Erkki Tuomioja
Hella, Sulo ja Leino – 100 v. Kukkian kesästä
seminaaripuheenvuoro Luopioinen 2.8.2014
Tämä voisi olla yhtä hyvin maailmansodan alkamisen
muistotilaisuus. Ilman sotaa ei olisi ollut sitä Kukkian kesää, joka toi Leinon,
Sulon ja Hellan Ahonsaareen lähes kolmeksi kuukaudeksi ja jota siten oikeammin
tulisi muistella Kukkian syksynä. Ihan
kirkkaalta taivaalta ei Kukkialle siirtyminen tullut. Sulo Wuolijoki, jonka
tuttavuus Leinon kanssa oli vanhaa perua, kutsui Leinon jo keväällä Kukkialle,
mutta Kappelielmän houkutukset tulivat väliin kunnes pelko sodan alkamisesta
toi ajatuksen uudelleen mieleen.
Ella Murrik oli 18-vuotias
Suomeen vastamuuttanut Helsingin yliopiston opiskelija kun hän syksyllä 1904
ensimmäisen kerran näki suojelijansa Aino Kallaksen hänelle osoittaman Eino
Leinon Kansallisteatterin katsomossa. Wuolijoki muisteli hetkeä vuosikymmeniä
myöhemmin näin:
”Henkeni salpautui.
Eino Leino ja Kansallisteatteri! Meidän Tarton lasten ihanne ja pyhimys, Suomen
ihanimman runouden kuningas! Sieltä hän tuli vastaamme ja oli juuri sellainen
kuin kuvissaan, juuri sellainen salaperäinen, tumma ja melankolinen kuin
runoilijan piti olla, sitä paitsi miehekäs ja paljon vanhemman näköinen kuin
mikä hänen ikänsä oli.”
Tämän jälkeen Suomessa pian Sulo Wuolijoen kanssa avioiduttuaan Hella
Wuolijoeksi muuttunut Murrik ja Eino Leino kohtasivat vain satunnaisesti. Hella
Wuolijoen tiedetään usein ihastuneen vanhempiin miehiin, mutta tällaisesta ei
Eino Leinon kanssa ollut kyse. Kyse oli
hyvin moniulotteisesta suhteesta, jota voi nimittää vähintään dialektiseksi
ellei suorastaan viha-rakkaussuhteeksi.
Sulo Wuolijoki oli jo
varhemmin hyvinkin läheinen tuttava Leinon kanssa, mutta ensimmäisen kerran Hella
Wuolijoki ja Leino olivat lähemmin puheissa kun Hella ja Sulo kohtasivat Leinon
ja L.Onervan vappuaamuna ravintola Kaisaniemessä siman juomisen merkeissä.
Hella Wuolijoki kertoo:
”Yhdessä mentiin
Kämppiin aamiaiselle ja sitä ”aamiaista” kesti kunnes Kämp yöllä
suljettiin ja vielä sen jälkeenkin Päivölän klubilla. Kävin
näitten ”aamiaisten” välillä kotona lapseni luona, – palasin
Kämppiin, lähdin uudestaan kotiin iltapäivällä ja taas sain tulla taas takaisin
– ”aamiaiselle”. Aamulla lauloi koko Kämpin yleisö mukana ”gluntteja”
– mieheni ääni kuului ylinnä (vanha YL-läinen!) ja yleinen ystävyys jatkoi
pöydän pituutta. Leino, joka oli ollut aamulla Kaisaniemessä selvä ja korrekti,
alkoi innostua Kämpissä ja kylvää salamoita yhdessä mieheni kanssa, jolloin
yleisö pitkässä pöydässämme alkoi taputtaa ja muutoinkin osoittaa mieltymystään
yhä lisääntyvin pullorivein. Onerva ja minä yritimme turhaan hillitä
iloa”.
”Kaikki naurut
oli naurettu, kaikki laulut laulettu, mutta kaikkia Kämpin pulloja ei
vielä ollut tyhjennetty. Ja niin juhla jatkui” – Kämpistä Päivölään,
mutta Hella ei enää jaksanut kuulla samoja vitsejä kello neljä
aamulla, joille ole vielä kello neljä iltapäivällä nauranut.
Lopulta miestään turhaan kotiin houkutellut vaimo sai tarpeekseen,
nousi ylös räjähtäen ja sätti koko
seurueen. Mutta Leino seurasi häntä anteeksipyytävänä eteiseen, koitti
lohduttaa ja järjesti ajurin viemään rouvan kotiin ja lupasi toimittaa sinne
Sulonkin, mikä kuitenkin Hellan mukaan jäi tekemättä.
