Forssan ohjelman toteutuminen ja nykyhaasteet
”Sosiaalidemokraattinen puolue Suomessa pyrkii samoin kuin sosialidemokraattiset puolueet muissakin maissa vapauttamaan koko kansaa taloudellisen riippuvaisuuden, valtiollisen alaikäisyyden ja henkisen holhuunalaisuuden kahleista.”
110 v. sitten hyväksytyn Forssan ohjelman avaussanat paaluttivat siihen asti työväenpuolueen nimellä tunnetun uuden sosialidemokraattisen puolueen aseman osana kansainvälistä työväenliikettä ja sen tehtävän inhimillistä vapautusta merkitsevän sosialistisen yhteiskuntamuutoksen toteuttajana hyvin yksiselitteisellä tavalla.
Suomen työväenliikkeen historiassa silloinen uusi, kansainvälisen sosialidemokratian valtavirtausta edustanut ohjelma on aivan omassa luokassaan. Laajemminkin on vaikeata löytää montaa sellaista asiakirjaa Suomen historiasta, joilla olisi ollut samanlaista asemaa ja vaikutusta kun Forssan ohjelmalla.
Forssan ohjelma säilyi SDP:n ohjelmana lähes 50 vuotta, kunnes se vuonna 1952 korvattiin uudella periaateohjelmalla. Myös tämän ohjelman tavoitteena oli ”työn ja pääoman välisen ristiriidan poistaminen” ja sen lainatuin kappale kuului seuraavasti:
”Talouselämän luonteen perinpohjaiseen uudistamiseen tähtäävää suunnitelmallisuutta ja sosialisoimista on toteutettava sitä mukaa, kuin ne käsitetään historiallisesti välttämättömiksi ja tarkoituksenmukaisiksi toimenpiteiksi. Elinkeinoelämän aloja ja yrityksiä on siirrettävä yhteiskunnan omistukseen ja hallintaan, sikäli kuin se on tarkoituksenmukaista työn ja pääoman välisen ristiriidan poistamiseksi, omistussuhteista johtuvien epäoikeudenmukaisuuksien hävittämiseksi tai edellytysten luomiseksi sosialistiselle suunnitelmataloudelle.”
Tämäkin ohjelma oli voimassa 35 vuotta kunnes se korvattiin vuoden 1987 uudella ohjelmalla, joka puolestaan korvattiin 1999 hyväksytyllä ohjelmalla. Tällöin puolueella ei enää ollut sellaista jäsenkirjaa, johon periaateohjelma olisi ollut painettu, ohjelmat olivat muuttuneet käyttötavaraksi, jotka eivät juuri hyväksymishetkeä pidemmälle kantaneet eivätkä sisältäneet mieleenpainuvia siteerattavaksi jääneitä lauseita.
Se että Forssan ohjelman elinikä oli melkein puoli vuosisataa ei tarkoita, että se olisi neljä kertaa parempi kuin vain 12 vuotta elänyt vuoden 1987 ohjelma. Ennen kaikkea on kyse siitä, miten maailma on 110:ssa taikka 61;ssa vuodessa muuttunut.
Suosittu selitys ohjelmien devalvoitumiseen on, että Forssan ohjelma on toteutettu sittemmin kumottua kieltolakia myöten. Tosin toteutumista saatiin odottaa vielä pitkälle 60-luvulle asti ennenkuin senkaltainen hyvinvointivaltio, jota ohjelma tosiasiassa tavoitteli, alkoi hahmottua. Vain kirkon ja valtion ero odottaa vielä täytäntöönpanoaan, mutta muilta osin SDP on tavoitteensa saavuttanut.
Tällainen toteamus sivuuttaa sen, että vaatimus tuotantovälineiden yhteisomistuksesta, edes vuoden 1952 ohjelman miedonnetussa muodossa, on vähin äänin jätetty unholaan. Tätä voi perustella sillä, että sosialisointi on alun perinkin tarkoitettu vain välineeksi eikä sitä tarvita jos ja kun muutoin on osoittautunut mahdolliseksi toteuttaa Forssan ohjelman sekä tasa-arvoa ja kansalaisoikeuksia että sosiaalipolitiikkaa ja hyvinvointipalveluja koskevat tavoitteet.
