En ole tarkistanut,
kuinka usein ja kuinka monessa maassa on järjestetty tällaisia
Molotov-Ribbentropp vuosipäivän tilaisuuksia. Historian kertaaminen on aina hyväksi, vaikka nämä
tilaisuudet eivät enää olisi varsinaista uutta tietoa juurikaan 90-luvulla tapahtuneen
neuvostoarkistojen (hetkellisen) avautumisen jälkeen tuottaneetkaan.
Kertaamisen
merkitys on ensinnäkin siinä, että historiattomassa ajassamme ei yleensäkään
voi tehdä liikaa historiantuntemuksen syventämiseksi ja levittämiseksi.
Toiseksi on myös mielenkiintoista seurata sitä, miten kulloisenkin ajankohdan
tapahtumat, ilmapiiri ja zeitgeist aina vaikuttavat jo moneen kertaan
läpikäytyjen asioiden tulkintoihin ja niistä tehtäviin päätelmiin.
Suomessa tämä näkyy
siinä miten syyllisyyksiä sekä talvi- että jatkosotaan on tulkinnoissa jaettu
eri aikoina. Juuri nyt elämme sellaisia tapahtumia, jotka jälleen voivat
vaikuttaa myös tulkintoihimme 30-luvun kehityksestä.
Tässäkin
tarkastelussa on varottava sellaista mekanistista ja historiatonta
historiankäsitystä, että historia aina toistaisi itseään. Näennäisesti
samankaltaiset tapahtumat ja ratkaisut saavat eri aikoina erilaisia seurauksia.
Se mikä eniten
erottaa meidät tänään 30-luvusta on yli viisi miljardia ihmistä, eli se määrä,
jolla maailman väkiluku on 30-luvun kahdesta miljardista noussut. Toistan siis
kaiken viime kuukausina näkemämme synnyttämiä vastaväitteitä uhmaten, että
nykyisessä maailmassa ei sellaisella voimapolitiikalla, joka tuota 30-lukua
hallitsi, enää ole pysyviä etuja ja menestystä saatavissa. Itse asiassa ei sitä
saatu 30-luvullakaan, jonka pitäisi olla yksi tuon ajan tärkeimpiä opetuksia.
Toistaiseksi pätevä
johtopäätös onkin, että voimapolitiikkaan on edelleen pakko varautua, vaikka se
ei enää tarkoituksenmukaisuus-moraalin perusteella eettisistä puhumattakaan
olisi enää sen enempää toimiva kuin hyväksyttävä tapa koettaa edistää minkään
valtion etua.
* * *
Suomi tunnetusti
etsi pitkään ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaansa itsenäisyytensä
alkuaikoina. Tammikuussa 1918 alkanut sisällissota antoi sille ensimmäisen
suunnan. Voittanut valkoinen puoli katsoi v. 1918 sodan olleen myös vapaussotaa
ja Suomen olleen sotatilassa Neuvosto-Venäjän kanssa, mikä sitten todettiin
päättyneeksi lokakuussa 1920 solmitussa Tarton rauhansopimuksessa.
Suomessa idän
suunta käsitettiin laajasti pysyväksi uhaksi. Sitä varten oli maailmansodan
vielä kestäessä hakeuduttu keisarillisen Saksan suojelukseen, jonka
varmistamiseksi tehtiin pitkälle Suomen Saksan sotatalouden jatkeeksi sopimuksia
ja hankittiin saksalainen ruhtinas Suomen kuninkaaksi. Tavoitteena oli keisarin
poika, mutta jouduttiin tyytymään vähäisempään sukulaiseen, eikä hänkään
ehtinyt ottaa vastaan valtaistuinta ennen kuin maailmansota päättyi Saksan
romahdukseen.
Suomessa
vaihdettiin valtionhoitajaa ja hallitusta. Tukea haettiin ja saatiin nyt
Englannista, jonka laivasto oli Itämeren valtias Saksan romahduksen jälkeen ja
joka tuki erilaisia valkoisten armeijoiden interventioita bolshevikkivallan
kaatamiseksi. Englantilaiset perustivat Koivistolle tukikohdan, mikä tapahtui
ilman mitään Suomen eduskunnan tai hallituksenkaan hyväksymää sopimusta. Sieltä
käsin he suorittivat tuhoisia torpeedovenehyökkäyksiä Kronstadtiin, mistä
Stalin muistutti suomalaisia neuvottelijoita syksyllä 1939 Moskovassa.
