Se miten informaatiota tuotetaan, käsitellään, levitetään, käytetään ja väärinkäytetään, on aina ollut tärkeä kysymys ja on nyt teknologian kehityksen tuottamien uusien välineiden maailmassa entistäkin tärkeämpi. On hyvä, että se on nostettu täälläkin tänään keskeiseksi Eurooppa-foorumin teemaksi.
Informaatiovaikuttaminen on itse asiassa vanha ja banaalin jokapäiväinen asia kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä. Kun vauva itkullaan ilmoittaa, että hänellä on nälkä, haluaa hän tällä informaatiolla vaikuttaa siihen, että saisi ruokaa. Ja kaikki mainonta on tietysti aina systemaattista informaatiovaikuttamista.
Myös se mitä tänään nyt tässä puhun, on informaatiovaikuttamista, toki avointa ja omiin ajatuksiini perustuvaa omakustanteista sellaista.
Myös järjestäytyneet yhteisöt, kuten vaikkapa yhdistykset, uskontokunnat, puolueet tai valtiot, harjoittavat aina informaatiovaikuttamista edistääkseen tavoitteitaan. Vaikuttamisen ne kohdistavat sekä omaan jäsenkuntaansa että toisiin toimijoihin. Kautta aikojen valtiot ovat myös pyrkineet vaikuttamaan niin sodassa kuin rauhan aikana toisiin valtioihin.
Aikaisemmin tästä käytettiin käsitettä propaganda. Wikipedia-määritelmän mukaan:
”Propaganda on tavoitteellista, harkittua ja järjestelmällistä pyrkimystä manipuloida ihmisten uskoja, asenteita tai tekoja. Propaganda luo mielikuvia ja pyrkii hallitsemaan mieliä. Se ruokkii ennakkoluuloja, yhdenmukaistaa ajattelua ja vaientaa erimieliset. Propaganda on aina massoihin vaikuttamista, ei vain kahden yksilön välistä viestintää.”
Wikipedia selviää jo paljon lyhyemmin määritellessään modernin käsitteen informaatiovaikuttaminen: sitä on ”julkiseen mielipiteeseen, ihmisten käyttäytymiseen ja yhteiskunnan päätöksentekoon vaikuttamaan pyrkivä toiminta tietoa levittämällä”.
Se mikä on tietysti uutta propaganda-ajan käytäntöihin nähden, on informaatioteknologian huikea kehitys, jossa suullisesti ja painetussa muodossa ja perinteisen radio- ja televisiolähetysten kautta levitetyn informaation rinnalle ja näitä esidigitalisaatiokauden välineitä paljon merkitykseltään suuremmaksi ovat nousseet digitalikauden uudet välineet ja alustat internetissä. Näitä myös niin perinteinen media kuin jokainen some-addikti pyrkii käyttämään edistämään oman informaatiovaikuttamisensa tavoitteita.
Informaatiovaikuttamisen arkisuus, jokapäiväisyys ja banaalisuus on pidettävä mielessä, kun paneudumme informaatiovaikuttamisen haasteisiin. Ne eivät siten liity vain tai edes välttämättä isoimmalta osaltaan siihen, miten valtiolliset toimijat informaatiovaikuttamista harjoittavat.
Jälkimmäinen on kuitenkin se, johon virallisissa yhteyksissä kiinnitetään lähes yksinomaan huomiota. Siten valtioneuvoston kaksi vuotta sitten julkaisemassa oppaassa informaatiovaikuttamiseen vastaamiseen käsite määritellään näin: ”informaatiovaikuttamisella tarkoitetaan toimintaa, jolla pyritään järjestelmällisesti vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen, ihmisten käyttäytymiseen ja päätöksentekijöihin sekä sitä kautta yhteiskunnan toimintakykyyn. Vaikuttamisen keinoja ovat esimerkiksi väärien tai harhaanjohtavien tietojen levittäminen ja painostaminen sekä sinänsä oikean tiedon tarkoitushakuinen käyttö. Kyse on strategisesta toiminnasta, jonka tavoitteena on saada kohde tekemään itselleen haitallisia päätöksiä ja toimimaan omaa etuaan vastaan.
