Kun tällä samalla paikalla vietin 30-vuotista ”taiteilijajuhlaa” eduskunnan estradilla antoi ajankohtaisuutta otsikkona olleeseen parlamentarismin tilan arviointiin juuri silloin kaksi viikkoa aiemmin voimaan tullut uusi perustuslaki. Alun perin en ajatellut järjestää tällaista 40-vuotistilaisuutta, mutta kun on varsin epätodennäköistä että olisin enää kymmenen vuoden kuluttua järjestämässä 50-vuotistilaisuutta, päätin kuitenkin tällaisen kutsun teille esittää.
Vakavampi syy tähän on kuitenkin se, että iso osa parlamentarismin tilaa koskeneesta kymmenen vuoden takaisesta optimismistani on nyt haihtunut. Silloin oli helppo todeta miten suuri muutos ja hyvin yksiselitteisesti parempaan oli kolmessakymmenessä vuodessa tapahtunut eduskunnan työolosuhteissa ja resurssoinnissa, yhtä lailla kuin eduskunnan työtehtävissä ja asemassa.
Kymmenen vuotta sitten oli mahdollista hyvin yksiselitteisesti iloita suuresta muutoksesta, joka vuosien 1970 ja 2000 välillä eduskuntatyössä oli tapahtunut ja todeta, kuinka Suomi oli jättänyt taakseen 70-luvun parlamentarismin rappiokauden. Tätä vahvisti sekin, että Suomessa oli juuri astunut voimaan ensimmäinen tällä nimellä säädetty yhtenäinen perustuslaki. Kokemuksia uudesta perustuslaista ei silloin vielä ollut kertynyt, mutta uuden perustuslain ei varsinaisesti enää odotettu tuovan juurikaan havaittavia muutoksia. Paremminkin oli kyse siitä, että se puki uuteen yhtenäiseen muotoon aiemmin parlamentarismia vahvistaneet osauudistukset – kuten enemmistöparlamentarismiin siirtymisen – ja kodifioi siihen mennessä tapahtuneet tosiasialliset käytäntömuutokset. 
Perustuslaki ei silloin enää ollut, eikä se ole tänäänkään, mikään kohtalonkysymys parlamentaarisen kansanvallan toteutumiselle. Tästä huolimatta olen silti pettynyt siihen, ettei toistaiseksi näytä löytyneen riittävän laajaa valmiutta jatkaa parlamentarismia vahvistavaa perustuslakiuudistusta. Pidän tätä tarpeellisena siksi, ettei valtiollisten instituutioiden mahdollisessa erimielisyystilanteessa jäisi epäselväksi, miten päätökset syntyvät ja kuka niistä vastaa.
Perustuslain selventämistarve on paljolti liittynyt Suomen EU-jäsenyyteen ja EU:ssa kymmenessä vuodessa tapahtuneisiin muutoksiin. EU-jäsenyys, mutta myös muu kansainvälistyminen on rajusti muuttanut eduskuntatyön luonnetta. Lissabonin sopimuksen voimaantultua on eduskunnassa jälleen arvioitu Suomen parlamentin EU-asioiden käsittelyjärjestelmää ja sen kehittämistarpeita ja päädytty siihen, ettei muutoksia säädöstasolla tarvita. Käytössämme oleva järjestelmä on EU-maiden parlamenttien vertailussa instrumenttina suorastaan stradivariuksen veroinen, mutta soittotaidoissamme samoin kuin nuottien valinnassa löytyy parantamisen varaa.
Eduskunnan työolosuhteiden kehittäminen on edelleen jatkunut. 40 vuotta sitten taloon tulleet edustajat saivat käyttöönsä 4–5 edustajan yhdessä jakaman yhdellä pöytäpuhelimella ja vanhanaikaisella kirjoituskoneella varustetun pikkukopperon. Lisäsiivet toivat omat työhuoneet, nykyaikainen tietotekniikka saavutti vähitellen eduskunnankin ja antoi välineet edustajien käyttöön, lopulta myös oman avustajan. Kaikkien näiden avulla edustajat ovat tarvittaessa 24/7 sekä tavoitettavissa että tietovirtoihin kytkettyjä.
Viisi vuotta sitten käyttöön otettu Pikkuparlamentin uusi lisärakennus on osoittautunut onnistuneeksi ja tarpeelliseksi. Kaiken kaikkiaan eduskunnan työolosuhteita voi tänään pitää asiallisina, mutta ei mitenkään loistokkaina. Yleinen käsitys, ainakin sellaisena kun se näyttäytyy nettikeskustelupalstojen anonyymien kirjoittajien viesteistä, on kuitenkin sellainen, että eduskunnan ja kansanedustajien toimia leimaavat ylimitoitetut luksusedut, tehottomuus ja holtiton varainkäyttö.
