Mihin hävisivät työväenliikkeen perilliset ?
Marxin ja Engelsin Kommunistisen manifestin 160 vuotispäivää vietettiin viime vuonna.
Ensimmäisen internationaalin perustamisesta on tänä vuonna 145 vuotta.Karl Marxin Pääoman ensimmäisen osan julkaisemisesta on kulunut 142 vuotta. Sosialidemokraattisen toisen internationaalin perustamisesta on 120 vuotta. Kommunistisen kolmannen internationaalin, Komintermin perustamisesta on kulunut 90 vuotta.
Mainitsemistani kolmesta järjestöstä ei mikään ole olemassa, kaikkien taru päättyi jo 12-25 vuodessa niiden perustamisen jälkeen. Pääoma pölyyntyy kaikissa hyvin varustetuissa kirjastoissa, mutta tuskin kukaan sitä enää lukee muuta kuin oman aikansa historiallisena merkkiteoksena. Paremmin kuin mikään järjestö tai Marxin muu kirjallinen tuotanto on ajankohtaisuutensa säilyttänyt Marxin ja Engelsin aatteellinen julistuskirja, Kommunistinen manifesti. Vai miltä kuulostaa seuraava teksti:
”Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, iänikuinen epävarmuus ja liikkeellä oleminen erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat menevät hajalle, kaikki vastamuodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.
Yhä laajemman menekin tarve tuotteilleen ajaa porvaristoa yli koko maapallon. Kaikkialle sen täytyy pesiytyä, kaikkialle kotiutua, kaikkialla solmia suhteita.
Maailmanmarkkinoita hyväkseen käyttäen porvaristo on muuttanut kaikkien maiden tuotannon ja kulutuksen yleismaailmalliseksi. Taantumuksellisten suureksi suruksi se on poistanut teollisuudelta kansallisen maaperän. Ikivanhat kansalliset teollisuudenalat on tuhottu ja niitä tuhotaan yhä joka päivä. Niitä tunkevat sivuun uudet teollisuudenalat, joiden käytäntöön ottaminen on elinkysymys kaikille sivistyskansoille, teollisuudenalat, jotka eivät enää käytä kotimaisia raaka-aineita, vaan maapallon mitä kaukaisimmilta alueilta tuotuja raaka-aineita ja jotka tuottavat tehdasvalmisteita, joita ei käytetä ainoastaan omassa maassa, vaan kaikissa maanosissa. Vanhojen, oman maan tuotteilla tyydytettyjen tarpeiden tilalle tulee uusia, jotka tyydyttämisekseen vaativat mitä kaukaisimpien maiden ja mitä erilaisimpien ilmanalojen tuotteita. Vanhan paikallisen ja kansallisen omavaraisuuden ja sulkeutuneisuuden tilalle tulee kansojen kaikinpuolinen yhteys ja kaikinpuolinen riippuvuus toisistaan.”
”Nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta [ ] on loihtinut esiin niin valtavat tuotannon ja vaihdon välineet, on kuin taikuri, joka ei enää itse kykene hallitsemaan esiinloihtimiaan maanalaisia mahteja. [ ] Riittää, kun mainitsee liikepulat, jotka määrättyjen ajanjaksojen kuluttua toistuen yhä uhkaavammin asettavat kyseenalaiseksi koko porvarillisen yhteiskunnan olemassaolon. Liikepulissa tuhotaan säännöllisesti suuri osa ei ainoastaan valmiista tuotteista, vaan myös jo luoduista tuotantovoimista. Pulissa pääsee raivoamaan yhteiskunnallinen kulkutauti, joka kaikista edellisistä aikakausista olisi näyttänyt mielettömyydeltä – liikatuotannon kulkutauti. Tuotantovoimat, jotka [yhteiskunnalla] on käytettävänään, eivät enää edistä porvarillista sivistystä ja porvarillisten omistussuhteiden kehittymistä; päinvastoin, ne ovat tulleet liian valtaviksi näille suhteille, jotka estävät niiden kehitystä; ja heti kun ne voittavat tämän esteen, saattavat ne koko porvarillisen yhteiskunnan sekasortoon, saattavat vaaraan porvarillisen omistuksen olemassaolon. ”
Jos Marxin ja Engelsin käyttämän kielen saattaisi nykyaikaiseen asuun, niin kuka on paremmin kyennyt kuvailemaan globalisaatiota kuin tämä parivaljakko? Heidän analyysinsa voima ja ajankohtaisuus pätevät edelleen, aivan siitä riippumatta kuinka oikeaan tai väärään osuneita heidän ennusteensa muutoin olivat tai mitä ajattelemme heidän nimissään sittemmin harjoitetusta politiikasta.