Opas on laadittu sodankäynnin oppaaksi. Informaatiovaikuttaminen liitetään osaksi hybridisodankäyntiä. Oppaassa kerrotaan, miten: Oppaan tuottamisen taustalla on useita kehityskulkuja. Yksi niistä on sodankäynnin tavan muuttuminen. Krimin laiton liittäminen Venäjään ja Itä-Ukrainan alueella käynnissä oleva konflikti ovat osoittaneet, että eri keinoja yhdistävällä hybriditoiminnalla on monet kasvot. Hyökkääjä voi päästä tavoitteeseensa, jopa käyttämällä pääosin muita kuin sotilaallisia keinoja. Informaatiovaikuttamisen merkitys korostuu nykyaikaisessa hybriditoiminnassa. Eräs tätä turvallisuusuhkaa kuvaamaan käytetty käsite on vaikuttamiskampanja. Valtiotason suunnitelmallisessa vaikuttamiskampanjassa vieras valta käyttää hyväkseen kohteena olevan yhteiskunnan haavoittuvuuksia saavuttaakseen tavoitteensa ilman sotilaallisia keinoja.
Oppaan, joka suurelta osin on sellaisenaan käännetty Ruotsissa aiemmin valmistellusta vastaavasta oppaasta, mukaan tässä: Kyse on strategisesta toiminnasta, jonka tavoitteena on saada kohde tekemään itselleen haitallisia päätöksiä ja toimimaan omaa etuaan vastaan. Tämän määritelmän mukaan informaatiovaikuttaminen on haitallista viestintää, jonka takana voivat olla valtiollinen toimija, ei-valtiollinen toimija, joka voi toimia myös tietoisesti tai tiedostamattaan jonkun valtion lukuun, yksilöt, erilaiset organisaatiot, järjestöt tai yhteenliittymät, mutta myös muut toimijat.
Oppaan informaatiovaikuttamisen määritelmä on kuitenkin ongelmallinen. On ensinäkin muistettava, että informaatiovaikuttaminen on sinänsä normaalia demokratiaan kuuluvaa toimintaa. Itse asiassa kaikki poliittinen toiminta demokraattisessa yhteiskunnassa on informaatiovaikuttamista.
Kun avoin demokraattinen yhteiskunta perustuu informaation vapaaseen kulkuun, on vaikeasti ratkaistava kysymys siitä, minkälainen ja kenen toimesta harjoitettu informaatiovaikuttaminen on normaalia ja tarpeellista ja minkälainen ja kenen taas haitallista ja vahingollista. Siteerattu opas ratkaisee tämän niin, että se kertoo miten jälkimmäisen ”tavoitteena on saada kohde tekemään itselleen haitallisia päätöksiä ja toimimaan omaa etuaan vastaan”.
Tämä taas saattaa kysymään mikä on haitallista ja oman etumme vastaista ja kuka sen määrittelee? Oppaan ilmiselvä vastaus on, että sen määrittelee valtio. Tässä ollaan kuitenkin jo hyvin kaltevalla pinnalla. Onko esimerkiksi avohakkuiden salliminen, uuden ydinvoimalan rakentaminen, 30 mrd euron hävittäjähankinta, turvavälien edellyttäminen joukkotilaisuuksissa, sotilaallinen liittoutumattomuus tai turkistarhauksen kieltäminen haitallista ja etujemme vastaista?
En tarkoita, etteikö valtiolla – demokraattisessa maassa eduskunnalla ja sen luottamusta nauttivalla saa, voi ja pitääkin olla mielipide tällaisista asioista. Niistä voi kuitenkin olla oman maan kansalaisilla yhtä lailla kuin ulkovalloillakin olla erilaisia mielipiteitä.
”Väärienkin” – ts. valtiovallan näkemyksestä poikkeavien – mielipiteitten esittäminen on siten demokratiassa ei vain sallittua vaan tarpeellista informaatiovaikuttamista.
Informaatiovaikuttamisen analyysissä ei ole takerruttava siihen kuka sanoo ja mitä, vaan miten se tapahtuu.
Tästä avautuu minusta oikea tapa käsitellä informaatiovaikuttamisen haastetta. Vaikka ei olisi ensisijaista lähteä liikkeelle siitä kuka sanoo eikä siitä, että yhdenkään sanojan – edes ulkovallan – sanominen pitäisi kieltää tai estää, on ensimmäinen periaate se, että kaiken informaatiovaikuttajien on esiinnyttävä avoimesti itsenään. Tämä koskee niin ulkovallan levittämää propagandaa kuin somessa tapahtuvaa yksittäisen ihmisen informaatiovaikuttamista.
