kansanedustaja Erkki Tuomioja sd
Arvoisat kuulijat
Kun työväenliike sai Suomessa 1890-luvulla alkunsa ja ensimmäisiä työväenyhdistyksiä perustettiin olivat ne aluksi wrightiläisellä kaudella ensi sijassa monipuolisia työväen sosiaalisia ja kulttuurijärjestöjä. Tämän luonteensa työväenyhdistykset säilyttivät myös sen jälkeen kun politiikka sosialidemokraattisen aatteen omaksumisen kautta Työväenpuolueen Forssan kokouksessa 1903 tuli niiden päätehtäväksi.
Alkuaikojen työväenyhdistykset olivat paikkakuntansa monialajärjestöjä, jotka tarjosivat jäsenilleen paitsi poliittisen vaikuttamisen kanavan myös jaostojensa kautta mahdollisuuden niin ammatillisiin järjestäytymiseen kuin itsensä kehittämiseen ja viihtymiseen monipuolisen tarjonnan merkeissä. Työväenhdistysten nimissä ja alaisuudessa perustettiin naisjaostoja ja nuoriso-osastoja, opintokerhoja ja urheiluseuroja, kuoroja, orkestereita, teattereita ja kirjastoja, kahviloita ja ravintoloita ja käynnistettiin osuustoiminnallista yhteistyötä.
Vähitellen alkoivat monet näin perustetuista toiminnoista järjestöllisesti itsenäistyä työväenyhdistyksistä ja puolueesta, säilyen kuitenkin kiinteänä osana työväenliikettä. Naisliito sai alkunsa 1900 ja nuorisoliitto 1906. Kansalaissodan jälkeen monet niistä myös yhtyivät valtakunnallisiksi järjestöiksi, jolloin alkunsa saivat 1919 mm Työväen Urheiluliitto ja Työväen Sivistysliitto ja seuraavana vuonna Työväen Näyttämöiden Liitto ja Suomen Työväen Musiikkiliitto.
Ajankohta, tuhoisan sisällisodan jälkeen oli vaikea. Kymmenet tuhannet työväenliikkeet ihmiset olivat kaatuneet, viruivat vankileireillä tai olivat maanpakoon pakotettuja. Nälkä ja pelko olivat surevien työläiskotien arkipäivää, mutta ne eivät kuitenkaan lannistaneet työväenliikkeen valon ja vapauden ihanteiden puolesta uudelleen työhön ryhtyneitä ihmisiä. Ne jotka noissa olosuhteissa käynnistivät uudelleen työväenliikkeen toiminnan ja johtivat sen yksiselitteisesti väkivallattomalle ja kansanvaltaiselle tielle tekivät ei vain työväestölle vaan koko maalle suuren palveluksen.
Työväen sivistystyön keskeisin henkilö oli Työväen Sivistysliiton puheenjohtajana sen perustamisesta alkaen melkein kolmekymmentä vuotta toiminut Väinö Voionmaa, Hän on kirjoituksissaan perustellut TSL:n perustamista seuraavilla kolmella yhteiskunnallisella syyllä. Liiton perustamiselle oli vahvat sosiaalipoliittiset syyt. Aineellinen ja myös henkinen kurjuus oli syvä erityisesti työväestön parissa.
Voionmaan mielestä liitto piti perustaa myös työväenliikkeen yleisten tarpeiden vuoksi. Työväenliike tarvitsi, niin kuin tarvitsee tänäänkin, ajattelevia ja kyvykkäitä henkilöitä. Tähän tarvitaan koulutusta ja kulttuuritoimintaa.
Hänen mielestä TSL:ää tarvittiin, uuden yhteiskunnallisen maailmankatsomuksen rakentamiseksi.
Väinö Voionmaa näki, että sivistystyötä tarvitaan laajan kaikkia koskevan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja sivistyksellisen, tasa-arvon, yhteisvastuun ja demokratian edistämiseksi. Nämä näkemykset ovat ajankohtaisia myös tänään.