Mannerheim harkitsi
valtionhoitajana osallistumista Judenitsin valkoisen armeijan hyökkäykseen
Pietariin kesällä 1919. Se olisi edellyttänyt vallankaappausta Suomessa ja
valkovenäläisten lupausta Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta, eikä
kumpaankaan ollut valmiutta.
Saksalaissuuntauksen
romahduksen ja brittien vetäytymisen jälkeen oli reunavaltiopolitiikan vuoro.
Se oli alusta pitäen hyllyvällä pohjalla jo Liettuan ja Puolan sekä balttien
keskinäisten erimielisyyksien vuoksi. Suomen osalta reunavaltiopolitiikka raukesi
eduskunnan silloiselle ulkoministeri Rudolf Holstille Varsovassa tehdyn
sopimuksen johdosta antamaan epäluottamuslauseeseen vuonna 1922. Sen pitempään
eläneenä jatkeena voi pitää salaista suomalais-virolaista puolustusyhteistyötä
Suomenlahden sulkusuunnitelmineen.
20-luvulla Suomen ulko-
ja turvallisuuspolitiikkaa ryhdyttiin määrittämään puoluettomuuspolitiikaksi.
Sen tärkein kiintopiste oli Kansainliitto ja sen peruskirjan antamaan turvaan
nojautuminen sekä tietysti omasta puolustuksesta huolehtiminen. Tätä 1923
jälkeistä aikaa on luonnehdittu Suomen loistavan eristäytymisen politiikaksi.
Pohjoismaat eivät vielä silloin näyttäytyneet luonnolliselta viiteryhmältä.
Suhteita Ruotsiin rasitti Ahvenanmaan kysymys, vaikka se saatiin Kansainliiton ainoaksi
menestykseksi jääneessä välitysprosessissa ratkaistua. Kielikysymys rasitti pitkään
suhteita Ruotsiin ja AKS:n kansallispoliittinen agitaatio koettiin
vihamieliseksi myös Norjassa.
Vasta joulukuussa
1935 oltiin kypsiä ottamaan Suomen politiikan perustaksi pohjoismainen suuntaus,
kun eduskunta hyväksyi sille esitetyn julistuksen asiasta. Tätä oli edeltänyt
kansainvälisen tilanteen muutos ja kiristyminen, joka näkyi niin kauppa-
kuin turvallisuuspolitiikassa. Luottamus
Kansainliittoon oli alkanut sinisilmäisimmissäkin valtioissa horjua. Saksa oli
päässyt Kansainliiton jäseneksi vuonna 1926, mutta erosi siitä heti Hitlerin ja
kansallissosialistien noustua valtaan 1933. Seuraavana vuonna
Neuvostoliitosta tuli Kansainliiton
jäsen , mikä sopi loogisesti yhteen Kominternin uuden kansanrintamapolitiikan
kanssa.
Jos itsenäisyyden
alkuvuodet olivat eri tavoin riidan haastamista Neuvosto-Venäjän kanssa, alkoi
realismi voittaa alaa. Vuonna 1932 solmittiin hyökkäämättömyyssopimus
Neuvostoliiton kanssa ja joulukuussa hallitus ja eduskunta olivat valmiita ns.
pohjoismaisen suuntauksen vahvistamiseen. Taustalla oli havainto
maailmanpoliittisen tilanteen kärjistymisestä.
Kuten ulkoministeri
Antti Hackzell eduskunnassa totesi ”Italian ja Abessinian välinen sota on jo
melkoisesti muuttanut Euroopan valtain välistä rauhantilaa, maanosassamme
ylläpitänyttä rauhanjärjestelmää”. Ulkoministerin eduskuntapuhetta leimasi
edelleen vahva luottamus Kansainliittoon, joka Hackzellin mukaan oli
”perustettu sellaisille oikeusperiaatteille, joista joka ainoa on omansa
turvaamaan pientä kansaa, lujittamaan yleistä rauhantilaa ja vahvistamaan
humaniteetin vaikutusta maailmassa”. Tärkein kohta puheessa oli kuitenkin
pohjoismaisen yhteenkuuluvuuden ja niille yhteisen puolueettomuuspolitiikan
korostaminen.
