Käytän tämän puheenvuoroni ainakin kahdessa ominaisuudessa, historiantutkijana ja poliitikkona. Historiantutkimus käyttää tietokirjoja tuottaakseen uusia tietokirjoja, ja pelkkien alkuperäislähteiden varassa tehty tutkimus ilman aiemman tutkimuksen läpikäyntiä ja arviointia jää torsoksi. Sen sijaan poliittista päätöksentekoa voidaan harjoittaa, lakeja säätää ja kantaa muodostaa ilman, että päätöksentekijä on itse kirjaa avannutkaan. Totta kai tällainenkin poliitikko käyttää tietokirjoja, mutta epäsuorasti, koska päätöksentekoon osallistuneet asiantuntija ja valmistelijat ovat joka tapauksessa tällaista kirjallisuutta käyttäneet, vaikka eivät välttämättä niin laajasti ja systemaattisesti kun toivottavaa olisi. Pahimmillaan on ollut nähtävissä jonkinlaista byrokraattista muotiakin väheksyä tutkimustietoa päätöksenteon tukena.
Se että tieteellisen tiedon hyödyntäminen yhteiskuntapolitiikassa on vaikeata ja sillä on joka tapauksessa vain rajalliset mahdollisuudet ei saa johtaa turhaan pidättyvyyteen tutkimustiedon käytössä politiikanteon apuvälineenä. Politiikanteko perustuu tietenkin aina päätöksentekijöiden arvoihin ja mielipiteisiin, eikä ole olemassa tieteellistä tapaa jolla voitaisiin osoittaa arvot itsessään oikeiksi tai vääriksi. Yrjö Ahmavaara teki aikanaan kunnianhimoisen, mutta epäonnistuneen yrityksen ratkaista ns. Humen giljotiini jonka mukaan siitä miten asiat ovat ei voi johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla. Hyvä tietokirja tästäkin yrityksestä kyllä syntyi.
Tämä ei kuitenkaan ole este sille, etteikö tieteellistä tutkimusta voi ja tule käyttää yhteiskuntien parempaan ymmärtämiseen ja politiikkavaihtoehtojen seurausten arviointiin. Päätöksentekijöillä tulee olla käytössään niin paljon tutkittua tietoa, tervettä järkeä ja kriittisessä vuorovaikutuksessa testattuja arvopäämääriä kuin mahdollista. Kaikkia näitä on tarjolla, ainakin jossain ja johonkin aikaan, mutta valitettavasti ei välttämättä siellä missä ja silloin kun politiikkavalintoja ja päätöksiä tehdään.
Yhteiskuntatieteitten arvostus ja käyttö ovat vaihdelleet. Tieteellinen lähestymistapa näyttää olleen suuremmassa arvossa ja käytössä silloin, kun sosiaalipolitiikkaa kehitettiin ja laajennettiin hyvinvointivaltioiden sodanjälkeisinä rakennusvuosina. En ymmärrä miksi sosiaalitutkimuksen hyväksikäyttö olisi jotenkin vähemmän tärkeätä silloin, kun säästöt, leikkaukset ja supistukset on pantu työjärjestyksen kärkeen.
Tämän ei ainakaan pitäisi johtua resurssien puutteesta, vaan pikemminkin syynä on yleisempi epäluulo yhteiskuntatieteitä kohtaan. Oma osuutensa tähän on myös kommunismin romahduksella, jonka seurauksena koko ajatus social engineeringin nimellä kutsutusta kokeellisesta ja valvotusta yhteiskuntapolitiikasta on haluttu nähdä epämuodikkaana ja epätoivottavana.
Mutta myös suunnittelematon ja tutkimukseen perustumaton yhteiskuntapolitiikka on oman lajinsa social engineeringiä, eikä se voi olla lähtökohtaisesti parempaa kuin suunnitelmallinen ja tutkimusta hyväksikäyttävä politiikka demokraattisessa yhteiskunnassa. Esimerkeistä käyvät Reaganin kaudella aloitetut suurimittaiset veronalennukset tai Chicagon poikien Chilessä lanseerama eläketurvan markkina-altistaminen eivät ole missään perustuneet tutkimukseen, vaan uskomuksiin ja arvoihin, erityisenä uskonkappaleenaan ns. Lafferin käyrä, joka väittää verotulojen kasvavan kun veroja tarpeeksi alennetaan.