Sulo Wuolijoen ja Eino
Leinon kostea ja iloinen ystävyys jatkui samanlaisissa merkeissä. Tämä asetti
rouvan kärsivällisyyden koetukselle, erityisesti kun Sulo myöhään erään iltana
toi Leinon puolison Aino Kajanuksen Leinon kodistaan häätämän ja yösijaa vailla olleen
runoilijan heidän kotiinsa. Tätä oli edeltänyt Leinon ystäviensä kanssa
järjestämä jonkinlainen kodintyhjennysjuhla, jonka kuvausta
kuultuaan Hella Wuolijoki kertoo pitäneensä puheen, jonka
hän parikymmentä vuotta myöhemmin sijoitti Niskavuoren naisissa Martan
suuhun. Se mursi Leinon joka puhkesi kyyneliin. Ja Hella kirjoittaa, että:
”Meistä tuli sinä iltana, ystävät, vaikka hän sanoikin pelkäävänsä minua
ja totuutta.”
Eino Leinoa muistellessaan
Wuolijoki kiinnitti huomiota siihen, että hänestä olivat kirjoittaneet pääosin
Leinon elämän surullisen puolen paremmin tunteneet naiset: ”Mutta missä ovat ne miehet, jotka
jakoivat hänen ilonsa Kavaljeeriflyygelissä, Catanissa ja muissa kapakoissa ja
joille hän kylvi säkenöiviä sanojaan ja sukkeluuksiaan – joista monikaan ei ole
säilynyt? Mikä valtava hahmo hän olikaan sivistyselämässämme, tuo
notredamelainen hirviö, joka kulki Esplanadillamme ja iski ihmisiä
tyylimiekalla ja pisti myrkkytikarilla ja irvisteli teennäisyydelle ja kylvi
hymyileviä sanoja kapakkapöytiin.”
Kolmikon
yhteiselämän paras aika sattui syyskesään 1914, kun maailmansodan
puhkeaminen tyhjensi panikoituvan Helsingin. Hella Wuolijoki toimitti
silloin lapsensa mummolaan hoitoon, otti mukaansa Helsingistä Eino Leinon ja
vei hänet Luopioisten Kukkian Ahonsaareen jossa Wuoljioen suku omisti
kalamökin, jonne Sulo oli pari päivää aikaisemmin jo matkustanut.
Alun perin viikon vierailuksi ajateltu oleilu venyi lähes
kolmen kuukauden mittaiseksi kunnes kylmenevät syyssäät ajoivat kolmikon
takaisin kaupunkiin.
Tätä aikaa Kukkialla Hella
Wuolijoki on lämmöllä muistellut 30 vuotta myöhemmin vankilassa
kirjoittamassaan muistelmakirjassa Kummituksia ja kajavia. Saaressa
vietetyt viikot kalasteluineen ja muine arkisine askareineen – joita toki
nimettömäksi jäänyt piikalikka ja Wuolijokien renki, jo 80-vuotta
täyttänyt kalastaja ja saunanlämmittäjä Penna helpottivat – virittivät
myös kolmikon luovuutta.
Hella Wuolijoen havainto,
että Leinon kanssa ilot jakaneet miehet eivät olisi hänestä
kirjoittaneet, vaatii kuitenkin huomautuksen että yksi
näistä, nimittäin Sulo Wuolijoki, on myös kirjoittanut Leinosta, mutta yli
kymmenen vuotta Kummituksia ja kajavia ilmestymisen jälkeen. Hän ei
kuitenkaan tehnyt sitä samalla elämän syvävirtoja tavoittelevalla
paatoksellisuudella kuin dramaturgi Hella Wuolijoki, vaan hämäläishuumorin
sävyttämällä kepeällä lämmöllä kirjoitettujen anekdoottien merkeissä, jotka
käsittelivät myös molempien miesten hyvin tuntemaa vekselipitoista elämäntapaa.