Tehottomuutta tai holtittomuutta ei tarvitse esiintyä kuin kerran jotta se jää pitkäksi aikaa koko eduskuntatyötä leimaamaan. Näin kävi jälkitarkastelun osoitettua, ettei eduskunnan satavuotisjuhlien varainkäyttö ollut pysynyt perustelluissa puitteissa. Äskettäin Eduskunnan Urheilukerhossa paljastunut virkamiehen kavallus ei sinänsä kerro tuhlailusta – paremminkin säästäväisyydestä kun toimintaa pyöritettiin oleellisesti pienemmin todellisin menoin kuin mitä budjetoitiin – mutta muistuttaa siitä, että luottamus hyvä, mutta kaikessa julkisten varojen käytössä pitää myös olla riittävä kontrolli ja valvonta.
Käsitykseni on, että Suomen eduskunnassa niin valiokunnat kuin eduskuntaryhmät käyttävät suhteellisen niukkoja resurssejaan oleellisesti tehokkaammin kuin monet paljon enemmän avustajia palkkalistoillaan pitävät parlamentit, joissa esiintyy jo isoille organisaatioille tyypillistä byrokraattista tyhjäkäyntiä ja tehottomuutta. Missään tapauksessa eduskunnan työssä ei ole sellaisia puutteita, joita voitaisiin korjata konsulttien kalliilla, enintään kenkätehtaisiin soveltuvalla tuottavuus- ja tulostavoiteasetannalla. Eduskunnan työmäärää ei voi arvioida vain käsiteltyjen hallituksen esitysten määrällä tai pidettyjen istuntojen ja kokousten pituudella.
Kansainvälistyminen ja myös kotimaassa moninkertaistunut yhteydenpitotarve eivät ole ainoita uusia tehtäviä tuottaneita asioita, vaan sellainen on myös lainsäädäntövalmistelun luonteen muuttuminen. Jo pitkään on eduskunnassa kiinnitetty huomiota siihen, miten lainsäädännön taso on heikentynyt ja miten valiokunnat ovat joutuneet korjaamaan, nyt kun työmarkkinajärjestötkään eivät sitä enää ole kieltämässä, hallituksen esitysten kieliasua ja epäjohdonmukaisuuksia.
Valmistelun kiire ja ehkä myös onnettoman tuottavuusohjelman paineet eivät ole ainoa syy tähän. Tähän on myös vaikuttanut se, että perinteinen komiteatyöskentely on lähes kokonaan lopetettu Suomessa. Hallitus valmisteluttaa esityksensä mieluummin virkatyönä tai jonkun selvitysmiehen kautta, ja ehkä tulevaisuudessa tilaa suoraan amerikkalaiskonsultilta.
Selvitysmiehiltä yleensä saa varmemmin sitä mitä tilaaja haluaa eikä omaa kantaa tarvitse koetella poikkeavien mielipiteiden kuuntelemisella ja vaihtoehtoisten mallien testauksella. Komiteatyön surkastumiseen liittyy myös politiikan painotuksen muutos hyvinvointivaltion laajentamisesta ja vahvistamisesta sen rajaamiseen ja heikentämiseen uusliberalismin hengessä. Tämä on sikäli lyhytnäköistä, että väärääkin politiikkaa kannattaisi ennemmin tehdä hyvin ja huolellisesti kuin huonosti ja hutiloiden.
Isoista ja vuosikausiakin istuneista komiteoista oli 50- ja 60-luvulla helppo tehdä pilkkaa ”herrat istuu-palkka juoksee-järki seisoo-asiat makaa” -tyyliin, joskus aiheestakin.. Parhaimmillaan komiteoista saatiin kuitenkin kahdenlaista tärkeää hyötyä, jonka puute tuottaa nyt ongelmia. Yksi on lainsäädännön teknisen tason surkastuminen. Toinen on, että asianosaisten ja asiantuntijoiden komiteatyössä tapahtuvan kuulemisen ja osallistumisen pois jääminen on johtanut yksisilmäisempään valmisteluun ja joskus joidenkin ministerille läheisten etupiirien erityisintressien perusteettomaan ja piiloteltuun suosimiseen. Uudistuksilta puuttuu pitkäjänteisyys ja niiden onnistumista tukeva laaja yhteiskunnallinen sitoutuminen.