Työväenliike syntyi luokkayhteiskunnassa, jonka kumoamisen se otti tavoitteekseen. Kommunisteille kumoaminen tarkoitti proletariaatin diktatuuria, sosialidemokraateille luokkaerojen tasoittamista ja asteittaista hävittämistä. Suunnannäyttäjänä tässä oli pohjoismaiden sosialidemokratia, jonka tavoitteeksi Ruotsissa jo 20-luvulla otettiin ’kansankoti’. Se tarkoitti sitä, että sosiaalipolitiikka yhteiskunnallisine palveluineen ja tulonsiirtoineen kattoi koko väestön yhtäläisen perustein, eikä siis ollut enää vain tarveharkintaista köyhäinhoitoa.
Pohjoismainen hyvinvointivaltion malli on ollut niin menestyksekäs, että sen kannattajiksi tunnustautuvat nykyisin sosialidemokraattien ohella melkein kaikki muutkin poliittiset suunnat, vaikka ne aikanaan olisivat vastustaneet sen toteuttamista tarkoittaneita uudistuksia. Se on jatkuvasti pitänyt kaikki pohjoismaat erilaisten kauneuskilpailujen ja menestysvertailujen kärkikymmenikössä tai lähellä sitä. Mutta sitä, että näin olisi aina myös tulevaisuudessa ei voi ottaa annettuna.
Tosiasia on, että luokkayhteiskunta, jonka parhaimmillaan kuvittelimme hävittäneemme, on hiipimässä takaisin. Kun Suomessa tuloerot vielä vuonna 1966, jolloin hyvinvointivaltion rakentaminen pääsi alkuun, jättivät lähes 20 prosenttia väestöstä köyhyysrajan alle, niin vuoteen 1991 mennessä köyhyysaste oli pudonnut jo 6 prosenttiin. Sen jälkeen tuloerojen kasvu on kuitenkin nostanut myös köyhyysasteen 13 prosenttiin.
Vielä selvemmin kielteisen käänteen huomaa alakohtaisessa tarkastelussa. Forssan ohjelmassa vaadittiin ”Terveydenhoito valtion ja kuntain asiaksi. Maksuton lääkärinapu ja lääkkeet sekä synnytysapu.”
Lähelle tätä päästiin kun kansanterveyslaki vuonna 1972 saatettiin voimaan ja sen seurauksena väestöryhmien terveyserot tasaantuivat. Tänään tilanne on kuitenkin se, että alimpaan tuloviidennekseen kuuluva mies kuolee 12 vuotta aiemmin kuin rikas, kun 20 vuotta aiemmin ero oli reilu seitsemän vuotta.
Terveyserojen kasvu johtuu paljolti yleisestä epätasa-arvoisuuden lisääntymisestä ja tuloerojen kasvusta. Pienituloisten vaikutusmahdollisuudet omaan elämään ovat tunnetusti kapeampia kuin parempiosaisten. Muutokset terveyspalvelujen järjestämisessä ja saatavuudessa vaikuttavat samansuuntaisesti.
Kansanterveyslaki takaa edelleen kaikille oikeuden hoitoon ja lääkkeisiin. Tiedämme kuitenkin hyvin, että ennen kuin tähän yleensä vielä laadukkaaseen hoitoon pääsee, on se kiirettömissä tapauksissa usein sietämättömien jonotusaikojen takana. Lääkkeeksi niille, joilla siihen on varaa, on otettu yksityinen terveydenhuolto, joka verovaroin laajentuu ja laajentaa luokkapohjaista terveydenhuollon kahtiajakoa terveyserojen kasvussa näkyvin seurauksin.