Pohjoismaista suuntausta oli pohjustanut Suomen
liittyminen v. 1933 kolme vuotta aiemmin perustettuun Oslo -valtioiden ryhmään
kolmen pohjoismaan ja kolmen Benelux-maan kanssa. Vaikka sopimus koski lähinnä
tulli- ja kauppasuhteita oli sillä myös turvallisuuspoliittinen merkitys
Euroopan demokraattisten ja suurvaltojen välissä olonsa tukalaksi kokeneiden
maiden yhteisyyden ilmauksena. Mutta Hackzellin Kansainliitto hehkutus oli
kuitenkin jo hiipunut heinäkuuhun 1936 mennessä,
jolloin Oslo-valtiot antoivat yhteisen julistuksen, jossa ne pidättivät
itselleen oikeuden harkita kussakin tapauksessa
erikseen,
osallistuvatko ne Kansainliiton 16. artiklassa säädettyihin pakotteisiin.
Juuri
mitään operationaalista merkitystä ei pohjoismaisella suuntauksella Suomen
turvallisuuspolitiikalle kuitenkaan ollut. Sitä silti toivottiin ja haettiin
erityisesti Ruotsin kanssa aluksi salaisissa neuvotteluissa, jotka tähtäsivät konkreettisesti
Ahvenanmaan statuutin muuttamiseen niin, että Suomi ja Ruotsi voisivat yhdessä
toteuttaa demilitarisoidun saariryhmän linnoittamisen. Edellisenä vuonna
valmistunut hanke kaatui lopulta mm. Neuvostoliiton vastustukseen keväällä
1939. Neuvostoliitto ei ylipäätään ollut missään suhteessa Suomen pohjoismaisen
suuntauksen ymmärtäjä, paremminkin päinvastoin. Suomen toiveet
puolustusteollisesta yhteistyöstä Ruotsin kanssa eivät liioin johtaneet
konkreettisiin tuloksiin.
Ruotsalais-suomalaiset
sotilaalliset konsultaatiot Ahvenanmaasta haluttiin Suomessa ymmärtää niin,
että kyse olisi tosiasiassa ollut puolustusliitosta tai ainakin Suomen
sotilaalliseen tukemiseen sodan sattuessa johtavasta sitoumuksesta. Ruotsissa
ei joitain sotilaspiirejä lukuun ottamatta kukaan tätä näin tarkoittanut eikä
Suomelle annettu mitään tällaisia lupauksia.
Vaikka
Ruotsi varsin avokätisesti avusti Suomea talvisodan aikana jäi Suomessa monille
päällimmäiseksi katkeruus siitä, että Ruotsi olisi jättäytymällä
ei-sotaakäyväksi maaksi jotenkin pettänyt Suomen. Tosiasiassa Ruotsi ei silloin
eikä muinakaan ajankohtina historiassa ole pettänyt mitään sitoumuksiaan tai
lupauksia Suomelle, erotuksena siitä, että se ei ole toiminut kuten suomalaiset
olisivat toivoneet ja odottaneet. Talvisodasta kannattaa kuitenkin noteerata
Molotovin tokaisu Ruotsin lähettiläälle Moskovassa syksyllä 1940, ”Sehän oli
teidän sotanne”.
Ymmärrys siitä,
että Suomen turvallisuutta ei ole ollut mahdollista toiveista huolimatta hakea
liittolaissuhteista tai kollektiivisesta turvallisuudesta jätti jäljelle vain
kysymyksen, voitaisiinko Neuvostoliiton taholta koettu uhka poistaa hoitamalla
suhteet suoraan Neuvostoliiton kanssa. Tämä vaihtoehto ei Suomessa tuolloin
nauttinut vielä minkäänlaista suosiota. Vielä Hackzellin jo lainatussa puheessa
joulukuussa 1935 suhde Neuvostoliittoon kuitattiin tasan yhdellä lauseella:
”Mitä suhteisiimme suureen itäiseen naapuriimme tulee, ovat ne jatkuneet
normaaleina ja hyvinä.”