Vaikka kolme ensimmäistä internationaalia ovat kadonneet, ovat niiden perilliset toki vielä olemassa, eräässä suhteessa jopa kukoistavampana kuin koskaan. Tarkoitan vuonna 1951 perustettua Sosialistista internationaalia, joka on parin viimeisen vuosikymmenen ajan muuttunut eurooppalaisen sosialidemokratian järjestöstä aidoksi internationaaliksi.
Nimestään huolimatta SI ja sen edeltäjät olivat pitkään hyvin Eurooppa-keskeisiä organisaatioita, jonka vaikutusvaltaisimmat puolueet olivat Saksan SPD, Englannin Labour, Ranskan sosialistipuolue, Itävallan SPÖ ja Ruotsin SAP, ja esim. 70-luvulla kolmikko Willy Brandt, Bruno Kreisky ja Olof Palme antoivat Internationaalille sen tunnetuimmat kasvot. Nyt se on aito internationaali, jossa on mukana perinteisten sosialidemokraattien ohella entisiä vapautusliikkeitä, kansallisdemokraattisia puolueita, keskustavasemmistolaisia puolueita ja ex-kommunisteja.
Euroopassa Internationaalin aseman on kuitenkin eräällä tavoin syrjäyttänyt vuonna 1992 eurooppalaiseksi puolueeksi järjestäytynyt PES, jonka jäsenistö on melkein sama kuin SI:n eurooppalaiset jäsenet. Syrjäyttämisellä tarkoitan sitä, että siinä missä puoluejohtajat ja pääministerit – silloin kuin heidän joukossaan vielä oli enemmän sosialisteja kuin tänään – aiemmin pyrkivät olemaan SI:n kokouksissa niin nyt he selvästi preferoivat PES:in kokouksia, jo siitäkin syystä että PES-puolueet sekä neuvostossa että vielä enemmän Euroopan parlamentissa ovat suoraan vaikuttamassa Euroopan Unionin päätöksentekoon.
Huonommin on käynyt jo vuonna 1942 muodollisesti lakkautetun Kominternin, mutta 90-luvun alkuun asti NKP:n kansainvälisen osaston suojissa jatkaneiden perillisten. Kukaan vapautta arvostava ihminen – ja kaikki vasemmistolaisina itseään pitävät tulisi voida lukea tähän joukkoon, ei voi olla pahoillaan neuvostomallin mukaisen keskitetyn komentotalouden ja perus- ja ihmisoikeuksia loukkaavan vallankäytön romahtamisesta.
Kommunismin romahdus oli siten tervetullut ja tarpeellinen asia sen diktatuurivallan alla eläville. Samalla on kuitenkin nähtävä, että se mikä vanhan diktatuurin on korvannut ei välttämättä ole tuonut parannusta ja helpotusta kaikkien ihmisten asemaan, minkä vuoksi yllättävän monet, joiden yhteiskunnallinen asema ei ole muutoksissa parantunut vaan jopa heikentynyt, voivat edelleenkin haikailla vanhan kumoutuneen kommunismin perään.