Kansalaissodan jälkeinen Suomi oli kahtiajettu maa, jossa työväestö ylläpiti laajaa omaa kultuuri- ja harrastustoiminnan verkostoaan, joka monilla aloilla ylsi taloudellisesti rajoitetuista lähtökohdistaan huolimatta samanveroisiin tai parempiinkin saavutuksiin kuin vastaavat porvarilliset – tosin tällä nimellä niitä ei tietenkään koskaan kutsuttu – järjestöt.
Kesti aikansa ennenkuin valkoisen Suomen perilliset olivat valmiita tunnustamaan myös punaisen Suomen olevan yhtä lailla osa isänmaata ja tunnustamaan senkin saavutukset ja merkityksen suomalaisen yhteiskunnan kehittämisessä. Suomi oli kansanliikkeiden maa ja näistä kansanliikkeistä työväenliike kaikkinen haaroineen oli usein merkittävin. Mutta vasta 30-luvun loppupuolella punamullan hallitsemassa Suomessa sen toiminta nähtiin esim. valtion ja kuntien tuen arvoiseksi.
Kansanliikkeiden Suomi oli myös se perusta jolle sotien jälkeinen hyvinvointivaltio Suomessa on rakentunut.Sodan ankeat kokemukset ja kansaa yhdistänyt kamppailu olemassaolosta toi myös kansanliikkeiden sosiaalista ja sivistystyötä tekevät järjestöt yhteistyöhön Suomen Huolto-järjestössä ja muulla tavoin.
Kansanhuolto oli tietysti valtiollinen tehtävä, josta vastasi kansanhuoltoministeriö, mutta sen toteutuksessa kansalaisyhteiskunnalla ja kansanliikkeillä oli merkittävä osa. Monet niistä sosiaalipalveluista – lastenseimet, ensi kodit, neuvolat jne – jotka tänään ovat lainsäädännön kautta ovat koko väestön käytettävissä, ovat saaneet alkunsa ns. kolmannen sektorin toimintoina ja kansalaisjärjestöillä on edelleen merkittävä osuus näiden tarjoajina. Siksi on myös erityisen huolestuttavaa, että tätäkin yritetään kyseenalaistaa ja rajoittaa EU:n kilpailulainsäädännön markkinafundamentalistisen tulkinnan kautta.
Näin on muotoutunut pohjoismainen hyvinvointivaltio, paljolti kansanliikkeiden toteuttaman yhteisöllisen vastuunkannon pohjalta, mutta myös ja nimenomaan tietoisten radikaalien poliittisten valintojen kautta.
Yksi kauaskantoisimmista ratkaisuista oli, kun Ruotsin sosialidemokraatit jo 20-luvun lopulla nostivat tavoitteekseen kansankodin. Se tarkoitti yhteiskuntaa, jossa yhteinen vastuu ja huolenpito ulottui koko väestöön tasa-arvoisella pohjalla. Siihen saakka sosiaalipolitiikka oli ollut köyhäinhoitoa, jossa vasemmiston ja oikeiston erotti se, kuinka paljon voimavaroja siihen oltiin valmiita käyttämään. Kansankoti tunnuksesta lähtenyt universaalimallinen sosiaalipolitiikka ei enää pitänyt sosiaaliturvaa ja yhteiskunnallisia palveluja vain köyhille tarkoitettuina vaan sellaisina, johon kaikki olivat yhtä lailla oikeutettuja.
Tämä tarkoitti koko mm väestön kattavaa eläketurvaa, sairasvakuutusta ja kaikille lapsiperheille maksettavia lapsilisiä; palveluissa maksutonta yhtenäiskoulua ja maksutonta jatko-opetusta, maksutonta terveydenhoitoa kaikille, lasten päivähoitoa kaikille kuuluvana oikeutena, koko väestöä palvelevaa kirjastolaitosta, julkisen palvelun tehtäviä suorittavaa yleisradiotoimintaa jne.
Tällainen sosiaalipolitiikan malli on korkeammin verottava kuin vain köyhäinhoitoon keskittyvä, mutta se on myös vähiten köyhyyttä tuottava, tasaisimpaan varallisuuden ja tulojen jakaantumaan johtava ja eniten turvallisuutta tuottava malli. Verotuksen taso ei ole ongelma silloin, kun ihmiset myös tietävät ja kokevat saavansa verorahoilleen laadukasta vastiketta kattavan sosiaalivakuutuksen ja toimivien palvelujen muodossa.
