Kun Jaan Tônisson ja Ella Murrik ensimmäisen kerran vuonna 1901 kohtasivat oli 33-vuotias Tõnisson jo tunnettu ja tunnustettu Viron kansallisen ja vapaamielisen liikkeen johtaja, oikeustieteen kandidaatti ja osittain omistamansa Tartossa ilmestyvän Postimees-lehden päätoimittaja. Ella Murrik puolestaan oli 15 vuotias Valgasta Tarttoon kimnaasissa opiskelemista varten muuttanut koulutyttö. jonka virolaisessa kodissa oli Ellan 12 ensimmäisen elinvuoden aikana vielä käytetty saksaa kotikielenä.
Hella Wuolijoki on yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin muistelmissaan antanut värikkään kuvauksen ensitapaamisestaan Tõnissonin kanssa. Ella Murrik hakeutui Tõnissonin luokse pyytäkseen hänen ja Postimeehen tukea virolaisten koululaisten toiveille saada kymnaasissa opetusta myös viron kielellä, joka tuolloin ei vielä ollut mahdollista. Samaan aikaan oli Tartossa ajurien lakko, jossa he yrittivät taksojaan nostamalla päästä parempiin ansioihin. Tônisson ja tässä tilanteessa myös nuoren koulutytön sympatiat olivat ajurien asiakkaiden puolella ja Ellan astuessa Postimeehen taloon oli päätoimittaja juuri heittämässä kovaäänisen moitepuheen säestämänä kolmihenkistä ajurilähetystöä ulos toimituksesta.
”Ja Tõnissonin ääni oli sellainen, että siitä riitti 10 000 ihmisen kansalaiskokoukseen. Ajurit vyöryivät ohitseni kapeissa portaissa minun pienentyessäni seinää vasten, niin että sain hakea itseäni ja ihmetellä, olinko vielä olemassa. Ja Jupiter paukautti sitä paitsi oven kiinni nenäni edestä. Mutta silloin minä suutuin ja päätin, ettei ainakaan minua kohdella kuin punanenäisiä ja lähdin ylös kyselemään päätoimittajaa. [..] Isossa toimitushuoneessa istui monta herraa jotka vain viittasivat päätoimittajan oveen päin nähtävästi itse uskaltamatta avata sitä. Koputin oveen, mutta kun ei kuulunut vastausta, uskalsin avata sen ja astuin sisään. Tõnisson kirjoitti eikä suvainnut katsoa ylös. Minä niiasin, niiasin toisenkin kerran mutta vihaisen miehjen kynä vain lensi paperilla. Minä olin hänelle kuin ilmaa. Silloin minäkin vihastuin, astuin kirjoituspöydän ääreen ja sanoin, että minäkin olen olemassa ja että haluaisin puhutella herra Tõnissonia.
– Kukas te sitten olette? Tõnisson kysyi ihmetellen.
Minä selitin kuka olen ja millä asialla liikun. Hän tunsi ja muisti isäni, jonka oli tavannut raittiusyhdistysten kongressissa. Molemmat olivat tunnettuja raittiusmiehiä. Minä selitin vakavasti, että isäni ja minä olemme Grenzteinin kannattajia – Grenzstein oli kumminikin – . mutta että minä olin muuttanut mielipiteeni ja pidin Tõnissonin ajamaa politiikkaa oikeana. Grenzstein oli liiaksi liehakoinut tsaarin valtaa. Me, nuoriso, olimme valmiita taistelemaan nousevan Viron puolesta.”
Tapaaminen sujui jatkossa hyvin, varhaiskypsä tyttö teki vanhempaan Tõnissoniin vaikutuksen ja Ella ja hänen kymnaasitoverinsa saivat Tõnissonin tuen pyrkimyksilleen ja kutsun jo seuraavana viikonvaihteena Tõnissonin kotiin. Suotta ei Wuolijoki kirjoita, miten ”[M]inulle oli kasvanut siivet, kun tuli ulos Rüütlikadulle. Tõnissonista oli tullut sankarini, enkä voisi parempaa sankaria nuorelle tytölle suositella.”
