Oman eurosentrisen maailmankuvamme muokkaaminen alkaa jo kouluissa käytetyistä kartastoista ja siitä historianopetuksesta, jota meillä kouluissa vielä on jäljellä. Sen seurauksena useimmat meistä eivät tule ajatelleeksi, että oli aika, jolloin oma maanosamme oli paremminkin hallitsevien keskusten takapihaa. Näin oli ennen Euroopan nousua ns. löytöretkien aikaan muutamaksi sadaksi vuodeksi maailman johtavaksi alueeksi.
Sitä ennen Eurooppa oli, ainakin sivistyksellisesti ja teknologisesti, alikehittynyttä takapihaa verrattuna esim. Kiinaan. Kiina pitikin itseään keskuksen valtakuntana, mitä se monessa mielessä silloin olikin ja monen mielestä taas kohta uudelleen on.
Kun Eurooppa alkoi nousta johtavaksi maanosaksi, siihen liittyi myös voimakas ekspansionismi muihin maanosiin ja niiden kansojen alistaminen. Alistamisella haettiin tietenkin taloudellisia etuja, mutta sitä perusteltiin myös miltei poikkeuksetta avoimen rasistisilla näkemyksillä alistettujen kansojen alimittaisuudesta ja/tai kypsymättömyydestä. Kovimmat rasistit eivät jättäneet ali-ihmisille muuta tehtävää kuin ylempi-arvoisten palvelemisen, lievempi näki että kyseessä oli ”valkoisen miehen taakka”, jota kannettiin jotta alempiarvoiset kansat voisivat joskus kypsyä jonkinlaiseen valvottuun itsehallintoon.
Tämä ei johtunut suinkaan siitä, että vapauden liberaalit aatteet, joidenka juhlana Yhdysvaltain itsenäisyyskamppailua ja Ranskan suurta vallankumousta pidämme, eivät aluksi olleet tarpeeksi voimakkaita murtamaan feodalismin, absolutismin ja taantumuksen valtaa. Se johtui myös siitä, että tämän liberaalin vallankumouksen eturivin ajattelijat ja filosofit – kuten Thomas Jefferson, Edmund Burke, Alexis de Tocqueville, John Stuart Mill, Jeremy Bentham tai John Locke – eivät suinkaan yksiselitteisesti edustaneet koko ihmiskuntaa kattanutta kaikkiin ihmisiin rotuun, syntyperään tai luokka-asemaan katsomatta vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa.
Räikeimmillään tämä ilmeni suhtautumisessa orjuuteen, johon mustat ja muut ei-valkoiset kansat alistettiin ja joka oli Yhdysvalloissa perustuslain suojelema tosiasia aina 1860-luvulle saakka. Sen jälkeenkin Yhdysvallat oli maa, jossa lyhyttä etelän jälleenrakentamiskautta lukuun ottamatta, etelän entiset orjavaltiot jatkoivat aina 1960-luvulle saakka mustan väestön alistamista, väkivaltaista kohtelua ja oikeuksien riistämistä.
Valistushenkisten liberaalien ylevien, siirtokuntien vapausoikeuksia korostavien julistusten taustalta löytyy siirtokuntien valtaapitävän eliitin vaatimus, jonka mukaan he eivät halunneet hyväksyä sitä että emomaa kohteli heitä kuin neekereitä. Englannin monarkia ja aatelisvalta oli 1700-luvulla kaukana vapauden ja demokratian mallivaltiosta, mutta orjuutta se ei kotimaassa sallinut ja orjakaupankin se lopetti 30 vuotta ennen kuin orjuus Yhdysvalloissa lakkasi. Siirtokuntien orjanomistajat eivät pitäneet siitä, että emovaltio pyrki millään tavoin säätelemään orjien kauppaa ja kohtelua eli sitä, miten siirtokuntien vapaat kansalaiset omaisuuttaan käyttivät.
Tosin tuota vapautta rajoitettiin Yhdysvalloissakin, kun lait kielsivät isänniltä esim. orjien opettamisen ja sukupuolissuhteet mustien kanssa ja myös orjattomissa osavaltioissa karanneiden orjien avustamisen. Kongressi kielsi orjuuden poistamiseen tähtäävien aloitteiden tekemisen ja postin käytön puoltavan materiaalin lähettämiseen. Tämä kaikki on sinänsä yleisesti tunnettua, mutta vähemmän tunnettua on se miten yllämainitut liberaalien aatteiden tunnetuimmat edusmiehet suoraan orjuutta puolustivat tai esittivät perusteita sille, miksi siihen ei kuitenkaan voinut puuttua.
