Useimmat meistä ovat varmaan jossain vaiheessa joutuneet jonkinlaisen ”seis maailma tahdon ulos” tunteen valtaamiksi. Maailman kriisit – finanssikriisi, talouskriisi, ruokakriisi, energiakriisi, demokratian kriisi, ilmastokriisi jne. tuntuvat joskus niin päälle kaatuvilta, että on houkutus ajatella, että niistä voisi selviytyä irtaantumalla ja eristäytymällä omaan nurkkakuntaansa siitä maailmasta, johon kriisit ja pahat asiat liittyvät. Tällainen mahdollisuus, jos sitä koskaan kestävästi on ollutkaan, on jo kauan aikaa sitten lakannut olemasta.
Jos siis uhkiksi kokemastamme pahasta ja ikävistä asioista ei voi yksin eikä pienessä ryhmässä, eikä edes isonkaan valtion rajojen taakse linnoittautumalla irrottautua, niin osaammeko kuitenkaan torjua niitä ja korjata asioita yhdessä maailmanlaajuisessa yhteistyössä, jota kautta vain on mahdollista antaa myönteinen vastaus kysymykseen, onko maailma ylipäätään vielä pelastettavissa?
En esitä tätä kysymystä Kööpenhaminan ilmastokokouksen epäonnistumisen innoittamana. Se antaa sille kylläkin ajankohtaisuutta ja painoa, mutta toisenlainenkaan tulos kokouksesta oikeudellisesti sitovine sopimuksineen todella pitkälle menevistä päästövähennyksistä ei olisi tehnyt kysymystä aiheettomaksi.
Uhkaavasti etenevä ihmisen toimintojen aiheuttama ilmastomuutos ei myöskään ole ainut syy kysymyksen esittämiseen, mutta se on kuitenkin se asia, joka on konkreettisemmin kuin mikään muu on herättänyt useimmat ihmiset ottamaan maailman tuhon, tai oikeammin ihmislajin olemassaolon jatkumiseen kohdistuvan uhan, vakavasti otettavana mahdollisuutena.
Ihmiselle tyypillistä on, että moni meistä turvautuu tällaisen mahdollisuuden edessä kieltävään torjuntareaktioon, kuten koko ihmisperäisen ilmastomuutoksen olemassaolon kieltävät skeptikot.
Se onko ilmastomuutos tosiasia tai se, missä määrin se perustuu ihmisen toimintoihin, samoin kuin se, minkälaisia seuraamuksia siitä voi olla, ei ole uskon, vaan tieteen asia. Tiede ei ole erehtymätöntä, mutta sen testaaminen ei ole sekään uskon vaan tieteellisen tutkimuksen pelisääntöjen mukaan arvioitava asia.
Mutta vaikka tiede ei anna yksiselitteistä eikä täydellistä vastausta kaikkiin ilmastomuutoksiin liittyviin kysymyksiin, antaa se kuitenkin niin ylivertaisen selkeän näkemyksen, että olisi täysin edesvastuutonta olla ottamatta sitä huomioon ja olla toimimatta sen mukaisesti ilmastomuutoksen estämiseksi. Tähän velvoittaa jo niin sanottu varovaisuusperiaatekin.
En ennusta maailmanloppua. Tosin siltä osin, kun maailmanloppu koskee elämää tämän aurinkokunnan tällä planeetalla tiedämme, että se on joskus joka tapauksessa edessä, viimeistään silloin kun aurinkomme on loppuun palanut ja muuttuu supernovaksi. Tässäkin mielessä iankaikkinen elämä on mahdottomuus. Maailman pelastaminen on siis joka tapauksessa ajallisesti rajallinen projekti, joskin nykytiedon valossa niin pitkäaikainen ettei sen rajallisuudella ole merkitystä.
Haluan kuitenkin perustella kysymystä ja sitä, miksi me emme voi tähänastisen luonnontieteellisen tai muun historiallisen tiedon perusteella sulkea pois mahdollisuutta, että ihminen onnistuisi tekemään lopun ainakin inhimillisestä elämästä siinä muodossa kun siihen maapallolla olemme tottuneet.