Median ylläpitämillä kommenttipalstoilla voi ja pitää edellyttää omalla nimellä esiintymistä ja vain perustelluissa poikkeustapauksissa julkaista nimimerkin suojassa tarjottua tekstiä. Sen täytyy myös tarkoittaa sitä, että tarkoituksellisen solvaavan vihapuheen ja yhteiskuntavaarallisen väärän tiedon esittämisestä – ei siis toki minkään mielipiteen – voi joutua vastaamaan oikeudessa, eli riippumattomassa tuomioistuimessa.
On siten tärkeätä, että meillä on riittävä lainsäädäntö, joka mahdollistaa puuttumisen solvauksiin, vihapuheeseen ja tahallisten valheiden levittämisen. Monet ovat sitä mieltä, että meillä on aivan riittävä lainsäädäntö, joka mahdollistaa tarpeellisen puuttumisen. Heidän mukaansa esim. ei ole tarvetta lisätä vihapuhetta rikosnimikkeeksi, koska muu olemassa oleva lainsäädäntö antaa jo riittävät mahdollisuudet siihen puuttua.
Olin tämän argumentin kannalla siihen saakka, kunnes rikoslakiin haluttiin erikseen tehdä lisäys, joka kriminalisoi tyttöjen sukupuolielinten silpomisen, vaikka jo olemassa oleva rikoslaki on teon jo riittävän selvästi kriminalisoinut. Jos tätä pidettiin perusteltuna, on silloin myös tarpeen ja perusteltua lisätä myös vihapuhe erikseen kriminalisoiduksi teoksi.
Ei kuitenkaan riitä, että lainsäädäntö on kunnossa, ellei sitä myös toimeenpanna. Tähän tarpeeseen on herätty aivan liian myöhään, jos vielä nytkään. Kun uudet some-alustat ilmaantuivat, alkoivat ne pian täyttyä kaikenlaisella rikoksen tunnusmerkit täyttävällä kuonalla. Se oli sellaista, johon perinteisessä printtimediassa olisi aivan toisenlaisella valmiudella aikaisemmin ja edelleenkin puututtu myös oikeusviranomaisten toimesta. Tämä perinne näkyy edelleen siinä, miten printtimediassa sekä toimituksellinen valmius estää tällaisen julkaiseminen että tekstintekijän kynnys esittää sitä ylläpitävät yhä tiukempaa kontrollia päästää mitä tahansa painettuun sanaan. Mutta sen mitä iltapäivälehdet saattavat edelleen pitää ”unfit to print” kategoriaan kuuluvana löytää kyllä tiensä ilman algoritmien ylläpitämiä estoja samojen lehtien nk. nettikeskustelusivuille.
Twitter, facebook ja muut some-alustat ovat tuutteja, joita asiallisen vuorovaikutuksen ohella käytetään mitä rajuimman solvauksen, maalittamisen ja tahallisen valheiden levittämisen alustana. Kun tämä ovi on kerran avattu, on sen sulkeminen vaikeaa. Ns tolkun ihmisetkin alkavat pitää sitä uutena normaalina, jonka kanssa on vain elettävä. Itse en tahtoisi alistua näin fatalistiseen suhtautumiseen.
Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusoikeuksia ja sitä on suojeltava. Jos sen väärinkäyttöön on tarpeen puuttua ei se voi tapahtua ennakkosensuuriin turvautumalla tai muulla tavoin hallinnollisin keinoin, vaan viime kädessä on riippumattomien tuomioistuinten tehtävä ratkaista tähän liittyvät kiistat.
Mitä kaikkea tällaisesta sananvapauden väärinkäytöstä voi seurata oli jo ymmärretty ennen digiaikaa, jolloin esimerkkinä se miten huuto olemattomasta tulipalosta elokuvateatterissa voi aiheuttaa kuolemiin johtavaan tallaantumispaniikin. Nyt kannetaan huolta, miten Covid-19:ia koskeva disinformaatio tappaa ihmisiä.
