Demokratian tila
Muutama vuosi sitten juhlimme Suomen yksikamarisen eduskunnan 100-vuotisjuhlia. Maailman aikanaan edistyksellisin ja kansanvaltaisin eduskuntauudistus, joka ensimmäisenä maailmassa toi myös naisille ääni- ja vaalioikeuden, ei toteutunut taivaanlahjana, vaan vaati myös Suomessa laajan kansanliikkeen joka huipentui marraskuun 1905 Suurlakossa.
Maaliskuussa 1907 toimeenpannut ensimmäiset eduskuntavaalit saivat Suomen kansan sonnustautumaan parhaimpiinsa ja lähtemään sankoin joukoin vaaliuurnille punaista viivaa vetämään. Äänestysprosentti nousi yli 70:n, joka nyky-Suomessa on taas käynyt vaikeasti saavutettavaksi.
Kaikki pohjoismaat ovat kansanliikeyhteiskuntia, joissa on erilaiset kansanliikkeet ovat pitkään toimineet yhdessä osana poliittista järjestelmää. Itse asiassa kaikilla nykyisillä poliittisilla puolueilla on juurensa yli sadan vuoden takaisissa kansanliikkeissä, jotka Suomessa järjestäytyivät viimeistään eduskuntauudistuksen yhteydessä vallankumousvuonna 1906. Suomi oli jo tätä ennen kansanliikkeiden luvattu maa, mutta vuosina 1905-1906 ne nousivat vielä suurempaan kukoistukseen.
Tämä ei koske vain työväenliikkeeseen perustuvia puolueita, jotka huolimatta jatkuvasta jäsenkadosta kuitenkin kansainvälissä vertailuissa käyvät hyvinkin joukkopuolueista. Muidenkin pohjoismaisten puolueiden juuret ovat joukkopohjaisissa kansanliikkeissä. Tämä koskee talonpoikaispuolueiden perillisiä vennamolaisuuden kaltaisine lohkoutumineen, monia vähemmistöjen puolueita, kuten Ruotsalaista kansanpuoluetta Suomessa, samoin kuin vapaamielisiä keskustalaisia puolueita joilla muualla on ollut vahvat siteet vapaakirkkoihin; se koskee myös fennomaanisesta suomalaisuusliikkeestä kasvanutta kokoomuspuoluetta. Suomen nykyisistä puolueista vain vihreät näyttävät syntyneet kokonaan tämän vanhan perimän ulkopuolella, mutta yhtä hyvin sekin voidaan nähdä nuorsuomalaisuuden, edistyksen ja liberaalien jatkeena.
Sata vuotta sitten maa oli täynnä muitakin kansanliikkeitä: oli nuorisoseuraliike, oli osuustoimintaliike, oli herätysliikkeitä, maatalousseuroja, urheiluliike, erilaisia kulttuuriharrastuksia edustaneita liikkeitä, unohtamatta aikansa todellista mahtiliikettä eli raittiusliikettä.
Tänään kaikki nämä ovat vain varjo entisestään. Tärkein poikkeus on yli miljoonajäseninen ammattiyhdistysliike, mutta se ei enää edusta läheskään samankaltaista intohimoista sitoutumista kuin enimmillään yli 160 000 jäsentä vuoden 1918 alussa koonnut silloinen Suomen Ammattijärjestö. Kansalaisjärjestöjen jäsenmäärän pudotus on kuitenkin kaikista näyttävintä poliittisten puolueiden osalta.