Tieteen ja tutkimuksen väheksyminen on yhtä turmiollista kuin sokea tieteisuskokin, niin kauan kun tunnustamme ettei tieto itsessään koskaan tule mitätöimään niiden eettisten arvovalintojen merkitystä, joihin tiedon hankinta, arviointi ja käyttö aina perustuvat.
Tutkittu tieto on niin arvokas väline päätöksenteossa, että sen tulisi aina olla saatavilla vaikka päätöksentekijät eivät sitä käyttäisikään, tai kokisivat sen suorastaan kiusalliseksi. Enkä tarkoita yksinomaan varsinaista tutkimusta, vaan myös sellaisia helposti vähäteltyjä tutkimuksen, pamflettikirjallisuuden ja reportaasin rajoja rikkovia kirjoja, kuten Barbara Ehrenreichin Nälkäpalkalla tai Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia.
Suositan siis vahvasti nykyistä laajempaa tutkimuksen ja tietokirjallisuuden käyttöä päätöksenteon valmistelussa ja arvioinnissa, ja että käyttäjiin kuuluisi myös mahdollisimman paljon suoraan kansalta valtakirjansa saaneita poliittisia päättäjiä – samoin kuin myös niitä kansalaisia, jotka meidät näihin tehtäviin valitsevat.
Tämän jälkeen siirryn puheenvuoroni avoimesti subjektiiviseen osaan. Tutkijoille ja päätöksentekijöille ja kenelle tahansa kirjat voivat olla sekä suoraan tiedon, ymmärryksen että inspiraation lähteitä. Tiedon lähteitä voivat olla myös muutkin kuin tietokirjat, myös muillekin kun vain kirjallisuudentutkijoille. Historialliset romaanit, tieteiskirjallisuus tai nyt suosioon nousseet ekologiset trillerit voivat nojata aika perusteelliseenkin tutkimukseen ja toimivat myös siten eräänlaisina tietokirjoina. Hyvä suomalainen esimerkki on Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa, vaikka itse olisin ollut ehkä vielä vakuuttuneempi siitä jos hän olisi kirjoittanut aiheesta suoraan tietokirjan yrittämättä pukea sitä vähän väkinäisesti kaunokirjalliseen muotoon.
Seuraavat tietokirjat ovat olleet minulle tavalla tai toisella erityisen merkittäviä tiedon, ymmärryksen tai inspiraation lähteitä.
Elämäni kaksi ensimmäistä tietokirjaa ovat olleet Yrjö Karilaan Pikkujättiläinen ja Martti Jukolan Urheilun Pikkujättiläinen. Edellistä on Jukka Kemppinen luonnehtinut merkilliseksi kirjaksi, ”oikeastaan hölynpölyä leikattuna ja liimattuna lukuisista lähteistä, mutta monille sen ajan nuorille iso elämys jota luettiin ja luettiin”. Tämän voin omalta osaltani vahvistaa. Sama koskee jossain määrin myös Urheilun pikkujättiläistä, mutta ahkera tutustuminen siihen antoi minulle vuosikausiksi hyvän pohjan pärjätä urheiluaiheisissa tietokilpailuissa.
Siltä ajalta kun yhteiskunnallinen ja kansainvälinen tietoisuuteni alkoi herätä kuvaan kuului että aloin myös ahmia tietokirjallisuutta. Aikanaan voimakkaan vaikutuksen minuun teki oli ruotsalaisen kirjailijan ja poliittisen esseistin pamfletinomainen En orättvis betraktelse – suomennettu nimellä En yritä tehdä oikeutta – joka jäi aikakautensa lapseksi ja tänään herättäisi ehkä enempi hymyilyä, mutta joka silloin nosti kolmannen maailman haasteen aivan uudella tavalla eteemme.