Tämä voidaan vain osittain korvata eduskunnassa tapahtuvalla kuulemisella, sillä se tapahtuu nyt yleensä tilanteessa, jossa kiire on valtava ja jossa hallitus-oppositio asetelma liiaksi jo etukäteen lyö lukkoon mielipiteet ja estää aidon yhteisymmärryksen etsimisen.
Eduskunnan yksi tärkeä näyteikkuna kansalaisten suuntaan ovat televisioidut välikysymyskeskustelut ja kyselytunnit. Kuuluu asiaan, että opposition kannattajien mielestä niitä leimaavat pää- ja valtiovarainministerin kiertelevät epävastaukset ja hallituksen kannattajien mielestä opposition räksytys. Huolestuttavaa on, että aika usein tällaista palautetta omiensa esiintymisestä saavat sekä hallitus että oppositiopuolueet. Hyvällä tahdollakin on vaikea väittää, että eduskuntadebatteja leimaisi korkea asiallisuus ja asiantuntemus tai pyrkimys kestävien ratkaisujen etsimiseen yli puoluerajojen.
Miksi politiikka ja poliitikot eivät herätä luottamusta ja mitä sille voi tehdä?
On tosiasia, että jokainen negatiivinen otsikko yhdestäkin kansanedustajasta aikaansaa helposti kaikkiin poliitikkoihin kohdistuvan torjumisreaktion. Eduskunnan ei kuitenkaan tule tähän vain alistua, vaan sekin voi ryhtyä paljon avoimempaan ja vahvempaan parlamentin ja demokratian itsepuolustukseen. Yksi osa sitä on tietenkin se, että jokaiseen todelliseen väärinkäytökseen puututaan salailematta ja väheksymättä. Yhtä oleellista on myös se, ettemme vähättele omaa työtämme emmekä häpeile sitä, että siitä kunnolla suoriutuminen edellyttää kunnollista resurssointia.
Esimerkiksi se että eduskunnan valiokunnat ja kansanedustajat joutuvat globalisoituvassa maailmassa matkustamaan ja hoitamaan kansainvälisiä yhteyksiä on yhä tärkeämpi ja välttämättömämpi osa parlamentin työskentelyä. Kun edustajat haluavat suoriutua näistä matkoista järkevimmillä ja nopeimmilla yhteyksillä ei todellakaan ole kyse perusteettomasta luksusmatkailusta vaan työn tehokkuudesta.
Jatkuva hiljaisen häpeilyn ja muminan aihe koskee kansanedustajien palkkausta. Kun palasin taloon vuonna 1991 apulaiskaupunginjohtajan tehtävistä puolitin samalla tuloni. En sano tätä siksi, että pitäisin kansanedustajien palkkausta liian pienenä, vaan se on kutakuinkin asianmukaisella ja kohtuullisella tasolla, myös kansainvälisessä vertailussa. Paremmilla palkoilla ei kansanedustajien tasoa samalla nosteta, mutta on helpompi todeta, että sekundapalkoilla saa vain sekundaedustajia – tai sitten sellaisia joiden toimeentulo hoidetaan eduskunnan tilitoimiston ulkopuolelta.
Olen joskus jopa rohjennut heittää ajatuksen, että kansanedustajien palkkaan voisi tehdä todella reilun vaikka n. 50 % tasokorotuksen, mutta muuttaa palkka samalla takuutuloksi, jota vähennetään siinä suhteessa kuin edustajalla on samanaikaisesti muita palkka- tai palkkiotuloja. Ketään ei estettäisi pitämästä sivutoimia, mikä voi olla tiettyyn rajaan asti suotavaakin. Ei nimittäin ole paha asia jos edustajilla on esimerkiksi hallintoneuvostojäsenyyden kautta jotain tuntumaa elinkeinoelämään tai kiinteistöyhtiön hallituksessa asumisen kustannuksiin. Etuna tässä olisi se, että se poistaisi motiivin haalia sivutehtäviä ensisijassa rahanansaitsemistarkoituksessa ja, mikä vielä tähdellisempää, poistaisi ulkopuolisilta tahoilta korruptiivisen intressin tarjota edustajille lisätulomahdollisuuksia omien etujensa edistämiseksi.
Paljon kansalaispalautetta kohdistuu siihen, onko meillä liian suuri eduskunta. Kun yksikamarinen eduskunta luotiin, ei edustajien ajateltu olevan kokopäivätoimisia, vaan istuntokaudet olivat lyhyitä, vain muutaman viikon tai kuukauden pituisia jaksoja ja siitä maksettu korvaus oli palkkioluontoinen. Nyt kun osa-aikatoimisten amatööripoliitikoiden aika on jo vuosikymmeniä sitten päätynyt – edes kaupunginjohtajat eivät enää kuvittele hoitavansa samanaikaisesti molempia tehtäviä – voi kysyä, olisiko Suomen kokoisessa maassa vähän pienempi kansanedustuslaitos riittävä.