Tämän tulevan kirjailijan tehokeinoin laaditun kuvauksen rinnalle ei ole asettaa Tõnissonin kuvausta samasta tapaamisesta, mutta voi otaksua käynnin jättäneen myös Tõnissoniin pysyvän jäljen. Hänestä tuli nuoren Ellan aatteellinen johtotähti. Hella Wuolijoki kuvaa osuvasti Tõnissonin silloista asemaa Virossa kuin majakaksi, ”joka kokosi ihmisiä ympärilleen ja antoi heille kansallisen itsetietoisuuden ja taistelumielen.” Syntynyttä suhdetta Hella Wuolijoki kertoo johtaneen mm siihen, että ”hän [Tõnisson] saattoi väsyneenä, työpäivänsä jälkeen kävellä minun, koulutytön kanssa, kuunnellen suunnitelmiani jostakin poliittisesta manööveristä koulussa tai juttuja isoisästäni. Hän saattoi tuntikaupalla kertoa minulle omista vaikeuksistaan ja suunnitelmistaan, ja kiirehti sitten yhtäkkiä ajurilla kotiin pyytämään anteeksi joltakin kiukustuneelta ystävältään, joka oli häntä odottanut, mutta joka kuitenkin oli valmis antamaan hänelle anteeksi, sillä Tõnissoniin ei voinut suuttua.”
Näin 15-vuotias Ella Murrik tuli vedetyksi Tõnissonin ympärillä kukoistaneeseen lehtimiesten, poliitikkojen ja kirjailijoiden piiriin, johon kuuluivat laajalti Viron koko silloinen älymystö, sekä vanhempaa väkeä että muitakin nuoria, mm. Gustav Suits. Ella imi vaikutteita ja kokemuksia, rohkaistui omissa haaveissaan ja kirjoitti, nimimerkillä, ensimmäiset julkaistut kirjoituksensa Postimeeheen.
Oliko tämä erikoislaatuinen 15 vuotiaan tytön ja 33 vuotiaan miehen ystävyys enemmän kuin vain kahden toistensa lahjakkuutta arvostaneen ihmisen samanmielisyyttä, yhteistä rakkautta Viroon ja sen kulttuuriin sekä älykkään kumppanuuden nostattamaa innostusta? Hella Wuolijoki itse on jatkosodanaikaisissa kuulusteluissaan väittänyt, että hän olisi 15-vuotiaana ollut salakihloissa 15 vuotta vanhemman miehen kanssa. Vaikka hän ei kihlattunsa nimeä maininnut, ei tämä voi viitata kehenkään muuhun kuin Tõnissoniin. Joskus vuoden 1906 aikoihin Hella Murrik – H-kirjain ilmestyi hänen etunimensä eteen Suomeen muuton yhteydessä – oli puolestaan jollekin ystävälle väittänyt olevansa kihloissa Gustav Suitsin kanssa, missä ei kuitenkaan ollut mitään perää ja lienee väite esitetty ohimenevänä kiusoittelevana kehuskeluna. Mutta suhde Tõnissoniin, mikä sen laatu sitten olikin, ei ollut ohimenevää eikä se myöskään jäänyt muilta huomaamatta.
Pikainen ihastuminen vanhempiin miehiin ja niistä syntynyt elinikäinen ystävyys on toistuva malli Hella Wuolijoen elämässä, eikä siitä että hänen suhteessaan Tõnissoniin on ollut myös eroottinen lataus ole epäilystä. Se ei jäänyt huomaamatta Ellan kahta vuotta nuoremmalta Salme-sisarelta joka katsoi sisarensa olleen ”hirmus verliebt” eli suuresti rakastunut Tõnissoniin, jota Salme ei sen enempää miehenä kuin yhteiskunnallisena toimijana pitänyt lainkaan ihailun arvoisena.
Siitä miten Tõnisson suhteen koki on vähemmän tietoa, mutta ei hän ainakaan Ellan nuoruutta voinut vierastaa, sillä hän avioitui itse vuonna 1910 jo varhemmin tuntemansa 20-kesäisen Hilda Lõhmuksen kanssa. Varsinaisia rakkauskirjeitä ei Wuolijoen ja Tõnissonin laajasta kirjeenvaihdosta ole löytynyt, mutta ne kertovat kuitenkin selvästi arvostusta syvemmästä kiintymyksestä.
Tõnissonin piiriin Tartossa kuuluivat myös Ellan opettaja Oskar Kallas ja hänen suomalaissyntyinen vaimonsa Aino, joiden avulla Ellalle suotiin mahdollisuus ylittää kuuluisa Suomensilta, tutustua Suomeen ja päästä opiskelemaan Helsingin yliopistoon ja lopulta jäädä suomalaiseksi.