Forssan ohjelman vaatimus maksuttomasta opetuksesta kaikissa oppilaitoksissa on toteutettu, mutta sitäkin nakerretaan jo useammalta kulmalta. Ohjelman vaatima progressiivinen tulovero on otettu käyttöön, mutta kaikkia välillisiä veroja ei suinkaan ole poistettu, vaan verotuksen rakenne on päinvastoin jo parin vuosikymmen ajan muuttunut takaisin regressiivisempään suuntaan, mihin istuva hallitus on nyt saanut enintään jonkinlaisen paussin aikaiseksi.
Eriarvoisuuden kasvun ja tapahtuneen kehityksen voi tiivistää toteamukseen, että luokkayhteiskunta tekee paluutaan. Kyse ei kuitenkaan ole paluusta siihen luokkayhteiskuntaan, joka aikanaa nostatti työväenliikkeen, vaan sen uuteen 2.0 versioon.
2000-luvun luokkayhteiskunnassa eriarvoisuus ei enää kävele kaupungilla vastaan samalla tavoin silmiinpistävästi kuin ennen. Vanhan kahtiajaetun luokkayhteiskunnan rajat olivat useimmiten selkeitä ja institutionalisoituja. Porvaristolla oli pörssi, kansallisteatteri, ooppera, kirkko, golfklubit, suojeluskunnat, partioliike, yliopistot, kauppakamarit; työväestöllä työväentalot, työväenlehdet, ammattiliitot, työväen urheiluseurat, työväenkulttuuri omine näyttämöineen, sivistysjärjestöineen jne.
Tällaisessa yhteiskunnassa jokainen tiesi paikkansa, sillä se oli useimmille syntymässä määrätty. Rajat olivat selkeitä, mutta eivät kokonaan ylittämättömiä – paitsi vuonna 1918. Forssan ohjelman vaatimukset demokratiasta ja kansalaisoikeuksista toteutuivat työväenluokan osalta vasta sotien jälkeen. Sen oma identiteetti ja tietoisuus olivat tuolloin ehkä vahvimmillaan, mutta sen jälkeen se alkoi heiketä.
Tätä itse asiassa olimme toivoneetkin, siltä osin kuin se on perustunut luokkaristiriitojen ja -erojen aitoon laantumiseen ja tasoittumiseen. Sama selittää myös sen, miten ja miksi työväen järjestöt ja niiden ylläpitämät rinnakkaisinstituutiot ovat heikentyneet tai kokonaan kadonneet.
Kadonneisiin kuuluu suurelta osin koko ns. punapääoma, johon tarttunut keinottelukapitalismin hybris 80-luvulla johti sen komeimmat linnakkeet tuhonneeseen nemesikseen 90-luvulla. Osin on kuitenkin kyse muodonmuutoksesta, sillä esim. kuluttajaosuustoiminta ei koskaan ole Suomessa ollut niin vahvassa asemassa kuin tänään. Vuonna 1916 tapahtunut osuusliikkeen kahtiajako on käytännössä hävinnyt, mutta niin on myös se häivähdys punaista joka E-liikkeeseen liitettiin. Samat palvelut ja edut, joita kuluttajaosuustoiminnalla vähäväkiselle väestölle haettiin, ovat kuitenkin edelleen jopa aikaisempaa paremmin saatavilla, mutta niitä ei lainkaan ajatella erityisesti työväenluokkaa koskettavina.
Työväenjärjestöjen luonnolliseen poistumaan voidaan lukea myös se, miten monet alunperin työväestön tarpeita palvelemaan perustetut toiminnot – työväenteatterit, työväentalojen kirjastot, monet sivistys-, kansanterveys- ja sosiaalialan järjestöt – ovat tulleet sosialisoiduiksi, toisin sanoen siirtyneet kuntien tai muilla tavoin julkisen vallan rahoittamiksi ja hoidettaviksi tavalla, joka on irroittanut ne aiemmasta luokkasidonnaisuudestaan.