Tyhjältä pöydältä saatettaisiin tänään päätyä 200-jäsenisen eduskunnan asemesta vaikka satapäiseen eduskuntaan. Pöytä ei kuitenkaan ole tyhjä eikä ole realismia pohtia tätä seikkaa pitempään. Sama koskee myös paluuta ns. pitkiin listoihin. Sen puolesta voidaan esittää ihan hyviä perusteluja, mutta ei tällainenkaan muutos enää lennä tilanteessa, jossa se koettaisiin jälleen uutena rajoituksena kansalaisten valinta- ja vaikuttamismahdollisuuksiin.
Suomi on Transparency Internationalin korruptioarvioissa viime vuonna pudonnut aiemmalta pitkään hallussaan pitämältään paikalta maailman vähiten korruptoituneena maana kuudennelle sijalle. Kiusallista, mutta ei vielä hälyttävää. Ero kärkeen on pieni ja on helppo arvata, että kaksi vuotta vellonut keskustelu vaalirahoituksesta ja siinä esiin nousseet epäselvyydet ja epäkohdat ovat pudotuksen syy.
Tätä arvioidessamme on kuitenkin hyvä säilyttää suhteellisuudentaju sekä siihen nähden, mitä muualla Euroopassa tapahtuu että mitä Suomessa aikaisemmin. Berlusconin Italian menoon tai vaikkapa ranskalaisskandaaleihin verrattuna nämä kehittyvien maakuntien Suomen pojat ovat kuitenkin olleet nappikauppiaita. Näin on myös siihen nähden, millaista peliä koti- ja ulkomaisella hämäränrahalla Suomessa 50- ja 60-luvulla harjoitettiin, mistä historiantutkijat ovat vähitellen alkaneet tuoda yksityiskohtaista tietoa. Hyvän yhteenvedon löytää vaikka Markku Kuisman tuoreesta kirjasta Rosvoparonien paluu.
Ei ole silti mitään syytä väheksyä saatikka puolustella esiin tulleita väärinkäytöksiä. Suomi ei ole politiikan Italia, ja on oltava varuillaan, ettei siitä sitä etäisestikään muistuttavaa maata tule. On siis erinomainen asia, että kuohuttavien vaalirahoituskäytäntöjen julkitulo on johtamassa lainsäädännön selventämiseen ja tiukentamiseen. Vaikka esitetyt tiukennukset eivät vielä olisi riittäviä, niin oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa.
Politiikan ja poliitikkojen epäsuosio ei tietenkään ole mikään suomalainen ilmiö, vaan paremminkin valtavirta kaikkialla Euroopassa. Tässä Suomi on kuitenkin matkannut pitkän historiallisen kaaren sadan vuoden takaisesta kansanliikedemokratiasta poliittisen vieraantumisen kärkimaaksi. Suomessa poliittinen järjestäytyminen on ollut kansanliikepuolueiden jäsenyyden kautta poikkeuksellisen korkealla tasolla
Kaikki pohjoismaat ovat kansanliikeyhteiskuntia. Itse asiassa myös kaikilla nykyisillä poliittisilla puolueilla on juurensa yli sadan vuoden takaisissa kansanliikkeissä, jotka Suomessa järjestäytyivät viimeistään eduskuntauudistuksen yhteydessä vallankumousvuonna 1906. Vihreätkin mahtuvat tähän perimään kun heitä voi pitää nuorsuomalaisuuden, edistyksen ja liberaalien jatkeena.
Sata vuotta sitten maa oli täynnä muitakin kansanliikkeitä: oli nuorisoseuraliike, oli osuustoimintaliike, oli herätysliikkeitä, maatalousseuroja, urheiluliike, erilaisia kulttuuriharrastuksia edustaneita liikkeitä, unohtamatta aikansa todellista mahtiliikettä eli raittiusliikettä.
Tänään kaikki nämä ovat vain varjo entisestään. Miljoonajäseninen ammattiyhdistysliike on näennäinen poikkeus, mutta ei sekään enää edusta läheskään samankaltaista intohimoista sitoutumista kuin ennen.