Suomalaistuminen ei kuitenkaan katkaissut Tõnissonin ja Hella Murrikin yhteyttä, ei myöskään kummankaan avioliitot eikä sekään, että Suomessa Hella Murrikista vuonna 1905 tuli suurlakon jälkeen sosialisti. He tapasivat myös joulukuussa 1905 Pietarissa, jossa Tõnisson johti virolaista maalleen täyttä autonomiaa vaatinutta valtuuskuntaa ja Murrik oli kaupungissa Työmieheen kirjoittavana toimittajana. Tõnisson kutsui Murrikin luokseen ja he kävivät liki yön kestäneen keskustelun, jossa Tõnisson oli ottanut tehtäväkseen pelastaa lahjakkain opetuslapsensa ”Marxin uskonnonhulluudesta”, kuten Wuolijoki muistelmissaan asiasta kertoi. ”[K]aikki mitä hän elämän varrella oli Kantin avulla koonnut maailmankatsomusta, kohdistui minun sinisilmäistä, itsepäistä, yhdeksäntoistavuotiasta sosialismiani vastaan. Kello 8 aamulla palatessaan setä Jansson löysi Tõnissonin vielä kävelemästä ja iskemästä minua kategorisilla imperatiiveillaan, vaikkei minusta ollut paljoa muuta jäljellä kuin läjä kurjuutta, josta silloin tällöin pisti esiin kaksi sisukasta, itsepäistä nyrkkiä.”
Tämä Wuolijoen kuvaus kohtaamisesta vastannee ainakin lopputuloksen osalta tapahtunutta. Kumpikaan ei käännyttänyt toista, mutta molemminpuolinen ystävyyden ja kunnioituksen sävyttämä yhteydenpito jatkui. Se kesti myös Hella Wuolijoen ensimmäisen näytelmän, viroksi kirjoitetun ja vuonna 1912 julkaistun ja yhden kerran ennen viranomaisten kieltoa Tallinnassa 1923 esitetyn Talulapsed aiheuttaman kohun. Näytelmä oli uusi versio Wuolijoen jo v. 1906 kirjoittamasta, mutta julkaisematta jääneestä ja sittemmin hävinneestä Madonna Marianna näytelmästä. Sitä oli myös edeltänyt jo vuonna 1903 Postimeehessa anonyymina julkaistu kaksiosainen novelli ”Haavakuru-Leeni nelipühäd”, jossa teemana on nuoren tytön rakkaus vanhempaan oikeustieteilijään, mitä sitäkin on pidetty Murrikin rakkaudentunnustuksena Tõnissonille.
Talulapsed-näytelmässä tämä rakkaus ei enää ole yhtä kritiikitöntä. Näytelmän kantavana teemana oli nuoren radikaalin naisen ja vanhemman porvarillisen valtiomiehen suhde. Jos Hella Wuolijoki usein kirjoitti omakuvaansa niihin vahvojen naisten sankarihahmoihin, joita kaikki hänen näytelmänsä sisälsivät, niin mieshahmoillekin oli usein esikuvansa. Talulapsed-näytelmässä sen miespäähenkilön, kansansa johtajaksi pyrkivän maisteri Peeterin, jolle sankaritar lopuksi julistaa ”En voi kunnioittaa työtäsi, en voi tehdä työtä yhdessä kanssasi Peeter”, esikuvaksi arvioitiin melko yleisesti Tõnissonia, jonka politiikan arvosteluksi koko näytelmä tulkittiin. Tulkitsiko Tõnisson näytelmän samoin ei ole tiedossa: Postimeehessä näytelmä sai tylyn teilauksen, mutta muutoin ei ole mitään jälkeenjääneitä osoituksia siitä, että näytelmä olisi jättänyt mitään säröjä Tõnissonin ja Wuolijoen suhteeseen.
Vaikka Hella Wuolijoki vielä tuolloin piti itseään vironkielisenä kirjailijina ja julkaisi myös ensimmäisen romaaninsa Udutagused viron kielellä sekä kokelman virolaisia sotaa käsitteleviä kansanrunoja nimellä Sõja laul, oli hän kuitenkin jo hyvää vauhtia suomalaistumassa, mille lopullisen sinetin antoin avioutuminen nuoren sosialidemokraattisen kansanedustajan Sulo Wuolijoen kanssa vuonna 1908. Wuolijoki elätti ajatuksia paitsi kirjailijan urastaa myös väitöskirjatyöstä, mutta joutui perheen tyttären syntymisen jälkeen luopumaan toiveistaan ja ryhtymään maailmansodan sytyttyä kokonaan uudelle alalla. Hän meni ensin konttoristiksi Kontro ja Kuosmasen kauppaliikkeeseen, osoitti nopeasti kyvykkyytensä kaupantekijän sukkuloiden Helsingin, Tukholman ja Pietarin välillä ja ryhtyen lopulta itsenäiseksi liikenaiseksi, joka lyhyessä ajassa onnistui kokoamaan miljoonaomaisuuden ennen Suomen sisällissodan alkua, jota hän ja Sulo Wuolijoki pitivät onnettomuutena ja joista he pysyivät erossa.