Sosialidemokraattisen puolueen jäsenmäärä nousi ensimmäisen kerran lähes sataantuhanteen vuonna 1907 ja suurimmillaan puolueella on vuonna 1976 ollut yli 100 000 jäsentä. Sen jälkeen jäsenmäärä on kutakuinkin puolittunut. Muissa puolueissa kato on ollut samansuuntaista. Kun keskustalla enimmillään 70-luvun lopulla oli yli 300 000 jäsentä on luku pudonnut ehkä n. 170 000:een; kokoomuksen jäsenmäärä on myös samassa ajassa liki puoliintunut 77 000:sta n. 40 000:een; Rkp:llä on ollut enimmillään yli 50 000 jäsentä, nyt n. 30 000; SKDL/SKP:llä enimmillään yli 60 000, nyt alle 10 000. Vain vihreät ovat lisänneet jäsenmääräänsä, joka on peräti yli 3000!
Lukujen tarkkuus ei ole olennaista, olennaista on kaikkia yhdistävä vahva laskusuuntaus. Aivan samanlaista laskua on puoluejäsenten määrässä tapahtunut myös Ruotsissa, sosialidemokraattien osalta se on ollut jopa paljon dramaattisempaa kuin Suomessa.
Mitä tällaisesta kehityksestä sitten tulisi ajatella demokratian kannalta? Is the Party really over? Ja jos on, niin missä sitten jatkamme kansanvallan bileitä?
Tässä kohdin haluan painokkaasti todeta, että en ole tähänastisesta historiasta löytänyt ainoatakaan esimerkkiä aidon demokratian nimen ansaitsevasta valtiosta, jonka poliittisen järjestelmän yksi tunnusmerkki ei olisi vapaasti perustettujen ja toimivien puolueiden kilpailu vapaissa ja rehellisissä vaaleissa.
En esitä tätä näin kategorisesti siksi, että olisi erityinen tarve torjua niitä viime vuosisadan ideologeja, joilla oli tapana väittää että yksipuoluejärjestelmät, olivat ne sitten kommunistisia, fasistisia tai nationalistisia nimikkeiltään, olivat jotenkin parempia kuin monipuoluedemokratiat, jotka eivät eritoten 20- ja 30-luvulla välttämättä aina voineet viitata kovin vakuuttaviin tuloksiin vakauden, hyvinvoinnin ja hyvän hallinnon tuottajina. Tuolloinhan yksipuoluejärjestelmien apologisteilla oli tapana väittää, että niiden autoritaariset ja totalitaariset järjestelmät olivat jollain käsittämättömällä tavalla ratkaisseet luokkaristiriidat ja poistaneet muut konfliktit yhteiskunnistaan kokoamalla kansakunnan harmonisesti yhteen ainoan sallitun puolueen kaikenkattavaan syleilyyn, yleensä viisaan ja kaikkivoivan Suuren Rakkaan Johtajan alaisuudessa.
Tänäänkin löytyy maailmasta tällaisia paikkoja. Korean Demokraattinen kansantasavalta voi olla lajinsa äärimmäistapaus, mutta ei sen ainoa esimerkki. Kiina on sen rinnalla paljon kehittyneempi ja osaavampi ja taloutensa saavutuksilta suorastaan ihailtavan hyvin hallittu maa, mutta se on joka tapauksessa myös epädemokraattinen yksipuoluemaa. Kiinan hallitus ei enää yritä oikeuttaa järjestelmäänsä Marxismi-Leninismillä tai millään muullakaan ideologialla, vaan kuvaamalla sitä hallitusjärjestelmäksi, joka ei ole ainoastaan tarpeen kiistattoman taloudellisen menestyksen tuottajana, vaan on myös ainoa luotettava tapa, jolla näin valtaisaa maata voidaan johtaa ja ylipäätään pitää koossa vakaalla tavalla.
Monipuoluejärjestelmää ei enää tarvitse, ainakaan eurooppalaisessa kontekstissa, puolustaa sen kanssa kilpailevia yksipuoluejärjestelmiä vastaan. Tänään tätä puolustusta tarvitaan siksi, että useimmissa ellei kaikissa vakiintuneissa eurooppalaisissa demokratioissa on nähtävissä kasvaa demokraattisiin instituutioihin yleensä ja poliittisiin puolueisiin erityisesti kohdistuvaa tyytymättömyyttä.