Kansalaisjärjestöjen jäsenmäärän pudotus on kuitenkin kaikista näyttävintä poliittisten puolueiden osalta. SDP:llä on enimmillään ollut yli 100 000 jäsentä v. 1976, nyt se on kutakuinkin puoliintunut. Muissa puolueissa kato on ollut aivan samankaltaista. Vain vihreät ovat kasvattaneet jäsenmääräänsä, joka kuitenkaan ei ole kuin vähän päälle 3000.
Olennaista on kaikkia yhdistävä vahva laskusuuntaus. Mitä tällaisesta kehityksestä sitten tulisi ajatella demokratian kannalta? Is the Party really over? Ja jos on, niin missä sitten jatkamme kansanvallan bileitä?
Tämä on tärkeä kysymys. Siitä riippumatta, kuinka pitkän listan puolueolojen epäkohdista haluamme laatia, ei tähänastisesta historiasta ole osoitettavissa ainoatakaan esimerkkiä aidon demokratian nimen ansaitsevasta valtiosta, jonka poliittisen järjestelmän yksi tunnusmerkki ei olisi vapaasti perustettujen ja toimivien puolueiden kilpailu vapaissa ja rehellisissä vaaleissa.
Vaikka monipuoluejärjestelmää ei enää tarvitsisikaan, ainakaan eurooppalaisessa kontekstissa, puolustaa sen kanssa kilpailevia yksipuoluejärjestelmiä vastaan, on aina syytä kavahtaa kun parlamentista aletaan puhua ”kettufarmina”, mikä 30-luvun lapualaisten viljelemä termi on alkanut uudelleen tulla käyttöön. On helpompi ymmärtää, vaikkakaan ei hyväksyä, yksittäisiä kansalaispuheenvuoroja joissa tähän sorrutaan, mutta ei sitä jos media ryhtyy samankaltaisen viestin levittäjäksi. Parlamentaarista demokratiaa on aina puolustettava silloin jos kritiikki kohdistuu demokraattisiin instituutioihin ja puolueita edellyttävään edustukselliseen demokratiaan.
Tyytymättömyys näihin näkyy useimmiten vaaliosallistumisen heikkenemisenä ja enemmän tai vähemmän avoimena poliitikkojen halveksuntana, mutta ei sentään vielä vaatimuksina demokratian viraltapanosta ja korvaamisesta autoritaarisilla tai totalitaarisilla järjestelmillä. Useimmat puoluepolitiikkaan tyytymättömät eivät esitä vaatimuksia yksipuoluejärjestelmästä tai muutoin autoritaarisesta järjestelmämuutoksesta, vaan paremminkin he kaipaavat jonkinlaista suoraa demokratiaa, joka antaisi kansalaisille suoran vaikutusmahdollisuuden poliittisten toimijoiden ohitse.
Tämä tarve on otettava vakavasti, mikä tarkoittaa esim. varautumista vähän tiheämmin toteutettaviin kansanäänestyksiin kuin Suomen tähänastinen kerran 60 vuodessa tahtiin. Poliittinen eliitti kokee kansanäänestykset arveluttavaksi riskiksi, mutta se oli ainoa tapa, jolla esim. Suomen liittyminen Euroopan Unioniin oli legitimoitavissa.
Siitä riippumatta miten oikeutettua edustukselliseen demokratiaan kohdistuva tyytymättömyys on tai ei ole, ovat poliittiset puolueet kuitenkin välttämätön ehto millekään todelliselle demokratialle. Sitä ovat myös lakiasäätävät kansanedustuslaitokset, siitä riippumatta miten korruptoituneina, epäpätevinä tai vain tyhminä me kulloisiakin edustajiamme pidämme.
Mutta poliittiset puolueet ovat vasta välttämätön, eivät riittävä ehto aidon demokratian toteutumiselle. Maailmassa on lukuisia maita, joissa järjestetään näennäisen avoimia vaaleja joihin osallistuu lukuisia eri puolueita, mutta jotka eivät siitä huolimatta täytä aidolle demokratialle asettamiamme vaatimuksia, mutta tätä ei ole tässä pointti. Pointti on paremminkin se, että myös pohjoismaiden kaltaiset maat, joiden uskomme täyttävän kaikki todellisen demokratian tunnusmerkit vapaine lehdistöineen ja ilman minkäänlaista vaalitulosten manipulointia, olisivat nekin aika surkeita tapauksia ilman perinteisen poliittisen järjestelmän ja siinä toimivien poliittisten puolueiden rinnalla vaikuttavaa ja joskus sen ja sen toimijoita näyttävästi haastavaa elävää ja vapaata kansalaisyhteiskuntaa.