Vastaavasti porvaristonkin instituutiot ovat osittain avautuneet niin, että niiden jo varhain markkinoima käsitys omasta ”puolueettomuudestaan” on saanut myös todellista katetta. Tänään koripalloilu FoKoPossa tai Forssan Alussa, teatteri-ilta Kansallisteatterissa tai Tampereen työväenteatterissa , lastensuojelu Mannerheim-liitossa tai Ensikotienliitossa tai asuminen Vatron tai VVO:n vuokratalossa eivät ratkaisevasti eroa toisistaan.
Ammattiyhdistysliike on edelleen järjestäytymisasteeltaan yksi vahvimpia maailmassa, mutta sen vaikutusvalta sekä jäsenistöönsä että yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on vain varjo entisestään, ja se keskittyy saavutettujen etujen puolustamiseen. Koska nämä saavutetut edut ovat suppenevan joukon hallussa, ei ay-liike enää kykene tehokkaasti puhuttelemaan kaikista heikkommassa asemassa olevia ihmisiä ja meidän aikamme uutta prekariaattia. Ay-liike on myös häivyttänyt luokkapuheet retoriikastaan ja vähentänyt avointa yhteistyötään vasemmistopuolueiden kanssa. Tämä on tietysti ymmärrettävää sitä taustaa vasten, että iso osa SAK:laistenkin liittojen jäsenistä äänestää muita kuin vasemmistopuolueita, vaikkei tämä liittojen hallinnossa vielä näy.
Vaikka eriarvoisuus ja siihen perustuvat luokkajaot eivät ole kadonneet vaan jälleen voimistuneet, eivät ne enää ole yhtä selviä dikotomioita kuin muinoin. Vaatetus, elintavat, kulttuuri tms. eivät yhtä selvästi paljasta ihmisten luokka-asemaa kuin ennen. Työväenluokka on hajaantunut moniin erilaisiin kerrostumiin ja ryhmiin. Yhtenäistä tai edes yhteistä työväenluokan identiteettiä ei ole eikä liioin sellaista sen edustajaksi käsitettyä työväenliikettä, johon voitaisiin tai haluttaisiin samastua, samalla kun erilaiset alakulttuurit ja niiden kautta tapahtuva identiteetin määrittäminen ovat lisääntyneet.
Tällaisessa luokkayhteiskunta 2.0 -versiossa harva tuloerojen kasvusta huolimatta elää aivan absoluuttisessa köyhyydessä. Globalisoituvassa maailmassa teollisuusmaat ovat itse asiassa kyenneet toistaiseksi suurelta osin ulkoistamaan pohjattoman kurjuuden kansalliseen yhteisöön kuulumattomaksi katsotuille ryhmille, kuten nyt Suomeen tulleille romanikerjäläisille.
Mutta myös oman maan heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ovat osattomia. Eräällä tavoin julmin osattomuuden muoto tänään seuraa siitä, että kun siinä heikoimmassa asemassa olevilla oli aikaisemmin tunne kuulumisesta työväenluokkaan ja luottamus parempaa tulevaisuutta lupaavaan työväenliikkeeseen, ei tästä enää ole kuin rippeet jäljellä. Kohta puolet suomalaisista ei puolueiden kannatusta mittaavissa kyselyissä osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosaltaan nämä ihmiset ovat köyhiä, usein yksinhuoltajia tai yksinäisiä, heikosti koulutettuja ja eri syistä työelämän ulkopuolelle jääneitä; yhä useampi myös terveysongelmista kärsivä.
Kun nämä ihmiset ovat jo pitkään ja perinteisesti olleet poliittisesti passiivisia, eivät vasemmistopuolueetkaan enää aina tunne kiinnostusta heidän asioittensa ja ongelmiensa esillä pitämiseen. Poliittista kilpailua hallitsee kilpailu kuvitellun, keskiluokaksi mielletyn pienen mutta aktiiviseksi uskotun liikkuvan äänestäjäjoukon äänistä tavalla, joka edelleen lisää vieraantumista kaikista vanhoista puolueista.