Muut kirjat esittelen satunnaisessa järjestyksessä. Yleensä näille on ominaista se, että olen niistä kuullut ja tutustunut erilaisia enemmän tai vähemmän omaperäisiä teitä. Yliopistollisten tutkintovaatimusten kautta ei mieleeni muistu ensirivin vaikuttavia opuksia, poikkeuksena enintään Erik Allardtin ja Antti Eskolan kunnioitusta ansaitsevat sosiologian oppikirjat. Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka taas iskeytyi tajuntaani ennen kuin siitä tuli vuosikymmeniksi tutkintovaatimusten standarditavaraa.
Tammikuussa 1935 John Maynard Keynes kirjoitti George Bernard Shawlle kirjoittavansa parhaillaan ”kirjaa kansantaloudesta joka tulee suurelta osin mullistamaan – ei ehken heti, mutta kymmenen vuoden kuluessa – sen miten maailmassa suhtaudutaan kansantalouden kysymyksiin”. Kirja oli Yleinen teoria työllisyydestä, korosta ja rahasta ja Keynes oli oikeassa sen suhteen, miten se tuli vaikuttamaan. Luin kirjan huolella 70-luvun alkupuolella ja uskoin silloin ymmärtäneenikin sen. Kun minulle sitten pian selvisi, etten mahdollisista ambitioistani huolimatta milloinkaan tule kirjoittamaan mitään vähäisimmässäkään määrin mullistavaa madalsin toiveitani siihen, että edes joskus kirjoittaisin jotain lähes yhtä vakuuttavaa elämäkertakirjallisuutta, kuin mitä biografioiden tekijöiden parhaimmistoon kuuluva Robert Skidelskyn kolmiosainen Keynes-elämäkerta edustaa.
Voi kuulostaa hienostelevalta vedota Keynesin alkuperäisteoksiin, kun kuitenkin se mitä 60-luvun radikaalit kansantaloudesta oppivat perustui paljon enemmän John Kenneth Galbraithin huomattavasti helppolukuisimpiin kirjoihin. Galbraithin helppolukuisuus ja suosio sekä aktiivinen poliittinen osallistuminen johti monet hänen ekonomistikollegoistaan vähän kateellisina väheksymään häntä; aivan suotta, kuten Richard Parkerin tuore tiiliskivielämäkerta Galbraithista osoittaa. Parker on erinomainen elämäkerturi joka osaa asettaa kohteensa elämäntyön ja tuotannon laajempiin yhteyksiinsä. Muista ekonomisteista, joiden sanomaa ja sujuvakynäisyyttä arvostan, on mainittava Paul Krugman ja Joseph Stiglitz.
Vaikuttavista ja avartavista historiallisista elämäkerroista on syytä myös mainita luettelonomaisesti Anders Isakssonin neliosainen teos Per Albin Hanssonista ja ruotsalaisen kansankodin synnystä ja Tuomo Polvisen viisiosainen Paasikivi-elämäkerta. Hyvän elämäkertateoksen ei tarvitse kuitenkaan olla moniosainen mammuttisarja, kuten Frances Wheenin Karl Marx, Roy Jenkinsin Churchill-kirja, Robert Servicen Lenin ja Edward Radzinskyn Aleksanteri II osoittavat..
Omaelämäkerrat eivät yhtä usein ole jääneet mieleeni elämänulotteisina tietokirjoina. Parhaiten ovat mieliin jäänet teokset, jotka ovat yhtä paljon tai enemmän kauno- kuin tietokirjallisuutta, kuten Maksim Gorkin, Andre Malraux’n tai Hella Wuolijoen muistelmat. Enemmänkin ovat puhutelleet ja myös sivuuttamattomina työkaluina toimineet jotkin päiväkirjat, ennen muuta tietenkin presidentti Paasikiven julkaistut muistiinpanot. Meillähän ei valitettavasti ole sellaista päiväkirjan pitämistraditiota kuin Englannissa, missä se ulottuu Samuel Johnsonista Harold Nicolsonin kautta Tony Benniin ja moniin muihin.