Siksi on tärkeätä, ettei poliittisia puolueita ja edustuksellista demokratiaa yhtäällä ja kansalaisyhteiskunnan toimintamalleja toisaalla pidettäisi suinkaan toistensa vastakohtina, vaan molempia välttämättöminä demokraattisissa yhteiskunnissa. Jokainen voi tietysti vapaasti valita sen kumman piirissä ja missä suhteessa haluaa oman yhteiskunnallisen vaikuttamisensa toteuttaa, mutta tärkeätä on ettei samalla kiellä tai aseta kyseenalaiseksi myös toisen oikeutusta ja tarpeellisuutta.
Ensimmäisissä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa yli 70 noussut äänestysprosentti laski sen jälkeen tasaisesti vaali vaalilta, nousten lähelle 70 prosenttia vallankumousvuonna 1917. Pysyvästi päälle 70 % se nousi vasta toisen maailmansodan jälkeen olleen korkeimmillaan yli 85 prosenttia vuoden 1962 noottikriisivaaleissa. Sen jälkeen se on laskenut tasaisesti.
Koska korkeat äänestysprosentit näyttävät liittyvän kriisikausiin olisi helppo johtopäätös se, että silloin kun ihmisillä menee hyvin, ei ole niin tarvis äänestääkään. Helppo, mutta väärä: tunnetusti ne ihmiset joilla menee hyvin, ovat myös ahkerimpia äänestäjiä – kuten Kauniaisissa ja Espoon kultahammasrannikon äänestysalueilla – ja ne, joilla ongelmat kasaantuvat äänestävät vähiten – kuten niissä Vantaan ja Itä-Helsingin lähiöissä, joissa jännitetään kumpi on suurempi, äänestys- vai työttömyysprosentti.
Suomessa peräti 35 % ihmisistä ei enää osaa tai halua puoluekannatuskyselyissä nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Luku lienee korkeimpia maailmassa ja ehkä kaksi kertaa isompi kuin vielä joitain vuosia sitten. Tätä ei yleensä näytetä gallupeissa, jossa luvut lasketaan vain jonkun puolueen nimenneiden vastausten mukaan.
On varauduttava siihen, että tämä luku vain nousee niin kauan kun oppositiokaan ei pysty muuhun kuin lyhytnäköiseen kvartaalipolitikointiin. Kvartaalitalouden lyhytnäköinen tilapäisen edun maksimointi on siirtynyt myös politiikkaan silloin, kun puolueet suunnittelevat esiintymisensä ja ulostulonsa sen mukaan, minkä viimeisimpien gallupeiden valossa ja tiedossa olevassa uutisvirrassa uskotaan keräävän eniten julkisuutta ja saavan myönteistä vastakaikua. Tähän kuuluu myös se, miten yhtä tärkeäksi kuin omien vahvuuksien ja ajatusten esittely on noussut vastustajien heikkouksien ja motiivien parjaaminen, jonka varmin seuraus on koko poliittisen järjestelmän arvostuksen ja uskottavuuden heikkeneminen.
Media on tietenkin keskeinen osallinen tähän kehitykseen, mutta ei sen luoja. Se on paremminkin peili ja kaiutin, jota heijastaa poliitikkojen tapoja. On politiikkojen omaa syytä, jos he kritiikittömästi joko mediaa mielistelläkseen tai lyhytaikaisen julkisuusedun tavoittelussa suostuvat mihin tahansa hyppyytykseen. Tämäkin on myötävaikuttanut politiikan arvostuksen ja uskottavuuden heikkenemiseen.
Siihen mitä tämän arvostuksen ja uskottavuuden palauttamiseksi on tehtävissä, ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Itsestään selvää on vain nollatoleranssi korruptioon, mutta sen jälkeen tulee aitoja valintadilemmoja, joita voi arvioida eri tavoin.
Yksi koskee henkilökohtaisen vastuun ja kollektiivisen vallankäytön suhdetta. Poliitikkojen arvostelu johtuu myös siitä, että äänestäjien yksittäisiin edusmiehiinsä ja -naisiinsa kohdistamat odotukset ovat kasvaneet. Edustajiinsa yhteyttä ottavat kansalaiset eivät tyydy siihen, että heille vastataan vain puoluepäätösten tai hallitusohjelman mukaisilla fraaseilla. Vaikka useimmat ymmärtävätkin poliittisen toiminnan kollektiivisen luonteen, odottavat he edustajiltaan myös henkilökohtaisia vastauksia ja omakohtaista sitoutumista.