Näin on toistaiseksi ollut, ja kaikki arvostavat sitä että tätä mallia toteuttaneet pohjoismaat ovat yleensä kaikkien kansainvälisten kilpailukykyä, ympäristön hoidon tasoa, hallinnon tehokkuutta, osaamista ja oppisaavutuksia, tasa-arvon toteutumista, terveysarvioissa tai jopa onnellisuutta mittaavien kauneusvertailujen kärkikymmenikössä.
Tämä ei ole suinkaan sattuma, vaan nimenomaan pohjoismaisen yhteiskuntamallin ansiota, sillä pohjoismaissa oivallettiin, että hyvin hoidettu ja oikein mitoitettu koko väestön kattava sosiaaliturva ei suinkaan ole taloudellisen kehityksen este, vaan päinvastoin koko väestön osallistumis-, kuluttamis- ja työntekomahdollisuuksia ylläpitävänä ja kehittävänä asiana talouden kehitystä ja kilpailukykyä tukevaa. Sittemmin ovat J.M. Keynes, Alva ja Gunnar Myrdal ja muut osoittaneet myös talous- ja yhteiskuntatieteen keinoin miksi näin on.
Vaikka pohjoismaiden saavutukset ovat edelleen kansainvälisissä vertailuissa kestäviä, on hyvinvointivaltiota alas ajava uusliberalismi iskenyt myös pohjoismaissa. Tämä näkyy erityisesti Suomessa, jossa koskaan ei ylletty ihan samaan tahtiin hyvinvointipolitiikassa kuin Ruotsissa tai Norjassa.
Meillä on myös muita rajummin 90-luvun lamapolitiikan merkeissä turvauduttu hyvinvointipalveluita ja sosiaaliturvaa heikentävään ja kilpailuvaltiota sosiaalivaltion sijasta korostavaan uusliberalismiin sillä seurauksella, että tulo- ja varallisuuserot ovat jälleen alkaneet kasvaa ja luokkayhteiskunta tehdä paluuta.
Suomessa lamapolitiikan merkeissä tehty valinta pienemmän julkisen sektorin (ja vähäisemmän julkisen työllistämisen) hyväksi tehtiin virkatyönä ujuttamalla ilman avointa poliittista keskustelua ja valintaa. Lamavuosina saneltua kehys-pohjaa ei ole tarkistettu ja linjaa jatketaan edelleen valtionhallinnon tuottavuusohjelman nimellä kulkevan julkisen sektorin alasajo-ohjelman merkeissä.
Paluu luokkayhteiskuntaan näkyy erityisesti julkisen terveydenhuollon tilassa. Rapistuvia terveyskeskuspalveluja ei kuitenkaan saada parannetuksi, ellei samalla puututa myös ns. yksityisen terveyssektorin jatkuvaan verovaroilla tapahtuvaan lihottamiseen, mitä viimeksi palveluseteleiden käyttöönotolla on jälleen haluttu edistää.
Kansanterveyslaki takaa jokaiselle kattavan ja laadukkaan terveydenhoidon kaikkiin vaivoihin, ja monessa kunnassa tämä toimiikin edelleen hyvin. Mutta yhä yleisempää on, että terveyspalveluja hakeva saa kuulla, jos hänen vaivansa ei ole kiireellinen, että hoitoa on jonotettava viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia. Ja usein potilasta opastetaankin, että jos hän on valmis käyttämään vähän enemmän omaa rahaansa, niin kadun toisella puolella olevalla yksityisellä lääkäriasemalla asia järjestyy heti kun se potilaalle sopii. Yhä useampi myös käyttää tätä mahdollisuutta. Eikä työterveyslääkärillä käynti edes maksa mitään, mutta terveyskeskus rahastaa jo kättelyssä.
Vähitellen terveydenhuoltoon on syntynyt luokkapohjainen kahtiajako: yksityiset palvelut varakkaille, julkiset palvelut työttömille, eläkeläisille ja köyhille. Palvelutaso eroaa jo huimasti, ja on turha luulla ettei ero ajan myötä näkyisi myös hoidon tasossa. Jo nyt se näkyy siinä, miten terveyserot rikkaiden ja köyhien välillä ovat Suomessa taas selvästi kasvaneet.