Se että perussuomalaiset vievät äänestäjiä myös vasemmistopuolueilta ei johdu siitä, että rasistinen flirtti vetoaisi ihmisiin, vaan siitä, että vasemmistopuolueiden koetaan luopuneen työväenpuolueen roolista ja siirtyneen herrojen joukkoon. Joka kerta kun Suomessa suljetaan paperitehdas se koetaan SDP:n syyksi. Myös silloin, kun emme edes ole hallituksessa,
Huono-osaisuus, köyhyys, syrjäytyminen tai vallankäyttöön vain sen kohteena osallistuminen eivät ole työväenluokan kuvasta katoamisen myötä minnekään hävinneet vaan hyvinvointivaltion alasajon ja tuloerojen kasvun myötä päinvastoin jopa lisääntyneet. Vaikka luokkayhteiskunnan paluu ei vielä näkyisikään katukuvassa, kertovat melkein kaikki hyvinvoinnin muutkin kuin rahalliset mittarit erojen kasvusta ja huono-osaisuuden kasaantumisesta. Ne kertovat myös, että sosiaalinen liikkuvuus, jonka perinteisesti on katsottu merkittävästi lieventäneen luokkajakoja, on uudelleen alkanut vähentyä. Se tarkoittaa, että hyväosaisuus ja köyhyys ovat jälleen periytyviä ominaisuuksia, vaikkeivat geneettisesti määrättyjä olekaan.
Tämä monen korvissa varmaan synkistelevä katsaus ei ole tarkoitettu lietsomaan toivottomuutta. Olen päinvastoin pyrkinyt osoittamaan että sosialidemokraattisia arvoja ja tavoitteita ajava liike on tänään yhtä tarpeellinen kuin 110 vuotta sitten.
Monet toivovat lääkkeeksi tänään jonkinlaista uutta Forssan ohjelmaa. Kaunis ajatus, jonka tehoon en kuitenkaan osaa luottaa. Ohjelmaksi riittäisi itse asiassa hyvin vielä vanhakin Forssan ohjelma, erityisesti muistuttamassa siitä, että siihen perustuvia saavutuksia ei saa purkaa. Toimintaympäristö ja yhteiskunta on kuitenkin aivan toinen kuin 110 vuotta sitten ja luokkayhteiskunnan paluusta huolimatta sen ajan retoriikka ei tietenkään enää toimi, paremminkin päinvastoin.
SDP:n ongelmana ei enää pitkään aikaan ole ollut hyvien tavoitteiden tai niistä kertovien ohjelmien puute, vaan uskottavuutemme tilanteessa, jossa kaikki puolueet nykyisin puhuvat ja tarjoavat vaalilauseissaan samoja asioita: hyvinvointiyhteiskunnan pelastamista ja vahvistamista, vastuullista talouspolitiikkaa, turvallisuutta ja työllisyyttä. Harva vaivautuu ottamaan selvää – ja median pinnallistumisen ja kaupallistumisen vuoksi se on nykyisin kasvavan vaivan takana – miten puolueet kuitenkin ratkaisevasti eroavat toisistaan.
Kuuden puolueen hallitusta ei pidä yhdessä mikään ideologinen liima, mutta kaikki vastaavat yhtä lailla sen tuloksista. SDP:n tulevalle kannatukselle on aivan ratkaisevaa se, onko hallitusohjelman tavoite eriarvoisuuden vähentämisestä vaalikauden päättyessä toteutunut tavalla, jonka ihmiset myös kokevat ja näkevät. Hallitusyhteistyön alku perusturvan jälkeenjääneisyyden korjaamisineen oli lupaava, mutta juuri nyt talousnäkymien synkistyessä kasvavat oikeistolaiset paineet ns. taloudellisten realiteettien nimessä uusiin eriarvoistaviin ja tuloeroja lisääviin ratkaisuihin.
SDP:n ei tule hyväksyä sitä asettamusta, että yhtäällä työllisyys ja kasvu ja toisaalla eriarvoisuuden vähentäminen olisivat missään suhteessa vaihtoehtoja, kun ne päinvastoin ovat oikean politiikan osana juuri toisiaan tukevia tavoitteita.
