovien sopeutumispaineiden alaiseksi.
Sopeutumiskeinoja ovat ennen muuta elintason alentaminen ja/tai mittava maastamutto.

Koiviston Ahon hallitusta kohtaan omaksuman, konstitutionaalisesti
sinänsä oikean linjan kanssa ei ole sopusoinnussa se, että hän niin
kiivaasti reagoi presidentin valtaoikeuksien supistamispyrkimyksiin.
Ymmärrettävämpää mutta vielä pelottavampaa on, että itseään eturivin
presidenttiehdokkaina pitävät poliitikot tyrmäävät valtaoikeuksien supistamisen.

Valtaoikeuksien parlamentarisoiminen, myös ulkopolitiikan osalta,
on kuitenkin välttämätöntä. Lisäpontta vaatimukselle antaa se, että
tyrkyllä presidentiksi näyttää pääosin olevan ihmisiä, jotka joko
väärinkäyttäisivät suuria valtaoikeuksiaan tai eivät niitä kriisitilanteessa
kuitenkaan osaisi käyttää.

Turhia väärinkäsityksiä tässä yhteydessä on aiheuttanut käsite
parlamentarisoiminen. Se ei suinkaan tarkoita, että eduskunnasta tulisi
esimerkiksi ulkopolitiikkaa aktiivisesti johtava valtioelin vaan sitä,
että myös tästä politiikan lohkosta täyden parlamentaarisen vastuun
eduskunnan edessä kantaa hallitus.

Historialliset perustelut presidentin vahvojen oikeuksien puolesta eivät
ole yksiselitteiset. Niistä riippumatta uudistusta puoltaa nyt
ajankohtainen yhdentymiskehitys. Jo ETA-sopimus, mahdollisesta EY-jäsenyydestä
puhumattakaan, tekee sisä- ja ulkopolitiikan rajan piirtämisen edes
veteen mahdottomaksi ja edellyttää eduskunnan asemaan vahvistusta myös suhteessa
hallitukseen. Sellainen dualismi, jossa eduskunnasta riippumaton
vahvoin oikeuksien varustettu presidentti ja parlamentaarisesti
vastuullinen hallitus vastaavat osallistumisestamme
EY-ratkaisuihin on kestämätön.

Ydin 5/92

Miljardi valtiolle pikkuraha

Pankkikriisin myötä on julkisen taloudenhoidon mittayksiköissä tapahtunut parin
desimaalipilkun siirto. Kun vielä viime vuosikymmenellä julkisia rahoja käsiteltiin
kymmenien miljoonien markkojen ja usein paljon pienemmälläkin tarkkuudella,
on miljardista nyt tullut kepeästi heiteltävä perusyksikkö.

Aikanaan valtiontilintarkastajat syynäsivät alle miljoonan markan
valtionapuja suurennuslasilla; nyt pankeille tuputetaan miljarditukea
ainoana ehtona se, että pankkien tulisi hoitaa liiketoimintaansa kannattavasti.

Suomessa ei ole koskaan sosialisoitu mitään yhtä helposti kuin SKOP,
jonka Suomen Pankki vain ilmoitti ottavansa haltuunsa. Julkisuudessa
mainittiin operaatiosta koituvan veronmaksajille runsaan miljardin kustannukset.
Nyt tiedetään, ettei kymmenenkään miljardia — SKOP:n kanssa kaupanpäällisiksi
sosialisoidun Tampellan tappiot huomioon ottaen — tule riittämään.

Eduskunta ei ole saanut tietoa siitä, mitä koko operaatio maksaa ja
miten lasku aiotaan hoitaa — puhumattakaan siitä, että se olisi voinut
asiasta jotain päättää. Suomen Pankki onkin tunnetusti laitos, jota mitkään
normaalit juridiset tai poliittiset julkisuus- ja vastuukäytännöt eivät koske.

Pankkien vakavaraisuuden turvaamiseksi kokoon kyhätty kahdeksan miljardin
tukipaketti on sen sijaan läpäissyt eduskunnan. Sitä koskevat päätökset tehtiin
kuitenkin sellaisella suurpiirteisyydellä ja kiireellä jollaiseen ei
normaalissa julkisessa taloudenhoidossa ei ennen olisi suostuttu.

