Kirjeessään Bertolt Brechtille vuoden 1946 lopulla Hella Wuolijoki kirjoitti haltioituneena, miten hänen tyttärensä ”aviomies oli valtiovarainministeri ja on nyt Suomen Pankin pääjohtaja Rytin vangitsemisen jälkeen. Lankoni Eino Pekkala on oikeusministeri ja hänen veljensä Mauno Pekkala pääministeri. Ja Hertta, josta on nyt tullut oikea oma tyttäreni, on maan johtava nainen. Ja vanha ystäväni Paasikivi on presidentti.”
Kirje kertoo enemmän Wuolijoesta ja hänen tavastaan hahmottaa asemaansa ja vaikutusvaltaansa sukulais- ja muissa verkostoissa kuin hänen ja Paasikiven todellisesta suhteesta. Samoina vuosina Paasikivi teki aina silloin tällöin päiväkirjaansa merkintöjä Hella Wuolijoesta, eivätkä ne olleet mairittelevia, kuten: ”täydellinen roisto”, tai ”tämä ulkomaalainen nainen on meille häpeäksi” (yhtä värikkäitä lausumia Paasikivi tosin saattoi kirjata myös poliittisesti itselleen läheisemmistä ihmisistä).
Tuskinpa Wuolijoki oli tietämätön Paasikiven häneen kohdistamista epäluuloista, eikä hän kultivoinut suhdettaan Paasikiveen siksi, että jakoi tämän mieltymyksen mieskuorolauluun tai historialliseen filosofointiin tai muutoin nautti J.K. Paasikiven (erotuksena presidentti Paasikivestä) seurasta. Jos suhteen kultivointi suoraan itse ukkoon oli vaikeata, niin Wuolijoki käytti myös perhettä välineenä, kuten imartelevat kirjeet Alli Paasikivelle tai tytär Annikki Paasikivelle järjestetty työpaikka Yleisradiossa kertovat. Annikki Paasikiveen pääjohtaja kiinnitti jopa poliittisia toiveita, kirjoittaen kommunistisisarelleen Lontooseen miten ”hän on poliittisesti hyvin lähellä meitä ja hänestä on minulle paljon apua”.
Paasikivi oli toisen sanoen Wuolijoelle avainkontakti Suomen sodanjälkeisessä uudelleenorientaatiossa, jossa Wuolijoella oli varsinkin heti välirauhan jälkeen varattu tärkeä rooli. Wuolijoen rooli oli keskeinen siksi, että hän oli niitä harvoja uuden kansandemokraattisen vasemmiston vaikuttajia, jolla oli vanhastaan Neuvostoliiton täydellinen luottamus takanaan sekä sellaiset kontaktit ja henkilösuhteet Suomen vanhaan johtoeliittiin, että hän kykeni antamaan neuvostokontakteilleen heidän tarvitsemiaan lausuntoja erilaisten ihmisten käyttökelpoisuudesta ja luotettavuudesta. Huippunsa tämä vaihe sai, kun hän toimi yhtenä Paasikiven keskeisimpänä kontaktina kun valtioneuvos muodosti ensimmäisen sodanjälkeisen hallituksensa marraskuussa 1944.
Paasikivi saattoi tuntea Hella Wuolijoen jo niiltä ajoilta, jolloin hän otti yhteen tämän aviomiehen Sulo Wuolijoen kanssa ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan maatalousvaliokunnassa, mutta lähempää henkilökohtaista kanssakäymistä heillä ei ollut. Saksalaissuuntausta sisällissodan jälkeen edustanut Paasikivi ei kuulunut Wuolijoen salongin vierailijakuntaan, eivätkä Wuolijoen liiketoimetkaan vieneet häntä Kansallispankin asiakkaaksi. Paasikiven näkökulmasta Wuolijoki hahmottui relevantiksi toimijaksi vasta 30-luvun lopulla, jolloin hänen tunnettiin sekä näytelmäkirjailijana – myös Paasikivi tunsi tätä puolta niin paljon että lainaa Niskavuoren maahenkistä emäntää muistelmissaan – että suhteiden vaalijana Neuvostoliiton lähetystöön. Paasikivellä oli siten riittävästi tietoa Wuolijoen toiminnasta antaakseen hallituksen salkuttomana ministerinä tukensa Wuolijoen tarjoutumiselle joulukuussa 1939 rauhanvälittäjäksi Tukholmaan, mutta yhteydet Wuolijoen ja hallituksen välillä kulkivat vain Tannerin kautta.
Sekä välirauhan ja myös aivan jatkosodan loppuun saakka Tanner pysyi Wuolijoelle Paasikiveä tärkeämpänä kontaktina. Wuolijoki kyllä kannatti Paasikiven valintaa presidentiksi Kallion jälkeen ja briiffasi hänet huhtikuussa 1941 talvisodan aikaisista neuvotteluistaan ja koitti vielä toukokuussa ja uudelleen sodan jo sytyttyä elokuussa vaikuttaa Paasikiven kautta rauhan puolesta. Paasikivi kuunteli häntä pidättyvästi ja selvästi tietoisena siitä, että kanava Moskovaan oli samalla auki.
Huhtikuussa 1944 Wuolijoki lähestyi Paasikiveä kirjeellä vankilasta kertoen Tukholman kautta tulleista sodanaikaisista viesteistä joissa Paasikivi nähtiin tärkeänä Neuvostoliiton luottamusta nauttivana toimijana rauhan puolesta. Wuolijoki pyysi myös Paasikiveltä lausuntoa tuekseen sotaylioikeudessa, mutta toisin kuin Tanner Paasikivi ei pyyntöön reagoinut.
Paasikiven ja Wuolijoen kosketuspinta oli puhtaasti ulkopoliittinen ja Neuvostoliiton suhteisiin liittyvä, eikä Paasikivi ilmeisesti nähnyt äveriäänä pidetyssä kartanonvaltiattaressa erityisemmin työväenaatteen edustajaa.
