Arvoisa Juhlaväki, Hyvät Toverit!
Viisitoista vuotta sitten Suomi syöksyi historiansa vaikeimpaan lamaan. Porvarihallitus astui remmiin ja yritti hallita syöksykierrettä, osin tekemällä sitä vain syventäviä liikkeitä. Nousuun päästiin kiinni kun sosialidemokraatit v. 1995 palasivat hallitusvastuuseen.
Tämän ja edellisten vaalikausien aikana jatkuvasti kohentunut Kilpailukyky, vakaa talouskasvu ja koko ajan paraneva työllisyys kertovat siitä, miten Suomen talous on saatu uudelleen huippukuntoon. Mutta kaikki kansalaiset eivät ole tästä saneerauskuurista vieläkään selvinneet. On tullut aika ottaa suomalaisen hyvinvointivaltion perusteet ja tulevaisuus uuteen tarkasteluun.
Valmistautuminen seuraaviin eduskuntavaaleihin ja sen jälkeisiin hallitusneuvotteluihin on suuntautunut aivan virheellisiin ja ouduksuttaviin uomiin. Otsikkotasolla pääasiaksi näyttäisi nousseen sellainen verokeskustelu, jossa puolueet on pantu kilpailemaan siitä kuka tekee miltäkin alalta vetoavimman veroaletarjouksen.
Valitettavasti SDP:kään ei ole tätä kyennyt murtamaan, vaan on alistunut tähän muiden sanelemaan ensi kauden talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa säätelevään lähtöasetelmaan. Jos tämä jää lopulliseksi asetelmaksi on voittajaksi vaalituloksesta riippumatta jäämässä uusliberalistisiin oppeihin nojaava oikeisto, kun kukaan ei enää yritäkään puolustaa pohjoismaisen mallin mukaista laaja-alaista hyvinvointivaltiota.
Kaikki toki vannovat hyvinvointivaltion – tai ainakin hyvinvointiyhteiskunnan – nimeen. Nuorsuomalaisten katoaminen poliittiselta kartalta on edelleen muistuttamassa poliitikkoja ja puolueita siitä, että avoimella uusliberalismilla ja hyvinvointivaltion alasajohjelmalla ei menestystä Suomessa. Mutta hyvinvointivaltiota puolustava retoriikka on kuitenkin valheellista, jos samanaikaisesti halutaan sekä veroasteen että julkisen talouden supistamista suhteessa koko kansantuloon.
Arvioitavissa olevaa verokertymän kasvua ei tule tulkita siten, että se kertoisi siitä, minkälaisiin veronalennuksiin meillä jatkossa on varaa. Sosialidemokraattien tulee nähdä se lukuna, joka kertoo siitä minkälaisiin lisäpanostuksiin hyvinvointipolitiikassa meillä on tulevaisuudessa mahdollisuuksia ilman verotuksen kiristämistä.
90-luvun laman synnyttämä julkisen talouden syöksykierre teki välttämättömäksi palauttaa luotonantajien ja sijoittajien luottamus Suomen talouden kestävään vakauteen. Yhtenä välineenä tätä varten luotiin julkisen talouden ennustettavuuden ja vakauden kasvattamisen välineeksi tiukka kehysbudjetointi. Se on ollut ja on edelleen tarpeen, mutta ongelmana on ettei sen perusteita ei ole tarkistettu enää muuttuneen tilanteen, lisääntyneen liikkumavaran ja uusien yhteiskunnallisten haasteiden mukaisesti.
Tarkistamattomuuden perimmäiset syyt ovat ideologisia. Tiukasta menokurista on saatu väline, joka käytetään uusliberalistisen ohjelman toteuttamiseen. Kattavan sosiaaliturvan rajaamiseen, niin valtionyritysten kuin julkisten palveluijen yksityistämiseen sekä tulo- ja varallisuuserojen kasvattamiseen ovat näin joutuneet mukaan nekin, jotka eivät tällasita menoa muutoin suinkaan kannata eivätkä halua.