Pankkituki oli lamaa edeleen syventävän luottokiristyksen välttämiseksi
tarpeen. Tuen ehdot olisi kuitenkin tullut asettaa paljon tiukemmiksi.
Nyt hallitus suotta taipui pankkien uhkailuun, että ne mieluummin vetävät
luottoja sisään kuin suostuvat sellaisiin ehtoihin, jotka kuka tahansa yksityinen
sijoittaja asettaisi. Uhkaavan luottolaman torjumiseen olisi kuitenkin
riittänyt se, että tuki olisi osoitettu valtion omistamalle Postipankille
ja muille ehdot hyväksyville pankeille niiden luottokantaa ja markkinaosuuksia
vastaavasti kasvattamalla.

Normaalista taloudenpidosta ei Suomessa enää ole kyse. Sama
summittainen miljarditarkkuus, jolla pankkitukea jaetaan, on otettu käyttöön
myös sosiaali- ja työttömyysturvaan, koulutukseen ja muihin
hyvinvointipalveluihin kohdistuvissa menoleikkauksissa. Hallituksen
näitä koskevat periaatepäätökset ovatkin muutaman miljardin tarkkuudella
samaa suuruusluokkaa kuin mitä veromarkkoja on toistaiseksi
pankkisektorille syydetty.

Uuteen taloudenpitoon kuuluu nyt, että sen tulee nauttia markkinavoimien
luottamusta. Kun hallitus huhtikuisen kriisinsä laukaisemiseksi
kyhäsi kasaan kymmenen miljadin säästöpaketin, ei sen jälkeen suinkaan
jännitetty sitä, saako hallitus kriisiviikonlopun jälkeisenä tiistaina
eduskunnalta luottamuslauseen vaan sitä, hyväksyvätkö maanantaiaamuna
kokoontuvat markkinat päätetyt toimenpiteet.

Samaan miljarditarkkuuteen on sattumoisin päädytty myös hävittäjähankinann
kanssa. Kukaan ei kysy perään, kun hallitus päättää eduskunnan
enemmmistön myöntämillä 9,5 miljardin markan tilausvaltuuksilla noin
15 miljardin markan hankinnasta. Ilmeisesti tälle oli etukäteen
markkinavoimien valtakirja, kun helibor ei heilahtanut.

Surullisinta on, ettemme voi edes hajoittaa markkinoita ja valita uusia tilalle.

Ydin 3/92

Suomea odottaa demokratian kriisi

Maastrichtissa synnytetty Euroopan unioni on kompromissi, kuten Ey-ratkaisut
yleensä. Sen taustalla on vastakkainasettelu tiivistä liittovaltiorakennetta
ja Euroopan Yhdysvaltoja ajavien federalistien ja kansallisvaltioihin
perustuvan yhteistyön kannattajien välillä.

Jälkimmäisten tavoitteiden mukaisesti Maastrichtissa päätettiin ulko-
ja turvallisuuspoliitinen yhteistyö samoin kuin viisumiyhteistyö
perustaa muista Ey-rakenteista erillisille pilareille. Federalistit
nielivät tämän vain väliaikaisena kompromissina. He valmistautuvat pilarirakenteen
peruskorjaukseen jo seuraavalla kierroksella. Kysymys on, kuten EY:ssä aina,
keskeneräisistä prosesseista.

Kun Suomen hallitus on ilmoittanut hyväksyvänsä Maastrichtin sopimuksen,
on se jäsenkandidaatin realismia. EY:n valtakeskuksissa Brysselissä ja
Bonnissa on tehty selväksi, että jäseneksi aikovien on nieltävä Maastricht
karvoineen päivineen ja sitouduttava siihen implisiittisesti
sisältyviin jatkoratkaisuihin unionin syventämisestä. Mutta mitä nämä ratkaisut ovat?

korkea-arvoinen englantilainen virkamies toivottaa Suomen tervetulleeksi
EY:hyn, koska pitää meitä suurina kreikkalaisen arkkitehtuurin ihailijoina.
Tällä hän viittaa Maastrichtin sopimuksen pilarirakenteeseen, jossa
englantilaisen näkemyksen mukaan korostuu valtioidenvälinen yhteistyö
federalismin kustannuksella.