Pidemmälle menevää
ymmärrystä osoitti Suomen Moskovan
lähettiläs Aarne Sakari Yrjö-Koskinen vuonna 1936 kirjeessään Hackzellia seuranneelle
ulkoministeri Rudolf Holstille: ”Huolimatta siitä, että itse olen oikeistomies,
olen syvästi vakuuttunut siitä, että kansallinen etumme vaatii meiltä
rehellistä pyrkimystä hyvien suhteiden ylläpitämiseen Neuvostoliittoon, koska
se on meidän ainoa mahdollinen vihollinen”.
Sitä, etteikö
Suomen politiikka 30-luvun lopulla edustanut tällaista rehellistä pyrkimystä
niin hallitustasolla kuin eduskunnan ja kansan enemmistön keskuudessa, ei voi sellaisenaan
asettaa kyseenalaiseksi, siitä huolimatta, että Suomessa oli äänekkäitä ryhmiä,
jotka eivät tätä näkemystä jakaneet. Monet olisivat kuitenkin mieluiten
toivoneet, että hyvien suhteiden rinnalla olisi ollut myös jokin tai joitain
valtioita, jotka olisivat olleet valmiita tarjoamaan Suomelle myös
sotilaallisia turvatakeita, mutta niitä ei ollut saatavissa.
Muiden valtioiden
ja erityisesti Neuvostoliiton näkemys Suomen politiikasta ja Suomen asemasta
oli kuitenkin erilainen kuin millaisena suomalaiset sen halusivat nähdä. Vaikka
suomalaiset heimoaktivistit olivat armeijan varustamina retkeilleet
Neuvosto-Venäjän puolella ennen Tarton rauhan solmimista ei Moskovassa varmaan
nähty Suomea itsessään minään Neuvostoliittoa uhkaavana sotilaallisena
toimijana. Epäluulot kohdistuivat siihen, halusiko Suomi ja olisiko se
halutessaankaan kykenevä torjumaan jonkun kolmannen mahdin halua käyttää Suomea
Neuvostoliittoa vastaan suunnattuihin sotilaallisiin toimiin.
Merkkejä siitä,
että Neuvostoliitto odotti Suomelta enemmän kuin hyvien suhteiden vakuutuksia,
oli saatu jo varhain. Neuvostoliiton lähettiläs Eric Assmus oli kesäkuussa 1936
käynyt ulkoministeri Hackzellin puheilla ja katsonut tosiasioiden osoittaneen
Suomen ulkopolitiikan olevan jotain muuta kuin puolueetonta. Tätä hallituksessa
pidettiin vain ”vanhana veisuna”, eikä se aiheuttanut enempiä reaktioita edes
sen jälkeen, kun Assmus kolme päivää myöhemmin kävi pääministeri Kivimäen luona
ja sanoi, että Neuvostoliitto katsoi sotilaallisen konfliktin syttyessä
Keski-Euroopassa olevan oman turvallisuutensa takia ehkä pakotettu miehittämään
osia Suomesta.
Seuraava hyvin
näkyvä merkki oli sitten Leningradin puoluejohtajan Andrei Zhdanovin puhe
marraskuun lopulla 1936, jossa esitettiin julkisesti hyvin selkeitä ja uhkaavia
huomautuksia Suomesta, jota uhattiin sotilaallisella kostolla, jos maa sallisi
fasististen hyökkääjien käyttää aluettaan Neuvostoliittoa vastaan. Muitakin
viestejä saatiin.
Taustalla oli ennen
kaikkea Hitlerin kansallissosialistien valtaannousu Saksassa, Saksan ero Kansainliitosta,
Versaillesin rauhansopimusta avoimesti rikkova varusteluohjelma ja asevelvollisuuden
palauttaminen 1935. Saarin liitettiin kansanäänestyksen perusteella Saksaan
1935. Jatkossa olivat vuorossa demilitarisoidun Reininmaan miehittäminen
1936, interventio Espanjan
sisällissodassa, Itävallan Anschluss 1938
ja Tshekkoslovakian paloittaminen 1938-1939.