Selvemmin ymmärrettävää on, että kommunismin romahdus on merkinnyt koko perinteiselle työväenliikkeelle – myös kaikkia diktatuuripyrkimyksiä aina johdonmukaisesti vastustaneelle sosialidemokratialle – aseman heikkenemistä. Osin siksi, että varsinkin Itä-Euroopassa on ollut pitkään vaikeata markkinoida mitään sos-alkuista politiikkaa koska se on monien mielessä virheellisesti assosioitunut kaatuneeseen kommunismiin – esim. Virossa sosialidemokraatit rohkenivat ottaa tämän nimen uudelleen käyttöönsä vasta muutama vuosi sitten.
Länsi-Euroopassa muutokseen ei ole samanlaisia syitä. Täällä kyse on ennen kaikkea siitä, että niin kauan kun kapitalistit ja porvarit pelkäsivät Neuvostoliiton, kuviteltua tai todellista, ulkoista uhkaa ja ulkoa tuetun sisäisen kumouksen mahdollisuutta, ei työväestöä uskallettu kohdella miten tahansa. Nyt vallankumouspelosta kummunnut lumesosiaalisuus on karissut. Rikkauksia ja ökyoptioita uskalletaan kerätä ja kahmia ilman häveliäisyyttä ja pelkoja, omantunnontuskista on tuskin aiemminkaan ollut kyse.
Marxismi-leninismiäkin maailmassa toki edelleen löytyy. Vahvimmat sen nimissä aikanaan esiintyneen suuntauksen perillispuolueet löytyvät Kiinasta ja Pohjois-Koreasta, ilman että kummallakaan on enää sen enempää keskenään yhteistä kuin yhteistä Marxin kanssa, ja Leninismin osuus Pohjois-Koreassakin rajoittuu enintään diktatuurin muotoihin. Ja voi hyvin olla, että jos Marx palaisi maapallolle ja hänet vietäisiin Kiinaan, niin hän yhtäältä kaupunkien käsittämättömiä rikkauksia ja pilvenpiirtäjäihmeitä ja toisaalta oikeudettomien työläisten ja köyhyydessä elävien talonpoikien tilannetta aikansa katseltuaan, päätyisi toteamaan, että täällä jos missään tarvitaan todella vahvaa kommunistista puoluetta.
Onhan näitä vanhan työväenliikkeen perillisiä vielä muitakin. Anarkismilla – jota edustaneen Mihail Bakuninin kannattajat olivat ottamassa ensimmäisen internationaalin haltuunsa, minkä estämiseksi Marx vei järjestönsä New Yorkiin, jossa se käytännössä kuoli – sekä anarko-syndikalismilla on edelleen omat uskolliset kannattajansa. Ja trotskilaisten vuonna 1938 perustama neljäs internationaali on, monien jakaantumisten jälkeenkin, edelleen olemassa jonkinlaisena kuriositeettina.
Kaikkien työväenliike-puolueiden luonne on myös muuttunut. Selvimmin se näkyy siinä, miten kansanliikkeinä syntyneiden puolueiden jäsenmäärät ovat romahtaneet. Vanhoista sosialidemokraattisista historiallisesti suurin ja mahtavin, Saksan aikanaan monimiljoonajäseninen SPD kokosi vielä vuonna 1976 yli miljoona jäsentä, sen jälkeen jäsenmäärä on laskenut viime vuosina miltei syöksykierteenomaisesti ja on jo pudonnut puoleen miljoonaan ja pienemmäksi kuin Saksan kristillisdemokraateilla.
Ruotsissa sosialidemokraateilla oli enimmillään jopa enemmän jäseniä kuin Saksan SPD:llä: 1,2 miljoonaa vuonna 1979. Ammattiliittojen kollektiivijäsenyyden purkaminen pudotti tästä melkein miljoonan pois, mutta sen jälkeenkin on puolueen jäsenmäärä romahtanut 260 000:sta 100 000:een.
Suomessa SDP:n sodanjälkeinen jäsenmäärä oli myös suurimmillaan liki 100 000 vuonna 1979, nyt se on virallisesti alle 45 000, joista maksavia noin puolet. Vasemmistoliitto SKDL/SKP:n perillisenä on kyennyt kuitenkin vielä radikaalimpaan jäsenmääräpudotukseen: alle 10 000 on kuudennes siitä, mitä se enimmillään on ollut.