Aiempien hyvin rajallisten uskonto- ja raittiuskysymysten rinnalle, joissa kansanedustajien perinteisesti on oletettu ja odotettu toimivan omantuntonsa mukaisesti, on tullut myös uusia asioita, kuten suhtautuminen ydinvoimaan tai eläinsuojeluun. On huomionarvoista, että tämä vapaus on toistaiseksi haluttu rajata lähinnä sellaisiin kysymyksiin, jotka – ainakin toista näkökantaa edustavien mielestä – eivät ole rationaalisin argumentein ratkaistavissa.
Mutta kaikissa muissakin asioissa on niiden kysymysten määrä, joissa mielipiteet edes keskimäärin jakaantuisivat olemassa olevan puoluerakenteen mukaisesti – ja joissa puolueet vaaleissa uskaltaisivat asettua jollekin yksiselitteiselle kannalle – on myös koko ajan vähentynyt. Asiat, jotka jakavat yhtä paljon mielipiteitä puolueiden sisällä kuin niiden välillä, soveltuvat huonosti sitovilla ryhmäpäätöksillä ratkaistaviksi.
Tätä voi luonnollisesti arvottaa hyvin eri lailla. Yksi pitää sitä terveenä periaatteellisen yksilövastuun korostamisena, toinen näkee sen irtopisteiden keruusta lähtevänä populistisen sooloilun suosimisena. Samoin saattoi tiukan puoluekurin aikaa pitää joko demokraattisten kansanliikkeiden voimanosoituksena tai sitten puoluebyrokraattien epädemokraattisena vallankeskityksenä.
Toinen valintadilemma liittyy asetelmaan konfrontaatio vai konsensus. Politiikan arvostuksen kannalta molemmilla on hyvät ja huonot puolensa. Ei tarvitse yhtyä niihin jotka kuvaavat konsensusta suomettumisajan syöpätaudiksi nähdäkseen, että selkeiden vaihtoehtojen puute ja kolmen suurimman puolueen hallitusneuvottelujen leikki kahden tuolin ympärillä vahvistaa tuntemuksia, joiden mukaan politiikassa on ihan sama ketä äänestää, samaa vaihtoehdotonta politiikkaa ne kuitenkin kaikki toteuttavat.
Kuulun itse niihin jotka toivovat selkeämpiä vaihtoehtoja ja politiikkaa takaisin politiikkaan. Se ei kuitenkaan tarkoita kaiken riitauttamista, vaan avoimen keskustelun kautta haetulla ja saavutetulla laajalla yhteisymmärryksellä on edelleen arvonsa niin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, työmarkkinajärjestöjen sopimuspolitiikassa kuin perustuslain tarkistamisessa. Viimemainittu on kuitenkin ainoa, jossa määräenemmistösäädökset tekevät paitsi suotavan myös välttämättömän.
Millainen eduskunta meillä on 40 vuoden päästä?
Maailman väkiluku oli ensimmäisen yksikamarisen eduskuntavaalien aikaan 1,7 miljardia ja 40 vuotta sitten 3,7 miljardia. Tänään se on 6,9 miljardia ja 40 vuoden päästä se tulee olemaan jotain 9 ja 10 miljardin välillä. Sellaiset tavat käyttää luonnonvaroja ja järjestää valtioiden ja kanssakuntien keskinäinen kanssakäyminen, joiden varassa maailma on satoja vuosia toiminut ja pitkälti vielä tänäänkin toimii, eivät enää 2050 tule olemaan mahdollisia. Kenties juuri seuraavat 40 vuotta ratkaisevat sen, voimmeko saavuttaa ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen maailmassa.
Siitä riippumatta saavutetaanko tämä ihmisarvoisen elämän jatkumiselle välttämätön olotila tai ei, ei maailma tule olemaan samanlainen kuin tänään. Tämä ei koske vain ihmisen ja luonnon suhdetta, vaan myös sitä miten ihmisyhteisöjen kanssakäyminen on keskinäisen riippuvuuden maailmassa järjestetty. Westfalenilainen maailma, joka perustui suvereenien ruhtinaiden, sittemmin suvereenien valtioiden voimapolitiikkaan nojanneeseen keskinäiseen kanssakäymiseen, ei kykene tätä välttämätöntä sopeutumista toteuttamaan.
Tästä ei vielä seuraa, että voisimme suoraan siirtyä johonkin maailmanparlamentin ja maailmanhallituksen johdolla toimivaan maailmaan, tai että sellainen ylipäätään olisi koskaan mahdollista. Maailma tulee vielä 40 vuoden päästä perustumaan muodollisesti itsenäisiin valtioihin, mutta niiden käyttäytymistä tulee kuitenkin ohjaamaan ja sitomaan myös parlamentaaristen demokratioiden eduskuntien suvereniteettia aivan toisella tavoin kuin tänään rajoittavat määräykset ja säännöt.