Tällainen tyytymättömyys näkyy useimmiten vaaliosallistumisen jatkuvana heikkenemisenä ja enemmän tai vähemmän avoimena poliittisten johtajien halveksuntana, mutta ei vielä juurikaan vaatimuksina demokraattisten instituutioiden viraltapanosta ja korvaamisesta autoritaarisilla tai totalitaarisilla järjestelmillä, ilman useampia tai edes yhtä poliittista puoluetta. Useimmat puoluepolitiikkaan tyytymättömät eivät esitä vaatimuksia yksipuoluejärjestelmästä tai muutoin autoritaarisesta järjestelmämuutoksesta, vaan paremminkin he kaipaavat jonkinlaista suoraa demokratiaa, joka antaisi kansalaisille suoran vaikutusmahdollisuuden poliittisten toimijoiden ohitse.
Siitä riippumatta miten oikeutettua tällainen tyytymättömyys on tai ei ole, ovat poliittiset puolueet kuitenkin välttämätön ehto millekään todelliselle demokratialle. Sitä ovat myös lakiasäätävät kansanedustuslaitokset, siitä riippumatta miten korruptoituneina, epäpätevinä tai vain tyhminä me kulloisiakin edustajiamme pidämme.
Mutta poliittiset puolueet ovat vasta välttämätön, eivät riittävä ehto aidon demokratian toteutumiselle. Maailmassa on lukuisia maita, joissa järjestetään näennäisen avoimia vaaleja, joihin osallistuu lukuisia eri puolueita, mutta jotka eivät siitä huolimatta täytä aidolle demokratialle asettamiamme vaatimuksia, mutta tämä ei ole tässä pointti. Pointti on paremminkin se, että myös pohjoismaiden kaltaiset valtiot, joiden me uskomme täyttävän kaikki todellisen demokratian tunnusmerkit vapaine lehdistöineen ja ilman minkäänlaista vaalitulosten manipulointia, olisivat myös aika surkeita tapauksia ilman perinteisen poliittisen järjestelmän ja siinä toimivien poliittisten puolueiden rinnalla elävää ja joskus sen ja sen toimijoita näyttävästi haastavaa vapaata kansalaisyhteiskuntaa.
Siksi on tärkeätä, ettei poliittisia puolueita ja edustuksellista demokratiaa yhtäällä ja kansalaisyhteiskunnan toimintamalleja toisaalla pidettäisi suinkaan toistensa vastakohtina, vaan molempia välttämättöminä demokraattisissa yhteiskunnissa. Jokainen voi tietysti vapaasti tehdä valintansa sen kumman piirissä ja missä suhteessa haluaa oman yhteiskunnallisen vaikuttamisensa toteuttaa, mutta tärkeätä on, ettei samalla kiellä tai aseta kyseenalaiseksi myös toisen oikeutusta ja tarpeellisuutta.
Ensimmäisissä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa yli 70:n noussut äänestysprosentti laski seuraavissa vaaleissa niin, että se vuoden 1913 vaaleissa oli enää vähän päälle 50 prosenttia. Lähelle 70 prosenttia se nousi jälleen toisena vallankumousvuonna 1917, mutta pysyvästi päälle 70:n se nousi vasta toisen maailmansodan jälkeen ollen korkeimmillaan yli 85 prosenttia vuoden 1962 noottikriisivaaleissa. Sen jälkeen se on laskenut tasaisesti ja oli viimeksi vain vähän päälle 2/3.
Koska korkeat äänestysprosentit näyttävät liittyvän kriisikausiin olisi helppo johtopäätös se, että silloin kun ihmisillä menee hyvin, ei ole niin tarvis äänestääkään. Helppo, mutta väärä: tunnetusti ne ihmiset joille menee hyvin, ovat myös ahkerimpia äänestäjiä – kuten Kauniaisissa ja Espoon kultahammasrannikon äänestysalueilla – ja ne, joilla ongelmat kasaantuvat äänestävät vähiten – kuten niissä Vantaan ja Itä-Helsingin lähiöissä, joissa jännitetään kumpi on suurempi, äänestys- vai työttömyysprosentti.