Kukkian välittömiä tuotoksia olivat Eino Leinon runokokoelma
Elämän koreus ja Hella Wuolijoen
saksannos Armas Launiksen Seitsemän
veljestä oopperan libretosta, mutta on lupa olettaa että moni muukin työ
sai alkunsa ja inspiraationsa Kukkialla vietettyjen kuukausien aikana. . Kesä
oli kolmen kuukauden katkos Kappelin piirin elämässä, mutta ei enempää. Leino
ja Hella Wuolijoki jatkoivat vielä jonkin aikaa runoihon liittyvää
yhteydenpitoa. Hella Wuolijoki kokosi virolaisesta kansanrunoudesta kokoelmaa Sõja laul, jotka innostivat myös Leinoa Helkavirsien toisen laitoksen
tekemisessä.
Hella Wuolijoen ja Eino
Leinon suhteen dialektisuus käy Kummituksia
ja Kajaviateoksen muisteloista
ja kuvauksista hyvin selväksi. Sillä ei ollut niinkään tekemistä politiikan
kanssa, jonka suhteen Leino oli joustava ja pystyi sujuvasti kirjoittamaan
ylistysrunoja vastakkaisiin poliittisiin leireihin kuuluneille ihmisille, kuten
kansalaissodan jälkeen Ståhlbergille ja Mannerheimille. Hella Wuolijoki ei
myöskään omista laitavasemmistolaisista sympatioistaan
huolimatta piitannut ihmisten ideologiasta, jos he muuten olivat
mielenkiintoisia ja luovia, mitä Leino totisesti oli. Hän ihaili Leinoa
runoilijana ja piti hänestä ihmisenä, mutta ei voinut olla samanaikaisesti
näkemässä häntä sinä pahana henkenä, joka erotti hänet miehestään ja veti Sulon
huonoille teille, mihin heidän avioliittonsakin hukkui.
Kukkian kautta edeltänyt meno jatkui pian syksyn alettya samankaltaisissa
merkeissä lyhyin katkoin ja katumusjaksoin. Leino jatkoi iloista ravintolaelämäänsä
Kämpissä, Kappelissa ja muissa kantapaikoissaan, usein myös Sulo Wuolijoen,
Antti Favenin ja Aarne Orjatsalon kanssa, samalla kun Hella Wuolijoki ryhtyi
rakentamaan liikenaisen uraansa. Tämän eron Hella Wuolijoki kiteytti näin: ”Hän [Leino] voittikin – kuinkas
muuten, hänen ympärillään oli hälinää ja jännitystä, henkistä ilotulitusta,
loistavaa seuraa. Minulla – vain työtä ja hiljaisuutta. Hän voitti, mutta hän
hävisi – ystävyyteni.”
Kansanvaltuuskunnan Helsingissä alkuvuonna 1918 he tapasivat
uudestaan, kun Sulo Wuolijoki – joka oli kieltäytynyt kansanvaltuutetun
paikasta kapinahallituksessa, mutta suostui toimimaan kansanvaltuuskunnan
asettamana suomalais-venäläisen sopimusvaltuuskunnan palkattomana sihteerinä –
toi Leinon Wuolijokien kotiin. Kukkian
tunnelma ei palautunut, suuret tapahtumat olivat tulleet väliin. Wuolijoet
pysyivät erossa punaisten toimista, mutta eivät kannattaneet valkoisia tai
Saksaa, joka oli nyt Leinon johtotähti. Leino pelkäsi myös joutuvansa punaisten
vainoamaksi – mille pelolle tuskin oli pienintäkään pohjaa – mutta Wuolijoet
saivat hänet vähitellen rauhoittumaan.
Sodan päätyttyä valkoisten voittoon myös Sulo Wuolijoki
vangittiin ja häntä uhattiin myös kuolemantuomiolla. Syyksi riitti se että hän
oli toiminut sekavaltuuskunnan sihteerinä, vaikka muuten pysyi erossa punaisten
puuhista. Tässä tilanteessa sellaiset porvarit kuten Heikki Ritavuori ja W-A-
Lavonius ja kirjailija Juhani Aho kävivät lohduttamassa Hella Wuolijokea ja koittivat toimia Sulo Wuolijoen hyväksi. Mutta Leino, jota Hella Wuolijoki eniten
odotti. pysyi poissa.