Sivistymätön kielenkäyttö yhdistettynä maalittamiseen, vihapuheeseen ja solvaamisen on aina vaarallista vähittäin etenevää myrkynkylvöä. Vihapuheesta on lyhyt askel vihatekoihin, mutta laajavaikutteisempi seuraus on miten se kalvaa luottamusta demokratian toimivuuteen ja on vaaraksi koko yhteiskunnalle. Yksi esimerkki siitä miten se johtaa dysfunktionaaliseen demokratiaan on tämän päivän Yhdysvallat.
Vaarallista ja haitallista on tarkoituksellisesti valheellinen informaatiovaikuttaminen silloinkin, ja itse asiassa erityisesti silloin, kun sitä harjoitetaan ulkoisesti asiallisessa muodossa. Tekniikan kehitys on antanut tälle aivan uusia välineitä käyttöön, kuten esim. nk. deepfake-videot, joista käytetään myös suomenkielistä syväväärennös-termiä. Kyse on synteettisistä video- ja äänihuijauksista, joista pahimmillaan on vaikea sanoa, ovatko ne oikeita vai eivät. Julkisuuden henkilön, poliitikon tai valtiojohtajan suuhun voidaan laittaa täysin tekaistua puhetta, jota tämä ei oikeasti ole sanonut ja valtiosuhteissa voi syntyä todellisia vaaratilanteita, jos tällaisesta videosta tulee viraali.
Deepfake videot ovat ääriesimerkki fakenews-ilmiöstä. Sen ohella mitä yksittäinen valeuutinen voi saada aikaan kuuluu laajempaan uhkakuvaan myös se, miten kaiken uutisoinnin, ml. liikkuvan kuvan todistusvoima heikkenee. Lopputulema on, että kaikkea oikeatakin tiedonvälitystä on yhä vaikeampi erottaa valeuutisista. Näin koko demokraattisen järjestelmän toimivuutta ja luotettavuutta vaikkapa vaalitulosten suhteen horjutetaan, luodaan tilanne, jossa kaikki viestintä on epämääräistä ja epäilyksenalaista.
Olemmeko näin siirtymässä post-faktuaaliseen eli totuudenjälkeiseen maailmaan? Onko Feyerbendin jo vuonna 1975 kirjassaan Against Method goes lanseeraama ”kaikki käy” periaate muuttunut tiedemaailman kummajaisesta politiikan ja median uudeksi normaaliksi?
Näin ei kuitenkaan onneksi vielä ole, eikä ole tällaiseen pidä fatalisti alistua vaan on lähdettävä siitä, että faktoja on kunnioitettava eikä mielipiteitä tulee nostaa ”vaihtoehtoisina faktoina” samaan asemaan. Tässä kohdin toimenpiteitten on kohdistuttava nimenomaan siihen, miten faktoihin suhtaudutaan omissa maissamme. Mitä välinpitämättömämmin suhtaudumme faktoihin sitä helpommin voi ulkoa ohjattu informaatiovaikuttaminen saavuttaa tavoitteensa.
Edellä sanotun jälkeen pitäisi olla selvää, etten ole trivialisoimassa vihamielistä, asiatonta ja valheellista informaatiovaikuttamista. Päinvastoin näen sen paljon suurempana ja laaja-alaisempana vaarana kuin vain joidenkin autoritaaristen valtioiden harjoittaman vihamielisen informaatiovaikuttamisen, johon pohdinta informaatiovaikuttamisesta liian usein halutaan rajata.
Jos yhteiskunnassamme sivistymätön, vihan ja valheellisen tiedon levittämiseen perustuvasta informaatiovaikuttamisesta tulee uusi normaali, sen vaikeammaksi käy ulkoa suunnatun vihamielisen informaatiovaikuttamisen identifiointi ja sen vaikutuksen torjuminen. Haitallisen informaatiovaikuttamisen torjunnan on siis perustuttava siihen, että kaikelta informaatiolta on vaadittava, että sen lähde on identifioitavissa ja sen sisältö verifioitavissa. Tämä, kuten myös haitallista ja vahingollista informaatiovaikuttamiseen syyllistyneiden saattaminen oikeuden eteen vastaamaan, ei ole yhden kansallisvaltion puitteissa helppoa, ja vielä vaikeampaa ellei suorastaan mahdotonta se on kun asialla ovat valtiolliset toimijat.