On myös hyvin ilmeistä, että ihmiset lähtevät helpommin äänestämään silloin, kun kokevat myös suoraan voivansa vaikuttaa asioihin. Siten äänestysprosentin jatkuva lasku ennen ensimmäistä maailmansotaa selittyy paljolti ihmisten pettymyksellä siihen, ettei eduskunnalla ollutkaan todellista valtaa edes hallituksen asettamiseen, vaan tämä valta oli ja pysyi Venäjän itsevaltiaalla keisarilla.
Tämän päivän Suomessa ja maailmassa yksi syy aleneviin äänestysosanottolukuihin voi hyvin olla globalisaatio ja siitä seuraava tunne, että ei kannata äänestää vaaleissa, joissa valittava parlamentti on kuitenkin anonyymien globalisaatiovoimien armoilla, vailla todellista päätäntävaltaa.
Asian voi ilmaista niinkin, että demokratia on ollut kansallinen projekti ja silloin voi kysyä toimiiko sen enää globalisoituneessa maailmassa. Tapahtunut muutos on todellinen ja merkittävä, mutta ei suinkaan sellainen, että se olisi tehnyt kansallisesta demokratiasta merkityksettömän. Ensinnäkin tätä kansallisen liikkumatilan kaventumista on myös houkuttelevaa tarkoituksenmukaisuussyistä liioitella. Se, onko meillä vielä hyvinvointivaltiota viiden vuoden päästä, on edelleen ensi sijassa suomalaisten ja heidän vaaleissa ilmaisemansa tahdon asia.
Kansallinen demokratia ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan myös sellaista parempaa globalisaation hallintaa, jossa tarvitaan sekä parempia välineitä ylikansallisten markkinavoimien ohjaamiseen ja ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävän kehityksen maailman laajuiseen toteuttamiseen, että tällaisen koko maailman tulevaisuutta koskevan päätöksenteon demokratisointia.
Ylikansallinen demokratiavaatimus ei kuitenkaan tule nähtävissä olevassa tulevaisuudessa johtamaan yleisillä maailmanlaajuisilla vaaleilla valittuun maailmanparlamenttiin ja sen luottamusta nauttivaan maailmanhallitukseen. Siksi demokratian on toteuduttava kansallisella tasolla niin, että mahdollisimman moni globalisaation hallintaan hallitusten välisessä yhteistyössä osallistuvan maan hallitus toimii aidolla demokraattisella mandaatilla, sillä tämä tulee vielä pitkään olemaan se tapa, jolla maailmanlaajuista yhteistyötä tehdään.
Pitkässä juoksussa ja erityisesti kylmän sodan päättymisen jälkeen on niiden ihmisten määrä, jotka voivat vapaissa ja rehellisissä vaaleissa valita tai vaihtaa hallituksensa kasvanut suuremmaksi kuin koskaan ennen historiassa, sekä absoluuttisina lukuina että osuutena kaikista maailman ihmisistä. Tämä on ilahduttavaa, mutta samalla on myös todettava, että kehitys ei ole enää muutamiin vuosiin jatkunut samansuuntaisena, vaan olemme nähneet myös takaiskuja ja uusia demokratian rajoituksia.
On myös niin, että demokraattisesti valituille hallituksille on usein aivan liian helppoa jättää parlamentaarinen vastuukate kotimaahan silloin, kun ne osallistuvat kansainvälisiin neuvotteluprosesseihin tai kansainvälisten järjestöjen työhön.