Virossa Tõnisson oli valittu v. 1906 Venäjä duumaan ja toimi siellä kadettien ryhmässä. Taantumuksen vahvistuminen Venäjällä asetti hänen poliittiselle toiminnalleen ahtaat rajat ja Tõnisson oli v. 1908 kolme kuukautta vangittuna ja Postimees lakkautettuna. Tämä vain vahvisti Tõnissonin asemaa Viron kansallisen liikkeen johtohahmona ja perustamansa Viron kansallisen edistyspuolueen puheenjohtajana. Helmikuun vallankumouksen 1917 kaadettua tsaarinvallan heräsi poliittinen toiminta vapautui Virossakin. Vielä syksyllä 1917 bolsevikeilla oli suuri kannatus myös Virossa, mutta tammikuussa 1918 toimitetuissa vaaleissa he olivat jo sitä menettäneet. Helmikuussa ei-sosialistiset voimat julistivat maan itsenäiseksi, mutta jo seuraavana päivänä viikkoa aikaisemmin sotatoimet uudelleen aloittanut Saksa otti Tallinnan haltuunsa ja miehitti maata aina Saksan romahdukseen saakka.
Tõnisson oli tuolloin Viron väliaikaisen hallituksen edustaja Skandinavian maissa. Hän ja Wuolijoki olivat myös maailmansodan aikana jatkuvassa yhteydessä ja kun Hilma Tõnisson tarvitse turvapaikan Viron saksalaismiehityksen aikana niin Hella Wuolijoki tarjosi sen hänelle sisällissodan aikana Helsingissä. Viikkoa ennen itsenäisyysjulistusta Tõnisson oli kirjoittanut Wuolijoelle ja kertoi tulevasta julistuksesta. Suomalaistuneelle Hella Wuolijoelle oli selvää, että hän antoi tukensa Viron itsenäistymiselle. Lontoossa oleva Viron edustaja Ants Piip kirjoitti hänelle toukokuussa 1918 ja toivoi, että Wuolijoki voisi osallistua Viron Lontoon edustuston kustannusten kattamiseen. Tiedossa ei ole miten Suomen sisällissodasta irti pysyttäytynyt, väkivaltaa ja sotaa inhonnut Wuolijoki tähän pyyntöön vastasi, mutta kaksi vuotta myöhemmin asemansa vakiinnuttanut Viron hallitus pyysi häntä Lontoon läöhetystönsä lehdistöattaseaksi.
Merkillepantavaa on, että Wuolijoki ei antanut tukeaan ainoastaan Saksan miehityksestä vapautumiseksi, vaan myös silloin kun Neuvosto-Venäjä Saksan romahduttua yritti palauttaa Viron Venäjän yhteyteen. Bolshevikkien miehittäessä maan Saksan romahduttua marraskuussa 1918 Tõnisson lähetti hätäviestin Tukholmasta pyytäen tätä kääntymään brittiedustajien puoleen tuen saamiseksi bolshevikkien hyökkäystä vastaan, minkä toiveen Wuolijoki heti toteutti.
20-luvun alussa Hella Wuolijoki ryhtyi jälleen liiketoimiin, harjoitti laajaa idänkauppaa ja toimi sahayhtiö Aunuksen Puun pääjohtajana. Tämä jakso päättyi Aunuksen Puun joutumiseen pankin haltuun vuonna 1931, jolloin Wuolijoki ryhtyi jälleen tuotteliaaksi näytelmäkirjailijaksi. Jaan Tõnisson oli koko 20- ja 30-luvun aina Konstantin Pätsin vallankaappaukseen saakka jatkuvasti Viron politiikan keskiössä puoluejohtajana, toistuvasti Riikikogun puhemiehenä, kahteen otteeseen samanaikaisesti valtion päämiehenä toimineena pääministerinä (riigivanem) ja kerran ulkoministerinä. Wuolijoki puolestaan tunnettiin Suomessa salonkikommunistina, joka piti etäisyyttä maanalaiseen SKP:hen mutta sitäkin läheisempää yhteyttä Neuvostoliiton lähetystöön, mutta hänen ja Tõnissonin ystävyys ja yhteydenpito jatkui koko ajan.
Pitkässä kirjeessään Tõnissonille tammikuussa 1925 Wuolijoki tilitti näkemyksiään politiikasta ja yhteiskunnasta ja otti etäisyyttä sekä Viron kommunistien edellisen vuoden joulukuussa toimeenpanemaan vallankaappausyritykseen että sen seurauksen langetettuihin satoihin kuolemantuomioihin ja neuvoi virolaisia sovintopolitiikkaan. Hän myös nimenomaisesti kirjoitti, että ”niin kauan kun terrorin valta jatkuu Venäjällä, en voi kannattaa hallitusta, vaikka se kohtelisikin minua ystävällisesti”.