Ei siten ole mitään syytä väheksyä sitä haittaa, vaaraa tai suoranaista uhkaa, jota Venäjän ja Kiinan kaltaisten autoritaaristen maiden valtiojohtoinen informaatiovaikuttaminen merkitsee. On kuitenkin samalla todettava, että nämä eniten syyllistetyt valtiot eivät ole ainoita, jotka voivat harjoittavat informaatiovaikuttamista. Sitä tekevät niin Yhdysvallat kuin muutkin siihen resursseja varanneet valtiot, joskin yleensä, vaikkakaan eivät aina, paljon hyväksyttävämmin ja vähemmän vaarallisin keinoin. BBC World Service tai edes Radio Free Europe ovat valtiollista vaikuttamissanomaa levittäviä instituutioita, mutta niitä ei kuitenkaan voi verrata Russia Today kanaviin. Britit tai amerikkalaiset eivät liioin ole jäänet kiinni bottien käytöstä tai muutoin samanlaisista vaalivaikuttamisyrityksistä kuin venäläiset. Mutta muutoin nämä lännen leiriin lasketut valtiot ovat kehittäneet ja käyttäneet kybervaikuttamisen keinoja verkostojen salakuuntelusta alkaen. EU-maista ainakin Unkari on myös kohdistanut omiinsa ja muihin EU-kansalaisiin tällaista laitonta vakoilua.
En ole mitenkään asettamassa näitä länsivaltoja samaan kategoriaan kuin Kiinaa ja Venäjää, puhumattakaan Pohjois-Koreaa, joka järjestelmänsä romahduksen pitkittämiseen rahapulassaan käyttää digitaitojaan myös puhtaasi varkausrikoksiin ilman mitään ideologisia tavoitteita. Korostan kuitenkin sitä, ettemme uskottavasti voi torjua autoritaaristen valtioiden uhkaavia toimia käyttämällä edes etäisesti samoja menetelmiä ja keinoja kuin mihin ne turvautuvat.
Vapaan yhteiskunnan ja demokratian puolustaminen ei ole siten vain ulkoiselta vaikutukselta suojautumista. Autoritaaristen valtioiden informaatiovaikuttamisen tavoite on aktiivinen pyrkimys heikentää demokratian legitimiteettiä omien ja muiden valtioiden kansalaisten silmissä, sillä ne kokevat demokratian viehätyksen näiden omaa hallinnollista jatkuvuutta epävakauttavana tekijänä. Esimerkiksi vaalivaikuttamisella pyritään tällöin heikentämään demokratian uskottavuutta ja luotettavuutta sekä vastaavasti vahvistamaan autoritaarisen hallinnan hyväksyttävyyttä.
Onnistuminen tällaisessa vaikuttamisessa perustuu ennen kaikkea kohteen sisäisten jakolinjojen syventämiseen, vastakohtien ja epäluulojen lietsomiseen. Tätä edesauttaa se, miten Yhdysvalloissa ja Euroopassa lisääntynyt eriarvoisuus sekä kansalaisten vähentynyt luottamus eliitteihin ja poliittisiin instituutioihin on johtanut populististen liikkeiden esiinnousuun viimeisen vuosikymmenen aikana. Vaikka populismin juuret ovat suurelta sisäsyntyisiä, voivat ulkoiset toimijat hyödyntää sen taustalla olevia ongelmia osana oman vaikuttamisensa logiikkaa, jolla pyritään ennestään edistämään sisäistä polarisaatiota. Samalla populistien eliitti-, maahanmuutto- ja globalisaatiovastainen retoriikka luo autoritaarisille maille pohjaa, jota vasten voidaan korostaa kansalaisten tyytymättömyyttä demokratiaan sekä kyseenalaistaa kansanvaltaisen hallinnon legitimiteettiä.