Hyvä esimerkki on hyvinvointipolitiikan korvaantuminen köyhyyspolitiikalla. Kun perusturvan jälkeenjäämisen korjaamiseen ei muka ole varaa, on suuri houkutus innostua näennäisen edullisista ja halvemmista, vain köyhimmille suunnatuista erityispaketeista.
Kuitenkin pohjoismaiden kansainvälisissä vertailuissa edelleenkin alhaisimpien köyhyysasteiden selittäjä on juuri täällä valittu universaalin ja laaja-alaisen, koko väestöön suunnattujen tulonsiirtojen ja julkisten palvelujen malli. Pohjoismaisessa mallissa veroaste on jonkin verran kansainvälisiä keskiarvoja korkeampi. Tämä ei kuitenkaan ole haitannut näiden maiden jatkuvaa menestystä erilaisissa kansainvälisissä kilpailukykyä, hyvää hallintoa, korruption vähäisyyttä tai ympäristöhoidon ja koulutuksen tasoa mittaavissa kauneusvertailuissa.
Tosiasia on, että vain vähimmäisturvaan keskittyvä köyhyyspolitiikka tuottaa eniten köyhyyttä. Vähäisintä köyhyys on siellä, missä kansalaisten toimeentulosta pidetään laaja-alaisesti huolta. Näissä kattavan sosiaaliturvan maissa myös vähimmäisturva on paremmalla tasolla kuin köyhyyspolitiikan maissa. Vaikeimmassa asemassa olevista voidaan pitää parempaa huolta helpommin ja halvemmin maissa, joissa köyhyyttä on tehokkaasti tuloeroja tasaavalla, niin ansiosidonnaisen kuin muun sosiaaliturvan korkealla tasolla pitävällä vero- ja yhteiskuntapolitiikalla ennaltaehkäisty.
Suomi tarvitsee nyt kattavan vähimmäisturvan kehittämisohjelman paikkaamaan niitä aukkoja, jotka 90-luvun lamavuosina ja sen jälkeen ovat järjestelmään syntyneet. Niitä ovat tehneet indeksijäädytykset, työttömyysturvan ja toimeentulotuen ehtojen kiristykset ja suoranaiset leikkaukset. Samaa on merkinnyt kunnallisverotuksen perusvähennyksen tarkistamattomuus vuoden 1991 jälkeen. Pitkäaikaistyöttömät ovat itse asiassa kokeneet verotuksen kiristymisen, samanaikaisesti kun palkkatulojen verotusta on yleisesti kevennetty.
Monia näistä toimista on perusteltu kannustavuudelta ja työllisyyden tukemisella. Suoranaisia kannustusloukkuja on tietenkin ollut perusteltua purkaa, mutta tulo- ja varallisuuserojen tilastoidun kasvun valossa tätä ei voi määrättömiin jatkaa. Lähellä on jo tilanne, jossa perusturvan heikkeneminen voi jo tukea pienempien palkkojen alentamista, jolloin perusongelma uusintuu mutta aiempaa alhaisemmalla tasolla.
SDP:n tuleekin nyt jättää verokeskustelu vähemmälle ja suuntautua puhumaan siitä, miten ja missä järjestyksessä panostetaan perustulon jälkeenjääneisyyden korjaamiseen, lapsiperheiden ja eläkeläisten aseman parantamiseen ja julkisten palvelujen vahvistamiseen.
Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että vastuullisen talouspolitiikan ja tasapainoisen julkisen talouden periaatteet tulisi heittää romukoppaan. Vahvassa noususuhdanteessa ei ole mitään syytä alijäämäbudjetointiin – ei myöskään veroalennusten kautta. Hallitut menolisäykset palveluihin ja kattaviin tulonsiirtoihin tukevat kysyntää ja talouskasvua veroalennuksia paremmin ja uusien työpaikkojen syntyä.