Tosiasiassa Wuolijoki kuitenkin jo tuolloin oli tämän hallituksen kanssa laajassakin yhteistyössä ja yhteydessä nuoruudenrakastettunsa ”Anatolin” eli Meier Trilisserin kanssa. He olivat tavanneet Suomessa Viaporin kapinan aikoihin ja rakastuneet tulisesti. Anatoli toimi tuolloin kapinan taustalla bolshevikkien maanalaisena organisaattorina, mutta joutui sen jälkeen vangituksi piileskeltyään lyhyen aikaa mm. Murrikien kotona Valgassa ja kymmeneksi vuodeksi Siperiaan. Sieltä hän palasi lokakuun vallankumouksen jälkeen ja nousi nopeasti korkeaan asemaan Neuvosto-Venäjän turvallisuuspalvelussa ja ulkomaantiedustelussa, mikä ei voinut olla Wuolijoelle salaisuus enää silloin, kun Anatoli uudella peitenimellä v. 1921 vieraili Wuolijoen luona Marlebäckissä.
30-luvun talouskriisi aiheutti vaikeuksia myös Tõnissonille, joka jo vuonna 1929 pyysi Wuolijoen apua saadakseen suomalaispankeilta luottoa Postimeehen pelastamiseksi. Wuolijoki puhui asiasta kansallispankin ja Suomen Pankin pääjohtajille Paasikivelle ja Rytille, mutta tuloksetta. Hänen omat liiketoimensa huojuivat jo sen verran pahasti että hänen puoltolauseensa tuskin lisäsi suomalaispankkien halukkuutta luotottaa Tönissonia. Postimees selvisi kuitenkin kriisistä, mutta Pätsin vallankaappauksen jälkeen uusi vaikenemisen ajan autoritaarinen hallitus pakotti Tõnissonin eroamaan päätoimittajan tehtävistä. Tõnissonia ei kuitenkaan vangittu ja häntä siedettiin eräänlaisena vaiennettuna oppositiojohtajana, jonka jopa sallittiin vuoden 1938 ohjatuissa vaaleissa tulla valituksi uuteen riikikoguun oppisition edustajana.
30-luvun lopulla Hitlerin Saksan oletetut laajentumissuunnitelmat itään saivat Neuvostoliiton aktivoitumaan Suomen ja Baltian maiden suunnassa tarkoituksenaan saada nämä maat sitoutumaan jonkinasteiseen turvallisuusyhteistyöhön Saksan hyökkäyssuunnitelmien varalta. Pyrkimys johti Neuvostoliiton edustajat samankaltaisiin yhteydenottoihin sekä Suomessa että Virossa, osittain saman agentin eli Suomessa lähetystösihteerin peitevirassa toimineen NKVD:n residentin Boris Jartsevin (oikealta nimeltään Boris Rybkin) välityksellä. Suomessa Jartsev pääsi 1938 alkaneissa keskusteluissa pääministeri Cajanderin sekä ministereiden Holsti, Erkko ja Tanner puheille, mutta keskustelut eivät johtaneet tulokseen ja Holstia ulkoministerinä seurannut Erkko asiallisesti katkaisi ne. Jartsevin muita yhteyshenkilöitään olivat Suomessa Hella Wuolijoki ja Virossa Jaan Tõnisson. Viimemainitut olivat myös keskenään suhteellisen tiiviissä yhteydessä, joista Wuolijoki raportoi edelleen Jartseville.
Wuolijoki luonnollisesti neuvoi suomalaisministereitä tarttumaan Moskovan tarjouksiin. Ne kuitenkin torjuttiin Suomessa, mutta Virossa Tõnisson oma-aloitteisesti haki samanlaisia järjestelyjä. Hän oli tuolloin Viron opposition johtaja Pätsin autoritaarista hallintoa vastaan, jolla kuitenkin oli omat kontaktinsa myös hallituspiireihin. Kun hän tammikuussa 1939 kävi Helsingissä hän tapasi mm presidentti Kallion, pääministeri Cajanderin sekä Hella Wuolijoen. Viimemainitun tästä Moskovaan toimittaman raportin mukaan Tõnisson suhtautui pessimistisesti Baltian maiden turvallisuustilanteeseen Saksan laajentumispyrkimysten vuoksi ja kertoi Viron hallitsevien piirien pelkäävän itsenäisyytensä menettämistä jonka vuoksi Tõnisson oli päättänyt tutkia mahdollisuuksia Neuvostoliiton avun ja suojeluksen saamiseksi Saksan agressiota vastaan. Mielenkiintoista on, että hän antoi ymmärtää puhuvansa myös presidentti Pätsin ja Viron asevoimien komentajan kenraali Laidonerin puolesta. Tõnisson oli myös pyytänyt Wuolijokea Moskovassa tunnustelemaan virolais-neuvostoliittolaisten neuvottelujen mahdollisuutta ja viitannut siihen, että Viro voisi olla valmis vuokraamaan Neuvostoliitolle Suomenlahdella sijaitsevan Vilsandin saaren. Tällaista vierailua Moskovaan Wuolijoki ei kuitenkaan tehnyt.