Kysymys ei ole uusi, ja useimmiten se on liitetty siihen kykeneekö ihminen ennakoimaan ja hallitsemaan kaikkia niitä seurauksia, joita teknologian kehitys ja käyttö tuottavat. Maailmankirjallisuudesta löytyy toki paljon toteutumatta jääneitä ennustuksia tuhoista, joille on jälkikäteen helppo hymyillä. Paljon näitä oleellisempia ovat kuitenkin oikeassa olleet varoittajat, joiden varoitukset johtivat korjausliikkeisiin. Jälkimmäisiin lukeutuu Rachel Carsonin klassikko Hiljainen kevät vuodelta 1962, edellisiin on nykyisin tapana lukea Rooman Klubin ensimmäinen raportti Kasvun rajat vuodelta 1972, jonka tietokoneajot raaka-aineiden ehtymisestä ovat moneen kertaan joutuneet häpeään, mutta kenties kirja on myös yhtä lailla luettavissa ainakin osittain korjausliikkeitä aikaansaaneisiin teoksiin, jonka perusteesi sittenkin on oikea. (Osittain sekä teoksen kategorisoinnin että korjausliikkeiden osalta.)
Merkittävimpiin filosofisiin puheenvuoroihin edistyksen, tekniikan ja tieteen ongelmista kuuluu G.H. von Wrightin Vetenskap och förnuft vuodelta 1986, jota silloinen poliittis-taloudellinen eliittimme syytti ”romanttisen antiteknologian” ilmentymäksi. Kuitenkin se mitä von Wright esitti oli kvalitatiivinen arvio ajan kehitystrendeistä ja siitä mihin ne johtaisivat. Se ei ollut ennusteeksi tarkoitettu, mutta monet pahastuivat syvästi siitä, että hän mainitsi mahdollisuuden, että ihmisen voidaan lajina ajatella häviävän ja kysyi, onko teollinen tuotantomuoto ihmiselle lainkaan sopiva.
Kysymys oli epäilemättä provokatorinen, muttei kuitenkaan sellainen että se olisi oikeuttanut kaikista jyrkimpiä reaktioita. Minäkin osallistuin silloin syntyneeseen keskusteluun yhdellä von Wrightiä puolustavalla puheenvuorolla, vaikkei hän nyt mitenkään juuri minun tukeni tarpeessa ollut.
Sittemmin olen koettanut miettiä suhdettani teknologiaan. En silloin enkä nyt ilmoittaudu sen vastustajaksi, sillä päinvastoin näen tieteen, osaamisen ja teknologian tehostetun hyväksikäytön välttämättömäksi, jos maailma halutaan pelastaa. Kyseenalaisten kuitenkin sellaisen teknologisen determinismin, joka määrää että kaikki mikä on teknisesti mahdollista tehdä tulee myös ottaa käyttöön, samoin kuin sellaisen teknologiauskon, joka ajattelee, ettei ole sellaista ongelmaa johon teknologinen kehitys ei toisi vielä ratkaisua.
Siten kyseenalaistan myös sellaiset teknologiset ratkaisut ilmastomuutokseen, kuten ydinvoiman ja siitä syntyvän radioaktiivisen jätteen työntämisen maan alle, samoin kuin hiilidioksidin talteenoton ja työntämisen maan alle – molemmat kun edellyttävät sellaista tuhansien vuosien päähän ulottuvaa varmuutta pysyvyydestä, jota kukaan ei voi antaa. Näidenkin käyttö voi silti olla hyväksyttävissä ylimenokauden ratkaisuna nopeuttamaan siirtymää kestävään energiatalouteen, mutta ei silloin kun niiden tarkoitus on lykätä tämän välttämättömyyden ja siihen väistämättä liittyvien elintapamuutosten kohtaamista.