Jos Suomi ja muut EFTA-maat liputtavat avoimesti tämän käsityksen puolesta
kasvaa mahdollisuus, että federalistit asettuvat vastustamaan niiden
jäsenyyttä. Ainakin niiden hakemukset voidaan panna jäihin siksi kunnes
ratkaisevat federalistiset päätökdet yhteisön syventämisestä ja rakenteiden
muuttamisesta on tehty. Vireillä olevien muutosten seurauksena on varmaa, että
ylikansalllisen päätöksenteon osuus kasvaa ja pienten jäsenmaiden
vaikutusvalta heikkenee.

EY:n suhde jäsenkandidaatteihin muistuttaa tilannetta Yhdysvalloissa
ennen sisällissotaa. Silloin uusia jäseniä otettiin liittoon vain tarkoin
laskien, etteivät voimasuhteet orja- ja vapaavaltioiden kesken muuttuneet.
Mahdollisuus joutua EY:n vastakkaisuuksien potkupalloksi ei ole vähäinen.

Federalismi vai kansallisvaltioiden Eurooppa

Suomessa ei tähän asti ole käyty juuri lainkaan keskustelua siitä,
minkälaisen Euroopan rakentamista haluamme tukea. Sen käyminen vasta
jäsenyyden toteutuessa on liian myöhäistä. Voihan arviointi vaikuttaa
siihenkin, haluammeko sittenkään EY:n jäseniksi.

Euroopan yhdentymisessä on aina kulkenut rinnakkain kaksi kehityspolkua.
Federalistien päämääränä on ollut epämääräinen visio Euroopan
Yhdysvalloista ja he ovat korostaneet yhteisten instituutioiden
ylikansallista luonnetta. Saksan kysymys on tätä tukenut, kun muut ovat
pitäneet tärkeänä Saksan sitomista eurooppalaiseen yhteistyöhön ja
saksalaiset samoin heihin kohdistuvien epäluulojen välttämiseksi.

Käytännössä markkinavetoinen yhdentyminen, ensin vapaakaupan edistämiseksi ja
sitten Euroopan kilpailuaseman vahvistamiseksi, on ollut suuntaa-antava.
Näin silloin, kun Euroopan talousyhteisö EEC perustettiin vuonna 1957
Rooman sopimuksella ja kun sisämarkkinoista vuonna 1987 päätettiin.
Federalistit ovat tukeneet markkinayhdentymistä mutta samalla aina
korostaneet, ettei EY saa jäädä pelkäksi vapaakauppa-alueeksi.

Vastakkaisuutta markkinayhdentymisen ja poliittisen liittoutumisen
välillä onkin turha korostaa. Markkinayhdentyminen heikentää kansallisvaltioita
ja vie talouspolitiikan välineistöä yksi toisensa jälkeen niiltä pois.
Korot, valuuttakurssit, pääomaverotus ja EMU:n toteutuessa yhä laajemmin
koko finanssipolitiikka määärytyvät kansainvälisten markkinavoimien
toimesta. Sen ymmärtäminen, että nämä talouspolitiikan välineet
voidaan vallata takaisin demokraattisen vallankäytön avuksi vain
ylikansallisella eurooppalaisella tasolla on tehnyt monista EY:tä
alunperin epäilleistä sosialidemokraateista Euroopan unionin kannattajia.

Näin on myös Suomessa. Olemme tänä keväänä nähneet mitä markkinavoimien
diktatuuri on. Kun Ahon hallitus paniikissa kasasi itse aiheuttamansa
kriisin laukaisemiseksi 10 miljardin säästöpaketin ei kukaan jännittänyt
sitä, hyväksyykö eduskunta sen vaan sitä, saako hallitus
markkinoilta luottamuslauseen.

Tapahtumat antavat oikean perspektiivin puheisiin itsenäisyyden menetyksestä
EY:ssä. Riippuvuuttamme saatetaan tosin ennakoivasti myös liioitella valitun
talouspolitiikan oikeuttamiseksi. Niin kai onkin tulkittava uutinen,
että Suomen Pankki haluaa alistaa maan EY:n taloudelliseen holhoukseen
jo ennen EY-jäsenyyden ja EMU:n toteutumista. Kansalaiset ovat tuskin
tätä huomanneet, eihän se tunnu hätkähdyttävän edes kansanedustajia.

Missä demokratiavaje?