Kun hän sitten lopulta tuli käymään, samaan aikaan Juhani
Ahon kanssa, hän oli vaitonen ja hiljainen, eikä kysyttäessä halunnut
kommentoida ajan tapahtumia muuta kuin toteamalla olevansa pieni. Vasta tämän
läynnin jälkeen Hella Wuolijoki sai käsiinsä Leinon kirjat Helsingin valloitus ja Vöyrin
koulu. Näistä löytyi vastaus Leinon käyttäytymiseen, lyhyt kertomus siitä
miten runoilija ja punaisten aikana käynyt erään ”entisen punaisen tuttavan
perheessä” jossa huomasi miten häneltä ”jo salattiin kaikkea ja häntä
kohdeltiin valkoisena rikollisena” jne. Hyvin harva osasi liittää tämän
maininnan Wuolijokiin, mutta Hella Wuolijoelle se oli musertava isku ja lopullinen
päätepiste heidän ystävyydelleen.
Loukkaantumisestaan huolimatta Hella Wuolijoki ymmärsi, että
Leinon näiden rivien takana oli oikeastaan hänen epäpoliittisuutensa ja
epävarmuutensa. Se näkyi siinä että Leino oli altis niille vaikutteilla jotka
hänen kulloinenkin seuransa häneen kohdisti. Saattaa lisäksi olla, että Leino
pahimmillaan pelkäsi ystävyytensä Sulo Wuolijoen kanssa jonka pohjalta he
olivat myös puhuneet jonkinlaisista Suur-Suomi haaveistaan joita punaisetkin
olivat yrittäneet Venäjän kustannuksella edistää.
Hella Wuolijoen ja Eino
Leinon viimeinen kohtaaminen tapahtui tammikuussa 1921 , jolloin Marlebäckistä
ilmoittamatta Helsinkiin palannut Wuolijoki sai kotiin soittaessaan kuulla,
että siellä oli virolaisia vieraita, mutta myös Leino. Emäntä vaati että Leinon
oli poistuttava ennen kuin hän tuli kotiin, mutta Leino oli siellä vielä hänen
saapuessaan. Kaikki talossa olleet kävivät vuoron perään rukoilemassa.
huoneeseensa
sulkeutuneelta emännältä, että hän puhuisi Leinon kanssa, mistä tämä vain
raivoistui enytistä enemmän.
”Vihdoin tuli sitten
Leino itse, istuutui ja katsoi minuun – nöyränä, matalana, niin kuin hän joskus
oli Kukkialla sunnuntaiaamun kauneuden edessä ollut ja lausui:
Tässä seison, enkä taida
muuta:
tällaiseksi loi mun aika,
iäisyys ja luonto suuri,
joka elää soi mun.
Pyydä anteeksi en mitään.
Mitään en mä anteeks’
anna.
Olen niin kuin luonto
itse,
joka lausuu: kärsi, kanna!
En muista lausuiko hän
koko ”Elämän koreuden”, mutta nämä säkeet ainakin, ja lisäsi –
Sydämeni on rikki.”
Tapaaminen jäi heidän
viimeisekseen ja se tapahtui Hella Wuolijoen osittaisen anteeksiannon
merkeissä.
Kukkialla oli puhuttu
paljon myös Virosta, johon Leinon kiinnostuksen oli alun perin herättänyt
hänen vanhempi veljensä O.A.F Lönnbohm. Leinon Viro-tuntemus oli silloin
vielä varsin vähäistä. Kukkialla Hella Wuolijoen lyyriset kertomukset ja
kuvaukset synnyinmaastaan ja Viron kansanrunoudesta, josta hän suunnitteli
väitöskirjaa herättivät Leinossa orastavan Viro-kiinnostuksen ja hän ideoi
jo yhteistä Viron kiertuetta Hella Wuolijoen kanssa, jossa Leino esittelisi
omia runojaan ja Wuolijoki vanhoja kansanrunoja.
Leinon Viron
vierailu kuitenkin siirtyi ja siirtyi ja toteutui vasta toukokuussa 1921.
Tällä olivat Leinon ja Hella Wuolijoen välit jo kylmentyneet omaan
boheemielämäänsä Sulo Wuolijoenkin upottaneeseen Leinoon niin, että tällä oli
jo emännän porttikielto Wuolijoen kotiin, eikä Viroon jatkuvasti yhteyksiä
ylläpitäneellä Hella Wuolijoella ollut osuutta matkan järjestelyihin.
Eino Leino otettiin
toukokuussa 1921 Virossa vastaan juhlittuna runoilijana jo Tallinnassa, jossa kolme hallituksen ministeriä osallistui hänen
kunniakseen järjestetyille juhlaillallisille, mutta tämä jäi täysin varjoon
Leinon Tartossa saaman innostuneen vastaanoton rinnalla.
