Jokaisen maan valtiokehityksen ja historian tulkintaan liittyy poliittisia näkökohtia ja intohimoja. Suomessakin tunnetaan kohtuullisesti Saksassa käytyä joskus kiihkeääkin keskustelua maan historian eri vaiheista, joka eräässä vaiheessa sai nimen historikerstreit, historiasota.
Se alkoi parikymmentä vuotta sitten. Taiston käynnisti kysymys siitä, oliko juutalaisten joukkomurha ainutkertainen tapahtuma, vai oliko sen vain yksi monista aikaisempien kaltaisista, historian saatossa tapahtuneista kansanmurhista. Tästä kiistely laajentui siihen kysymykseen, mikä ylipäätään on historiatieteen yhteiskunnallinen ja poliittinen rooli. Tätä debattia käytiin koko ajan saksalaisessa kontekstissa, jossa oli kyse Saksan liittotasavallan identitettiä muodostavasta historian kuvasta.
Vaikka historiasodan armeijat koostuivat ensi sijassa historioitsijoista sai keskustelu laajasti huomiota ja siihen osallistui laajasti muitakin kansalaisia. Jonkun laskun mukaan tuona aikana ilmestyi kiistaan liittyen yli 1200 erilaista artikkelia, kirjaa tai muuta julkaisua, minkä lisäksi debattia käytiin myös radiossa ja televisiossa. Tähän suureen julkisuuteen nähden on ehkä yllättävää, etteivät poliitikot näytä kiistelyyn laajemmin osallistuneen.
Historiadebatti Saksassa on tämän jälkeenkin jatkunut. Sen katalysaattoreina ovat olleet keskeisesti kirjailijat Günter Grass ja Martin Walser ja aiheina mm. Saksan jälleenyhdistymisen luonne ja metodiikka sekä käsitykset Saksan ja saksalaisten roolista ja syyllisyydestä Natsi-Saksan ja toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin liittyen, myös kysymys saksalaisten omista kärsimyksistä, jotka viimeksi Dresdenin pommitusten 60-vuotispäivänä nousivat pintaan.
Kyse ei ole ollut Saksan oman syyllisyyden väheksymisestä eikä natsien rehabilitoinnista, vaan uusien, niitä esittäneiden kirjailijoiden ja tutkijoiden mielestä tasapainoisempien näkökulmien huomioimisesta. Tämä puolestaan on myös koetu vaaraksi sille, miten Saksassa on onnistuttu sen viime vuosisadan vaikean historian ymmärtämisessä ja opettamisessa, ts. se haastoi välttämättömäksi koetun Vergangenheitsbewältigungin.
XXX
Vain Saksa on kyennyt tuottamaan tällaisen käsitteen ja sujuvasti operoimaan sillä. Monissa muissa kielissä tätä käsitettä ei yritetäkään kääntää, ja kankeasti se ainakin englanniksi taipuisikin. Onko sitten oireellista, että suomeksi se kääntyy verrattain helposti menneisyydenhallinnaksi. Onhan siitä meillä maamme niin vanhemman kuin tuoreemmankin historian monien vaiheiden osalta kokemusta. Lisäksi Suomen ja Saksan historiakeskustelussa on sekin yhteistä, että myös meillä on kirjailijoilla siinä ajoittain ollut näkyvämpi rooli kuin tutkijoilla. Ajatelkaamme vaikka Olavi Paavolaisen ja Väinö Linnan kirjojen vastaanottoa ja vaikutusta.
Eräänlaiseksi kansakunnan kohtalon kysymykseksi Suomen oikeudellisen ja valtiollisen aseman tutkimus ja tulkinta muodostuivat 1800-luvun jälkipuoliskolla. Historia oli silloin läpeensä poliittinen kysymys. Historioitsijamme ja lakimiehemme ottivat tehtäväkseen väkisinkin ajoittaa Suomen valtion ja siihen liittyen kansallemme kuuluvien oikeuksien synnyn v. 1809 Porvoon maapäiville ja tarkoituksenmukaiseen tulkintaan siitä, mitä keisari Aleksanteri siellä oikein lupasi ja vahvisti.