Yhdentymiskehitykseen ja -valintoihin liittyy vakavia kysymyksiä demokratian
kannalta. On helppo vaatia EY:n nk. demokratiavajeen täyttämistä. Mutta
täyttyykö se todella sillä, että EY:n parlamentin valtaa kasvatetaan?

Mitä enemmän europarlamentin toimintaan on tutustunut sen epäilevämmäksi
käy sen suhteen, pitääkö tälle porukalle lisätä valtaa. Toisaalta ei ole
ihmeellista, jos vallaton parlamentti myös käyttäytyy vallattomasti.
Mutta onko asiallisesti toimiva ja vastuuta kantavakaan europarlamentti
sellainen elin, jolle haluamme siirtää kansasta lähtevän ja eduskunnan
käyttämän suomalaisen kansansuvereniteetin?

Demoratiavajeen täyttäminen on syytä täsmentää europarlamentin vallan
kasvattamiseksi ensisijassa komission, ei jäsenmaiden kansallisten
parlamenttien kustannuksella. Niissä asioissa, jotka vastaisuudessa
kuuluvat yhteisön toimivaltaan, on parlamentin asemaa vahvistettava.

Osa EY:n demokratiavajeesta seuraa komission ja ministerineuvoston
valmistelun ja päätöksenteon ei-julkisuudesta. Selvä epäkohta on myös,
että ministerineuvoston jäsenten demokraattinen valvonta on puutteellisesti
järjestetty kaikissa EY-maissa Tanskaa ehkä lukuunottamatta.

Paljon puhutun subsidiaarisuusperiaatteen johdonmukaisen soveltamisen
tulee johtaa siihen, että yhteisön toimivaltaa voidaan nykyisestään
eräillä aloilla myös kaventaa. Silloin on tarkasteltava kriittisesti
myös sitä yltiöliberalistista oppia, jonka mukaan tavaroisen vapaa liikkuvuus
saa ajaa esimerkiksi kansallisten parlamenttien oikeiksi arvioimien
työ-, kuluttajien- tai ympäristönsuojelun tavoitteiden yli.

Kansallisvaltio demokratian ensisijaisena tasona

Kansallisiin kansanedustuslaitoksiin nojaava demokratiakäsitys on aika
luonnollinen ajattelutapa erityisesti Englanissa tai pohjoismaissa.
Näissä maissa kansallisvaltio edustuselimineen koetaan historiallisesti
luonnolliseksi kansan vapauksia ja oikeuksia puolustavaksi demokraattisen
samastumisen kohteeksi.

Monet jännitteet ja ristiriidat Euroopassa johtuvat siitä, että näin ei
kaikissa maissa ole asia. Alistetut vähemmistökansallisuudet eivät näe
keskittäviä valtiorakenteita puolustamisen arvoisina vaan kokevat
valtioita heikentävän eurooppalaisen unionin vapautuksensa edistäjänä.
Innokkaimmat eurofederalistit ovat usein belgialaisia, joille oman
kansallisten vastakkaisuuksien koetteleman keinotekoisen valtion
kuihtuminen on yhdentekevää. Suorastaan elintärkeää se on niille
kansallisuuksille, jotka Itä-Euroopan muutosten seurauksena ovat
joutuneet asein selvittelemään kansallisuusriitoja.

Mutta pitääkö meidän Suomessa luopua luontevasta valtioyksiköstämme
siksi, etteivät kaikki kykene tai halua ylläpitää samanlaista?
Kysymys ei enää ole tärkeä ensisijassa kansallisesta vaan
demokraattisesta näkökulmasta.

Demokratia ja hajaantuva suvereenisuus

On väistämätöntä, että aiemmin kansallisvaltioihin keskittynyt
suvereenisuus hajaantuu yhtäältä ylikansalliselle, sekä eurooppalaiselle
että maailmanlaajuiselle tasolle, ja toisaalta alaspäin, maakuntiin ja
paikallisyhteisöille.

Vallan ja vastuun liiallinen hajaantuminen on kuitenkin ongelmallista
demokratialle. Uskoakseni kansanvallan on parhaiten koettu toimivan
oloissa, joissa luonnollisiksi tunnustetut ja demokratian kannalta
vielä hallittavissa olevat (altio)yksiköt ovat yksiselitteisessä
ensisijaisvastuussa kansalaisten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista.