Silloin nousee keskeiseksi kysymykseksi se, miten kansainvälinen yhteistyö ja globalisaation hallinta järjestetään niin, ettei demokratia jää vain kansalliseksi projektiksi jonka muotoja voidaan edelleen ylläpitää kansallisvaltioissa, mutta joiden instituutioilla ei enää ole sitäkään valtaa päättää asioista kuin tänään. Voidaanko ja miten ylikansallista demokratiaa rakentaa?
Kun ihmiskunnan selviytymistä koskevat globalisaation haasteisiin on päästävä käsiksi tässä ja nyt, tulee hallitustenväliseen yhteistyöhön perustuva järjestelmä olemaan edelleen siinä pääosassa. Silloin on tärkeätä että mahdollisimman moni siihen osallistuva hallitus on demokraattisesti valittu ja demokraattiselle parlamentille vastuullinen. Kylmän sodan päättyminen kaatoi autoritaarisia hallituksia muuallakin kuin itäblokissa. Tuolloin ilahduttavasti laajentunut demokratia ei kuitenkaan ole enää viime vuosina viettänyt uusia voitonjuhlia maailmalla, vaan takaiskut ovat olleet yleisempiä.
Houkutteleva ajatus on, että kansainvälisissä järjestöissä valvottaisiin tehokkaammin sitä, miten jäsenvaltiot täyttävät demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioituksen kriteereitä. Tätä voi toivoa ja sitä pitää myös aktiivisesti edistää, mutta ei ole realistista lähteä siitä, että yhteistoiminta esim. ilmastonmuutoksen torjumiseksi, sotilaallisten konfliktien ehkäisemiseksi tai kriisienhallinnassa voitaisiin rajata vain ahtaimmat demokratian kriteerit täyttäviin maihin.
Maailmanjärjestön on oltava universaali tai sillä ei ole mitään virkaa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että kauppapolitiikassa ja taloudellisessa yhteistoiminnassa demokraattiset maat voisivat olla tiukempia räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyvien maiden suhteen. Valmiutta tähän kuitenkin rajoittaa se, että harvat maat ovat tuomioissaan valmiita menemään niin pitkälle, että osallistuisivat sellaisiin sanktioihin joista olisi niille ja niitä kotimaanaan pitäville suuryrityksille huomattavampaa taloudellista haittaa.
Demokratia ei menesty vientituotteena eikä etenkään miekkalähetyksen menetelmin. Liberaali kaikkien kansalaisten vapauksia ja oikeuksia kunnioittava demokratia leviää parhaiten esimerkin voimalla, osoittamalla kykynsä tuottaa vakautta, turvallisuutta ja hyvinvointia sekä ratkaisuja globalisaation aikakauden suuriin haasteisiin. Erityisen hyvässä, mutta velvoittavassa asemassa tässä ovat pohjoismaat, joiden menestys globalisoituneessa maailmantaloudessa pohjautuu pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointivaltioon, jota arvo joskus ymmärretään paremmin pohjoismaiden ulkopuolella kuin Pohjolassa silloin, kun sitä ollaan oltu heikentämässä.
Alueelliset yhteenliittymät voivat toimia ylikansallisen demokratian suunnannäyttäjinä. Euroopan Unioni on tässä kunnianhimoisen yritys, mutta Euroopan parlamentti ei kuitenkaan ole vielä sellainen parlamentti jonka varassa yhteisön demokraattinen legitimiteetti lepäisi. Demokratian kannalta EU-maiden kansalliset parlamentit ja niiden osallistuminen EU:n päätöksentekoon tulee vielä pitkään olemaan ratkaisevassa asemassa.
Luottamus Euroopan parlamenttiin ei ole kasvanut samassa suhteessa kuin sen lisääntynyt valta. Tämä toivottavasti korjaantuu ajan myötä, mutta tosiasia on että Euroopan maissa ehkä jotain vain Euroopan varassa koossapysyvän Belgian poikkeusta lukuun ottamatta demokratian legitimiteetti on kansallisten instituutioiden varassa.
Uskon että tämä pitää paikkansa myös neljänkymmenen vuoden päästä, mutta vain jos ylikansallisen demokratian kehittäminen on johtanut parempaan globalisaation hallintaan, muussa tapauksessa luottamus ylipäätään demokratian toimivuuteen on pahasti horjunut kenties koko demokratialle kohtalokkain seurauksin.