Seuraavan kerran Tõnisson ja Wuolijoki jatkoivat keskustelua aiheesta huhtikuussa Virossa, mistä Wuolijoki jälleen raportoi eteenpäin Moskovaan. Raportin mukaan Tõnisson oli kertonut edellisestä keskustelusta Laidonerille, joka myös oli ilmaissut valmiutensa epävirallisiin keskusteluihin Neuvostoliiton kanssa, vaikka samalla olikin epäillyt Neuvostoliiton sotilaallista kykyä avustaa Viroa. Tõnisson myös tarjoutui tapaamaan neuvostoedustajia Helsingissä tai Tukholmassa. Tõnisson oli edelleen viitannut myös siihen, että Vironkin oli tarvis auttaa Leningradin puolustusta ja halusi hankkia aseita Neuvostoliitosta. Tõnisson oli myös vakuuttanut, että vaikka Viron pääesikunnassa oli Saksan vaikutusvallan alaisia upseereita, niin armeija kokonaisuudessaan oli Saksaa vastaan.
Saksan hyökkäysaikeita vakavasti pelännyt Tõnisson oli ilmeisesti jatkanut keskustelujaan Wuolijoen kanssa vielä kesälläkin kahdella Suomen vierailullaan, ja tällä kertaa läsnä olisi ollut myös Neuvostoliiton lähetystön edustaja. Tällöin oli Neuvostoliiton mahdollinen sotilaallinen avunanto Virolle samoin kuin tukikohtien luovuttaminen ollut esille, ja jälleen niin että Tõnisson olisi informoinut keskustelusta presidentti Pätsin ja pääministeri Eenpalun. Georg von Rauchin Baltian historiassa väitetään lisäksi, että samassa yhteydessä Hella Wuolijoki olisi välittänyt myös latvialaispoliitikkojen vastaavia neuvostokosketuksia. Näistä keskusteluista ei kuitenkaan ole niin varmaa lähdettä kuin Wuolijoen aiemmista tapaamisistaan Moskovaan toimittamat raportit.
Suomessa neuvostolähettiläs jatkoi vielä keväällä 1939 tunnusteluja, mutta Viron ja Venäjän välillä ei näytä tällaisia kosketuksia enempi olleen. Yhtenä syynä oli se, että Tõnissonin huomattavan pitkälle menevään valmiuteen turvallisuusyhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa ei luotettu Moskovassa, jossa häntä vanhastaan pidettiin Puolaan ja reunavaltiopolitiikkaan orientoituneena neuvostovastaisena nationalistina. Tällaisella ei-julkisella tunnustelurintamalla ei siten edetty asiallisesti lainkaan, ennen kuin Neuvostoliitto avasi pelin kaikille Baltian maille ja Suomelle syys-lokakuussa osoitetuilla kutsulla neuvotella konkreettisista poliittisista kysymyksistä. Näihin neuvotteluihin, joiden sisältö, tulokset ja seuraukset ovat hyvin tunnettuja, eivät Wuolijoki tai Tõnisson enää olleet suoraan osallisia. Tõnisson oli kuitenkin Viron riigikogun ulkoasiainvaliokunnassa yksinäisenä oppositioedustajana kritisoinut Pätsin hallituksen menettelytapaa ja sen antaman informaation puutteellisuutta.