On kuitenkin todettava, että etenkin pohjoismaissa myös ei-sosialistiset puolueet ovat olleet laajaan jäsenyyteen nojaavia kansanliikepuolueita, ja että jäsenmäärien pudotus on yhteistä kaikille poliittisille puolueille. Se on osa yleisempää edustuksellisen demokratian kriisiä ja heijastaa niitä muutoksia, jossa kansalaiset eivät enää kuin poikkeustilanteissa kokoonnu suurin joukoin seurojentaloille tai muihin kokoustiloihin tai osallistu fyysiseen läsnäoloon perustuvaan joukkotoimintaan ja -esiintymiseen kuin enintään jääkiekon maailmanmestaruuden tai euroviisuvoiton sattuessa Suomen kohdalle. Tämä ei silti tarkoita että poliittinen apatia ja passiivisuus olisi ihan yhtä suuressa määrin tosiasia, poliittisen vaikuttamisen tarve kanavoituu kuitenkin hyvin erilaisiin tiloihin ja tilanteisiin kuin ennen, kuten nettimaailmasta facebook-ryhmineen ja kampanjoineen voi nähdä.
Jäsenyyden määrän ohella myös jäsenyyden luonne on muuttunut. Sata vuotta sitten työväenyhdistykset Suomessa olivat vielä laaja-alaisia, oman talkoilla rakennetun työväentalon ympärillä toimineita yhteisöjä, joiden jaostojen puitteissa tarjoutui mahdollisuus niin ammatilliseen järjestäytymiseen, urheilemiseen, kirjaston käyttämiseen kuin monenmoisiin sivistysrientoihin kuorojen, näyttämöiden, lukupiirien ym. merkeissä. Työväenyhdistykset panivat vireille myös laajaa työväenliikkeen omaa taloudellista ja sosiaalista toimintaa.
Jo varhain alkoivat muut kuin suoraan poliittiset toiminnot ammattijärjestöistä alkaen eriytyä omiin erikoisjärjestöihinsä: TUL, TSL, Työväen Näyttämöiden liitto jne. Osa on edelleen ainakin muodollisesti olemassa, osa on kokonaan kuihtunut pois mutta merkittävin osa on hyvinvointivaltion laajentumisen myötä siirtynyt julkisen vallan piiriin. Paluuta menneeseen ei kuitenkaan ole. Se että työväenliike itse uudelleen ottaisi hallinnoidakseen jo kauan aikaa sitten julkiselle vallalle siirtyneitä sellaisia palvelutehtäviä, joiden tulee olla tasaveroisesti kaikkien kansalaisten käytettävissä, olisi takaperoista kehitystä. Tältä osin kaipuu vanhaan malliin on tarpeetonta ja turhaa nostalgiaa luokkayhteiskunnan perään.
Se että perinteinen työväenpuolueisiin perustunut vasemmisto on miltei kaikkialla heikentynyt ja menettänyt asemiaan parhaisiin päiviinsä nähden, ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä että ne aatteet ja arvot, joita työväenliike on edustanut, olisivat vastaavassa suhteessa kadottaneet vetovoimaansa, enkä tarkoita nyt sitä, että kokoomuksen käyttämä mainostoimisto on keksinyt nimittää Suomen oikeistopuolueen uudeksi työväenpuolueeksi.
Myös se yhteiskunnallinen eriarvoisuus, jota vastaan työväenliike aikanaan syntyi, oli olemassa ennen 1800-lukua tapahtunutta työväenliikkeen järjestäytymistä, eikä se ole vieläkään minnekään kadonnut. Maailmassa, jossa puolitoista miljardia ihmistä joutuu tulemaan toimeen vähemmän kuin dollarilla päivässä ei absoluuttinenkaan köyhyys ole minnekään kadonnut, suhteellisesta köyhyydestä puhumattakaan. Mutta yhteiskunnallisen eriarvoisuuden luonne ja se miten se ilmenee ja miten se koetaan on ainakin kaikissa kehittyneemmissä maissa huomattavasti muuttunut.