Neuvostoliiton
ulkopolitiikka oli Hitlerin valtaannousun jälkeen aktivoitunut uudella tavalla
etsimään rauhaa vakauttavia järjestelyjä Euroopassa. Jo ennen sitä se oli
vuonna 1932 tarjonnut naapureilleen hyökkäämättömyyssopimuksia, jollaisen myös
Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa kolmeksi vuodeksi vuonna 1932 ja jonka
voimassaoloa kaksi vuotta myöhemmin pidennettiin vielä kymmenellä vuodella.
Tämän jälkeen Neuvostoliitto orientoitui selvemmin kollektiivisen
turvallisuuden politiikan tueksi ja ideoi v. 1926 solmittua Saksan
länsinaapureiden rajojen muuttamattomuutta ja riitojen sovittelumenettelyyn
sioututumista Locarnon sopimusta vastaavaa järjestelyä Saksan itäisten
naapureiden kanssa.
Ns. itä-Locarnoa ei
monistakaan syistä syntynyt. Suomen kannalta jäi avoimeksi, halusiko
Neuvostoliitto siihen myös Suomea mukaan vai ei. Sen nimenomaiset kohteet
olivat Puola ja Baltian maat. 30-luvulla Neuvostoliiton politiikassa vallitsi
muutoinkin tietty ambivalenssi sen suhteen, katsoiko se Suomea samanlaisena tapauksena
ja samaan ryhmään kuuluvana kuin Baltian maat, mutta yleisesti tällaista
niputusta se ei tehnyt.
Joka tapauksessa
Suomi ehti tehdä selväksi, ettei se ollut tällaisista takuista kiinnostunut.
Tämä tietysti noteerattiin Moskovassa, samoin kuin Suomen varauksellinen
suhtautuminen Neuvostoliiton liittymiseen Kansainliittoon vuonna 1935.
Vuosi 1937 oli
ollut suomalais-venäläisissä suhteissa jonkinlaista pientä suojasään kautta.
Mutta Moskovassa ei oltu lakattu etsimästä järjestelyjä sen kokeman
turvattomuuden vähentämiseksi, ja kun sen näkemykset kollektiivisista turvallisuusjärjestelyistä
eivät saaneet vastakaikua, valmistauduttiin sitä hakemaan kahdenvälisistä
järjestelyistä, jotka Suomen osalta tunnetaan talvisotaa edeltäneinä salaisina
ns. Jartsev – neuvotteluina, jotka tuskin täysin sattumalta käynnistyivät kohta
Anschlussin jälkeen.
Nämä ns. Jartsev -neuvottelut
ovat sen verran tunnettua asiaa, etten lähde niitä tässä yksityiskohtaisemmin
avaamaan, sen enempää kuin niitä syksyllä 1939 seuranneita talvisotaa
edeltäneitä Moskovan neuvotteluja. On kuitenkin hyvä huomata, että näiden
välissä oli vaihe, jolloin myös asemaltaan Jartsevia huomattavasti keskeisemmät
neuvostoedustajat, kuten lähettiläs Stein ja ministerit Mikojan ja Litvinov, koettivat
saada suomalaisia ottamaan vakavasti sille tarjottuja järjestelyjä.
Moskovan
neuvottelujen alkaessa oli tilanne tietenkin kokonaan muuttunut sekä
Neuvostoliiton että Suomen kannalta, kun Molotov-Ribbentropp-sopimus
allekirjoitettiin Moskovassa.
Viimeistään
Tshekkoslovakian kohtalo ja paloittelu oli vakuuttanut Stalinin siitä, että
sota olisi tulossa. Siitä alkoivat olla vakuuttuneita länsivallat Englanti ja
Ranska jouduttuaan havaitsemaan myöntyvyys-
tai oikeammin rauhoittamispolitiikkansa epäonnistumisen Saksan suhteen. Tässä
tilanteessa sekä Saksalla että länsivalloilla oli kiireinen intressi päästä
yhteisymmärrykseen Neuvostoliiton kanssa.