Kaikilta äsken mainitsemiltani liberalismin aatteellisilta suunnannäyttäjiltä löytyy runsaasti dokumentoitua aineistoa siitä, että he eivät ainoastaan hyväksyneet tai vähintään sietäneet vain mustan väestön orjuuttamista, vaan myös sen kansanmurhan joka kohdistui Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöön sekä sen, miten alkava siirtomaavalta 1800-luvulla alisti ja tuhosi haltuunsa ottamien siirtomaiden ja puolisiirtomaiden väestöä.
Eikä kyse ollut vain värillisiin kansoihin kohdistuvasta rasismista. Irlantilaisten kohtelu Englannin hallitsemalla saarella oli aivan samankaltaista, kuten oli usein myös Englannin ja Yhdysvaltain köyhän ja eri tavoin irtolaisina ja työttöminä pakkotyölaitoksiin tai puoliorjuutettuun oikeudettomaan asemaan alistetun väestön kohtelu. Siihenkään ei näillä liberaaleilla yleensä ollut huomauttamista, vaan he päinvastoin usein esittivät huikeita perusteluja sille, miksi tällainen menettely oli välttämätöntä, hyväksyttävää tai suorastaan luonnon lakien mukaista.
Kuten John Stuart Mill kauhistuttavia työlaitoksia puolustaessaan asian ilmaisi: ”Myöskään työläisellä, joka menettää työpaikkansa laiskuutensa ja huolimattomuutensa takia ei ole mitään pahempaa pelättävänään, kaikkein pahimmassakaan tapauksessa, kuin työlaitoksen kuri.”
Kyse oli siis laitoksista, jotka hyvinkin vertautuvat seuraavan vuosisadan keskistysleirien kanssa. Ylipäätään on hyvä muistaa, että 1900-luvun holokaustin ja totalitarismin kauheuksien juuret eivät löydy vain saksalaisesta maaperästä ja ideologiasta. Ne ovat yhtä lailla osa länsimaiden ja Euroopan yhteistä perintöä, ja jatkoa niiden herrenvolk-demokratialle, mitä käsitettä on myös angloamerikkalaisista maista käytetty.
Syy siihen että aloitan puheenvuoroni tällaisella taustoituksella on se, että meidän tulee tuntea historiamme. Meidän tulee tunnustaa se seikka, että Eurooppa, joka tänään niin mielellään saarnaa muulle maailmalle eurooppalaisista arvoista ja vaatii ihmisoikeuksien, demokratian, tasa-arvon ja oikeusvaltioperiaatteiden kunnioittamista, ei ole pitkässä katsannossa yhtään sen hyveellisempi kuin muutkaan maanosat ja kansat.
Hyvä esimerkki on myös sukupuolivähemmistöjen oikeuksien kunnioittaminen. Asia on tärkeä ja olen itsekin käynyt homoseksuaaleihin kohdistetusta diskriminoinnista keskusteluja niin eurooppalaisten kuin monien muiden kollegoiden kanssa osana käymäämme ihmisoikeusdialogia. Samalla on hyvä muistaa, että myös Suomessa homoseksuaaliset suhteet olivat kriminalisoituja vuoteen 1971 saakka ja ns. kehottamiskielto oli laissa vielä vuoteen 1981. Sukupuolineutraalia avioliittoa koskevaa lakia ei vieläkään ole Suomessa saatu aikaiseksi.
Väestönkasvu on enemmän kuin kolminkertaistanut maapallon väkiluvun toisen maailmansodan jälkeen nykyiseen 7,2 miljardiin. Elämme sellaisessa kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa, jollaista ei aikaisemmin ole ollut olemassa. Se miten kansakunnat ja valtiot järjestivät keskinäiset suhteensa perustui aikanaan Westfalenin rauhassa vahvistettuun suvereenisuuden oppiin. Siihen vedotaan edelleen, mutta globalisoituneessa maailmassa se alkaa yhä suuremmassa määrin olla enää vain ontto käsite.