Hyvät toverit!
On kuitenkin kaksi erittäin keskeistä kysymystä, joissa maailma on Forssan ohjelman ajoista ja siinä ennakoimattomalla tavalla muuttunut. Forssan ohjelma oli aikanaan poikkeuksellisen kansainvälinen, mitä korosti puolueen silloin hyväksytty uusi nimi ”Sosialidemokraattinen puolue Suomessa”, joka vasta seuraavassa kokouksessa muutettiin nykyiseen asuunsa. Se ei ollut ainutlaatuista. Ranskan veljespuolueen nimi oli vielä 60-luvulle saakka Section Francaise de l’International Ouvrière – Työväen Internationaalin Ranskan osasto.
Alun perin sosialidemokraatitkin katsoivat, ettei sosialismi yhdessä maassa olisi mahdollista. Viimeistään 30-luvulla sosialidemokraatit ensimmäisinä ja selkeimmin pohjoismaissa alkoivat pitää sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion rakentamista omassa maassa mahdollisena siitä riippumatta seuraisiko muu maailma ja missä tahdissa perässämme.
Tänään alamme kuitenkin taas olla tilanteessa, jossa yhdessä maassa omin kansallisin päätöksin toteutetun hyvinvointivaltion ylläpitäminen vapaiden pääomaliikkeiden ja globalisaation maailmassa on käynyt hyvin vaikeaksi. Niitä keinoja ja välineitä, joilla olemme aiemmin menestyksekkäästi asettaneet markkinavoimat niille kuuluvaan hyvän rengin asemaan, tarvitaan nyt yhteiseen käyttöön ylikansallisella tasolla.
Tämä on ollut tärkeä syy siihen, että sosialidemokraatit ovat antaneet tukensa Euroopan yhdentymiskehitykselle, vaikka sitä toistaiseksi onkin toteutettu oikeistoliberaalien johdolla yksipuolisesti markkinavapauttamista korostavalla ja sosiaalisen Euroopan toissijaiseksi jättäneelle tavalla. Selvää myös on, ettei eurooppalainenkaan päätöksenteko enää riitä palauttamaan oikeata tasapainoa markkinavoimien vapaan toiminnan ja niiden välttämättömän säätelyn ja ohjaamisen välillä.
Toinen Forssan kokouksen aikana vielä aavistamaton megahaaste on ekologia ja ympäristö. Tänään ymmärrämme, että tapa jolla ihminen on eritoten teollisen vallankumouksen yli 200 vuotta sitten käynnistyttyä ammentanut luonnosta luonnonvaroja, muokannut niitä mieleisikseen tuotteiksi ja niin tehdessään päästänyt ympäristöön kasvavan määrän jätteitä, myrkkyjä ja päästöjä, on osoittaunut monessa suhteessa kestämättömäksi.
Kestämättömyyttä korostaa väestönkasvu, joka yksin toisen maailmansodan päätyttyä on enemmän kuin kolminkertaistanut maapallon väkiluvun 2,3 mrdsta nykyiseen 7,2 mrdiin. Mahdollisuutemme jättää maailma jälkeläisillemme elinkelpoisessa kunnossa on uhattuna. Meillä saattaa parhaimmassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.
Emme edes voi varmuudella tietää, onko tämä ilmastomuutoksen ja biodiversiteetin vähenemisen vääjäämättömästi edetessä edes enää mahdollista. Uskon kuitenkin, että parhaat mahdollisuudet tämän saavuttamiseksi ovat olemassa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin globaalin soveltamisen pohjalta. Ei niin, että me Pohjolassa vielä eläisimme kestävän kehityksen ehtojen mukaisesti, mutta en tiedä parempaakaan mallia, jolla kestävän kehityksen kaikki kolme ehtoa voitaisiin samanaikaisesti ja siten ylipäätänsäkään saavuttaa.