Poliittisen historian emeritusprofessori Osmo Jussila on kirjoittanut kokoavan suurteoksen siitä, miten Haminan rauhansopimuksessa v. 1809 Venäjälle luovutetuista kahdeksasta itäisen Ruotsin maakunnasta kehittyi oma valtionsa, joka saattoi suotuisassa tilanteessa joulukuussa 1917 julistautua itsenäiseksi. Suomen suuriruhtinaskunta 1808-1917 ei kuitenkaan ole perinteinen Suomen autonomian ajan kattava historia. Kirjan näkökulma on yleisvaltakunnallinen, toisin sanoen kehitystä tarkastellaan rinnan suomalaisesta ja venäläisestä näkökulmasta. Niin luonnollista kuin eri näkökulmien käytö, ja vertaamisen historiantutkimuksessa luulisi olevan, on se kuitenkin aivan liian harvinaista.
Jo se että Jussila voi nyt kirjassaan ilmeisen perustellusti käyttää Porvoon säätykokouksesta käsitettä maapäivät on uutta. Epäilen että vielä minun sukupolveni ylioppilaskokelaat olisivat saaneet pitkän miinuksen, jos reaalikokeessa olisivat erehtyneet kirjoittamaan maapäivistä valtiopäivien asemesta.
Haminan rauhansopimuksessa Ruotsi ei luovuttanut Venäjälle ”Suomea” vaan kahdeksan sopimuksessa lueteltua itäistä maakuntaansa. Sekä käsitteenä että reaaliolemuksena Suomen valtiosta puhuminen 1800-luvun alussa on anakronismi. Kun itse J.V. Snellman erehtyi v. 1861 eräässä kirjoituksessaan toteamaan, että Suomesta oli vähitellen kehittynyt valtio, jollainen se ei vielä v. 1809 ollut, joutui hän nopeasti kotimaisen kritiikin edessä perääntymään suomalaiskansalliselle tulkintalinjalle, jonka mukaan valtio oli jo tuolloin ollut olemassa ja Venäjän taholta sellaiseksi tunnustettu.
1800-luvun jälkipuolen suomalainen nationalismi ja perustuslaillisuus nojasivat vahvasti suomalaisten omaan historian ja lakien tulkintaan. Se nostatti vastaavasti Venäjällä toisen tulkinnan Suomen asemasta. Ei sekään ollut sen virheettömämpää eikä objektiivisempaa kuin suomalainen tulkinta, mutta ei myöskään lähtökohtaisesti väärää eikä sillä tavoin uutta, että ns. sortovuodet voitaisiin selittää yksinomaan Venäjällä tapahtuneen suunnanmuutoksen seurauksena. Tämä Jussilan perusteltu tarkastelutapa auttaa myös arvioimaan ja ymmärtämään kenraalikuvernööri Bobrikoffin ohjelmaa ja toimintaa objektiivisemmin ja riisuttuna siitä demonisoinnista, jonka kohteeksi hän Suomen historiankirjoituksessa pääsääntöisesti on joutunut.
Osmo Jussila toteaa itsekin, että hänen laaja teoksensa edustaa enemmänkin historian uutta tulkintaa kuin tutkimusta. Monasti olemassaolevaan alkuperäistutkimukseen nojaavat uudet näkökulmat voivat olla myös tärkeämpiä ymmärrystämme avartavina kuin pelkät uudet tutkimustiedot sinänsä. Se miten historioitsijat vanhoja ja uusia tietoja käyttävät synteesiä luodessaan on tunnetusti aikaan, paikkaan ja politiikkaan sidottua. Joskus voidaan tarvita hyvinkin pitkä aika ennen kuin nämä sidonnaisuudet antavat tilaa vallitsevaa kuvaa avartaville tai kokonaan kyseenalaistaville uusille näkökulmille. Tuskin Jussila vielä 40 vuotta sitten olisi voinut saada yhtä kiittävän ja levollisen vastaanoton kirjalleen.
Myös itsenäisen Suomen ajalta löytyy yhä kipeitä asioita ja kohtia. Vuoden 1918 sisällissodan seurauksista on ehkä vähitellen toivuttu ja kansakunta kykenee tarkastelemaan sen ajan tapahtumia ilman, että ensimmäiseksi on käytävä riitelemään silloin käydyn sodan oikeasta nimestä. Sitäkin esiintyy, mutta ei se onneksi enää suuria kansalaisjoukkoja liikuta suuntaan tai toiseen.
XXX
Uusien vuosipäivien lähestyessä on toisen maailmansotaan liittyen taas käynnistetty uutta historiataistelua, jossa vastakkain ovat Venäjällä ja sen naapurimaissa esitetyt tulkinnat. Väittelyn sävy saa herkästi sitä kiihkeämmän sävyn, mitä nuoremmasta valtiosta tai sen poliittisesta järjestelmästä on kyse.