”Koko kansan panoptikon”
On kuitenkin tarpeen vähän tasapainottaa sitä kuvaa, jota edellä olen informaatiovaikuttamisen toimintaympäristön ja digitaalisen teknologian kehityksestä antanut. The Economist julkaisi tällaisen kansakuva-artikkelin, jossa käsiteltiin sitä miten avoimia lähteitä voidaan kenen tahansa toimesta käyttää tutkimuksiin avoimmuutta edistävällä tavalla. Tälle on annettu nimi Open Source Intelligence (OSINT). Siinä on kyse siitä, että yksittäiset ihmiset, ryhmät tai järjestöt, voivat täysin kenen tahansa käytettävissä ilman hakkerointia olevista lähteistä, kuten kaupallisista satelliittikuvista tai somessa julkaistuista kännykkäkuvista, selvittää pitkiä tapahtumaketjuja ja verifioida (tai falsifioida) erilaisia väitteitä ja olettamuksia. Tunnettu esimerkki tästä on Bellingcat järjestö, joka on osoittanut Malesialaisen matkustajakoneen alasampumisen vuonna 2014 Itä-Ukrainassa tapahtuneen venäläisten vastuulla olleella ilmatorjuntaohjuksella.
Myös Uiguurien pakkaaminen pidätyskeskuksiin ja ”uudelleenkoulutusleireille” Kiinassa on todennettu (myös) OSINTin avulla. Sama tieto on toki usein myös sekä samoja että perinteisiä salaisia tiedustelumenetelmiä hyödyntävien valtioiden käytössä, mutta ne myös säätelevät miten ne tietoaan julkaisevat ja käyttävät. Ei-julkisiin tiedustelulähteisiin perustuva tieto jota ei voi avoimista lähteistä tarkistaa, on usein syystäkin epäilyttävää.
Kuten Economist kirjoittaa, olisi nykyään avoimista lähteistä ja käytössä olevilla menetelmillä voitu todennäköisesti osoittaa amerikkalaisten väitteet Irakin joukkotuhoaseista vääräksi, joilla Bushin hallinto perusteli hyökkäystään Irakiin vuonna 2003.
Hallitukset eivät useista syistä rakasta OSINT ilmiötä, saattaahan sen julkisuuteen esim. sellaista tietoa sotilaallisista kyvyistä, joiden julkaiseminen voi vaarantaa kansallisen turvallisuuden. Tähän tosin on helppo vastata, että avoimista lähteistä kerätty tieto on todennäköisesti joka tapauksessa mahdollisen vihollisen käytössä, jolloin salassapito kohdistuukin ensi sijassa omien kansalaisten tiedonsaantimahdollisuuksiin.
OSINT ilmiöön liittyy toki paljon myös arveluttaviakin piirteitä, kuten sen suhde ihmisten yksityisyyteen joiden liikkumista ja tekoja voidaan myös sitä käyttäen seurata. Ja kuten kaikkea muutakin tiedonkeruuta, voidaan OSINTia käyttää myös manipuloidun ja väärän tiedon tai konspiraatioteorioiden levittämiseen.
EU ja informaatiovaikuttaminen
Euroopan komission sekä unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan tiedonanto vuodelta 2018, jossa määritellään Euroopan unionin toimintastrategiaa informaatiovaikuttamisen haittavaikutusten 20 ehkäisemiseksi on keskeisin EU:n vastausta informaatiovaikuttamisen haasteeseen valaiseva asiakirja. Strategian virallinen nimi on ”Disinformaation vastainen toimintasuunnitelma”.
Toimintasuunnitelman ensimmäisessä kappaleessa demokratian ja disinformaation välinen suhde ilmaistaan seuraavasti: ”Sananvapaus on Euroopan unionin perusarvo, joka on vahvistettu Euroopan unionin perusoikeuskirjassa ja jäsenvaltioiden perustuslaeissa. Demokraattisten yhteiskuntiemme avoimuus on riippuvainen kansalaisten kyvystä saada käyttöönsä erilaisia todennettavissa olevia tietoja, jotta he voivat muodostaa näkemyksen eri poliittisista kysymyksistä. Tällä tavoin kansalaiset voivat osallistua asian ymmärtäen julkiseen keskusteluun ja ilmaista tahtonsa vapaiden ja oikeudenmukaisten poliittisten prosessien kautta. Disinformaation tahallinen, laajamittainen ja järjestelmällinen levittäminen uhkaa yhä useammin näitä demokraattisia prosesseja.”
Toimintasuunnitelmassa esitetyt toimet perustuvat neljään pilariin:
– Parannetaan unionin toimielinten valmiuksia disinformaation havaitsemiseen, analysointiin ja paljastamiseen.
– Vahvistetaan koordinoituja yhteisiä toimia disinformaation torjumiseksi. Lisätään viestintää unionin arvoista ja politiikoista..