Talvisodan sytyttyä Wuolijoella oli kuitenkin oma roolinsa Suomen ja Neuvostoliiton neuvottelukosketuksen avaamisessa ohi Terijoella puna-armeijan paraatimarssia Helsinkiin odottaneen Kuusisen ns. kansanhallituksen. Jouluna 1939 hän tarjoutui talvisodan alettua muodostetun uuden hallituksen ulkoministeri Tannerille matkustamaan Tukholmaan ja käyttämään vanhaa ystävyyttään Neuvostoliiton Tukholman lähettilään Aleksandra Kollontain kanssa avatakseen neuvottelukosketuksen. Tukholmaan oli jo joulukuun lopulla lähetetty Moskovasta Boris Jartsev ja hän olikin Wuolijoelle vähintään yhtä tärkeä neuvostokontakti kuin Kollontai. Jartsev myös matkusti yllättäen helmikuussa Tallinnaan tapaamaan Tõnissonia, jolle hän ehdotti matkaa Tukholmaan jossa hän voisi vaikuttaa Suomen rauhanneuvottelujen hyväksi. Tõnisson suostui aluksi, mutta perui lupauksensa jo kahden päivän päästä, eikä Jartsevin seuraavakaan ehdotus että Tõnisson lähettäisi jonkun soveliaan journalistin Helsinkiin tunnustelutehtävissä johtanut mihinkään.
Myös suomalaiset olivat jo aiemmin ajatelleet Tõnissonia yhtenä mahdollisena rauhankontaktin avaajana. Professori Lauri Kettunen tapasi Tõnissonin Tartossa ja pyysi häntä Tallinnassa puhumaan asiasta hallituspiireille, minkä Tõnisson tekikin, ilman erityisempää tulosta. Tästä yrityksestään hän myös raportoi kirjeitse Hella Wuolijoelle. Viimeinen tieto Wuolijoen ja Tõnissonin kontakteista on heidän 29.5. 1940 käymänsä puhelinkeskustelu. Valtiollinen poliisi, joka tarkoin kuunteli kaikki Wuolijoen puhelut, ei kuitenkaan rekisteröinyt tästä muuta kuin että asianomaiset ”juttelivat jonninjoutavia”. Ajankohdan huomioonottaen molemmilla oli varmasti paljonkin asioita puhuttavana merkintä todennäköisemmin selittyy sillä, ettei asianomainen salakuuntelija ymmärtänyt viron kieltä.
Viron kohtalonhetket olivat käsillä ja kesäkuussa 1940 se Latvian ja Liettuan tavoin joutui alistumaan neuvostomiehitykseen, toimeenpanemaan manipuloidut vaalit joissa valitut kommunistien hallitsemat uudet edustajat anoivat maittensa liittämistä Neuvostoliittoon. Tõnisson osallistui yrityksiin saada vaaleihin muitakin kun kommunistien hyväksymiä ehdokaslistoja, mutta tämä sallittiin vain yhden ehdokkaan osalta ja hän joutui katsomaan sivusta maansa itsenäisyyden hävittämistä. Vapaana hän sai olla joulukuuhun 1940 saakka, sen jälkeen häntä pidettiin Tallinnassa vangittuna operaatio Barbarossan alkuun saakka kunnes hänet mitä ilmeisimmin jo heinäkuussa 1941 teloitettiin.
Hella Wuolijoelta ei ole rekisteröity mitään julkisia kuin yksityisiäkään kommentteja Viron sovjetisoimisestä kesällä 1940. Vielä 1918 hän oli aktiivisesti puoltanut ”porvarillisen” Viron itsenäisyyttä bolshevikkien interventiota vastaan. 30-luvun lopulla ja sotavuosina Hella Wuolijoki ei kuitenkaan ollut suinkaan ainoa, joka katsoi maailmaa lähestyvän kansallissosialistisen Saksan ja Neuvosto-Venäjän välienselvittelyn näkökulmasta. Tästä näkökulmasta pienet kansat saattoivat turvata asemansa vain ryhmittymällä Neuvostoliiton turvallisuusintressien vaatimalla tavalla. Ei ole todennäköistä, että hän lähtökohtaisesti toivoi Viron liittämistä Neuvostoliittoon – eikä ole merkkejä siitä että hän sitä ainakaan Suomelle olisi toivonut – mutta hyväksyi sen historiallisena välttämättömyytenä, samalla myös ummistaen silmänsä sille miten ja minkälaisin kustannuksin se toteutettiin.
Siitä milloin ja miten Hella Wuolijoki sai tietää Tõnissonin kohtalosta ei ole tietoa, eikä liioin siitä, että hän asian perään olisi kysellyt. Sitä hän ei tehnyt myöskään 30-luvun loppuvuosina, kun monet hänen henkilökohtaisesti tuntemansa suomalaiskommunistit katosivat Stalinin puhdistuksissa. Puhdistuksissa vangittiin myös hänen nuoruudenrakastettunsa Trilisser syksyllä 1938. On epävarmaa saiko hän koskaan tietää Trilisserin todellisesta kohtalosta, sillä vielä kesällä 1940 hänelle toimitettiin välikäsien kautta tarkoituksella harhaanjohtavasti terveisiä Trilisseristä, joka todellisuudessa oli jo saman vuoden helmikuussa teloitettu Ljubjankassa.