Perinteinen työväenluokan luokkatietoisuus perustui tehdastyön järjestäytymismuotoon, joka kokosi työntekijöitä suuriin yhteisiin työpaikkoihin, joilla vallitsivat jyrkät erot ja erottelu kapitalisti-johtajien, toimihenkilöiden ja työläisten välillä. Jokainen tiesi ja tunsi asemansa eikä luokkatietoisuutta tarvinnut ulkoa tuoda, enintään voitiin tuoda organisoitumismuodot joilla sitä luontevasti kanavoitiin järjestäytyneen työväenliikkeen toimintaan.
Omistaminen oli hyvin näkyvää ja omistavia kapitalisteja kuvattiin pilalehdissä usein frakkeihin ja silinterihattuihin pukeutuneina möhömahoina. Jälkijättöinen yritelmä tästä nähtiin vielä SAK:n viime eduskuntavaalien tv-mainoksessa. Nykyään omistajuus on anonymisoitunut ja laajentunut, vaikka ei välttämättä suinkaan vähemmän keskittynyttä olekaan.
Mutta myös työväestö on muuttunut palkansaajiksi, toimihenkilöiden ja työntekijöiden rajat hämärtyneet ja nykyisessä pätkätyön maailmassa puhutaan jo prekariaatista joka kokee vielä kohtuullisen vakituisella työllä elävien työntekijöiden järjestöjen unohtaneen heidät.
Yrittäjyyskin on muuttunut moniselitteiseksi ja monimuotoiseksi. Jo viime laman aikana moni pitkään samalle työnantajalle palkkatyötä tehnyt havahtui siihen, että hänelle yht’äkkiä kerrottiin hänen olevan nyt itsenäinen yrittäjä, joka tosin tekee edelleen samaa työtä entiselle työnantajalleen, mutta ilman vakituiseen työsuhteeseen liittyvää sosiaaliturvaa ja muita etuja. Useimmat aidommatkin yrittäjät elävät omalla työllään ilman, että heillä on juurikaan yhteistä passiivisten pääomatulojen saajien kanssa – tätä tosin hämärtää verolainsäädännön porsaanreikien antama mahdollisuus muuttaa työtulot keveämmin verotetuiksi pääomatuloksi.
Vaikka moderneissa valtioissa köyhyys ja huono-osaisuus on paremmin piilotettua kuin ennen – vain leipäjonot ja Itä-Euroopasta tulleet kerjäläiset tuovat siitä kiusallisia muistutuksia – on se viime vuosina pohjoismaisen hyvinvointivaltion alasajon myötä jälleen lisääntynyt. Toistaiseksi se ei kovin hyvin näy katukuvassa eivätkä vallanpitäjät koe sitä uhkaavana, sillä köyhät ja syrjäytyneet on helppo sivuuttaa reppanaporukkana, joka ei ole järjestäytynyt eikä edes äänestä vaaleissa.
Jos niiden arvojen ja asioiden kannatus jota työväenliike on edustanut ei ole yhtä lailla kutistunut kuin työväenpuolueiden kannatus, niin minne se sitten on mennyt? Vääriin pusseihin on yksi vastaus, sillä vaikka kaikki kartoitukset johdonmukaisesti kertovat, että suomalaisten valtaenemmistö ei hyväksy uusliberalistista politiikkaa ja hyvinvointivaltion alasajoa ja preferoi selvästi enemmän julkisten palvelujen parantamista kuin uusia veroalennuksia, niin samat ihmiset kuitenkin vaaleista toiseen äänestävät sellaisia puolueita jotka ovat toteuttamassa sellaista politiikkaa jota he eivät kannata.
Konkreettisempi vastaus on, että työväenliikkeen vanhojen perusarvojen kannattajat nuoremmissa ikäluokissa ovat antaneet vaaleissa kannatuksensa vihreille, koska heiltä puuttuu joko historiallinen tieto ja käytännön kokemus työväenliikkeen toiminnasta ja tavoitteista, tai sitten luottamus siihen, että työväenliike todellisuudessa ajaisi heidän hyviksi ja tärkeiksi kokemiaan asioita.