– Mobilisoidaan yksityinen sektori disinformaation torjuntaan.
– Lisätään tietoisuutta ja parannetaan yhteiskuntien kestokykyä.
Nämä ovat sen verran yleisiä ja yleviä periaatteita, ettei ole mahdollista toistaiseksi muodostaa kovin selvää kuvaa siitä, mikä on EU; vastaus haitallisen informaatiovaikuttamisen haasteeseen, saatikka siitä miten vaikuttavaa se olisi ollut.
Varoitusvalo syttyi kun luen toimintasuunnitelmasta, että yhtensä tavoitteena on järjestää ”suurelle yleisölle kohdennettuja kampanjoita sekä koulutustapahtumia tiedotusvälineille ja mielipidevaikuttajille unionissa ja sen naapurimaissa tietoisuuden lisäämiseksi disinformaation kielteisistä vaikutuksista”. Muistissani on vielä hyvin se, miten komissio ennen euron käyttöön ottoa suunnitteli mittavaa kampanjaa jolla ”kansalaiset opetettaisiin rakastamaan euroa”.
Voi kuulostaa hyvältä kun toimintasuunnitelmassa korostetaan miten myös ”ennakoiva ja objektiivinen viestintä unionin arvoista ja politiikoista” on merkityksellistä disinformaation torjunnassa, mutta sekin voi kääntyä itseään vastaan jos vastaanottajat eivät koekaan, että se mitä viestintä unionin arvoista ja politiikasta kertoo ei vastaakaan sitä, miten vastaanottajat näkevät niiden toteutuneen käytännössä.
Toistaiseksi näyttää siltä, ettei EU:lla yhtään parempia ja selvempiä eväitä informaatiovaikuttamiseen vastaamiseen kuin jäsenvaltioilla, eikä taida olla toimivaltaakaan.
Hybridisodankäynti ja kyberturvallisuus
Olen annetun otsikon mukaisesti pitäytynyt informaatiovaikuttamisen käsittelemisessä. On kuitenkin ymmärrettävää että tämä monien mielessä ja valtioiden varautumisessa liitetään hybridisodankäyntiin, jossa käytetään useita sodankäynnin muotoja, kuten tavanomaista asevoimaa, epätavanomaista taktiikkaa ja rikollista toimintaa mukaan lukien esimerkiksi informaatiosodankäynnin ja epätavanomaisen sodankäynnin menetelmien yhdistelmiä strategisten tavoitteiden saavuttamiseksi.
Kyberturvallisuuteen kohdistuvilla hyökkäyksillä voi olla myös suora tai epäsuora kytkentä informaatiovaikuttamiseen. Näin esimerkiksi silloin kuin jonkun kohteen verkkosivu hakkeroidaan ja käytettään sitä omia tarkoitusperiä palvelen informaation levittämiseen. Kyberturvallisuuteen kohdistuvissa hyökkäyksissä asialla voivat olla sekä rikolliset ei-valtiolliset toimijat kuin suoraan valtiollisetkin toimijat.
Hybridisodankäynnissä on kyse yksiselitteisesti valtiollisesta toiminnasta, vaikka se usein voidaan myös ulkoistamalla tai muulla tavoin naamioida ei-valtiollisten toimijoiden harjoittamaksi. Koska tätä seuraavassa paneelissa on mukana myös Helsingissä sijaitsevan Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen johtaja Teija Tiilikainen en käytä enempää aikaa tämän käsittelyyn.
Painotan kuitenkin sitä, että informaatiovaikuttamiseen liittyviä ongelmia, haasteita ja mahdollisuuksia ei kuitenkaan pidä tarkastella ensi sijassa saatikka vain osana hybridisodankäyntiä. Sodankäyntiretoriikkaan turvautuminen johtaa yleensä aina tappioihin ja menetyksiin, ilman voittoa tai menestystä. Tästä esimerkkeinä ovat ”sota terrorismia vastaan” ja ”sota huumeita vastaan”, miksei myös viimeinen sota Afganistanissa, jonka suhteen vasta jälkikäteen on pakko miettiä mitä varten sitä sotaa oikein käytiin.
En siis halua, että ilmoittautuisimme informaatiosodankäynnin sotureiksi puolustamaan totuutta muistaen vanhan viisauden siitä, että ”Totuus on aina sodankäynnin ensimmäinen uhri.”