Englanti ja Ranska
aloittivat neuvottelut Neuvostoliiton
kanssa jo toukokuussa ja niitä jatkettiin elokuuhun asti. Englanti ja Ranska
olivat kiinnostuneita keskinäisestä avunantosopimuksesta, joka tietenkin olisi
perustunut Saksan agression torjumiseen. Neuvostoliiton tarjous sisälsi
maininnan, että Baltian maille, Belgialle, Kreikalle, Puolalle, Romanialle ja
Turkille annettaisiin takuut sekä lupaus sotilaallisesta avusta hyökkäyksen
sattuessa. Neuvottelut kariutuivat siihen, että Englanti ja Ranska – tietäen kyseisten maiden vastustuksen
tarjoukseen, johon heidän halukkuuttaan ei suoraan tiedusteltu – eivät voineet
hyväksyä tällaista avunantositoumusta, joka olisi antanut Neuvostoliitolle
mahdollisuuden antaa tätä sotilaallista apua jo ilman avoimen hyökkäyksen
toteutumista ja siitä riippumatta, halusivatko maat tällaista apua ottaa
vastaan vai ei.
Saksalla ei ollut
tällaisia tunnonvaivoja. Elokuun 23. päivänä allekirjoitettu
Molotov-Ribbentropp sopimus oli julkiselta muodoltaan ystävyyssopimus. Sen
salainen lisäpöytäkirja tuli julkiseksi vasta toisen maailmansodan päätyttyä,
mutta sen sisältö oli pääteltävissä jo sen allekirjoitusta seuranneista syksyn
1939 tapahtumista.
Tieto Englannin ja
Ranskan Suomeakin koskevien ”garantia-neuvottelujen” – kuten niitä pelännyt
J.K. Paasikivi ne päiväkirjaansa merkitsi – raukeamisesta otettiin Suomessa
helpotuksella vastaan, ja monet tervehtivät Molotov-Ribbetropp sopimusta myös
Suomen asemaa vahvistavana asiana. Päiväkirjaansa Paasikivi merkitsi tuoreeltaan
niin Eljas Erkon ja Hackzellin tyytyväisyyden ilmaukset sopimuksesta, mutta
epävarmaa on, ovatko niitä suomivat marginaalimerkinnät tehty samanaikaisesti
vai myöhemmin.
Toisin kuin sotien
välisen ajan hyökkäämättömyyssopimukset ja muut moninaiset sopimusjärjestelyt,
jotka olivat varautumista erilaisiin mahdollisuuksiin, joiden toteutumista
haluttiin välttää, Molotov-Ribbentropp sopimuksen tarkoitus oli mahdollistaa
molempien osapuolten suunnitelmien täytäntöönpano.
Hitlerille tämä mahdollisti
Puolan valloituksen ja länsimaiden haastamisen ilman pelkoa kahden rintaman
sodasta, Stalinille sen intressien varmistamisen Itämeren piirissä ja
Bessarabiassa ja lisäaikaa varautua Saksan hyökkäykseen. Hitlerin suunnitelmiin
ei kuulunut välitön sota länsivaltojen kanssa, joka seurasi niiden M-R
sopimuksen jälkeen Puolalle antamista takeista, mutta se ei häntä pelottanut
eikä pysäyttänyt. Osallistuminen Puolan jakoon edellytti Stalinilta
puna-armeijan käyttöä, mutta talvisota ei välttämättä kuulunut hänen
suunnitelmiinsa, mutta siitä tuli hänen katsannossaan väistämätön ja
tarpeellinen seuraus Suomen taipumattomuudesta.
Toiseen
maailmansotaan johtanutta kehitystä on tarkasteltu ennen muuta kollektiivisen
turvallisuuden pettämisenä ja suurvaltojen rajoittamattoman voimapolitiikan
seurauksena. Suomessa tätä reaalipoliittista katsantoa edusti erityisen
selkeästi Paasikivi, joka muistelmissaan kirjoitti ”Luonteeni pakottaa minua katselemaan ja
miettimään asioita toiselta puolen ja toiselta puolen. Ja ratkaisu on vaikea –
näinä voima- ja valtapolitiikan aikoina, jolloin suurvallat, itse ottamansa
oikeuden nojalla, eivät ole luopuneet olemasta tuomareina ja tuomioidensa
täytäntöön panijoina omissa asioissaan.” Toisessa yhteydessä hän myös
totesi; ”Suurvalloilla ei ole ystäviä, niillä on vain intressejä”.