Toinen konkreettinen vastaus, jonka pelkään realisoituvan jo eurovaaleissa, on se että monet vasemmiston aikaisemmat kannattajat jotka ovat toimineetkin työväenpuolueissa, ovat päätyneet siihen, ettei heidän vanha puolueensa enää ole työväenpuolue vaan on mennyt pysyvästi herrojen kanssa marjaan. Tämä, enemmän kuin se että heitä houkuttelisi rasismilla leikittely, on syy siihen että vasemmistopuolueilla on nyt paha vuoto perussuomalaisten suuntaan.
Tärkein selitys kannatuksen katoamiseen on kuitenkin poliittinen passivoituminen. Suomessa on tänään ennätysmäärä poliittisesti täysin kodittomia ihmisiä, jotka eivät kyselyissä osaa tai halua nimetä ainoatakaan puoluetta jota kannattaisivat. Heitä tosin ei julkaistuissa gallupeissa noteerata, koska kannatusprosentit lasketaan vain jonkun puolueen ilmoittaneista. Tällaisia ihmisiä on aina ollut iso määrä, mutta nyt osuus on noussut ennätyskorkealle, jopa kolmannekseen kaikista.
Valtaosa heistä on niitä heikommassa asemassa olevia ihmisiä, joilla olisi eniten voitettavaa politiikan kautta tehtävillä muutoksilla ja vaikuttamisella, mutta joilla on vähiten luottamusta siihen, että kukaan politiikassa tosissaan kykenee tai edes haluaa heidän asemaansa parantaa.
Miten voisimme palauttaa työväenliikkeelle ja vasemmistolle, tai oikeammin näiden edustamille arvoille sellaisen aseman jota tämä kriisien vaivaama maa ja maailma tarvitsevat?
On hyvin mahdollista, että tulevat historiankirjoittajat tulevat jakamaan historian aikaan ennen ja jälkeen finanssikriisin. Finanssikriisistä puhuminen on kuitenkin riittämätöntä, sillä se on jo hyvää vauhtia muuttunut yleiseksi talouskriisiksi. Samanaikaisesti ovat muutkin kriisit kärjistyneet: väestökriisi, ympäristökriisi, ruokakriisi, hyvinvointivaltion kriisi, ilmastokriisi tai demokratian kriisi – näitä ei itse asiassa ole mahdollista erottaa toisistaan eikä ratkoa toisistaan riippumatta.
On kuitenkin väärin laskea sen varaan, että kriisikehitys itsessään, tai ainakin Suomessa porvarihallituksen kyvyttömyys ja epäsuosio, palauttaisivat menetetyn kannatuksen ja luottamuksen. On ensinäkin todettava, että kriisissä on myös paljon perinteisen työväenliikkeen ajattelua ja toimintatapoja haastavia aineksia.
Väkilukunsa vain kuudessa kymmenessä vuodessa 6.9 miljardiin kolminkertaistaneella maailmalla, jonka modernisoimisprosessin monet saavutukset ovat perustuneet uusiutumattomien luonnonvarojen ryöstöviljelyyn ja uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn vaarantamiseen, voi olla parhaassa tapauksessa vain muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin. Tämä tarkoittaa sitä, että mikään business-as-usual ajattelu ja entisen menon tavoittelu ei pelasta meitä uhkaavilta sosiaalisilta tai luonnonkatastrofeilta.
Se tarkoittaa sitä, että myös työväenliikkeessä on pakko tarkistaa monia piintyneitä ajatustottumuksia siitä, mikä maailmassa on mahdollista ja mikä ei, ja millaisia reunaehtoja sekä politiikassa että sen menettelytavoissa on kunnioitettava.