Tämä on koskenut Euroopan unionia, joka on kuitenkin ainoana kansainvälisenä järjestäjänä yrittänyt käydä käsiksi niin sanottuun demokratiavajeeseen. Tämän pyrkimyksen tärkeimpänä ilmentymänä ei voi kuitenkaan pitää vielä Euroopan parlamenttia ja sen suoraa kansanvaalia, vaan demokratiavajeen kannalta tärkeintä on edelleen se, että kansalliset parlamentit voivat avoimesti ja täysmääräisesti valvoa ja ohjeistaa hallitustensa toimia Unionin päätöksenteossa. Tähän me olemme Suomessa pyrkineet EU-jäsenyytemme alusta alkaen ja olemme luoneet EU-asioiden käsittelyjärjestelmän, joka edustaa koko Unionissa pisimmälle vietyä EU-asioiden parlamentaarista kontrollia.
Instrumentti on hyvä, mutta parhainkin stradivarius kuulostaa sahalta jos ei ole soittotaitoa tai ainakin vieraalta jos valitsee väärät nuotit. Tämä koskee demokratian toimintaa laajemminkin. Ketä kiinnostaa osallistua orkesterin vaaliin, jos se uudessa kokoonpanossakin vaalien jälkeen soittaa samoista, esim. Washingtonin konsensuksen nimellä tunnetuista nuoteista kuin edeltäjänsäkin?
Tästä on kyse silloin, kun Suomessa nykyisin ennätykselliset 35 prosenttia ihmisistä ei osaa tai halua puoluekannatusta mittaavissa gallupkyselyissä nimetä ainuttakaan puoluetta, jota voisivat kannattaa. Näitä ihmisiä ei tule syyllistää. Poliittisen järjestelmän ja siinä toimivien puolueiden on itse mentävä peilin eteen ja katsottava mitä vikaa niissä on, jos ne eivät kyllin selvästi ja uskottavasti osaa perustella asiaansa.
Kysymys ei ole siitä, etteikö politiikka kiinnostaisi ihmisiä ja etteivätkö he ymmärtäisi sen vaikutusta omaan elämäänsä, he eivät vain usko siihen, että nykypolitiikka tarjoisi todellisia vaikutusmahdollisuuksia. Presidentin suora kansanvaali tarjoaa, ja siksi presidentinvaaleissa äänestysprosentti voi olla huomattavasti korkeampi kuin eduskuntavaaleissa, kuntavaaleista ja europarlamentin vaaleista puhumattakaan. Varjopuolena tässä on kuitenkin populistis-monarkistinen haikailu yhden ihmisen isännyyttä/emännyyttä toteuttavan vahvan presidentinvallan perään, mikä on myös seurausta siitä, ettei laajempaa edustuksellista demokratiaa enää mielletä osallistuvaksi demokratiaksi, vaikka ne ovat, tai ainakin niiden pitäisi olla, saman kolikon kaksi puolta.
Puolueiden tarjoamat perinteiset poliittisen toiminnan muodot eivät riitä, eivät houkuttele eivätkä edusta todellista vaikuttamista nykymaailmassa. Omassa puolueessani perinteistä toimintamallia, jolla se puoluejohtonsa valitsee, voi edelleen luonnehtia menettelytapavaliokuntademokratiaksi. Se tulee haastaa suoralla demokratialla, jossa puolueen johtotehtävät täytetään kaikille jäsenille avoimella jäsenvaalilla. Kun puolueet vielä usein asettavat eduskuntavaaliehdokkaansa piirikokousten kabinettiratkaisuina ja parhaimmillaan jäsenvaalilla, voisi seuraavaksi rohkaistua ja ottaa askel avoimen esivaalin suuntaan, johon saavat osallistua kaikki kyseisen vaalipiirin äänioikeutetut, jotka ovat nimellään rekisteröityneet ao. puolueen kannattajiksi.
Suora demokratia ei korvaa edustuksellista demokratiaa, mutta se voi antaa koko kansanvaltaiselle järjestelmälle lisää legitimiteettiä ja vahvistaa uskoamme siihen, että jossain voisi todellakin olla olemassa ”change we can believe in”.