Päätapahtumana oli Leinon
hurmioitunut esiintyminen Tarton yliopiston juhlasalissa. Toinen kohokohta
oli Leinon ja Viron kansallisen nousun ja itsenäisyyden keskeisen Jaan
Tõnissonin kohtaaminen. Tõnisson oli Suomessakin hyvin tunnettu kansanjohtaja,
mutta Leino oli jo Kukkialla saanut kuulla kaiken hänestä ja hänen
merkityksestään Tõnissonia ihailleelta ja maailmankatsomuksellisista eroista
huolimatta hänen elinikäisenään ystävänään pysyneeltä Hella Wuolijoelta.
Leino otettiin
ystävällisesti vastaan Tõnissonin kodissa. Tõnisson teki vuorostaan
vastavierailun Leinon hotelliin ja järjesti kotonaan juhlavan
illallisen hänen kunniakseen. Tõnisson oli tunnettu Viron raittiusliikkeen
johtohahmona, minkä Leino oli ottanut huomioon varustautumalla taskuun
mahtuvalla konjakkipullolla, johon hän vaivihkaa turvautui kun väsymys ja
jännitys uhkasivat lyhistää hänet. Se ei kuitenkaan estänyt Leinoa puheessaan
yliopiston juhlasalissa esittämästä kuulijoilleen myös Suomen raittiusliikkeen
terveiset.
Tõnissonin tapaaminen
inspiroi Leinoa kirjoittamaan Postimeehessä ja Helsingin Sanomissa julkaistun
avoimen kirjeen ”Vapaan Viron suurelle esitaistelijalle Jaan
Tõnissonille”. Siinä hän kohteen ylistyksen ohella ehdotti maitten välisen
”Suomen sillan” vahvistamista mm siten että maitten kouluissa
ryhdyttäisiin opettamaan myös naapurimaan äidinkieltä. Seuraavana päivänä
julkaistussa vastauksessaan Tõnisson asettui kannattamaan ehdotusta. Hän myös
vei Leinon autoretkelle tutustumaan Viron maaseutuun. Huomattakoon, että Leinon
ylistys Tõnissonille ei estänyt häntä samalla matkalla Tallinnassa julkaistussa
toisessa avoimessa kirjeessä suitsuttamasta myös Tõnissonin kovimmalle
kilpailijalle Konstantin Pätsille.
Eino Leinon Viron
vierailu toteutui ajankohtana, jolloin runoilijan Viro-innostus oli
huipussaan, mitä suopea vastaanotto vain lisäsi. Suomessa aistimaansa nyreään
ilmapiiriin ja apurahakemuksissa toistuneisiin takaiskuihin
turhautunut Leino ilmoitti nyt suurieleisesti luopuvansa Suomen
kansalaisuudesta ja ottavansa Viron kansalaisuuden. Hän myös
kirjoitti asiasta silloiselle riigivanemalle Pätsille sekä presidentti
Ståhlbergille. Kumpikaan ei tiettävästi vastannut, mutta Päts toimitti
kuitenkin lähetystöavustajan kautta arvostavat terveisensä Leinolle.
Tätä episodia arvioitaessa
saa sen käsityksen, ettei kukaan muu kuin mahdollisesti jonkin aikaa Leino itse
ei olisi ottanut täysin todesta hänen elettään. Ainakaan Hella Wuolijoki ei
sitä vakavasti ottanut.
Eino Leinon elämä päättyi
viisi vuotta myöhemmin tammikuussa 1926. Hella Wuolijoen 14-vuotias tytär Vappu
kirjoitti silloin päiväkirjaansa: ”9.1. kuoli Eino Leino 48-vuotiaana
keuhkokuumeeseen. Juuri kun äiti oli luvannut tehdä hänen kanssaan sovinnon ja
viedä minut hänen luokseen”.
Arvoisat kuulijat,
Taustalle on heijastettu
Antti Favenin tunnettu muotokuva Eino Leinosta vuodelta 1922. Tästä
maalauksesta on Hella Wuolijoki sanonut:”Favenin kuva Leinosta on kuin
kuva elävästä haavasta kansamme ruumiissa”. Tämä taulu sattui
olemaan Suomen ulkoministerin työhuoneen seinällä kun tulin tehtävään
vuonna 2000. Siellä se myös pysyi koko sen ajan, jolloin olin tehtävässä.
Nyt kun olen palannut huoneeseeni on myös tämä taulu palannut sinne.
