Kansainväliset humanitaarisen oikeuden periaatteet sekä sopimusten kunnioittaminen ovat kulmakiviä Suomen kuten jokaisen vastuullisen valtion toiminnassa sekä kansallisilla että kansainvälisillä areenoilla. Meidän on myös varmistettava, että ihmisoikeuksia noudatetaan ja että toimimme kansainvälisesti yhteisesti sovittujen periaatteiden mukaisesti.
Asevalvonta ja aseidenriisunta on muiden tavoitteidensa lisäksi konkreettista kansainvälisen humanitaarisen oikeuden ja ihmisoikeuksien toimeenpanoa. Kansainvälisissä aseriisuntaan liittyvissä keskusteluissa punnitaan aina kansallisten puolustustarpeiden ja humanitaaristen tavoitteiden tasapainoa. Maailmanlaajuisesti on katsottu, että jalkaväkimiinojen aiheuttamat humanitaariset kärsimykset ovat suhteettoman suuret ja etteivät niiden käytöstä johtuvat seuraukset ole hyväksyttäviä.
Suomi sitoutui ensimmäistä kertaa tavoitteeseen jalkaväkimiinojen kansainvälisestä täyskiellosta vuonna 1996 EU:n yhteisessä kannassa eli jo ennen Ottawan jalkaväkimiinat kieltävän sopimuksen syntyä. Asiaa käsitellyt raportti julkaistiin vuonna 1997, jossa ehdotettiin sopimukseen liittymistä vuonna 2006.
Asiaan palattiin vuonna 2004, jolloin liittymistä ryhdyttiin valmistelemaan. Päätös perustui tuolloin tarkkaan harkintaan siitä, miten kansallisen puolustuksen turvaamisen edellytykset voidaan yhdistää Suomen asemaan kansainvälistä humanitaarista oikeutta ja kansainvälisiä aserajoitustoimia vahvasti puolustavana maana. Kun liittyminen suunnitellusti vuonna 2012 tapahtui, oli puolustuvoimille budjetoitu resurssit korvata jalkaväkimiinojen poistamisesta johtuva suorituskyky muulla tavoin. Näin on tapahtunut ja jalkaväkimiinavarastot on puolustusvoimien tekemän suunnitelman mukaisesti käytännössä hävitetty. Jalkaväkimiinat eivät siis ole enää vuosikymmeneen olleet osa Suomen puolustussuunnittelua.
Ajatuksen, että eduskunnan suuren enemmistön hyväksymästä Ottawan sopimuksesta erottaisiin, ymmärtävät useimmat sitä esittävätkin mahdottomaksi. Löysä politikointi vakavalla asialla ei silti ole pelkästään harmitonta. En ihmettele, jos ammattisotilaat ovat erityisen kiusaantuneita tällaisista puheista.
Vaikka Suomen käytössä miinoja ei olekaan kylvetty vastuuttomasti eikä niitä ole viety ulkomaille, vaan ne on pidetty meitä koskevan kriisin varalta varastoissa, emme kuitenkaan poikkea tässä suhteessa useimmista sopimukseen liittyneistä. Mutta kansainvälisten asevalvontasopimusten kattavuudelle ja toimivuudelle on tärkeätä, että ne ovat mahdollisimman universaaleja. Sopimus on lähes maailmanlaajuinen – yhteensä 162 valtiota, kaikki EU-maat mukaan lukien, on liittynyt sopimukseen.
Ottawan sopimus on osoittanut tehonsa. Se on jo radikaalisti vähentänyt jalkaväkimiinojen tuotantoa ja määrää maailmalla ja käytännössä jalkaväkimiinojen markkinat ovat näivettyneet ja miinauhrien määrä on kääntynyt laskuun, mutta monilla alueilla tulee vielä paljon siviiliuhreja ennen kuin miinojen raivaustyö, jota Suomi tukee, saa ne poistetuiksi maastosta.
Suomi myös tukee vuosittain ns. humanitaarista miinatoimintaa, eli pääasiassa miinanraivausta ja miinauhrien avustamista. Tuen kohteina ovat olleet erityisesti hauraat ja sodan runtelemat valtiot, joiden väestöä on voitu tukea vaikeassa tehtävässä raivata räjähteitä maaperästä. Suomen tuella on pystytty ottamaan maata jälleen mm. viljelykäyttöön ja monen lapsen koulutie on jälleen turvallinen. Turvallisemman ympäristön luominen takaa paremmat edellytykset myös muulle kestävälle kehitykselle ja aktiivisuudelle.
Suomi on osa kansainvälistä yhteisöä ja kannamme vastuumme. Työ ei ole kuitenkaan päätöksessä. Suuren uhan luovat tällä hetkellä konfliktialueilla mm. kotitekoiset terroriräjähteet, jotka kylvävät tuhoa siviiliväestön keskuudessa ja vaikeuttavat esimerkiksi rauhanturvaajien työtä. Pyrimme jatkossakin tekemään maailmasta turvallisemman paikan meille kaikille.
14.2. 2015