Vasemmistopuolueiden alamäki on jatkunut yli kymmenen vuotta, mutta edelleen sen pysäyttämisen edellyttämä rehellisen analyysiin ja avoimuuteen perustuva itsetutkiskelu tuntuu kovin vaikealta ja mieluiten se sivuutettaisiin vaatimalla”itseruoskinnasta” luopumista, kuten tosiasioiden kieltäjien käyttämä termi kuuluu.
Itse olen sanonut SDP:n osalta, että meidän tulee tarvittaessa olla valmis monista vanhoista tunnuksista ja menettelyistä. Se mikä meille Wanhoille Towereille on tuttua ja ehkä rakastakin, voi historiaa tuntemattomista ulkopuolisista ja nuoremmista polvista olla parhaimmillaan vain yhdentekevää ja vanhanaikaista ja pahimmillaan luotaantyöntävää ja vieraannuttavaa.
Siihen että tämä koskisi myös puolueen nimeä en kuitenkaan usko. Epäilyjä herättää se että nimenmuutoksesta puhuvat eniten ne, jotka haluavat tehdä SDP:stä yhden porvaripuolueen muiden joukossa jonka päätarkoitus on maksimoida oma osuutensa jaettavissa olevasta vallankäytöstä, riippumatta siitä mihin ja kenen ehdoilla valtaa käytetään.
Hyvätkään tunnukset, vetävät mainokset ja mediaseksikkyys eivät kuitenkaan auta jos politiikan sisältö ja linja ovat hukassa tai epäuskottavia. Joka mediaan tarttuu se mediaan hukkuu, ja se on kohtalo jota en työväenliikkeen perillisille soisi. Tulo- ja varallisuuserojen kasvun pysäyttäminen, luokkayhteiskunnan paluun estäminen, pohjoismaisen laaja-alaisen hyvinvointivaltion uusi vahvistaminen ja sataprosenttinen panostus parempaan ja tehokkaaseen globalisaation hallintaan EU:ssa ja Suomen ulkopolitiikassa maailmanlaajuisten kriisien ratkomiseksi ja katastrofien välttämiseksi on selkä tavoitteellinen tahtotila, joka on osattava laatia konkreettisen ja uskottavan toimintaohjelman muotoon.
Olin yli 250 muun kanssa mukana allekirjoittamassa Helsingin Sanomissa vapunpäivänä julkaistua kutsua 13.6. Helsingissä järjestettävään avoimeen Vapaus valita toisin tapahtumaan. Allekirjoittajia oli vasemmistopuolueista, vihreistä ja poliittisista sitoutumattomuudestaan kiinni pitävistä, joita kaikkia yhdistää halu tuottaa uutta voimaa tuon juuri esittämäni näkemyksen konkretisoimiseksi.
Toiseus tässä Vapaus valita toisin julistuksessa tarkoittaa irtaantumista viime vuosikymmenten hyvinvointivaltion alasajopolitiikasta, jota haluamme laajalla poliittisen sitoutumisen rajat ylittävällä pohjalla haastaa. Nykyiset maailmanlaajuiset kriisit avaavat tähän aivan uusia mahdollisuuksia. Suomalaisten enemmistö on kerta kaikkiaan kyllästynyt tuloeroja kasvattavaan ja yhteisöllisyyttä tuhoavaan menoon, jota kerta kiellon päälle voi myös uusliberalistiseksi kutsua.
Johtaako Vapaus valita toisin-foorumi enempään kuin yhteen tilaisuuteen puheenvuoroineen ei kukaan vielä voi tietää. Ainakin se voi osaltaan olla hämmentämässä politiikan seisovia vesiä, olla synnyttämässä uudenlaisia yhteistyö- ja toimintatapoja ja parhaimmillaan olla palauttamassa politiikkaan pettyneiden hyvinvointivaltion alasajosta eniten kärsivien ihmisten uskoa poliittisen muutoksen mahdollisuuteen. Toivottavasti tämä vaikuttaa myös rohkaisevasti kaikkiin niin puolueissa kuin niiden ulkopuolella tapahtuvaan politiikan uudistumiseen.
Erkki Tuomioja
Salin Selskapin 10.vuotisjuhla Pori 3.5. 2009