Toki maailma edelleen jakaantuu erilaisiin valtioihin ja alueisiin, joiden erot esim. bkt/per capita kriteerillä arvioituna ulottuvat Qatarin 100 000 dollarista Kongon demokraattisen tasavallan 400 dollariin. Mutta se yksiselittein jako kehittyneisiin pohjoisiin maihin ja alikehittyneisiin etelän tai nk. kolmannen maailman maihin, joka vielä muutama vuosikymmen sitten hallitsi maailmankuvaamme, on siirtynyt historiaan. Kiina, Intia, Etelä-Afrikka tai Brasilia eivät enää käy kurjuuden esimerkkivaltioista, vaan nämä uudet nousevat maat koetaan jo vahvoina vanhojen teollisuusmaiden haastajina, joiden pitkään jatkunutta nopeaa talouden kasva Euroopan maat voivat vain seurata kateellisina pohtiessaan, miten pääsisimme osallisiksi niiden dynamiikasta.
Myöskään arvojen ja ihmisoikeuksien suhteen maailma ei jakaannu kahtia tai helposti erottautuviin ryhmiin. On toki helppo erottaa ihmisoikeusloukkaajien ääripäät, mutta kun niitä tarkastellaan lähemmin, jää pohtimaan miten eri tavoin eri puolilla voidaan suhtautua vaikkapa yhtäältä Israeliin ja toisaalta Iraniin taikka yhtäältä Saudi-Arabiaan ja toisaalta Kuubaan. Sama koskee ihmisoikeushyviksiä sillä kaikilla on omat ongelmansa ja puutteensa ja jokaisella on parantamisen varaa.
Siksi kansainvälistä ihmisoikeusarviointijärjestelmää on koko ajan pyritty kehittämään vertaisarvioinnin pohjalta siten, että kaikki maat ovat tilivelvollisia muille ja asettautuvat vuorollaan muiden arvioinnin kohteeksi. On myös tärkeää, että ihmisoikeuksia arvioidaan mahdollisimman universaalilla pohjalla antamatta periksi niille, jotka puolustavat ihmisoikeussopimusten vastaisia käytäntöjä vaikkapa naisten asemasta, kuolemanrangaistuksesta tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksista vedoten kansallisiin, uskonnollisiin tai muihin erityisiin perinteisiin. Eikä tarkastelu voi rajoittua vain ns. vapausoikeuksiin, vaan sen on ulotuttava myös TSS- eli taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin oikeuksiin, joidenka vastakkainasettelua toistensa kanssa ei tule hyväksyä.
Hyvät kuulijat,
Euroopan maat sijoittuvat hyvin erilaisissa kansainvälisissä vertailuissa. Index of Failed States arvioi 177 maan tilaa epäonnistumisen – oikeammin ehkä haurauden – perusteella, ja sen mukaan Suomi on maailman vähiten epäonnistunut valtio. Kaikki pohjoismaat ovat kahdeksan vähiten epäonnistuneen valtion joukossa ja heikonkin EU maa löytyy sijalta 130. Hyvä näin, mutta siitä myös seuraa että kaikilla Euroopan mailla on myös erityinen vastuu toimia arvioinnissa hyviksi nähtyjen kykyjensä mukaan kaikenlaista syrjintää, syrjäytymistä, väkivaltaa ja ihmisoikeusloukkauksia vastaan.
Vähitenkin epäonnistuneilla on myös aina parantamisen varaa. Finanssikriisi on koetellut erityisesti eniten velkaantuneita Etelä-Euroopan maita ja niiden asukkaiden ihmisoikeuksien toteutumista erityisesti TSS-oikeuksien osalta, eikä voi varmuudella väittää etteivätkö Unionin pakottamat olisi olleet myös pahentamassa tilannetta.
Taloudellisesti vaikeina aikoina työttömyyden ja turvattomuuden kasvun myötä alkavat myös mentaaliset takapihat rehottaa Euroopassakin. Tällä viittaan kasvaviin rasismin, muukalaisvihamielisyyden ja äärimmäisen nationalismin ilmentymiin, jotka näkyvät niin natsimielisten ja rasististen puolueiden kannatuksen kasvuna kuin jyrkentyvinä asenteina ja myös väkivaltaisina tekoina maahanmuuttajia ja vähemmistöjä kohtaan.
Tällaista näemme myös Suomessa. En kuitenkaan usko, että esimerkiksi verrattuna viiden vuoden takaiseen tilaan rasismi ja maahanmuuttajavihamielisyys tai poikkeaviin vähemmistöihin kohdistuva vieroksunta olisivat mitenkään oleellisesti lisääntyneet. Suurin muutos on siinä, että se mikä aikaisemmin oli enemmänkin hävettävää ja piiloteltavaa on muuttunut jopa salonkikelpoiseksi. Siksi on tärkeää, että puutumme aina jokaiseen havaitsemaamme rasistiseen ilmaukseen ja teemme selväksi, ettei tällainen ole hyväksyttävää.