Historiantutkijoiden teoksista en voi sivuuttaa englantilaisen Hugh Thomasin The Spanish Civil War kirjaa, jonka jo 60-luvulla ahmin ja joka johdatti minut myös George Orwellin Katalonia, Katalonia kirjan äärelle. Suomalaisesta historiankirjoituksesta nousevat esiin Heikki Ylikankaan Nuijasota, Tie Tampereelle ja monet muut teokset, Osmo Jussilan Suomen Suurruhtinaskunta 1809-1917 ja Terijoen hallitus, monet Matti Klingen teokset ja nuoremmasta polvesta Kimmo Rentolan tuotanto.
Historioitsijoille ja yhteiskuntatieteille ja muutoinkin tiedonhaluisille arvokkaita voivat olla myös pelkät dokumenttikokoelmatkin, joiden kokoajia, järjestäjiä, kommentoijia ja julkaisijoita saatetaan turhaan väheksyä tietokirjojen tekijöinä.
Erikseen haluan vielä mainita Karl Marxin. En siksi että pitäisin suurena aukkona kenenkään sivistyksessä sitä, jos ei ole jaksanut kahlata läpi Pääomaa, mutta se joka ei ole lukenut Kommunistista manifestia tai Civil Wars in France on jäänyt vaille mukaansatempaavaa lukuelämystä; marxilaista journalismia parhaimmillaan!
Journalisteja tietokirjojen tekijöinä ei pidä muutenkaan väheksyä. Suosikkeihini kuuluvat aikaimme ilmiöitä ja politiikkaa luovasti ja uutta tietoa tuottaen kaivelevat ja käsittelevät Christopher Hitchens ja Greg Palast, sekä tietenkin Gonzo-journalismin kantaisä, jonka Fear and Loathing in Las Vegas- kirjassa luomaa tyyliä monet ovat yrittäneet vaihtelevalla menestyksellä turhaan jäljitellä.
Sellaisista tietokirjailijoista , joiden kirjat ovat olleet minulle tärkeitä inspiraation lähteitä haluan vielä mainita Zygmunt Baumanin, Karl Popperin, Timothy Garton Ashin ja aivan erityisesti Richard Dawkinsin jonka uusimman kirjan The God Delusion ilmestymistä tänä syksynä myös suomeksi nimellä Jumalharha tervehdin erityisellä tyytyväisyydellä. Dawkinsin aikaisempi tuotanto on ollut minulle myös oiva johdatus evoluution ja biologian ymmärtämiseen.
Suhtaudun aika avarasti siihen, millaista kirjallisuutta voi pitää tietokirjana. Hyvä journalismi tai muistelmat voivat olla tietokirjoja, enkä edellytä tietokirjalta välttämättä dokumentoitua lähdeaineistoa. Mutta tietokirjoja itsekin kirjoittavan ei pidä lukea mitään ilman kriittisyyttä ja tekemättä vertailuja muihin lähteisiin, vaan hänen on käsiteltävä ja käytettävä tietokirjoja tieteellisen tutkimuksen ja keskustelun kriteerit täyttävällä tavalla.
Tietokirja ei kuitenkaan ole sama kuin tiedekirja. Hyödyllisiä tietokirjoja ovat myös käytännön elämää palvelevat erilaiset rakentamisen, sisustamisen, liikunnan, matkailun, keittotaidon , elämäntapojen ja harrastusten moninaiset oppaat. Niihin pätee sama kuin esim. journalistisiin tietokirjoihin. Ei niiltä tarvitse edellyttää tieteen pelisääntöjen tuntemusta, mutta niiltäkin on edellytettävä totuudellisuutta ja tarkkuutta. Sama koskee myös tieteen ja tiedon popularisointia, joka sinänsä on tärkeätä ja arvokasta työtä.
Toivon löytäväni näiltä päiviltä paljon vinkkejä sellaisista hyvistä tietokirjoista myös sellaisilta aloilta, joissa jokainen on voinut tämän esitykseni perusteella tarvitsevani kiinnostus- ja tietopiirini laajentamista.
Lopuksi toivon myös, ettei näillä päivillä olisi ketään, joka yrittää tarjota hartauskirjallisuutta, ufo-tutkimusta, puoskarointiterapiaa tai muuta huuhaata tietokirjallisuutena.