Se että historiantutkijat käyvät tällaista keskustelua kuuluu tiedeyhteisön olemukseen. Valtiot voivat parhaiten osallistua tähän avaamalla arkistonsa ja saattamalla eri maiden tutkijat yhteen toistensa kanssa. Sen sijaan erilaisten tulkintojen nostaminen valtiollisen tason kiistelyn kohteeksi ei ole toivottavaa eikä järkevää, eikä Suomessa näin ole tehtykään. Huolestuttavaa ja vahingollista on, jos erilaisia tulkintoja käytettäisiin perustelemaan ajankohtaisia vaateita ja muutospyrkimyksiä. Tätä ei kukaan onneksi näytä haluavan.
Suomen osalta väittely aiheesta Suomi toisessa maailmansodassa tuntuu jo, kuten englantilaiset sen sanovat, kuolleen hevosen ruoskimiselta. Historiantutkijat voivat edelleenkin täydentää kuvaa uusilla tutkimuksilla – kuten viimeksi Markku Jokisipilä väitöskirjassaan Aseveljiä vai liittolaisia – mutta aineksia sisäisiin tai ulkosuhteisiin vaikuttaviin riitoihin siitä ei enää saa. Pääministeri Vanhasen aihetta käsitellyt puhe viime syksynä oli sillä tavoin hyvin rakennettu, että siinä viitattiin sekä suomalaiseen että muiden maiden vähän eroavaan näkökulmaan.
XXX
Historian haamut leijuvat kuitenkin vahvasti ilmassa, kun kutsutut arvovieraat kokoontuvat Moskovaan 9.5. juhlistamaan toisen maailmansodan päättymistä Euroopassa ja fasismista saavutettua voittoa. Tilanne on koettu erityisen vaikeaksi Baltian maissa, jotka toisessa maailmansodassa eivät kärsineet vain kansallissosialismin valloituspolitiikasta ja julmuuksista vaan myös itsenäisyystahtonsa alistamisesta Stalinin Neuvostoliiton totalitäärisen järjestelmän alle. Baltian presidentit ovat arvioineet eri tavoin se, miten niiden osallistuminen tai osallistumatta jättäminen Moskovan juhlallisuuksiin tulkittaisiin suhteessa niiden omaan historiakäsitykseen.
Suhteessa Euroopan nykyisyyteen ja tulevaisuuteen pidän yksiselitteisen oikeana sitä, että Suomen presidentti osallistuu tilaisuuteen, jonne samalla tavoin kuin 10 vuotta sitten vastaavaan tilaisuuteen saapuvat lähes kaikki Euroopan ja sen tärkeimpien liittolaisten ja kumppaneiden valtiolliset johtajat, sekä toisen maailmansodan entistä liittolais- että vihollismaista.
XXX
Ulkoasiainministeriöllä on myös tietty rooli historian tutkimisessa. Ensinäkin ministeriön linjana on nykyisin mahdollisimman laaja avoimuus ja luvan myöntäminen tutkijoille verrattain tuoreisiinkin asiakirjoihin tutustumiseen. Myös ministeriön oman historian kirjoittaminen etenee. Tahti on ollut aluksi vähän verkkainen ja 25 vuotta sitten aloitetun projektin ensimmäinen vuoteen 1956 ulottuva Jukka Nevakiven kirjoittama osa ilmestyi v. 1987. Kylmän sodan päättymisen aikoihin alkanut toisen osan kirjoittaminen jatkui aina vuoteen 2003, jolloin Timo Soikkasen kirjoittama teos ilmestyi. Sen viivästyminen ei ollut yksinomaan huono asia. Noteeraan tyydytyksellä Soikkasen kommentin siitä, miten työn loppuunsaattamista helpotti ”ulkoasiainministeriön johdossa tapahtunut siirtyminen virallisen ulkopolitiikan mukaisen historiatulkinnan vaatimisesta kohti näkemystä, jossa historia tunnustetaan vapaammin kirjoittajansa tulkinnaksi”.
On miellyttävää saada esitelmöidä tällaisesta aiheesta juuri Turun yliopistossa, jolla on ollut ei vähiten professoreiden Juhani Paasivirran ja Timo Soikkasen työn vuoksi uraauurtava rooli ulkopolitiikan historian tutkimuksessa.