Syitä tällaiseen kielteiseen kehitykseen on useita, mutta niihin kuuluu myös netin alamaailma joka on luonut uusia kontrolloimattomia foorumeita vihapuheelle. Vihapuheesta on vain lyhyt askel vihatekoihin, ja siksi myös siihen puuttuminen on tärkeää.
Jokaisella EU-maalla on yhdessä ja erikseen tässä suhteessa parantamista. Meidän täytyy olla tietoisia ja reagoitava kaikkiin mentaalisten takapihojen päästöihin. Vain siten voi toiminta niiden arvojen – suvaitsevaisuuden, demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen – puolesta olla Euroopan ulkosuhteissa uskottavaa.
En pidä oikeana tapana tarkastella EU:n naapurimaita Euroopan takapihoina. Ylipäätään nykyisessä maailmassa ei voi enää jakaa maailmaa, saatikka hallita kestävällä tavalla nimeämällä maita ja alueita eri toimijoiden etupiireiksi tai takapihoiksi. Euroopan unioni ei tällaisia tavoittele, eikä se myöskään enää kykenisi sellaisia hankkimaan ja hallitsemaan.
EU ei tavoittele supervalta-asemaa, eikä sen menestys enää voi koskaan perustua sotilaalliseen voimaan. Sama kuitenkin koskee myös muita, paremmin sotilaallisesti varustautuneita toimijoita, jotka edelleen harhaisesti voivat uskoa voimapolitiikan tuomiin etuihin. Sellaisia ei enää joukkotuhoaseiden ja kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa ole kestävästi saatavissa.
Se mitä EU:lta, varmaan onneksikin, puuttuu, on hard power eli sotilaallisen voiman välineistö. Sillä kuitenkin on soft power eli vaikuttaminen muilla kuin voimapolitiikan keinoilla Näihin soft power -instrumentteihin kuuluvat esimerkiksi niin pääsyn EU:n markkinoille avaavat kauppasopimukset, kehitysyhteistyö, investoinnit, talousapu kuin siviilikriisinhallinnan välineistö.
Kaikista tehokkain ”ase” EU:n työkalupakissa on kuitenkin ns. eurooppalainen perspektiivi, eli mahdollisuus tarjota liittymistä Unionin jäseneksi niille eurooppalaisille maille, joiden kansalaiset sitä haluavat ja jotka ovat valmiita täyttämään kaikki sen edellytyksenä olevat kriteerit.
Se on ollut ratkaisevaa sille, miten sotien ja väkivallan riivaama Länsi-Balkan on rauhoittunut. Tästä viimeisenä esimerkkinä ovat EU:n fasilitoimassa Belgradin ja Pristiinan välisessä dialogissa saavutetut tulokset, joiden taustalla on kummankin osapuolen halu lähestyä EU:ta. Tämä on viimeksi johtanut siihen, että jäsenyysneuvottelut voidaan aloittaa myös Serbian kanssa.
Tunnettua on, että EU:n vaikutusmahdollisuudet ovat suurimmillaan juuri niiden valtioiden osalta, jotka käyvät neuvotteluja unioniin liittymisestä. Niiden on myös voitava luottaa siihen, että jäsenyyden toteutuminen perustuu objektiivisiin kriteereihin ja että niiden tinkimätön täyttäminen myös johtaa jäsenyyteen. Luottamuksen puute tähän on syy siihen, ettei Turkin kehitys ole edennyt kaikilta osin toivotulla tavalla, mistä EU voi myös syyttää itseään kun ei ole suhtautunut Turkin jäsenyysmahdollisuuteen kaikilta osin reilusti ja uskottavasti.
Kokemukset laajentumisesta ovat myös osoittaneet, että demokratia-, ihmisoikeus- ja oikeusvaltiokriteereiden suhteen en voi vähäisimmässäkään määrin lipsua eikä kandidaattimaiden jäsenyyttä tulee poliittisista syistä näiden kustannuksella kiirehtiä, kuten viimeksi Bulgarian ja Romanian kohdalla tehtiin.
Toinen johtopäätös on, että Unioni tarvitsee myös vahvennettuja mekanismeja, tarvittaessa myös sanktiointimahdollisuuksia, joilla voidaan puuttua demokratian, ihmisoikeuksien tai oikeusvaltion kannalta arveluttavaan kehitykseen jäsenmaissa. Tässä Suomi on osaltaan ollut aloitteellinen, ja haluaa komission valmistelevan tätä mahdollisuutta vahvistavia esityksiä.