Voi myös kysyä, oliko Wuolijoen tosiasiallinen liikkumatila itsenäisiin kannanottoihin enää sama kuin 20 vuotta aikaisemmin sen johdosta, että hän oli liian syvällisesti kietoutunut Neuvostoliiton ulkomaantiedustelun verkkoon sen tahtoa toteuttavaksi agentiksi, vaikka hän ei sitä itse olisi tällaista riippuvuutta tunnistanut ja tunnustanut.
Jatkosodan päätyttyä Wuolijoki vapautui vankilasta, jonne hänet oli passitettu elinkautisvankina Kerttu Nuortevan desanttijutun vuoksi. Hyvien neuvostosuhteittensa ansiosta hän nousi heti vaikutusvaltaiseen asemaan välirauhan ehtoihin sopeutuvassa Suomessa: kulissientakaiseksi hallituslistan kirjoittajaksi, uuden Suomi-Neuvostoliitto-Seuran keskusjohdon jäseneksi, SKDL:n kansanedustajaksi ja Yleisradion pääjohtajaksi vuosina 1945-1949.
Sotavuosina Yleisradio oli luonnollisesti ollut sotapropagandan palveluksessa, nyt Hella Wuolijoen johtamassa radiossa ääneen pääsivät myös aiemmin vaiennetut tahot. Pääjohtaja näki myös radion tehtäväksi uuden ulkopolitiikan tukemisen ja hyvien suhteiden rakentamisen Neuvostoliittoon. Ohjelmistoon tuli nyt Neuvostoliittoa ja sen kulttuuria monipuolisesti esittelevää aineistoa. Osana tätä radiossa tehtiin myös ohjelmia Neuvosto-Virossa, pääjohtajan ollessa usein itse näissäkin ohjelmissa äänessä.
Nämä ohjelmat kuulostivat kuulijoiden enemmistön korvissa alastomalta ja yksipuoliselta neuvostopropagandalta. Ne kertoivat kuitenkin myös siitä, millaista kehitystä hän toivoi Virossa näkevänsä. Hän toivoi virolaisen kulttuurin kunnioittamista, jonkinlaista rajojen avaamista – hän korosti sitä että Viron sosialistisella neuvostotasavallalla oli oma ulkoministerinsä ja ulkoministeriönsä – ja pikaista suorien yhteyksien palauttamista Suomenlahden yli, mitä saatiin kuitenkin aina vuoteen 1964 saakka. Emme tiedä uskoiko hän itse Neuvosto-Virosta maalaamansa ihannoivaan kuvaan, mutta ainakin hän olisi halunnut uskoa.
Onkin liian helppoa ja yksipuolista luonnehtia Hella Wuolijokea synnyinmaalleen selkänsä kääntäneeksi opportunistiseksi neuvostopropagandistiksi. Ehkä selvimmän viitteen siitä, ettei hän sittenkään sellaisenaan hyväksynyt Moskovan näkemystä Virosta ja virolaisista antaa myötämielinen lehtiartikkeli jonka hän kirjoitti v. 1950 Hilda Tõnissonin 60-vuotispäivän johdosta, jota tämä vietti maanpakolaisena Tukholmassa. Kirjoitus on täynnä henkilökohtaisia muistikuvia Tõnissoneista ja ihailua Hilda Tõnissonin kestävyydestä monien vastoinkäymisten ja Jaan Tõnissonin kokeman kohtalon paineissa.
VTT, dosentti Erkki Tuomioja
Juhlaesitelmä Tampereen historiallisessa seurassa 20.11. 2008
Esitelmän laatimisessa on käytetty mm seuraavia teoksia ja niissä käytettyjä lähteitä:
Ilmjärv, Magnus, Silent Submission. Formation of Foreign Policy of Estonia, Latvia and Lithuania. Period from mid 1920’s to Annexation in 1940, Tallinn 2004
Mamers, Oskar, Hädä voidetuile, Stockholm 1958
Raag, Arno, Saatuslikus kolmnurgas. Mälestusi 1939-1944, Lund 1974
Rauch, George von, Balti riikide ajalugu 1918-1940, Tallinn 19915
Tuomioja, Erkki, Häivähdys punaista. Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa, Hämeenlinna 2006
Wuolijoki, Hella, Koulutyttönä Tartossa, Helsinki 1945
Wuolijoki, Hella, Yliopistovuodet Helsingissä, Helsinki 1945