”Kansalaisten tyytymättömyys poliitikkoihin ja valtapuolueisiin johtuu
nähdäkseni muuallakin kuin Suomessa siitä, että ihmiset eivät ole vielä
sisäistäneet avoimen talouden kansalliselle päätöksenteolle asettamia
rajoituksia”, kirjoittaa Max Jakobson (HS. 16.4.). ”Koko teollistunut
maailma on sitoutunut keskuspankkijohtoiseen talouspolitiikkaan,
joka pyrkii rahan arvon pysyttämiseen vakaana. Mikään maa ei voi, ei
Yhdysvallatkaan, tässä suhteessa kulkea omaa tietään. Poliitikkojen tehtävksi
jää siten talouspolitiikassa vain vanhojen syntien hyvittäminen eli
julkisten menojen karsiminen, jotta budjettivajeet ja velkaantuminen
saataisiin katkaistuksi. Sillä ei kasvateta kansansuosiota.”

Todellisuudessa talouspolitiikassa on enemmän liikkumatilaa kuin
Jakobson ja hallitus väittävät. Kysymys on silti ehkä enemmän aste-eroista.
Oleellista on, että vaihtoehdoton politiikkaa kaivaa kansanvallan
perusteita ja politiikan uskottavuutta. Jos yhdentymiskehitys
samanaikaisesti vie siihen, että eduskunnan vaikutusmahdollisuudet
myös sihen lainsäädäntöön ja päätöksentekoon, joka ei ole suoraan
markkinadiktatuurin alaista kapenee, ovat ainekset demokratian kriisiin koossa.

Samanlaisia ongelmia on kaikissa EY-maissa. On ennustettavissa,
että tällä vuosikymmenellä nousee vielä useimmissa kansallisissa
EY-parlamenteissa vastareaktio Brysseliin keskittyvää päätöksentekoa
vastaan. Maastrichtin sopimuksen ratifiointikaan ei ole pelkkä
läpihuutojuttu. Oireellisesti jopa Ransakan kansalliskokous
on alkanut kysyä valtansa perään.

Kansalaisreaktioiden epävarmuutta lisää ideologioitten kriisi,
jota muun muassa Risto Alapuro (HS 9.5.) on käsitellyt. Itä-Europassa
romahtaneen kommunismin ja Länsi-Euroopassa horjuvan sosialidemokratian
jättämään tyhjiöön ovat pyrkimässä äärikansalliset ja rasistiset virtaukset.

Jotkut asettavat toiveensa eurooppalaisen identitettin kasvattamiseen
ja eurofederalistiseen liikkeeseen. Parhaimmillaan niiden turvin voidaan
vahvistaa Europan uutta turvallisuusarkkitehtuuria. Kokoavina aatteina niiden
mahdollisuudet lähivuosina vallata ajan henki tuntuvat heiveröisiltä.
Näin ennen muuta siksi, että niillä ei ole tarjota konkreettisia ratkaisuja
hyvinvointiyhteis-kunnan ja demokratian kriisiin. Sitä varten tullaan
vielä pitkään tarvitsemaan tätä katoavaa kansallisvaltiota.

Kansallisvaltioon liitettyjen arvojen puolustamista ei saa jättää
vain kansalismielisille ääriliikkeille ja populisteille. Juuri vahvan
sosialidemokratian pohjoismaissa toteuttama yhteiskuntamalli
on liittänyt valtioon demokraattiset, oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen
ja sosiaaliseen tasa-arvoon ja turvallisuuteen liittyvät arvot.
Jos sosialidemokratia euroinnostuksessaan tästä luopuu voi se oleellisesti
lisätä demokratian kriisiä.

On oireellista miten kaikissa pohjoismaissa kansalaisten epäluulo
EY:tä vastaan lisääntyy melkein samassa suhteessa kuin näiden maiden
eliitin yksimielisyys EY:n välttämättömyydestä kasvaa. Kun EY:n vahvat
vaikuttajat vaativat jäsenehdokkailta allekirjoitusta avoimeen valtakirjaan
Euroopan unionin syventämiseksi vaatii kansalaisten luottamuksen säilyttäminen
ja demokratian kriisin torjuminen sosialidemokraateilta selkeää linjausta
kansallisen demokratian puolustamisesta myös tulevissa EY-ratkaisuissa.

Demari 8.6.1992
Kirjoitettu ennen Tanskan kansanäänestystä.