Samankaltaisia
ilmaisuja suurvaltojen toiminnasta ovat käyttäneet myös monet muut pienempien
valtioiden edustajat. Näistä huomioista ei sinänsä tarvitse olla eri mieltä,
mutta on syytä kuitenkin tehdä se huomio, että pienten valtioiden korottaminen
jotenkin moraalisesti ylevämpään kastiin vain niiden pienuuden vuoksi on
perusteetonta. Useimmiten pienen ja suuren vallan ero voimapolitiikan suhteen
on vain siinä, että pienillä valtioilla on vain vähemmän resursseja ja
harvemmin mahdollisuuksia sen käyttämiseen. Tilaisuuden tullen ne ovat
kuitenkin olleet yhtä hanakoita itse käyttämään voimapolitiikkaa hyväkseen
siirrelläkseen rajojaaan tai ainakin tarttumaan suurten niille tällaiseen avaamiin
mahdollisuuksiin. Edellisestä kertovat erilaiset Suur-Unkari, Suur-Albania tai
Suur-Suomi ajatukset ja ohjelmat,
jälkimmäisestä se miten Balkanin maat mielellään osallistuivat toistensa
jakamisoperaatioihin tai miten Unkaria ja Liettuaa ehdittiin vuonna 1939
palkita niiden alueen laajennuksilla.
Käsitys, että Molotov-Ribbentropp
sopimus olisi aiheuttanut toisen maailmansodan on kestämätön, mutta sen
syttymistapaan ja –ajankohtaan sekä sen kulkuun se tietysti vaikutti jopa
ratkaisevasti. Sodan päättymisen jälkeen se on jäänyt vaikuttamaan pelotteena
ja esimerkkinä diktaattorien kyynisistä toimintatavoista ja pienten valtioiden
intressien häikäilemättömästä polkemisesta.
Päätän esitykseni
Paasikiven 2.9. 1939 toisen maailmansodan aattona tekemään
päiväkirjamerkintään.
”Pelkään, että kehitys menee
siihen, että pienet vallat menettävät suvereenisuutensa. Nykyinen
kansainvälinen oikeus näkyy syntyneen sellaisissa oloissa, jolloin oli paljon
pieniä valtoja, jotenkin yhtä suuria. Se oli Grotiuksen, Machiavellin ym aikaa.
Westfalin rauhassa oli sadoittain osanottajia. Mutta nyt on olot muuttuneet.
Nyt on syntynyt muutamia suurvaltoja ja sitten on joukko pieniä valtoja. Suuret
määräävät kokonaan kansainvälisessä politiikassa. Meillä pienillä ei ole mitään
tekemistä. ”Suurvaltojen konsertti”
ennen maailmansotaa. Pienillä valloilla ei ollut ennen maailmansotaakaan juuri
mitään ulkopolitiikkaa. [ … ] Nykyinen
kansainvälinen oikeus ei siten näytä olevan sopusoinnussa nykyisten realisten
olojen kanssa. Se lähtee siitä, että kaikki suvereeniset vallat ovat
yhdenvertaiset, mutta se ei ole niin kuin asiat todellisuudessa ovat. Kansainliitossa koetetaan tätä yhdenvertaisuuden
ja siis nykyisen kansainvälisen oikeuden aatetta toteuttaa, mutta siinä
epäonnistuttu. Näyttää siis selvältä, että
kehitys vie pakosti siihen, että kansainvälinen oikeus saadaan yhdenmukaiseksi
todellisien olojen kanssa. Sen ei tarvitse tietää, että pienet kansat ei saisi
elää omaa elämäänsä ja että heillä ei olisi itsemääräysoikeutta. Päinvastoin
pitäisi tulla aksiomina tunnustetuksi, että myös pienillä kansoilla on tämä
oikeus omaan elämään. Se on moraalinen velvoitus. Ja se on myös kaikille, myös
suurille, ja koko ihmis kunnalle edullisin. Mutta tätä aatetta olisi ruvettava
ajamaan.”