Lisää työpaikkoja tarvitaan sekä markkinaehtoisesti toimivassa tuotannossa että palvelualoilla. On torjuttava oppi jonka mukaan työllistäminen julkisen sektorin palveluissa olisi aina jotenkin vähempiarvoisempaa tai huonompaa kuin yksityisen sektorin tarjoama työ. Näinhän ei ole, vaan tilanne voi olla monin paikoin päinvastainen, ennen kaikkea silloin kun ollaan tekemisissä esim. opetus-, terveys- ja sosiaalisektorin palvelujen kanssa.
Myös julkisella sektorilla on itsestään selvästi huolehdittava tehokkuudesta ja tuottavuudesta. Eri asia on, ettei sitä voi eikä tule mitata vain yksityisen tavaratuotannon tehokkuusmittarein. Julkiseen hallintoon tuodut yksityissektorin johtamis- ja tulosvastuuopit ovat jo tehneet paikoin pahaa jälkeä, eikä tätä politiikkaa enää tule nykyisessä muodossaan jatkaa. Keppiä ja porkkanoitakin parempi tapa turvata julkisen hallinnon vakaa ja tuloksekas toiminta on käyttää koko henkilöstön kattavian yhteistoimintamalleja.
Uuteen käsittelyyn on otettava myös valtiovarainministeriössä kehitetty valtion ns. tuottavuusohjelma. Viattomasta nimestään huolimatta se tähtää suurelta osin aivan muihin päämääriin kuin sinänsä tarpeellisen julkisen työn tuottavuuden parantamiseen, eli ideologisesti motivoituun julkisen talouden alasajoon ja tehtävien siirtämiseen yksityisen sektorin hoidettavaksi.
Vaalien jälkeisen uuden hallituksen onkin syytä panna koko tämä tuottavuusohjelma aivan uusiin puihin. Yksityisestä teollisuustuotannosta siirretty tehokkuusajattelu ilman oikeata vaikuttavuusarviointi johtaa helposti siihen, että kustannustehokkain palvelu on sellainen jota ei lainkaan tarjota.
Näitä uusliberalistisia muotivirtauksia on tullut tavaksi perustella globalisaatiolla, jossa kiristyvä kansainvälinen kilpailu pakottaa meidät pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia heikentäviin ratkaisuihin.
On totta että kansainvälinen avautuminen ja keskinäisen riippuvuuden kasvu tuo meillekin uusia sopeutumishaasteita. Kuitenkin Suomen ja kaikkien viiden pohjoismaan menestys niissä kansainvälisissä kauneuskilpailuissa, joissa arvioidaan milloin kilpailukykyä, sosiaalista yhteenkuuluvuutta, ympäristönhoitoa, hallinnon tehokkuutta, sananvapautta tai korruption vähäisyyttä antaa aiheen siihen johtopäätökseen, ettei hyvinvointivaltio ole suinkaan mikään este globalisaatiossa menestymiselle vaan päinvastoin sen tärkeä edellytys.
Me tarvitsemme jatkossakin hyvää muuntumiskykyä ja joustavuutta, niin hallinnossa kuin elinkeinoelämässäkin. Liian monet kuitenkin kokemuksen perusteella suhtautuvat pelokkaasti muutoksiin siksi, että ne merkitsevät kaikille lisääntyvää epävarmuutta ja monille suoranaisia menetyksiä.
Avainhaaste tässä on muutoksen hallinnan tehostaminen ja epävarmuuden vähentäminen. Hyvinvointivaltion yksi keskeinen tehtävä on juuri epävarmuuden vähentäminen ja perusturvallisuuden takaaminen muutoksissa. Näin hyvinvointivaltio kannustaa ihmisiä myös yrittämisen riskinottoon ja kilpailukykyämme lisäävien muutosten hyväksymiseen.