Seuraavaksi on valpastuttava puuttumaan siihen, mitä koulutusjärjestelmällemme on tapahtumassa. Siihenkin on lähdetty määrätietoisesti ajamaan luokkayhteiskunnan paluuta merkitseviä muutoksia. Tämän torjumisessa näen Työväen Sivistysliitolla erityisen tärkeän tehtävän.
Suomalainen koulutusjärjestelmä on tehokas ja tasa-arvoa suosiva, se on edelleen pääosin maksutonta ja kaikkien saatavilla. Se on kansainvälisesti arvostettua ja oppimistulokset ovat hyvät, eikä näitä saavutuksia saa yksityistämällä ja rinnakkaiskoulujärjestelmän piirteitä palauttamalla vaarantaa. Mutta hyvin toimivassa koulutusjärjestelmässä TSL:n toiminta on edelleen selkeä ja tarpeellinen lisä virallisen koulutuksen ja opetuksen rinnalla.
Erilaiset kurssit ja kulloinkin ajankohtaisiin aiheisiin liittyvät opiskelut rikastuttavat suomalaista sivistyksen piiriin kuuluvaan opetustarjontaa. TSL muistuttaa olemassaolollaan myös siitä, miten pitkä tie on kuljettu niistä ajoista, jolloin vain harvat pääsivät kouluun ja miten varallisuus oli oleellinen tekijä kansalaisten opiskelussa.
Tarve tehdä työtä ihmisten hyvinvoinnin – niin aineellisen kuin henkisenkin tasa-arvon – puolesta, ei ole loppunut. Tämän päivän työttömyys , lomautukset ja työelämän kasvava epävarmuus ovat suistaneet monet perheet niin taloudellisesti kuin henkisesti sellaisen kuilun reunalle josta on riski pudota. Huoli ja hätä ovat tuntuvat ja luottamus tulevaisuuteen horjuu.
Ikävintä tässä on se, että tämä lama sai alkunsa joidenkin ahneudesta, joissa nopeiden ja suurien voittojen kiilto silmissä suistettiin koko maailma syrjälleen. Sanotaan, että ahneus on yksi pahimmista synneistä maanpäällä. Syvällisen sivistyksen perusta, on se, että jaat toisillekin ja huolehdit heikommista. Välinpitämättömyys ja kovuus ihmisten ja kansakuntien välillä on kasvanut 2000 luvulla.
TSL:n tehtävä on ollut osaltaan varmistaa, että kaikilla on mahdollisuus siihen hyvään mitä yhteiskunnassa kulloinkin on ollut olemassa. Uskomme, että silloin kun kaikilla on samat mahdollisuudet ja oikeudenmukaisuus toteutuu, saavutetaan sivistyksen syvin sisältö, toisen arvostaminen ja kunnioittaminen.
Tämä on selkeä TSL:n 90-vuotisjuhlavuoden sanoma! Ahneuden arvojen sijaan sivistyksen arvot! Liiton toiminta on avointa, sen tarjoamat palvelut ovat kaikille avoimia. TSL:n kaltaiset toimijat tekevät sitä perusvalistustyötä, jota me tänä päivänä tarvitsemme. Ihmiset tarvitsevat rohkaisua opiskelemaan uutta ja hakemaan ammatillista vahvistusta aikaisemmalle koulutukselle.
Näillä ajatuksilla haluan myös kiittää alun perin Keravalla 1975 perustettua nykyistä TSL:n Keski-Uudenmaan opintojärjestöä sen tekemästä työstä, joka sivistysliiton parhaiden perinteiden mukaisesti on ollut laajaa ja kaikki kansanliikkeemme osat kattavaa toimintaa. Tätä työtä, johon mm kuuluu niin aktiivinen kansainvälinen solidaarisuustyö, runokirjan julkaiseminen kuin osallistuminen Tuusulan arvokkaan Työläiskotimuseon perustamiseen ja sen talkootyönä hoidettujen toimintojen kehittämiseen, osaan itsekin osa-aikaisena tuusulalaisena erityisesti arvostaa.
